# Jumalainen näytelmä: Kiirastuli ## Part 6 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jumalainen-naytelma-kiirastuli-11072/index.md Eik' yhtä kertaa vain, tät' uraa kiertäin, uudistu meille tuska tuo--ei 'tuska' mun tulis sanoa, vaan 'onni korkein'-- näät meidät saa puun luokse tahto sama, mi ilohuutohon _Eli_ sai Hänet, ken verellänsä vapautti meidät.» Ma vastasin: »Forese, vierähtänyt ei viittä vuotta siitä päiväst' ole, kun maisen elon parempaan sa vaihdoit. Jos ennen tuskan hyvän tuokiota, mi meidät Luojaan liittää, voima loppui sinulla syntiin enempään, kuink' olet sa tänne ylös tullut jo? Ma luulin tuoll' alhaalla sun vielä näkeväni, ajalla aika kussa korvatahan.» Hän mulle: »Nopsaan näin mun tänne tuonut suloista tuskan mettä maistelemaan on Nellani,[263] mi eestäin paljon itki. Hän hurskahilla huokauksillansa mun otti odotuksen rantamalta ja lunasti mun[264] muista kiertoteistä. Sen kallihimmin Jumalalle kelpaa mun lempimäni pikku, leino leski, min yksinäisemp' on hän kainoudessaan. Näät siveämmät on Sardiniassa Barbagian[265] naiset kuin on naiset siinä Barbagiassa, jonne jätin hänet. Ah, veljyein, mit' ois mun lausuttava? Tuleva kangastuu jo aika eessäin, etäinen jolle ei tää hetki ole, kun saarnastuolista Firenzen naiset nuo riettaat kielletähän näyttämästä niin rintojansa, että nännit näkyy. Barbaarein, Saraseenein naiset koska kuria tarvinneet on hengellistä tai muuta verhottuina käydäksensä! Mut jos nuo julkeat jo tietäisivät, mit' Taivas nopsa valmistaapi heille, suut heillä auki ois jo ulvomahan. Näät ennustaitoni jos ei mua petä, he ennen huolta saa kuin parroittuvat nyt laulateltavien lasten posket. No, veli! Mutta ällös piile enää! Kas yksin minä en, vaan kansa kaikki tää sinne katsoo, missä Päivän peität.» Ma hälle siis: »Jos mielees johdat, mitä elimme yhdessä ja haastelimme, sen muisto vieläi sua murhetuttaa. Elosta tuosta mun tää käänsi, joka käy eelläin, joku ilta sitten; silloin tuon sisar»--ja ma näytin Aurinkoa--[266] »pyöreenä teille paistoi. Hän mun johti pimeyteen synkkään tosi kuollehien lihassa tässä, joka häntä seuraa. Sielt' tänne nosti sanoin valmistavin hän minut, vuorta kiiveten ja kiertäin, jok' oikaisee, min elo väänsi väärään. Niin kauas hän mua seuraavansa sanoo kuin pääsen sinne, missä nään Beatricen; mun siellä hänestä on erottava. Vergilius on se, mi moista sanoo ja toinen tää on varjo se, min vuoksi vapisi äsken kaikki vuoren äyräät, kun hänet luotaan nyt se kirvoittavi.» Neljäskolmatta laulu Suu meill' ei käyntiä, ei käynti suuta hidastanut, vaan haastain kiirehdimme me eteenpäin kuin pursi purjetuuleen. Ja varjot, jotka näytti kaksikertaa kuolleilta, kummastuvin silmäkuopin mua ahmi, huomattuaan, että elin. Ja minä, jatkain puhettain, nyt lausuin: »Hitaammin ehkä nousee hän kuin nousis hän yksin; vaan on siihen syy tuo toinen.