Part 6

Ja maineetta ken elämänsä elää, hänestä moinen jää vain jälki maahan kuin savu ilmaan, vaahto veteen jättää.

Siks nouse, voita uupumukses, hengen väellä, joka kaikki esteet raivaa, jos vain ei heity ruumiin raskaan valtaan!

Pitemmät meill' on portaat nousevina, ei riitä, ett' on tultu nää. Jos minut tajunnut oot, sa tuosta vahvistunet.»

Nyt nousin, näytin keuhko-kelpoiselta, mun vaikka hengästynyt puskui povi, ja virkoin: »Käy, ma vankka, uljas olen!»

Kuljimme harjaa kukkulan, mi oli pahempi käydä, paasi-rikkoisempi, kaidempi, jyrkempi kuin edellinen.

Puhelin, ett'en uupuneelta näyttäis; nyt ensi kuilusta soi ääni vastaan puhetta purkain katkonaista. Mitä

hän haastoi, tiedä en, ma vaikka olin jo kaarell' yli kuilun kulkevalla, mut sanat soivat soperrusta vihan.

Ma alas kumarruin, mut nähdä silmin elävin pimeäss' en voinut pohjaan, siks sanoin: »Mestari, nyt rientäkäämme

rannalle toiselle, sen äärtä alas! Niinkuin täss' ymmärrä en, vaikka kuulen, niin nää en mitään, vaikka katson alas.»

Hän virkkoi: »Muut' en vastausta anna kuin teon, sillä toivomusta selvää työn sanattoman ain on seurattava.»

Kävimme alas sillan päästä, missä se rantaan kahdeksanteen johtaa; siinä minulle aukes uuden kuilun syvyys.

Niin kauhistavan siellä käärmeläjän ja lajeiltaan niin erilaisen näin ma, sen muisto että veren vielä hyytää.

Ei erämaassa Libyan niin paljon lie kyitä, käärmehiä piston, polton, ei matajoita purun myrkyllisen;

ei koko Etiopia lie luonut niin paljon saalahia saastaisia, Punaisen meren ääret eivät myöskään.

Keskellä käärmejoukon synkän, julman alastomat ja arat juoksi vainaat, toivotta tulla näkymättömiksi

tai päästä piiloon. Kädet käärmein selkään sidotut oli, eessä kiemurtavin, päät, purstot, joiden takaa pisti heitä.

Ja katso, yhtä, meihin päin mi seisoi, läheni käärme muudan, pisti häntä välihin kaulan ynnä hartioiden.

Ei O:n, ei I:n niin nopsaan merkki piirry kuin syttyi hän ja paloi; pakko hänen pudota maahan, tulla tuhkaks oli.

Ja kun hän maassa hajonneena makas, kokousi tuhka itsestänsä jälleen, samana että taas hän seisoi heti.

Noin kertoo suuret viisaat, että kuolee myös Feniks-lintu, syntyäkseen jälleen, kun viidessadas saapuu vuosi. Sitä

elätä eivät yrtit eikä vilja, vaan suitsutuksen tipat, kardemumma, ja myrrha, nardus sen on viime vuode.

Kuin mies, mi kaatuu, eikä tiedä, kuinka, vetikö maahan pirun voima hänet vai verenseisahdusko äkillinen;

ja nousee tuiki typerryksissänsä ja katsoo, katsoessaan huokaa, tuskan tuon kärsimänsä vielä vanki ollen;

niin näytti syntinen tuo noustuansa. Oi, oikeutta Jumalan, kuink' olet sa ankara ja kuinka kostos iskee!

Nyt Opas kysyi hältä, ken hän oli. »Tipahdin», vastasi hän, »hetki sitten Toskanan maasta tähän kuiluun kolkkoon.

Äpärä olin, ihmisen ei elo, vaan eläimen mua miellytti: oon eläin Pistoian pesästä, oon Vanni Fucci.»[134]

Ma Mestarille: »Pyydä häntä jäämään ja kysy, syy mi tänne syöksi hänet, minulle tutun veren, vainon miehen.»

