Part 3

Äyräältä, jota avaruus vain saarsi juurelle törmän jyrkän, jylhän, leveys sen oli kolme ihmisruumiin mittaa.

Ja kauas niin kuin katseen siivet kantoi vasempaan taikka puoleen oikeahan, tuo kallas näytti samankaltaiselta.

Viel' emme käyneet olleet askeltakaan, kun huomasin ma vuoriseinän pystyn ja nousta mahdottoman, marmoria

olevan valkeaa ja kirjaellun, niin ettei yksin Polykletus,[111] mutta myös luonto kadehtia tuot' ois voinut.

Se enkeli,[112] mi kera rauhanviestin niin kauan kaivatun maan päälle saapui ja mursi Taivaan pitkän pääsykiellon,

hän asenteessa suloisessa siinä nyt oli eessämme niin elävänä kuin kuva mykkä ollut ei hän oiskaan.

Ois voinut vannoa, hän sanois _Ave_! Näät vuoreen piirretty myös Nainen oli,[113] min avain aukas meille Luojan lemmen.

Ja hänen asenteessaan näkyi sanat _Ecce Ancilla Dei_, niin selkeästi kuin kuvio, min leima piirtyy vahaan.

»Yhtäänne yksin ällös mieltäs suuntaa», näin lausui Opas lempeä, jost' olin samalla puolla ma kuin ihmissydän.

Ma siksi siirsin katsettain ja näinpä takana Maarian, puoll' oikealla, samalla, jolla seisoi Oppahani,

hakatun kiveen toisen korkokuvan. Sivuutin Mestarini siks ja liki sit' astuin, että erottaisin tarkkaan.

Kuvattu siinä samaan marmor-paateen ol' härjät, vankkurit ja Liiton arkki, mi viran väärält' ottajalta epää.[114]

Sen eessä näkyi kansa seitsen-kuoro, mi kaksi aistintain sai kiistelemään: Yks sanoi: »Laulavat!» »Ei!» toinen sanoi,

Samalla tapaa savu suitsutusten, kuvattu vain, myös nenän ynnä silmät välillä ei:n ja jaa:n sai riitelemään.

Edessä arkin siunatun sen tanssi, koholla liepeet, nöyrä psalmin-seppo,[115] täll' erää enemp' ollen valtiasta

ja vähempi. Mut akkunasta suuren palatsin katsoi, vastapäätä sitä, Mikhal[116] kuin nainen synkkä, halveksuva.

Sijalta, missä seisoin, siirryin sitten ma nähdäkseni kuvan toisen, joka Mikhalin takaa paistoi valkeana.

Esitti kunniaa se korkeata tuon Rooman ruhtinaan, min suuren kunnon Gregorius saattoi voiton kukkulalle.

Trajanus-keisarista kerron.[117] Seisoi lähellä ratsun ohjain leski raukka, kuvattu asenteessa itkun, surun.

Tunkeili ympär' raisu ratsasparvi, min päällä kultahiset kotkat kaarsi kuin oisi tuulessa ne liikkunehet.

Ja kesken kaikkien tuo vaimo kurja sanovan näytti: »Herra, kosta, kosta mun kuollut poikani, min vuoksi näännyin!»

Vastaavan hälle valtias: »Siis varro, ma kunnes palajan!» Ja vaimo, lailla sanovan sen, jot' tuska kiirehtivi:

»Mut ellet palaja?» Ja toinen: »Tekee sen joku sijastain.» Ja vaimo: »Mitä sua auttaa sijaises, jos laiminlyöt sen?»

Ja valtias: »Siis ollos lohdutettu, ma työni täytän, ennen kuin ma lähden; niin oikein on, mua pidättää vain sääli.»

Hän, ken ei koskaan mitään uutta nähnyt, tuon kuvakielen oli luonut, meille niin uuden, kun ei moista täällä voida.

Mun katsellessa tuota taidetyötä, niin monen nöyryys-esimerkin kuvaa, jotk' oli rakkaat Tekijän jo tähden,

Oppaani kuiskas: »Katso, kansaa paljon tulevi tänne verkkaan vaeltaen; he meille neuvoo asteet korkeammat.»