[267] Mut virka, tiedätkö, miss' on Piccarda[268] ja onko huomattavaa henkilöä tään kansan joukossa, mi niin mua katsoo?» Hän vastas: »Sisareni kaunis, hyvä-- en tiedä, kumpaa enemp' ollut lie hän-- Olympon korkeudessa riemuitsevi jo kruunustaan.» Ja lisäs: »Suotu täällä on julki tuoda nimi kunkin, koska näkömme kuihduttanut niin on paasto. Ja tää»[269]--hän näytti sormellansa--»Luccan on Buonagiunta, ja tuo lähin,[270] jolta enempi muit' on kasvot kaventuneet, käsivarsin kantoi Pyhää kirkkoamme; mies Tours'in oli, ja hän paastoo vuoksi Bolsenan viinin nyt ja ankeriaan.» Nimitti monta yksittäin hän muuta, ja kaikki näytti tuosta iloitsevan, niin etten yhtään yrmykästä nähnyt. Pureksi nälkäisenä tyhjää ilmaa Ubaldin dalla Pil'[271] ja Bonifacius,[272] mi kansaa paljon kaitsi sauvallansa. Marchese-herran[273] näin, nyt janoisemman kuin muinen juodessaan Forlissa, jossa hän kuitenkaan ei koskaan kylläks saanut. Mut niinkuin se mi valikoiden katsoo, valitsin nyt ma Luccan miehen, joka mua enemmän kuin toiset tirkisteli. Hän kuiski jotakin; ja kuin 'Gentucca'[274] ma kuulin sieltä, missä kärsi vaivaa hän oikeuden, tuon heitä kalvavaisen. »Oi sielu», sanoin, »sa, mi kiihkeältä niin näytät kanssain haastamaan, nyt äänes kohota, puhu iloks kumpaisenkin!» »On nainen, vielä hunnuton», hän vastas, »min kautta mieltyvä oot kaupunkiini, sit' ihmiset vaikk' kuinka moittineekin. Tää ennus myötä ota matkallesi; ja jos mun kuiskeeni sun harhautti, sen tosiseikat sulle selvittävät. Mut virka, näänkö edessäin sen miehen, mi säkeet uudet loi, näin alkavaiset: _Ah, naiset, joill' on tieto lemmen taian_.»[275] Ma hälle: »Olen mies, mi vaarin otan kun lempi haltioi, ja minkä sydän edellä sanelee, sen panen kirjaan.» »Oi veikko», virkkoi hän, »nyt nään sen solmun, mi sulki mun, Notarion, Guittonen[276] tuon uuden, armaan tyylin suloudesta. Ma hyvin huomaan, kuinka sanelijaa kynänne tarkkaan, liki saattelevat; mut niin ei varmaan kynät tehneet meidän. Ja syvemmin jos katsoo, aavat alat on meidän tyylistämme teidän tyyliin.» Ja nyt hän vaikeni kuin tyytyväisnä. Kuin linnut, Niilin virran talvivieraat, keräytyy parviin joskus taivahalle ja rivitysten nopeammin lentää, niin koko joukko varjo-vainajien pois kääntyi, kiirehtäen askeleitaan, keveinä tahdon vuoks ja laihuutensa. Ja niinkuin mies, mi juoksemaan jo väsyi, jää jälkeen seurastaan ja harvaan astuu, siks kunnes rauhoittuvat rinnan palkeet, niin päästi eellensä nyt lauman pyhän Forese, jäljessä mun kanssain tullen, ja virkkoi: »Milloin nähdä saan sun jälleen?» »En tiedä», vastasin, »kuink' kauan elän; mut niin ei paluuni lie nopsa, että sit' ennen tahtoni ei rannall' oisi. Näät paikka,[277] johon asumaan oon pantu, käy päivä päivältä vain kurjemmaksi ja näyttää tuomitulta perikatoon.» Hän mulle:[278] »Heistä syyllisimmän näen hevosen hännässä ma laahautuvan päin laaksoa, miss' sovitust' ei synnin. Rutommin aina joka askeleella elikko rientää, kunnes murskaa hänet ja jättää ruumiin rujon, muodottoman. Nää kierrä kauan kappaleet ei taivaan»-- täss' ylös katsoi hän--»kun selväks sulle se käy, jot' en voi selvemmin nyt virkkaa. Sa jälkeen jääös nyt! Näät