Sen kuuli syntinen, ei teeskennellyt, kohotti päänsä, sielunsa mun puoleen, häpeän häijyn ilme kasvoillansa;

ja virkkoi: »Koskee kipeämmin minuun, mun että näät nyt tässä kurjuudessa, kuin ero toisest' elämästä äsken.

Evätä en voi vastausta sulta. Siis kuule: oon näin alas syösty, ollen pyhien astioiden kirkkovaras.

Ja toista väärin tuosta syytettihin. Mut ettei näky tää ois sulle ilo,[135] jos joskus paikan pimeydestä pääset,

avaja korvas sanallein, ja kuule: Pistoiass' ensin 'Mustat' murtuu, sitten Firenze uuden kansan saa ja tavat.

Mars Magra-laaksosta[136] on tuova tulen, mi peittyy pilveen pimeään, ja myrskyn kohisten, käyden tuiman pyörretuulen,

Picenon kentällä on soipa sota; se tuli silloin pilvest' iskee, sattuu jokaiseen 'Valkeaan' sen vaaja tuima.

Tään tuskaksesi kertonut ma olen.»

Viideskolmatta laulu

Puheensa päätti rosvo, nosti kädet molemmat, näyttäin kahta viikunata,[137] ja huus: »Ne sulle, Taivas, tarjoon, ota!»

Siit' asti käärmeitä ma suosin, niistä näät yksi kaulan häitä kiersi, niinkuin sanoa oisi tahtonut: Jo riittää!

Ja toinen käsivarret väänsi hältä niin eespäin koukistuen vangiksensa, hän että liikuttaa ei niitä voinut.

Pistoia, voi Pistoia! Miks et muutu jo tuhkaksi ja olemasta lakkaa, pahassa kun jo kantaheimos voitat?

Pimeissä piireissä Infernon kaiken niin suurt' en nähnyt paatumusta, vaikka hänetkin[138] näin, mi muurilt' Teeban syöksyi.

Pakeni sanaa sanomatta kurja, näin rientävän kentaurin raivoissansa, mi huus: »Miss' on tuo Taivaan vihollinen?»

Maremma-suossa[139] luule en niin paljon pesivän kyitä kuin ol' lautasilla, mist' alkaa ihmishahmo hällä. Virui

takana niskan hänen hartehillaan levällä siivin lohikäärme, joka poroksi polttaa jokaisen, min kohtaa.

Noin mulle Mestarini: »Tuo on Cacus,[140] mi alla Aventinus-vuoren usein on verta vuodattanut virrat suuret.

Ei käy hän kera muiden ryövärien, kun viekkahasti karjan Herkuleelta varasti kerran saman vuoren luona.

Mut siksi päättyivätkin konnantyönsä sadasta iskusta tuon urhon nuijan, jost' tuskin kymmentä hän tunsi enää.»

Hävisi hänkin haastaessa Oppaan. Nyt kolme henkeä päin meitä tuli mun ynnä Mestarini huomaamatta,

siks kuin he huusivat: »Te keitä ootte?» Jo kanssapuhe meiltä katkes, heihin vain kaiken huomiomme jännitimme.

En heitä tuntenut, mut tapahtuipa kuin usein sattua voi moinen, että nimeltä eräs toisen mainitsikin,

sanoen: »Cianfa[141] minne jäikään?» Tuosta Opasta huomauttaa tahdoin, panin vait'olon merkiks sormen huulilleni.

Jos hidas uskomaan nyt kertomustain, lukija, oot, en tuota ihmettele, kun tuskin silmiäni itse uskoin.

Katseeni heitä tähdätessä käärme kuusjalkainen näät erään eteen heittyi ja kokonansa hänet kiersi. Jaloin

se keskimmäisin hältä vatsan väänsi ja etummaisin käsivarret, sitten tuon poskeen hampaat puri kumpaiseenkin;

ojensi jalat takimmaiset reisiin, väliltä niiden purston pisti, veti sen ylös lantehia pitkin jälleen.

Puun ympäri ei köynnöskasvi kiinny niin lujaan kuin tuo peto kauhistava omansa jäsenihin toisen liitti.