Mun silmäni, jotk' ahnaat katsomahan olivat uutta, siinä harhaellen, nopeesti kääntyivät nyt häntä kohden.

En tahdo, lukija, sa että säikyt hyvästä aikeestas, kun kuulet, kuinka syy sovitetaan Luojan tahdon mukaan.

Sa ällös kiinny kiusan muotoon, muista, mit' tulee sitten! Muista: päättyy vaiva pahinkin ennen Tilinpäivää suurta.

Ma virkoin: »Mestari, min meitä kohti nään liikkuvaks, ei ihmisiltä näytä. Mitä se lie? Niin tuijotan ma turhaan.»

Hän mulle: »Painaa kohti maata heitä[118] niin laatu vaivan vaikean, mun että myös ensin silmäni ol' erehtyä.

Mut katso tarkkaan, silmin seivästäös, ken tulee painamana paatten noiden; nyt nähdä voit jo, kukin kuink' on kuuru.»

Oi, ylväät kristityt, oi, kurjat raukat, sokeat sielun-silmiltänne, jotka uskotte kulkuhun, mi johtaa taapäin!

Matoja oomme, ettekö jo huomaa? On työmme luoda perho taivahinen, mi vanhurskauteen suojatonna lentää.

Miks sielunne siis ylvästellen kerskaa? Elikot oottehan niin puutteelliset kuin toukat, joilta muodon-muutos puuttuu.

Kuin katon taikka räystään kannattava kuvio, jonka nähneet ootte varmaan, useinkin rintaan saakka polvet vetää,

ja vaikk' ei tosi, todellista tuskaa herättää näkijässä; niin ma heidät näin vaivatuiksi, kun ma katsoin tarkkaan.

Sen mukaan olivat he kuurut, kuinka syy vähempi tai vaikeampi painoi; ja kyynelöiden kärsivällisinkin

sanovan näytti: »Enempää en jaksa!»

Yhdestoista laulu

»O, Isä meidän, jonk' on koti taivas, ei siks, ett' ois se rajas, vaan kun siellä rakastat enin ensi tekojasi.

Nimeäs, voimaas ylistäköön luotu jokainen, koska kiitos sorja sopii Sun suloiselle henkäyksellesi.

Lähestyköön sun valtakuntas rauha, näät jos se tulis ei, me emme koskaan vois koko järjellämme päästä sinne.

Kuin enkelisi, hosiannaa laulain, sinulle tuovat oman tahtons' uhrin, niin ihmisetkin ihmistahtoinensa.

Mannamme jokapäiväinen suo meille, jot' ilman erämaassa autiossa vain taapäin kulku käy, vaikk' eespäin pyrkii.

Ja kuin me anteeks suomme jokaiselle vääryydet karsimamme, anna Sinä myös armo katsomatta synteihimme.

Hyveemme lankee helposti; sit' älä vanhalla vainoojallamme sa kiusaa, vaan päästä tuosta, joka kietoo pahaan.

Tää viime rukous, rakas Herra, nouse ei meidän vuoks, kun ei se meille tarpeen, vaan niiden, jotka meidän taakse jäivät.»

Noin hyvää matkaa itselleen ja meille rukoillen kulki varjot kuorman alla senkaltaisen, kuin uness' usein tutaan.

Lajinsa mukaan kukin lastattuna ja uupuneena kiersi ensi kehää maailman usmista näin puhdistuen.

Siell' aina eestämme jos rukoillahan, mit' eestä heidän täällä tehdä voivat ne, joiden tahdolla on juuret hyvät!

Heit' auttaa tulee pesemään pois tahrat mukana menneet, että puhtahina, keveinä tähtitarhoihin he nousis.

»Kautt' oikeuden ja säälin, jotka pian kuormanne keventäköön, että voitte halunne mukaan siivet nostaa lentoon,

osoittakaa, miss' suorin portahille on polku, ja jos tiet' on monta sinne, te meille loivin niistä näyttäkäätte!