niin on kallis tääll' aika, että kadotan ma liikaa, jos tasajalkaa taivallan sun kanssas.» Kuin joskus joukost' eroo ratsahien ritari joku laskein täyttä laukkaa, ens ryntäyksen kunniaa näin etsein, erosi meistä askelin hän pitkin; jäin tielle minä noiden kahden kanssa, elämän suurten entispäälliköiden. Kun päässyt eellemme niin kauas oli, hänt' ettei enää silmä erottanut kuin järkeni ei sanojansa äsken, läheltä mulle raskahat ja tuoreet näkyivät oksat heelmäpuun, nyt toisen, kun sinnepäin juur' kääntynyt ma olin. Koholla kourat kansaa näin sen alla, mi huusi lehdille, en tiedä, mitä, kuin lapset kiihkeät ja turhakielet rukoilevat ja rukoiltu ei vastaa, vaan oikein heitä himoon yllyttääkseen ylhäällä pitää, näyttää makupalan. He sitten poistuivat kuin pettyneinä; ja me nyt lähestyimme puuta suurta, mi kyyneleet ja pyynnöt parhaat torjuu. »Ohitse käykää liki astumatta! Puu korkeammall' on, jost' Eeva puri, ja tää on kasvanut sen siemenestä.» Väliltä lehvien näin lausui joku; siks sivu lähekkäin Vergilius, Statius ja minä käytiin äärtä nousevata. Se jatkoi: »Kirotuita muistakaatte te pilven poikia,[279] jotk' kaksin rinnoin Teseusta vastaan juopuneina soti; ja juutalaisia, vuoks juomatavan joit' ottanut ei Gideon, kun kulki hän vuoriltansa sotaan Midianin.»[280] Tien puoleen toiseen tungettuina käytiin näin kuullen syntejä nyt kurkun, joita mokomat seuraa saavutukset kurjat. Ja laajetessa ladun yksinäisen taas tuhat askelt' ehkä astuttihin vait ollen, vaipuneina mietteisiimme. »Te kolme, mitä miettien te käytte?» äkisti ääni soi; ma siitä säikyin kuin pelkuri tai hepo pillastunut. Ojennuin katsomaan, ken olla saattoi, eik' koskaan puunna metalli tai lasi sulatus-uunissa niin punaisena kuin näin ma erään, joka virkkoi: »Nousta jos tahdotte, on tänne käännyttävä; ken rauhaa etsii, tätä tietä kulkee,» Näkönsä häikäisi niin silmät multa, ma että käännyin jälkeen opettajain kuin mies, mi kulkee korvakuulon mukaan. Ja niinkuin airueena aamunkoiton tuoksahtaa tuulen toukokuisen henkäys, lemulla kukkain, ruohon kyllästetty, niin tunsin otsallani tuulenleyhkän[281] ja sulan huomasin ma suihkavaksi, mi tuoksui Taivahan ambrosialta, ja sanat kuulin: »Autuaat, joit' armo niin valistaa, heili' ettei kurkun ilot halua liikaa lietso rintaluihin, vaan että korkein heille ain on kohtuus!»[282] Viideskolmatta laulu Ol' aika nousta nopeasti: jäänyt jo Härjän haltuun Auringolta oli meridiani, Yöltä Skorpionin.[283] Siks niinkuin mies, mi viivy ei, vaan samoo tietänsä eespäin, mitä sattuneekin, kun häntä ajaa pakkotarpeen tutkain, niin solaan astuimme me soukkaan, yksi edellä toisen, nousten portahia, jotk' on niin kaidat, ettei kaksin pääse. Kuin pikku haikara, mi halais lentää ja nostaa siipeä, mut tohdi jättää pesäänsä ei, ja alas taas sen painaa, kyselyn halu mulla syttyi, sammui, siks kuin se päättyi liikkeesen, min tekee mies valmistauva jotain virkkamahan. Vaikk' oli nopsa käyntimme, näin lausui Isäni armas mulle: »Joutsi sanan, jonk' olet