Sulivat kumpikin kuin kuuma vaha värinsä vaihtain yhtehen: ei toinen, ei toinen enää ollut entisensä.

Niin syttyvällä paperilla rientää edellä liekin väri ruskee, vielä ei musta, vaikka valkoinen jo kuolee.

Nuo toiset kaksi tuota katsoi, huusi: »Voi sua, Agnel, sa kuinka muutut! Näytä et enää yhdeltä, et kahdeltakaan.»

Päät molempain jo tulleet yhdeks oli, kun kaksi hahmoa me näimme yhden kasvoissa, jotka oli kahden hauta.

Kädeksi kahdeks suli neljä tynkää ja jalat, reidet, vatsa, varsi muuttui muodoiksi ennen näkemättömiksi.

Poiss' oli alkuperä kumpaisenkin; kuvatus näytti näköiseltä kahden eik' yhdenkään, kun pois se kulki hiljaa.

Kuin sisilisko mätäkuulla, päivin paahteisin, viidakosta viidakkohon livahtaa salamana poikki polun;

niin käärmehyinen häijy, lyijyntumma kuin siemen pippurin, nyt kohti vatsaa valahti kahden päältä-katsovaisen

lävisti yhdeltä sen ruumiin-osan, jost' ensi ravintomme saamme, hänen eteensä sitten putos pitkäksensä.

Vait häntä haavoitettu katsoi, alkoi jo hiljaa seisten haukotella tuosta kuin uni hällä ollut ois tai kuume.

Hän käärmettä ja käärme häntä katsoi; haavasta toisen, toisen suusta savu sakosi vahva, yhteen kiemurrellen.

Nyt vaietkoon Lucanus kertomasta Sabelluksen, Nassidiuksen[142] hätää ja kuulkoon kuvaa tätä kummempata!

Ja vaietkoon Ovidius kohtaloista Kadmuksen,[143] Aretusan: kyyksi toisen, lähteeksi toisen jos hän muuttaa, häntä

kadehdi en. Ei otsatusten muuta kaht' eri luontoa hän, että muotoin molempain aine vaihtumaan ois valmis.

Tuo muutos tapahtui tään mallin mukaan: purstonsa halkas ensin käärme, veti jalkansa yhteen haavoitettu. Reidet

ja sääret tarttuivat nyt itsestänsä niin yhteen, että liitoksesta pian vähintä jälkeä ei nähdä voinut.

Halaistu pursto hahmon otti, joka toisaalta haihtui, ihon norjan saaden, sill' aikaa pinnan kovan haavoitettu.

Näin, kuinka kuoppihinsa painui hältä käsvarret, kuinka käärmeen etujalat jatkuivat sen, min typistyivät toisen.

Kyyn takajalat yhteen kiertyneinä jäseneks muuttuivat, min peittää miesi, mut toinen omastaan sai kaksi osaa.

Nyt savu kumpaisenkin verhos uuteen värihin, luoden karvankasvun tuolle ja tuolta pois sen pintaa myöten kitkein.

Nous ylös toinen, toinen maahan lankes, mut kääntämättä myrkkylamppujansa, valossa joiden heiltä muoto muuttui.

Sen, joka seisoi, hahmo haihtui siten, ett' aine liika ohimoihin liikkui, ja kohta korvaa kaks sai posket paljaat.

Se aine, jok' ei taapäin juossut, mutta jäljelle jäi, nyt nenävarreks varttui, hupeni huuliks inhimillisiksi.

Mut sen, mi makas, kuono eespäin kasvoi ja korvat painuivat pään sisään, kuten etana tehdä saattaa sarvillansa.

Ja kieli, ennen sanavalmis, ehyt, jakautui toisen, toisen haarakieli savuamasta laaten yhdeks yhtyi.

Se sielu, joka kyyksi tullut oli, kähisten riensi pois nyt kuilunpohjaa, mut toinen puhui ja sen jälkeen sylkäs.

Käärmeelle käänsi uudet hartiansa, toiselle virkkoi: »Buoso madelkohon kuin minä ennen tuota taivaltansa.»