Näät häntä, joka kanssain kulkee, painaa viel' liha Aadamin, siks nousemahan hän vastoin tahtoaan on hidas varsin.»

Nää sanat Saattajani suusta läksi, mut vastaus, min niihin sai hän, vielä ei selvään puhujaansa ilmi tuonut.

Mut näin se kuului: »Oikealle törmää kerällä meidän käykää, siell' on sola, min kautta kiivetä voi kuolevainen.

Ja jos ei estäis mua paasi, joka niskaani ylpeää niin pahoin painaa, ett' täytyy kasvot maata kohden käydä,

katsoisin häntä, joka vielä elää eik' itseänsä nimitä: ehk' oisi hän tuttu, säälisi mun tuskiani.

Latinalainen olin, poika suuren toskanalaisen, Vilhelm Aldobrandescon; en tiedä, liekö nimi tuttu teille.

Vereni vanha ja työt kuulut isäin mun tekivät niin ylpeäksi, että emoa yhteistä en muistanutkaan.

Jok' ihmistä niin ylenkatsoin, että sen vuoksi kuolin, kuten Siena tietää ja Campagnaticossa lapset kaikki.

Ma Humbert[119] oon; eik' ole turmaks ollut vain mulle ylpeys, myös muille: kaikki sukuni joutui samaan onnettuuteen.

Kun tehnyt eloss' en, nyt kuolemassa mun siksi täytyy tätä kuormaa kantaa niin kauan kuin on lepytetty Luoja.»

Ma pääni painoin häntä kuunnellessain; ja heistä yks (ei hän mi puhui) kiersi nyt varttaan alla taakan tuskallisen,

ja näki mun ja tunsi huudahtaen; katseensa vaivoin nyt hän kiinti minuun, mi kuljin kuuruna kuin muutkin siinä.

»Oh!» sanoin, »etkö Oderisi[120] ole, Agubbion kunnia ja taidon, jonka '_enluminer_' on Parisissa nimi?»

Hän vastas: »Veikko, liedommat on lehdet ne, joita Franco Bolognese maalaa; on hänen koko kunnia, mun osa.

En elossani ehkä ollut oisi näin vaatimaton, koska kaihoin kaikin ja sydänpyytein maineesen ma pyrin.

Tuost' ylpeydestä tää on sakko; enkä ehk' oisi täälläkään, jos synnin aikaan en oisi kääntynyt ma Jumalahan.

Oi turha maine ihmistaidon, kuinka nopeesti kuihtuu kukoistukses korkein, jos sit' ei seuraa huonon taiteen kausi!

Kyll' uskoi Cimabue maalareista etevin olevansa; nyt jo tummuu maineensa, koska huudossa on Giotto.[121]

Yks Guido toiselta[122] näin vienyt myöskin on kielen kunnian, ja kenties elää jo mies, mi pesän molemmilta valtaa.

On maine maailman vain tuulenhumu, mi milloin sieltä, milloin täältä tulee, ja muuttaa nimeä, kun muuttaa suuntaa.

Mit' oisit kuulumpi, jos harmaapäänä lihasi riisuisit tai mennyt hautaan olisit piimäsuuna pikkaraisna,

kun kuluu vuosituhat? Ijäisyyteen se nähden sentään on' kuin räpäys silmän on taivaan piiriin hidas-käänteisimpään.

Tuon mainetta, mi eelläni niin verkkaan vaeltaa, soi Toskana kaikki kerran; nyt sitä Siena tuskin kuiskii enää.

Siell' oli herra hän, kun kukistettiin Firenzen raivo, joka siihen aikaan ol' yhtä ylpeä kuin nyt on halpa.

On kuuluisuutenne kuin ruoho kedon, mi kukkii, kuihtuu, ja sen paahtaa sama aurinko, mi sen maasta nosti nuorna.»

Ma hälle: »Sydämeeni sanas todet nöyryyttä valaa, puhkaisten sen paiseen; mut virka, ketä tarkoitit sa juuri.»

Hän mulle: »Mies on Provenzan Salvani;[123] hän täällä on, kosk' upeudessaan tahtoi ikeensä alle Sienan kaiken saada.