jännittänyt, jouahuta!» Aukaisin suuni silloin turvallisna ja aloin: »Kuinka siellä laihdutahan, miss' ole tarvetta ei syödä, juoda?» »Jos muistaisit sa, kuinka Meleagros[284] palossa lieden itse paloi loppuun, tajuisit varmaan seikan tään», hän vastas. »Ja jos sa muistaisit, kuink' oma kuvas kuvastimessa liikahtaa, kun liikut, ois sulle helppo tämä pulma päästää. Mut että tahtosi sais tyydytyksen, on tässä Statius, jota pyydän, anon, hän että haavais haavuriksi ryhtyis.» »Ijäisistä jos hälle haastan, missä sa oot, mun olkoon anteeks-anteheni, evätä etten suita voi», näin Statius. Ja alkoi: »Poikani, jos painat mielees sanani, tarkasti ne tallettaen, ne valon luovat kysymyksehesi. Täys veri, jota juo ei koskaan suonet janoiset, vaan mi jälelle on jääpää kuin ruoka, pöydältä mi korjatahan, saa sydämessä luomisvoiman luoda jäsenet kaikki, niinkuin niiden veri vain siltä muoto-luovan mahdin saapi. Se vielä hienostuu ja painuu paikkaan nimettömään ja siitä vereen toiseen se sekoittuvi luonnon astiassa.[285] Ne kaksi yhteen yhtyvät, ja toinen on luotu saamahan ja toinen luomaan, niin täydellinen tuoss on alkulähde. Se toiseen liittyneenä työnsä alkaa, tiivistää ensin, elähyttää sitten, mink' oli aineksensa muodostanut. Kun luomisvoima elon saa,[286] min laatu kuin kasvin on (vaikk' erilainen siinä, se ett' on tiellä, toinen tien jo päässä), se luo jo liikunnon ja tuntokyvyn, mi merisienell' on, ja tehdä alkaa kyvyille kylvämilleen elimiä. Nyt, huomaa, laajentuvi, taajentuvi se voima, jok' on sydämestä luojan, elimet luonnon miss' on ennen valmiit. Mut kuinka ihmistyy se eläimestä, et vielä ymmärrä; ja seikka sama sua viisahammankin[287] on vienyt harhaan, kun opissaan hän yleisjärjen irti erotti sielusta, siks ettei sille elintä omaa löytänyt hän mitään. Tulolle totuuden luo auki mieles ja tiedä, että heti kun on valmiit sikiön aivot sielun-elimineen, iloiten tuosta luonnon taitehesta ens-Luoja saapuu, siihen puhaltaen nyt hengen uuden, ikivoimaa täyden, mi kaiken siinä toimivaisen ottaa olentohonsa, _yhden_ sielun siittäin, mi elää, tuntee, tietoiseksi tulee. Sa ettet sanojani kummeksuisi, Auringon katso lämpöä, mi muuttuu viiniksi yhtyessään köynnösmehuun. Kun lanka loppuu Lakesiin, se eroo ruumiista, kanssaan vieden kaiken, mikä siin' ihmisen ja Jumalan on voimaa. Muut kyvyt[288] kaikki silloin mykistyvät, mut muisto, järki ynnä tahto tulee entistä ehommaksi toiminnassaan. Kuin ihmeen kautta, itsestään se putoo nyt heti rantaan toiseen taikka toiseen,[289] miss' ensi tiedot saa se tuonen-teistään. Kun paikka sille säätty on, sen samoin säteilee jälleen muoto-luova voima kuin ennen eläessä jäsenien. Ja niinkuin ilma, sade-usmaa sankka, sätehen sattuen, mi siihen taittuu, väreillä koristaupi kirjavilla, niin ilma lähin kuolleen ympärillä muodoksi muuttuu, jonka siihen painaa elävän sielun muoto-luova voima. Ja sitten lailla liekin liikkuvaisen, mi tulta seuraa, kunne vaan se kulkee, myös seuraa sielua sen muoto uusi. Kun tuossa ilmestyy nyt sielu, sitä varjoksi kutsutaan, ja tuosta kaikki se itsellensä aistit luo, myös näön. Me sillä haastamme ja hymyilemme, huokaamme sillä, kyynelöimme sillä, kuin kautta vuoren tään sa nähnyt lienet. Ja varjo muodostuu sen mukaan, kuinka halut ja vaistot siihen vaikuttavat; se syy on seikan, jota ihmettelit.»