Noin kuilun seitsemännen hylkykansan ma muotojaan näin muuttavan, jos liioin lien viivähtänyt, syy on seikan oudon.

Jos hiukan seonneetkin silmät multa lie tuossa, tyrmistynyt sielun kyky, pakenijoista tuntematta olla

Puccio Sciancatoa en voinut sentään: kolmesta toverista, jotka ensin tulivat, muuttumaton hän ol' ainoo.

Ja toista vielä, sa Gaville,[144] itket.

Kuudeskolmatta laulu

Iloitse suuruudestas, oi Firenze! Käy siipes yli maiden, merten, tuttu on nimes kautta helvetinkin kuiluin.

Viis löysin rosvoa, sun kansalaistas, sellaista, että häpeän ma, eikä myös sulia kunniaa lie suurta heistä.

Mut totta jos on unet aamuhetken, saat pian tuntea sa, Prato[145] mitä sinulle toivoo, puhumatta muista.

Jos kävis niin, ei varhaist' ois se. Jospa jo käynyt ois, kun niin on käydä pakko! Enemmän suren, jos oon vanha silloin.

Poistuimme, jälleen porrastietä, äsken pimeyden vuoksi alas astumaamme, Oppaani nous ja minut kanssaan veti.

Astuimme autiota uraa, paatten, kivien, kallioiden kaartamata, miss' ilman kättä eestynyt ei jalka.

Ma tunsin tuskaa silloin, tunnen vielä, kun muistan, mitä siellä näin, ja mieltäin enemmän ohjaan kuin on mulla tapa,

se ettei juoksis ohjaksitta hyveen ja etten tuhlais, mitä ennen tähti minulle soi tai valta valkeampi.

Kuin maamies, siihen vuoden-aikaan, jolloin maailman valo kasvojansa meiltä vähimmän kätkee, kunnahalla istuu,

lepäilee suristessa iltasääsken ja näkee allaan laakson kiiltomadot pelloiltaan taikka viinitarhoistansa;

niin tuohon tultuani, kunne näkyi jo pohja kuilun kahdeksannen, täynnä näin tulenliekkejä sen tuikehtivan.

Ja niinkuin hän,[146] mi karhuin kosti kerran, Eliaan vaunut näki viereviksi hevosten kohotessa korkeutehen,

mut silmin, seurata ei niitä voinut, vaan näki liekin pelkän leimuavan ja haihtuvan kuin pilvi taivahille;

niin liekit täällä läpi kuilun kulki jokainen sulkein sylihinsä vainaan, mut varkauttaan julki näyttämättä.

Sillalla seisoin, tarkoin nähdä tahdoin, ja jos en tarttunut ois kiveen kiinni, pudonnut oisin suoraan syvyytehen.

Oppaani, nähden mun niin tarkkaavaisna, nyt virkkoi: »Henget liekkilöissä piilee, jokainen omassaan, mi häntä polttaa.»

Ma hälle: »Mestari, sen suita kuullen varmempi oon, mut aavistin jo itse asian ynnä tietää vielä tahdoin,

ken vanki tuon on tulen, huipussansa kaksjakoisen, kuin roviolta nousis, joll' Eteokles veljinensä[147] paloi.»

Hän mulle: »Helmassa sen liekin kärsii Odysseus ynnä Diomedes: veljet olivat vilpin, nyt sen koston veljet.

Ja heidän liekissään nyt huoatahan vuoks hevon viekkahan, mi aukas portin, jost' ulos astui jalo Rooman siemen.

Siin' ilkityö, min vuoksi vielä suree Akilleusta kuollut Deidamia,[148] ja ryöstö Pallaan kuvan[149] rangaistahan.»

Ma virkoin: »Mestari, jos haastaa voivat tulesta he, sua tuhannesti pyydän, rukoilen, pyydän vielä uudellensa,

mua ettet tässä vartomasta epäis, siks kuin tuo tuli kaksipäinen saapuu; näät, kuinka halu kallistaa mun heihin.»