Levähtämättä noin hän käy ja käynyt on kuolinhetkestään; saa siten maksaa se täällä, jok' on siellä ylväs liian.»

Ma hälle näin: »Jos sielu, jok' ei kadu, vaan jättävi sen viime hetkehensä, jää alhaalle eik' ylös pääse aikaan

niin pitkään kuin ol' elämänsä mitta, hänt' ellei hurskaat rukoukset auta; kuink' auennut on tuolle armon ovi?»

Hän vastas: »Aikaan kunniansa kerran torille Sienan asettui hän, aivan vapaasti, häpeästä huolimatta,

ja pelastaakseen ystävän, mi kitui tyrmässä Kaarlen,[124] teki moista, että se joka valtimon saa vapisemaan.

En kerro enempää, vaikk' epäselvää puheeni on; mut pian kansalaises niin laittaa, että selvittää sen voit sa.[125]

Tuo teko teljet hälle aukas tänne.»

Kahdestoista laulu

Kuin härjät parittain käy alla ikeen ma kuljin kera sielun kuormitetun, luvalla Opettajan arinaan. Mutta

jo sanoi hän: »Nyt jätä tuo ja joudu, näät täss' on purjein sekä airoin paras voimainsa takaa purttaan hoitaa kunkin.»

Ma silloin suoristausin käynnin ryhtiin taas tavalliseen, mutta mietteheni ne jäivät nöyriksi ja kuurupäiksi.

Niin astuin, seuraellen mielelläni Oppaani askelia; kumpainenkin nyt näytti, kuinka nopsat olla voitiin.

Hän mulle: »Tänne silmäs käännä! Hyvä voi olla taivaltasi keventämään, jos katsot maata kantapäittes alla.»

Kuin kantaa kirjoitusta maiset haudat ja kertoo vainajasta, ken hän oli, ett'ei tuon muisto mureneisi, joten

tapahtuu, että kyynel kuuma virtaa haavasta haikeen jälleen-muistamisen, mut tuosta hurskaille vain kannus koituu;

niin näin ma kuvakirjoitusta täynnä,[126] mut taidetyöltään kaunihimpaa, kaiken sen vuorenpinnan, joka tieksi jouti.

Näin sen, mi luotu oli kaikkein muiden edellä jaloksi, ma taivahasta lankeevan alas ukonvaajan lailla.

Ja Briareuksen näin ma toisahalla, salaman taivahisen satuttaman, makaavan maassa, jäisnä niinkuin kuolo.

Näin Tymbreuksen, näin ma Marsin, Pallaan, aseissa vielä, isän ympärillä imehtimässä jätti-jäseniä.

Näin Nimrodin ma tornin juurell' ylhän kuin hourupäisnä katsomassa kansaa, mi Sinearissa myötä ylvästeli.

Oi, Niobe, oi kuinka murhesilmin sun näin ma kesken lastes surmattujen; kaks kertaa seitsemäst' ei jäänyt ketään!

Oi, Saul, sa kuollut omaan miekkaas, miltä sa näytit Gilboassa, jok' ei sitten sadetta, kastett' ole saanut tuta!

Arakne hullu oi, sun myöskin näin ma jo puoleks hämähäkkinä; sa olit omihin käynyt turman verkkoihisi!

Oi, Rehabeam, ei kuvas täällä ole uhkaava, mutta sentään kauhistava, vaunuissa, joita vainoojat ei tapaa!

Esitti vielä kova paasi, kuinka Alkmeon äidillensä kallihiksi tuon turmaa-tuovan kaulanauhan teki.

Kuvasi, kuinka Sanheribin pojat isänsä kimppuun kävi temppelissä ja hänet kuollehena jätti sinne.

Kuvasi voitollisen, julma-töisen Tomyriksen, mi sanoi Kyrokselle: »Joit verta, saat nyt juoda kylläksesi.»

Kuvasi, kuinka parvin pakenivat assyrialaiset Holoferneen kuollen, ja heidän tappionsa kauhut kaikki.

Näin Troijan tuhkana ja raunioina. Oi, Ilion, kuink' olit halpa, vähä kuvassa, jok' on siellä nähtävänä!