[290] Olimme tulleet viime piinanpiiriin,[291] kädelle oikealle kääntynehet, miss' uudet huolet huomiomme vaati. Yl' äyrään siellä törmä liekin lyöpi, mut äyrähältä ylöspäin käy tuuli, mi taapäin ajaa sen ja luotaan torjuu. Siis yksitellen avonaista reunaa ol' astuttava; tuolla puolen mua pelotti tuli, tällä puolen syvyys. Oppaani lausui: »Silmät ohjaksissa paikalla täll' on tarkkaan pidettävä, voi pienin askel täällä syöstä harhaan.» »_Summae Deus clementiae_»[292] ma kuulin palosta suuresta nyt kaikuvaksi, niin että innokkaana sinne käännyin. Ja varjojen näin läpi liekin käyvän; siks vuoroin täytyi heidän askeliaan, omia vuoroin nyt mun tarkastella. Lopussa laulun pyhän kaikki kovaa noin huusivat he: »_Virum non cognosco_!»[293] ja jälleen alottivat hymnin hiljaa. Taas huusivat he: »Jäi Diana lehtoon,[294] mut sieltä karkoitti Helicen, koska tää maistanut Venuksen myrkyn oli.» Taas laulu soi, ja sitten huus he kovaa nimiä siveellisten naisten, miesten, avio-uskollisten, kunnollisten. Ja näin he jatkavat, ma luulen, koko sen ajan, jonka tuli polttaa heitä; on moiset keinot, moinen muona tarpeen, jos mieli umpeen mennä viime haavan. Kuudeskolmatta laulu Näin käyden äärtä, yksi eellä toisen, mun hyvä Mestarini usein virkkoi: »Varo, ja sanoistani oppi ota!» Mua olkaan oikeaan jo paistoi Päivä, min säteet koko lännen taivaan sinen olivat vaihtaneet jo valkoiseksi. Ja varjoni mun aikaan sai, ett' tuli punaisemmalta puunsi; mutta senkin vähäisen merkin monet sielut huomas. Sen syyksi muodostui, min vuoks he alkoi minusta puhua ja toisillensa noin haastaa: »Tuo ei varjoruumis liene.» Mua kohden eräät lähestyi niin liki, kuin voivat, mutta aina vaarinottain, ett' tuli tuima heitä polttais yhä. »Sa, joka kunnioittavalta näytät etkä hitaalta, vaikka jäless' astut, vastaa minulle, jota jano, liekki vaivaa; enk' yksin minä vastaustas halaa, vaan kaikki muutkin niinkuin vettä kylmää mies Intian tai Etiopiankin. Sa virka, mistä johtuu, että seinän teet itsestäsi vasten aurinkoa, kuin käynyt vielä et ois kuolon verkkoon?» Näin virkkoi yks, ja varmaan ilmoittanut ma oisin itseni, jos uus ei kumma, juur' esiintyvä, ois mua kiinnittänyt. Näät kansaa keskeltä tien leimuavan nyt saapui, kasvot kohti entisiä, ja tuota olin katsomaan ma kärkäs. Taholta kummaltakin näin ma varjoin päin käyvän toisiaan ja suutelevan äkisti, tyytyen näin lyhyeen juhlaan. Noin kuonojansa, käyden parvin ruskein, myös muurahaiset vastatusten hieroo, kysellen ehkä vointiaan ja tietään. Kun ensi askel tuskin erottanut ol' heidät kohtauksesta herttaisesta, he äänin voittaa toisiansa tahtoi. Huus uudet noin: »Sodoma ja Gomorrha!» Ja toiset: »Lehmähän Pasiphae[295] piilee, ett' etsis