Hän mulle: »Kiitost' ansaitsee sun pyyntös ja pyytehesi, siksi myönnyn siihen, mut näytä, että osaat kieles suistaa.

Mun haastaa suo, kun kyllin oivaltanut jo tahtos oon, he ollen helleenejä sun puhettas ehk' ylenkatsoisivat.»

Kun liekki saapui siihen, missä oli Oppaani mielest' aika, paikka parhain, ma hänen kuulin haastavaksi täten:

»Te kaksi, liekin yhden kätkemätä, jos joku ansio on mulla, olkoon se suuri taikka pieni, teidän eessä,

siit' että lauloin kerran laulun ylhän, pysähtykää! Ja toinen virkkakohon, hän kussa kuoli harharetkillänsä.»

Pitempi pää tuon liekin vanhan alkoi nyt räiskyä ja roihahdella, aivan kuin oisi tuuli tutjutellut sitä.

Se sinne tänne karkeansa käänsi kuin ois se ollut kieli haasteleva ja vihdoin viskas sanat nää ja puhui:

[150]»Kun jätin Kirken, mua kahlehtivan jo toista vuotta saaressaan, mi sitten sai Aineiaalta nimekseen Gaëta,

ei rakkaus poikaani, ei hartaus kohtaan isääni vanhaa, lempi ei, jot' olin ma velkaa vaimon ilon alttarille,

minussa voineet kaukomieltä voittaa avara tulla tuntemaan maailma ja paheet ihmisten ja ihmiskunta.

Ma lähdin kyntämähän merta laajaa vain yhdell' laivalla ja ystävien kerallä harvain vielä uskollisten.

Molemmat rannat näin Marokkoon saakka ja Espanjaan, Sardinian myös saaren, ja muutkin, joita meri siellä huuhtoo.

Olimme vanhat, seurani kuin minä, ja verkat, salmeen saavuttaissa, johon Herakles kerran pani merkkipatsaat,

inehmo ettei etemmäksi pyrkis; ja sitten oikealle jäi Sevilla ja vasemmalle ohi jäänyt Ceuta.

'Oi veljet', virkoin, 'sadan vaaran suitse samonneet saakka päivänlaskuun, älkää lyhyttä iltavartiota iän

kun vielä valveilla on aistimenne, kieltäykö käyttämästä tutkimahan kanss' Auringon maan-osaa kansatonta.

Sukunne alkujuurta muistakaatte: ei luotu teitä elämään kuin pedot, vaan tietä kunnon ynnä tiedon käymään.'

Puheella tällä lyhyellä lietsoin ma seurani niin innokkaaksi matkaan, heit' ettei hillitä ois voinut enää.

Päin itää peräkeula pursi juoksi, airoista saimme siivet lentoon hurjaan vasenta aina suuntaa suosiellen.

Yö näki tähdet jo maanpiirin toisen ja niin ol' alhaalla jo pohjantähti, pinnasta meren ettei noussut enää.

Viis kertaa syttyi, viisi kertaa sammui kuun alakairan valkeus sillä aikaa kuin oli rannatonta purjehdittu.

Nous silloin näköpiiriin vuori tumma,[151] etäinen, näyttävä niin korkealta, sen vertaist' etten ollut ennen nähnyt.

Iloittiin, mutta ilo kääntyi murheeks: uudelta maalta pyörremyrsky tuli, mi purren kokkaan iski. Kertaa kolme

se pyöri meren kaikkein vetten kanssa, mut neljännellä perä nousi ilmaan ja kokka painui--Toisen tahdon mukaan

sikskunnes meidät meri aava peitti.»

Seitsemäskolmatta laulu

Jo liekki tyynnä, pystysuorass' seisoi taas vaieten ja meistä etääntyen luvalla lempeen Runoniekan, koska

läheni toinen liekki jälleen meitä katseemme kääntäin kohti kärkeänsa, mi haastoi sanoin epäselvin, oudoin.