Mik' oli mestari se maalin, kynän, jok' oli luonut asenteet ja varjot, ett' ihmetteli joka hieno sielu?

Elävät eli, kuolleit' oli kuolleet; näin kaikki niinkuin olleet oisi totta ma siinä kuuru-selin kulkiessa.

Siis ylvästelkää, pystypäinä käykää, te Eevan lapset, katsomatta alas, tuo ettei näkyis elontienne huono!

Olimme enemmän jo vuorta nousseet, enemmän vaatinut tuo Päivän rataa kuin luullut aatoksein ois askartava.

Hän, jonka sielu aina eespäin tähtäs, nyt lausui: »Pääsi ylös nosta, aika ei enää ole aprikoiden käydä.

Kas, tuolla enkel' eräs aikoo tulla päin meitä: katso, Päivän kuudes piika[127] jo palaa armahilta askareiltaan.

Sa kunnioittavainen ryhti ota, ett' ylös meidät suvaitseis hän päästää; tää päivä, muista, uudestaan ei koita.»

Ma olin tottunut jo neuvoihinsa, hukata ettei aikaa saanut; siksi sanansa heti oli selvät mulle.

Läheni meitä nyt tuo luotu kaunis valkeissa vaatteissa, ja kasvoiltansa hän oli kuin on hohde aamutähden.

Sylinsä aukas hän ja aukas siivet ja sanoi: »Tulkaa! Liki täss' on portaat, nyt helppo teille niit' on nousta ylös.»

Mut harva hänen kutsuansa seuraa. Oi, ihmisheimo, luotu taivas-lentoon, miks heikoin tuuli noin sun maahan painaa?

Hän meidät johti suulle vuorensolan; otsaani sitten siivellään hän koski luvaten mulle vaelluksen varman.

Kuin vuorta nousten,[128] jonka kirkko yli kohoopi hyvin-hallitun tuon paikan-- tarkoitan paikkaa Rubaconten luona!--

puoll' oikealla jyrkkä nousu kätkee portaiksi, jotka siihen aikaan tehtiin, kun varmat oli mitat, pöytäkirjat.

Näin mukavustuu portahiksi täällä myös muuten jyrkkä törmä toisen piirin, mut sentään seinät kahdenpuolin hipoo.

Kun käännyimme nyt noita kulkemahan, _Beati pauperes spiritu_[129] niin kaikui kauniisti, ettei kertoa voi kieli.

Ah, kuink' on ovet erilaiset täällä ja helvetissä! Täällä lauluin käydään sisälle, siellä tuskan huudoin hurjin.

Pyhiä nousimme jo portahia, ja keveämmältä mun tuntui olla kuin äsken tuntui tasaisella maalla.

Siks kysyin: »Mestari, mi paino multa otettu pois on, kun en juuri mitään ma tunne rasitusta taivaltaissa?»

Hän vastasi: »Kun kaikki P:t nuo, jotka jäi otsalles, jo puoli-hävinnehet, poiss' ovat aivan, kuten nyt on yksi,

niin jalkas voittava on tahto hyvä, ne ettei yksin väsymättä ole, vaan vielä iloitsevat nousennastaan.»

Nyt tein kuin mies, mi kulkee, kummallista jotakin päässänsä, jot' ei hän tiedä, mut min hän toisten viittauksist' arvaa,

ja siksi hällä käsi nousee, etsii varmuutta, löytää sen ja täten täyttää sen toimen, jot' ei täyttää silmä voinut:

levitin sormet kädess' oikeassa ja löysin kuus vain kirjaimista niistä, jotk' avain-enkel' oli kirjoittanut.

Tuon nähden Opas veti suunsa nauruun.

Kolmastoista laulu

Olimme yläpäässä portahien, miss' uusi piirtyy kaarros vuoren pintaan, tuon, joka nousevalta synnit poistaa.

Myös täällä kiertää reuna kukkulata kuin piiriss' ensimmäisessä; se ero on vain, tää että nopeammin kaartuu.