härkä hänen irstauttaan.» Kuin kurkein parvest' tuntureille Turjan, peläten Päivää, toiset lentäis, toiset etelän aavikoille jäätä pakoon, yks joukko sinne, toinen tänne riensi, viritti itkien taas virren saman ja huudon, mikä sopivin ol' heille. Ja niinkuin äsken lähestyi taas mua nuo samat pyytäjät ja tarkkaavilta he näyttivät nyt mua kuuntelemaan. Kaks kertaa nähtyäni moisen kaipuun, ma virkoin: »Oi, te sielut, joilla varmuus on ikirauhan, milloin valjenneekin! Ei jääneet tuoreina, ei turtuneina[296] jäsenet multa päälle maan, vaan käyvät mun kanssain suonineen ja nivelineen. Ma kiipeen, etten sokea ois enää; ylhäällä nainen on, min armon kautta ma maailmaanne kuolevaisna tulen. Mut totta niin kuin teissä toivo korkein pian täyttyköön ja kodiksenne tulkoon Rakkauden taivas, laajin taivahista, te lausukaa, sen että kirjoittaisin, keit' ootte te ja mikä on tuo lauma, mi selkä kohden selkäänne nyt poistuu?» Mykisty enemmän, ei hämmästele asukas vuoriston tuo arka, juro, kun kömpelönä kaupunkiin hän tulee, kuin kummastuvan joka varjo näytti; mut toivuttuaan tuosta hämmingistä, mi pian mieliss' ylevissä tyyntyy, alotti taas mun ensi kysyjäni: »Miekkoinen sa, ken kokemusta kokoot näin mailta meidän, eloon hurskahampaan. Ne, jotka meistä poistuu, synnin teki, min vuoksi Caesar voittosaatossansa sai kuulla huudettavan: 'kuningatar!'[297] Siks huutain 'Sodomaa!' he loittonevat, näin syyttäin itseään, kuin kuulit, ynnä, häveten auttain ahjon hehkumista. Me kahden sukupuolen synnin teimme; ja koska ihmislait me loukkasimme eläinten lailla hekkumaamme etsein, etääntyessä omaks herjaksemme nimeä huutelemme tuon, mi tuli eläimen puisen hahmoss' eläimeksi. Nyt tiedät syntimme ja työmme pahat; nimeltä tuta jos sa tahdot meidät, en niitä tietäis eikä meillä aikaa. Itseeni nähden täyttää voin sun toivees: oon Guido Guinicelli,[298] puhdistaudun, kun kaduin ennen kuolinhetkeäni.» Kuin tuskassa Lykurguksen kaks poikaa[299] nuo tuta mahtoi, kun he äidin näki, niin tunsin, vaikk' en ehkä heidän verroin, nimeltä kun nyt kuulin tuon, ken oli mun isäni ja muiden meikäläisten, joilt' armas syntynyt on lemmenlaulu. En kuunnellut, en puhunut, vaan kuljin näin kauan miettien ja katsoin häntä, mut lähemmäks en tulen tähden tullut. Ravinnut katseeni kun kyllin olin, hänelle tarjosin ma palvelustani nyt vakuutuksin, joita uskoo toinen. Ja mulle hän: »Mit' olen kuullut suita, niin selvän jättää minuun jäljen, Lete,[300] sit' ettei saata himmentää, ei poistaa. Mut jos sun sanas äsken totta vannoi, syy virka, miksi sanoin ynnä silmin ilmoitat, että olen sulle kallis.» Ma hälle: »Syy on sulolaulujenne; mikäli kielenkäyttö uus tää kestää, ne kalliiks tekee teidän musteennekin.» »Ah veikko», virkkoi hän, »tuo, jonka sulle osoitan sormellain»--hän näytti yhtä--[301] »parempi seppä oli äidinkielen. Säkehet lemmen, tarun suorat sanat hän kaikki voitti; väittää anna houkkain, ett' etevämpi ois Limoges'in miesi,[302] on heille maine enemmän kuin totuus; näin kanta