Kuin äänell' oman tekijänsä mylvi Sisilian härkä[152] ensi kertaa (oikein se oli viilarille vasken julman),

ja kaikui kauttaaltaan tuon kurjan tuskaa, niin että elävältä tuntui aivan ja kärsivältä kuva kuparinen;

noin liekin ääniks, sähinäksi tulen sulivat ensin sanat surulliset kuin tietä, väylää löytämättä. Sitten

kun olivat ne liekin päähän päässeet sen saaden samaan väreilyyn, min niille nielussa antanut ol' ihmiskieli,

tuon kuulimme: »Oi sinä, jolle puhun, lombardian-kieltäni ken haastoit äsken, sanoen: 'Mene, en sua enää härnää',

ma joskin myöhästynyt hiukan lienen, äl' epää jäädä puhumaan mun kanssain, näät, etten itse epää, vaikka palan!

Jos juur' oot tähän tummaan piiriin tuotu latinalaisten maasta suloisesta mi kaiken syyni kehto on, niin virka,

sodassa vaiko rauhass' on Romagna?[153] Ma olin vuorten laps Urbinon luota, Tiberin lähtehitten tienohilta.»

Tähystin alas tarkkaavaisna vielä, kun Mestarini mua koski, virkkoi: »Latinalainen on hän, haasta sinä!»

Ja minä, valmihina vastaamahan, näin virkoin viipymättä nyt: »Oi sielu mi siellä piilet syvyydessä, koskaan

ei ollut eikä ole maa Romagnan sodaton sydämissä ruhtinainsa; mut ollut julki sotaa ei, kun läksin.

Ravenna seisoo kuin jo vuodet seisoi; sen päällä valvovi Polentan[154] kotka, min siipi koko Cerviankin[155] peittää.

Se kaupunki,[156] mi kerran kauan kesti, ja monta ranskalaista suisti surmaan, nyt kyntten vihreäin on vallitsema.

Verrucchion[157] Hurtat, vanha ynnä nuori, nuo, jotka pitivät Montagnan[158] pahoin, hampaitaan käyttää, miss' on käyttäneetkin.

Lamonen[159] ja Santernon kaupunkeja tuon kentän valkeen jalopeura johtaa, mi vaihtaa karvaa joka vuoden-aikaan.

Ja se, min äärtä Savio huuhtoo,[160] samoin kuin välill' on se tasangon ja vuoren, välillä vapaan ynnä orjan vaappuu.

Nyt pyydän sua kertomaan, ken olet; kovempi muita jos et liene tässä, nimesi maailmassa säilyköhön.»

Humisi hetken liekki, niinkuin tulen on tapa, sitten sinne tänne kieli tuo liikkui, lausui sanat seuraavaiset:

»Jos uskoa ma voisin vastaavani miehelle, joka päälle maan taas pääsee, tään liekin tutkain eipä liikkuis enää.

Mut koska, jos ma oikein kuullut olen, elossa päässyt viel' ei täältä kukaan, en pelkää häpeää, vaan sulle vastaan.

Mies olin miekan, sitten munkkiköyden; noin vyötettynä sovitusta toivoin ja varmaan täyttynyt tuo toivo oisi,

jos Ylipappi--hälle turma!--syössyt mua ei ois rikoksiini entisihin; tuo miks ja kuinka tapahtui, saat kuulla.

Niin kauan kuin ma olin luuta, lihaa ja mulla muoto emon suoma oli, en tehnyt töitä leijonan, vaan ketun.

Tiet tunsin salaiset ja juonet kaikki ja vilpin taitehen niin tarkoin taisin, maan ääriin että maine tuosta kulki.

Kun tulleeni näin tuohon ikään, jossa jokaisen pitäis purjehensa alas jo laskea ja koota laivatouvit,

minulle inhoks kääntyi mielutyöni, ma kaduin syntejäin, sain munkkikaavun-- mua raukkaa, ah! Ois auttanut se kyllä.