Näy tääll' ei varjoa, ei kuulla kuvaa; sileä seinä on ja polku samaa väriä lyijyntummaa[130] kuin on kivi.

Nyt Mestari: »Jos odotamme kansaa, joit' tietä tiedustaa, ma pelkään, liian on kauan valintamme viivähtävä.»

Hän sitten aurinkohon kiinsi katseen; sivunsa oikean hän keskukseksi nyt otti, sitä vasemmalla kiertäin.

»Oi, armas valo, jota luottavaisna lähestyn tiellä oudolla, sa johda kuin tääll' on kulkijata johdettava.

Valaiset maailman, suot lämmön sille; muu syy jos suuntaan vastaiseen ei aja, säteesi meille aina johdon antaa.»

Niin pitkän kuin maan pääll' on peninkulma olimme kulkeneet me siellä matkan vähässä aikaa, tahdoll' alttihilla.

Tulevan tuntui, vaikk' ei nähty mitään, päin meitä lentäin sieluja; ne meitä pyys lempeästi rakkaus-atrialle.

Ens ääni ohi lentäin selkeästi _Vinum non habent_[131] lausui ynnä meidän taas takanamme toisti samat sanat.

Ja ennen kuin sen kaiku laannut oli, »Orestes olen»,[132] ääni toinen huusi, kuin edellinen ohi mennen meistä.

»Oi, Isä», lausuin, »mit' on äänet nämä?» Ja juur' kun kysyin, kolmas puhui: »Hyvää te niille tehkää, jotka teille pahaa.»

Näin Mestari: »Tää piiri rankaisevi kateuden synnin, siksi rakkaudesta punotut täällä ovat piiskan säikeet.

On kurin oltava näät vastakkaisen kuin syyn, ja luulen, sen sa ennen huomaat kuin päästään päähän sovituksen polun.[133]

Mut katso kiinteästi nyt sa ilmaan, ja eessämme näät istuvan sa kansaa, jokainen joista nojaa kalliohon.»

Teroitin silmäni nyt oikein, katsoin, näin edessämme varjot vaippoinensa, jotk' oli samankarvaiset kuin vuori.

Ja vähän tuonnemmas kun tultu oli, ma kuulin: »Maaria, meit' auta!» Pyhää Mikaelia, Pietaria huudettavan

ja muita. Luule en, maan päällä että käy ihminen niin kova, jok' ei sääliin sulaisi siitä, mitä sitten näin ma.

Näät niin kun liki heitä tullut olin, ett' erottaa voin asenteensa tarkkaan, suur' tuska silmistäni kiersi veden.

Puetut halpaan karva-kankahasen he oli, toinen toisen olkaa tuki ja heitä kaikkia taas vuorenseinä.

Noin sokeat, kun heiltä kaikki puuttuu, kerjäävät kirkkoin luona elatustaan ja toinen päänsä yli toisen pistää,

ett' ihmisiss' ei sääli nopsa heräis vain sanain kaiunnasta, mutta myöskin näöstä, joka vähemmän ei pyydä.

Ja kuin luo sokeain ei Päivä tule, niin luokse varjoin, joista haastan juuri, ei taivaan valo tahdo virtaella;

siks silmäluomet kunkin rautalangoin[134] on kiinni ommeltu kuin jahtihaukan, mi osannut ei muuten olla hiljaa.

Ma luulin tekeväni väärin heitä läheten nähden enkä nähdyks tullen, siks käännyin Neuvojaani viisahasen.

Hän hyvin ties, mit' tahdoin mykkänäkin; siks ei hän varonut mun kysymystäin, vaan sanoi: »Puhu, mutta lyhyeen, selvään!»

Vergilius sillä puolen seisoi mua äärellä, joit' on putoominen helppo, kun mikään kaide sit' ei kaarra, estä.

Mun toisell' oli puolellani varjot nuo hurskaat, jotka vuoksi neuleen julman niin itki, että heiltä posket kastui.

Ma heihin käännyin, lausuin: »Oi te, joilla on varmuus nähdä valo korkein kerran, päämäärä ainoo ikävöimisenne!