heill' on valmis kuulematta sit' ennen taitehen tai järjen syitä. Näin tehtiin muinen myös Guittonen[303] suhteen, soi suusta suuhun kunniansa, siksi kuin hänet voittanut on totuus monen. Jos niin on laajat sulle suotu edut, sun että lupa luostariin on mennä, miss' yhdyskunnan apotti on Kristus, mun puolestani 'paternoster'[304] lue niin pitkälle kuin sit' on tarvis täällä, miss' emme syntiä voi tehdä enää.» Nyt toiselle ehk' antaaksensa tilaa lähellä seisovalle, tuleen katos hän niinkuin veteen kala sukeltava. Luo astuin varjon viitatun ja virkoin, ett' toivoni jo oli paikan armaan nimeä moista varten valmistanut. Sanella alkoikin hän alttihisti: »Pyyntönne miellyttää mua kohtelias, en voi, en tahdo edessänne piillä. Arnaut ma olen, joka itken, laulan; nään miettiväisnä hulluudet ma menneet, mut iloisna myös päivän toivomani. Nimessä voiman, joka teitä johtaa huipulle, ilman kuuman, kylmän kiusaa, tuskaani joskus muistakaa, ma pyydän.» Näin haastoi, haihtui tuleen puhdistavaan. Seitsemäskolmatta laulu Ol' hetki, jolloin Auringon ens säteet käy sinne, missä veri vuos sen Luojan, ja jolloin Ebron yli vaaka nousee ja Ganges hehkuu keskipäivän alla;[305] noin seisoi Aurinko, ja päivä painui, kun Enkel' Luojan edessämme seisoi. Iloisna äyrääll' liekin ulkopuolla se lauloi noin: »_Beati mundo corde_»,[306] äänellä ihmis-ääntä kirkkaammalla. Ja sitten: »Ette pääse, sielut pyhät, etemmä tulta tuntematta; siihen siis käykää, kuulkaa laulut sieltä soivat!» Noin lausui meidän liki tultuamme; mun muuttui mieli tuota kuullen niinkuin ma öisin elävänä pantu hautaan. Käteni ristin, katsoin tulta, syntyi minussa kuvat ihmisruumihista, joit' olin ennen nähnyt poltettavan. Oppaani hyvät mua kohden kääntyi. »Mun rakas poikani», Vergilius virkkoi, »asua täällä vaiva voi, ei kuolo. Sa muista, muistahan ... ah, enkö turvaan sua vienyt seläss' itse Geryonin![307] Lähellä Luojaa näin mit' aikaan saankaan? Siis usko varmaan, tuhat vuotta vaikka sisällä seisoisit tuon liekin, päästäs ei karvaa yhtään korventaa se voisi. Ja jos sa luulet ehkä, että petän, lähesty sitä, omin kourin koe tee vaattees liepehellä varmuudekses. Nyt poista pelko, poista pelko kaikki, käy tänne, eespäin, tule turvallisna!» Ma siinä seisoin, vaikka tunto käski. Jurona jäävän paikallein mun näki, ja lausui hiukan suuttuneena: »Muista, Beatricesta ett' erottaa se sinut!» Kuin Pyramus, mi kuullen Tisben nimen,[308] loi häneen silmän vielä kuolemassa, kun heelmät silkkipuun sai veripunan, niin taipui myös mun jyrkkyytein; ma käännyin viisaasen saattajaan, kun kuulin nimen, mi aina kumpuaa mun mielessäni. Pudisti päätään hän ja virkkoi: »Kuinka? Tähänkö jäämme?» ja kuin lasta mua hymyili, jota heelmin houkutellaan. Mun eellä sitten tulehen hän astui ja pyys, ett' tulis viime miesnä Statius, mi meidät koko tien ol' erottanut. Tulehen tultuani sulaan lasiin ma syössyt oisin viileyttä etsein, niin suunnaton tuon palon paahde oli. Isäni lempeä mua vahvistaakseen Beatricesta vain puhui käydessänsä; »On