Mut päämies uutten farisealaisten,[161] mi kävi sotaa Lateranon luona, (ei kera saraseenein, juutalaisten,

vaan kanssa vihollisten kristittyjen, joiss' yhtään ollut voittajaa ei Acren, ei kaupankävijää sulttaanin maiden)

ylintä tointaan, arvoansa pyhää ei kunnioittanut, ei kaapuani, mi muinoin laihtumaan sai kantajansa;

vaan kuin Sylvester-paavin[162] Constantinus valitsi auttajaksi rohtumistaan, hän minut kutsui lääkärikseen, että

hän parantuisi vihan-kuumeestansa; ma vaikenin, kun pyys hän neuvoani sanoilla haastain humalaisen. Sitten

hän mulle virkkoi: 'Älä pelkää mitään! Sun päästän synneistäs, ja mulle neuvot, ma kuinka Penestrino-linnan valtaan.

Avata voin ja sulkea myös taivaan kuin tiedät: tuohon avaimet on mulla, edeltäjäni hylkimät.' Nuo vakaat

todistuskappaleet mua kannustivat, siks että vaieta en voinut enää, vaan virkoin: 'Isä, koska siis mun peset

synnistä, johon nyt ma syöksyn, kuule: luvata paljon, vähän pitää! Siinä se keino, jolla voitat linnan ylvään!'

Kun kuolin, noutamaan mua sai Franciscus,[163] mut hälle virkkoi kerubini musta: 'Äl' ota sitä, väärin teet sa mulle!

Mun orjieni joukkohon hän kuuluu, kun vilppiin neuvoi; siitä asti minä tukasta pidellyt oon miestä sitä.

Ei synninpäästöä voi saada, joka ei kadu; eikä kadu, joll' on himo, sen kieltää käsitteiden ristiriita!'

Voi, mua kurjaa, kuinka säikähdin ma, kun minuun tarttui hän ja virkkoi: 'Ehkä et luullut logiikkaa mun ymmärtävän!'

Luo Minoksen mun vei, mi kahdeksasti selkäänsä tuimaan hännän kiersi, virkkoi sit' ensin purtuansa raivoisasti!

'Tää vilpin tuleen vikapää on!' Niinpä nyt kadotettuna sa näät mun täällä, puvussa tässä, jossa kuljen, kärsin.»

Puheensa näin kun päättänyt hän oli, pois liekki vaikeroiden väistyi, kääntäin ja vääntäin karkeansa terävätä.

Nyt kera Oppahani paasisiltaa kävimme kohti kaarta kuilun, missä ne palkan saa, jotk' eripuraa kylväin,

sydämet särkein, syntikuormaa kasaa.

Kahdeksaskolmatta laulu

Ken voisi sanoin suorasukaisinkaan kuvata, vaikka monta kertaa koettais, sen hurmeen ja ne haavat, jotka näin nyt?

Ois liian heikko joka kieli siihen niin vuoksi muistomme kuin ihmispuheen, jotk' eivät säilyttää voi niin paljon.

Jos koossa oisi koko kansa, joka Apulian aukeassa maassa surrut on vertaan, vuodattamaa roomalaisten

ja Hannibalin sodan pitkän, jolloin niin suuri saatiin saalis[164] sormuksien kuin Livius kertoo, jok' ei väärin kerro;

lisäksi kansa, joka tuskat tunsi Robert Guiscardin[165] iskujen, ja sekin, min[166] luita kootaan Ceperanon luota--

jokainen joss' apulialainen petti-- ja luota Tagliacozzon, jossa vanha Allard[167] sai voiton asehitta: kaikki

nää jos ois koossa, jäsentensä tyngät jos näyttää vois he, ei se vertaa vetäis kauhuille kuilun yhdeksännen sentään.

Ei kiulu, jost' on pohjalaudat poissa, niin ammota kuin näin ma auki erään leuasta saakka peräreikään. Suolet

välissä jalkain häitä riippui, auki ammotti luusto ja se rapasäkki, mi tekee saastaa meidän ruoastamme.

Sill' aikaa kuin ma häntä tarkoin tutkin, mua katsoi hän ja käsin rinnan repäs sanoen: »Katso, kuinka itseänsä

Muhammed rikko-ruumis raatelevi! Ali[168] mun eelläni käy itkein, halki päälakeen leuast' asti kasvot. Kaikki

nää muutkin, jotka näet, kylväjiä olivat ristiriitojen ja kiistain maan päällä, siks he täällä halki ovat.