Kautt' armon, joka tunnon vaahdot teiltä niin pois on valistava, että kirkas sen läpi virtaava on muiston kymi,

nyt virkkakaa--ois mieluisaa se mulle-- tääll' onko ketään lasta Latiumin; vois häntä hyödyttää, jos saan sen tietää.»

»Oi, veikko, kukin tääll' on kansalainen vain ainoon toden kaupungin;[135] kai kysyt, ken matkamies Italian meist' oli?»

Nuo sanat kuulevani luulin kaukaa ja siitä kauempaa, miss' seisoin; siksi lähenin, lähempää ne kuullakseni.

Näin muiden kesken varjon, vartovalta mi näytti, ja jos kuka kysyy, kuinka: hän nosti leuan sokeoiden tapaan.

»Oi, sielu, joka kohotakses kärsit», ma lausuin, »jos sa äsken sanoit jotain, ilmoita nimes taikka maasi mulle!»

»Ma Sienast' olin», vastas hän, »ja näiden kerällä pesen elonsyytä synkkää, Hänt' itkein, joka itsens' suo, kun saapuu.

En viisas ollut, vaikka tais Sapia[136] nimeni olla; vahingosta muiden enemmän iloitsin kuin onnestani.

Ja ettet uskois, että valhettelen, sa kuule, olinko, kuin sanoin, hullu! Jo alas vaipui kaari vuosieni,

kun luona Collen miehet kaupunkini olivat vainolaista vastaan menneet ja minä rukoilin, mit' tahtoi Luoja.

Väkemme lyötiin, syöstiin synkän paon poluille, ja kun näin tuon metsästyksen, iloa suurempaa kuin koskaan tunsin.

Kohotin kasvot julkeat ma ylös ja huusin: 'Luoja, en sua pelkää enää!' kuin teki rastas hyvän ilman tullen.

Ma etsin rauhaa kanssa Jumalani eloni päättyessä, mutta vielä katuen ei ois sovitettu syyni,

mua ellei muistanut Pier Pettinagno[137] pyhissä oisi rukouksissansa, kun hän mua rakkaudesta surkutteli.

Mut sa ken oot, mi asemaamme meidän kyselet, käyden täällä silmin avoin, kuin luulen, ynnä hengität, kun puhut?»

Ma hälle: »Kerran kadotan kai näön, mut vähäks aikaa vain, kun vähän syypäät nää silmät syntiin kateuden lie olleet.

Siks pelko suurempi mun sieluani alemman piirin vaivan vuoksi painaa, kun nyt jo tunnen tuon ma taakan kuorman.»

Hän mulle: »Ken siis sinut tänne saattoi, kun palata sa alas aiot sinne?» Ja minä: »Hän, mi vait on vierelläni.

Elävä olen, siksi virka, sielu valittu, tahdotko, ma että eestäs maan päällä jotain kuolevaista toimin.»

Hän vastas: »Oh, tää kuulla on niin uutta! Se suur' on merkki Luojan rakkaudesta sua kohtaan; rukoile mun eestäin joskus.

Ja kaiken nimessä, mit' toivot, pyydän, jos milloinkaan Toskanan maata poljet: maineeni korjaa luona omaisteni!

Sa heitä tapaat kesken kansan turhan min toivo Talamone[138] on, mut tuossa enempi hävii kuin Dianaa[139] etsein;

mut amiraaleille se maksaa enin.»

Neljästoista laulu

»Ken kukkulaamme ennen kiertelevi kuin kuolema on hälle siivet suonut ja mielen mukaan silmät avaa, sulkee?»

»En tiedä; tiedän vain, ei käy hän yksin. Sa hältä kysy, jok' oot häntä lähin, ja tee se kiltisti, hän että puhuu.»

Kaks vainajaa näin, olka vasten olkaa, minusta oikealla haastoi; sitten he päänsä nosti puhuakseen mulle.

Yks virkkoi: »Sielu oi, mi sidottuna ruumiiseen vielä taivas-tietä kuljet! Jumalan tähden lohduksemme lausu,

ken olet, mistä; ihmetyttää meitä niin armo sulle osoitettu, kuten se ihmetyttää, jot' ei ollut koskaan.»