niinkuin näkisin jo silmät hänen.» Meit' ääni johti, tulen tuolta puolen mi lauloi; ja me tarkaten vain sitä tulimme liekeistä nyt nousukohtaan. »_Venite benedicti patris mei_»[309] sisältä valon soi niin kirkkaan, että mun voitti se, ei sietää silmä voinut. Soi vielä: »Päivä painuu, ilta lankee; siks älkää viipykö, vaan kiirehtikää niin kauan kuin ei tummu lännen taivas.» Nous suoraan polku läpi paaden, suuntaan sellaiseen, että eessäni ma kaihdoin sätehet Auringon jo alenevan. Vain harvat noustu oli porras-asteet, kun varjo haihtui; tuosta oivalsimme, ma ynnä viisaat, painuneeksi Päivän. Ja ennen kuin ol' yhdenlaiseks tullut yön taivas kaikin avaruuksinensa ja pimeys näköpiirin piirittänyt, valitsi kukin vuoteeksensa portaan; näät enempi kuin halun nousta mursi tään vuoren luonto meissä voiman siihen. Kuin vuohet märehtien hiljenevät, vaikk' oli äsken vilkkaat kallioillaan ja nopsat, ennen kuin ne kyllin söivät; varjossa vait, kun Päivä paahtaa, lepää ne kaitsemina paimenen, mi sauvaan nojauten täyttää tehtäväänsä siten; ja niinkuin lammaspaimen, yöpyväinen loitolle kodistansa, luokse lauman, pedoilta metsän sitä varjellakseen; olimme sellaiset nyt kaikki kolme: he niinkuin paimenet, ma niinkuin vuohi, molemmin puolin vuoren saartamina. Vain vähän näkyi ulkomaailmata, mut siitä vähästä näin tähdet, paljon suuremmat, kirkkahammat tavallista. Noin tuumien ja tähtiin tuijotellen mun uni valtas, uni ennustava useinkin uutta, joka viel' ei totta. Ol' hetki, luulen, jolloin sattui vuoreen idästä ensi säteet Venus-tähden, mi näyttää hehkuvan ain lemmen tulta. Unessa näin ma naisen nuoren, kauniin, mi kulki nurmikolla kasteisella ja poimi kukkia ja laulun lauloi: »Jokainen tietäköön, ken tietää tahtoo, ett' olen Lea[310] ja nää sormet sorjat vain liikkuu seppeltäni solmiaksein. Kuvastimessa kaunis olla tahdon, siks kaunistaun, ja Rakel-sisko jätä ei koskaan peiliään, vaan päivät istuu. Kauniita nähdä silmiään hän kaipaa kuin minä soristauta sormin omin; ilonsa nähdä on, mun toimess' olla.» Jo hohto, huomenruskon eellä käyvä, mi pyhiinvaeltajaa riemastuttaa, kun palajaa hän kotiin lähenevään, pimeyden poisti joka ilmansuuntaan, uneni myös sen kera; siksi nousin, ja nousseet oli suuret mestaritkin. »Se suloheelmä,[311] jota kuolevaiset monelta oksalta niin huolell' etsii, sun nälkäsi on tänään tyydyttävä.» Vergilius nää sanat mulle virkkoi, eik' ollut koskaan ole antimia senvertaisia mieltä miellyttämään. Niin tuonne päästä halu päälle halun minussa syntyi, että siivet lentoon jok' askeleella kasvaviksi tunsin.[312] Kun käyty oli koko porras-polku allamme aina viime astehesen, katseensa kiinnitti Vergilius minuun ja virkkoi: »Nähnyt tulen ajallisen nyt oot ja ijäisen; sa paikass' olet, miss' omin voimin voi en enää mitään. Älyllä, taidoll' oon sun tänne tuonut; huvisi oma oppaakses nyt ota, tiet jyrkät ohi on, on ohi ahtaat. Kas Aurinkoa, joka otsaas paistaa, kas ruohoa, kas puita, kukkasia, joit' itsestään maa täällä ilmi loitsee!