On takanamme piru kauhistava, min kunkin meistä miekallansa leikkaa ja jälleen saman silpo-iskun iskee,

kun päähän päässeet oomme tuskantiemme; näät haavamme käy aina umpeen ennen kuin palata tuon eteen taas on pakko.

Mut ken oot sa, mi kalliolta kurkit kentiesi vitkastellen käydä kuiluun, min sulle määränneet on syysi omat?»

Oppaani lausui: »Kuljeta ei kuolo, ei rikos häntä vielä kiusan paikkaan, vaan minä, vainaa, häntä tänne alas

piiristä piiriin helvetin nyt johdan, hän että täyden saisi tiedon; totta on tämä niinkuin että sulle puhun.»

Tuon kuullen varmaan sata heistä kääntyi, jäi seisomaan ja mua tuijottamaan unohtain tuskansa sen ihmeen vuoksi.

»Jos pian siis sa päivän maille päässet, Fra Doleinolle[169] virka: ellei muonaa hän varaa itselleen, mua kohta seuraa

hän kuolemaan, hän lumihankiin saartuu, lyö hänet voittoisa Novaralainen, mi muuten helposti ei häntä murtais.»

Muhammed mulle lausui sanat nämä, kun oli jalan nostanut jo lähtöön; sen sitten maahan painoi hän ja poistui.

Toinenkin, jonka oli kurkku puhki ja nenä halki kulmaluihin saakka ja jolle vain ol' yksi korva jäänyt,

mua muiden kanssa ihmetellen aukas nyt toisten eessä nielunsa, mi oli punainen koko pinnaltaan, ja virkkoi:

»Oi, sinä, jot' ei syytä syy, jonk' olen latinalaisessa ma maassa nähnyt, ellei mua yhdennäköisyys nyt petä,

mieleesi johda Pier da Medicina,[170] jos joskus näät taas alangon sen armaan,[171] Vercellistä mi Marcabòhon viettää.

Ja tietää Fanon[172] kahden parhaan anna, niin herra Guidon kuin myös Angiolellon, he että--jos on meillä ennuskyky--

tulevat heitetyiksi haahdestansa tyrannin viekkaan[173] vilpin kautta mereen, Cattolican maan äärtä huuhtovahan.

Rikosta sellaista Neptunus nähnyt Mallorcasta ei Kypron saareen saakka, mies Argoon ei, ei merirosvo tehnyt.

Tuo petturi ykssilmäinen, maan herra, sen maan,[174] jot' eräs seuralaisistani ei tahtois olla koskaan nähnyt, heidät

näät kutsuva on neuvotteluun, sitten niin toimiva, ett' tarvis heidän enää ei purjetuulta paluumatkallensa.»

Ma hälle: »Virka vielä, jos sa tahdot, sinusta että päällä maan ma kerron, ken on hän, jota kaupungin tuon näkö

niin katkeroittaa?» Silloin laski käden hän erään suulle ja sen leuat aukas, näin huutain: »Hän se on tää mykkäkieli!

Hän, pakolaisna, poisti Caesarilta epäilyn, virkkain, että vitkastelee mies varustettu aina vauriokseen.»

Oi, kuinka näytti hän nyt pelkäävältä, tuo Curio, niin nopsa sanaan ennen, nyt kielin kurkkuun saakka haljenneisin!

Ja yksi, kädetön, nuo tyngät tylpät kohotti ilmaan pimeään ja huusi hurmeessa, kasvoillensa kuohuvassa:

»Mieleesi johda Mosca[175] myös, mi sanoi: työn pää on teko! Turman kylvön tuosta mun sanastani sai Toskanan kansa.»

Ma hälle: »Sai myös siitä heimos surman.» Nyt tuntein tuskaa tuskan päälle riensi hän pois kuin murheen lyömä mielipuoli.

Nyt minä katsomaan jäin joukkiota ja seikan näin, jot' epäröisin yksin ja ilman muuta todistusta virkkaa,