Ja minä: »Keskitse Toskanan virtaa vuo pieni,[140] Falteronan synnyttämä, pitempi kuin on peninkulmaa sata.

Sen rantamalta saavun elävänä; ois turhaa sanoa, ken olen, koska, vähäinen vielä nimelläin on kaiku.»

»Jos tarkoituksesi nyt tajullani lävistän oikein», haastajista virkkoi nyt ensimmäinen, »Arnosta sa puhut.»

Ja toinen hälle: »Miksi meiltä salas tuon virran nimen hän kuin tehdä tapa on seikkain suhteen pöyristyttävien?»

Ja varjo, jolta tätä tiedusteltiin, selitti näin: »En tiedä, mutta oikein on, että katoaa tuon laakson nimi.

Näät alustansa asti, kussa vuoret, joist' irti on Pelorus, vesirikkaat niin ovat, muuall' että tuskin missään,

ain siihen saakka, vedellänsä kussa merelle korvaa se, min pilvet imee, ja joilta taas sen joet, virrat saavat,

hyvettä vihataan niin kaikkialla kuin käärmettä, lie sitten syynä seudun tään onnettuus tai kansan paha tapa.

Ja siks niin muuttunut on myöskin luonto tään laakson kurjan asukkaiden, että vois luulla Kirken[141] heitä paimentavan.

Keskeltä röhky-sikain,[142] joiden sopis rehua syödä eikä ihmisruokaa, se vähää vettään ensin vierittävi.

Eteenpäin käy se, kohtaa piskit[143] pienet, räkyttäväiset yli voimiensa, ja heistä halveksuen kuonon kääntää.

Käy kulku alaspäin, ja kasvaessaan susiksi[144] näkee koirain muuttunehen tuo kiron kuoppa, turman tuiman kymi.

Kun alas syössyt syvin on se kuiluin, se tapaa kettuja[145] niin viekkahia, älyä ettei pyytäjän ne pelkää.

En vaikene, ken mua kuulkohonkin; voi hyväks olla hälle, jos hän muistaa, min mulle henki totuuden toi ilmi.

Nään pojanpoikas,[146] kuinka pitkin rantaa tuon joen ylpeän hän metsästävi susia noita, kaikki kauhull' lyöden;

myö heidän lihansa viel' elävänä, ne sitten teurastaa kuin vanhat raavaat, muilt' elon riistää, arvon itseltänsä;

metsästä turman hurmehisna tulee, jälkeensä sellaiseks sen jättää, että ei tuhatvuoteen ennalleen se verso.»

Kuin kuullen turmioita tulevia mies kuunteleva hahmoltansa muuttuu, taholta miltä uhanneekin vaara;

niin näin tuon varjon toisen, kääntyneenä mi kuuli, kauhistuvan, murhettuvan, kun ilmi saanut oli sanain mielen.

Herätti puhe toisen, toisen kasvot minussa halun nimet tietää heidän, siks niitä kysyin, vastausta pyy täin.

Ja sielu, joka mulle ensin haastoi, nyt jatkoi: »Tahdot tekemään mun sulle, mit' itse mulle tahtonut et tehdä.

Mut koska Luoja tahtoo, että loistais sun kauttas armonsa niin suuri, teen sen; siis tiedä, että oon Guido del Duca.

Kateus niin mun hiilsi hurmettani, iloisen että ihmisen kun näin ma, se kasvoni löi kalman-karvaisiksi.

Nyt viljan tään ma niitän kylvöstäni. Oi, ihmisheimo,[147] miksi mieles hehkuu sellaiseen, jossa esteheks on toinen?

Tää Rinier on; hän kunnia ja maine huoneelle Calbolin on, miss' ei kukaan perinyt sitten hänen kuntoansa.

Eik' yksin hänen heimoltansa mennyt välillä vuoren, Pon, ja meren, Renon perintö totuuden ja tosi ilon.

Maa näillä äärillä niin täynnä kasvaa näät myrkkyputkia, ett' tuskin koskaan ees viljelys voi tehdä niistä lopun.