Part 5

Evankelista teit' on tarkoittanut, te paimenet, kun näki vetten päällä hän ruhtinaiden porton istuvaksi:

tuon saman, joka seitsenpäisnä[106] syntyi, sai mahdin kymmensarvisen, niin kauan kuin miehellensä mieluinen ol' hyve.

Te Jumalaksi tehneet ootte rahan, kurjimmat ootte kuvain kumartajat: pakana yhtä palvelee, te sataa.

Ah, Constantinus, pahaa kuinka paljon perusti, kääntymykses ei, vaan lahjas, tuo saama ensimmäisen rikkaan paavin!»

Mun moista virttä vierittäissä hälle, hän kovin jalkapohjiansa potki vihasta taikka omantunnon syystä.

Ma luulen, että mielellänsä kuuli nuo sanat Mestari, niin tyydyttävän puheeni vakaa näytti piirteitänsä,

Hän sitten käsin kaksin tarttui minuun, mun nosti ryntäilleen ja kantoi ylös taas tietä, äsken alas astumaansa.

Väsynyt ei mua hoivaamaan hän ennen kuin kaaren kukkulalla, neljänneltä mi päälle viidennen vie harjantehen.

Sievästi siihen laski taakan rakkaan, varoen, vuoksi törmän tuiman, jyrkän, jot' tuskin pukki oisi nousta voinut.

Ja siitä toinen alho mulle aukes.

Kahdeskymmenes laulu

Uus vaiva uudet säkeet vaatii multa ja laulun kahdenkymmenennen tätä ens virttä, joka kirotuista kertoo.

Jo vallan valmis olin katsomahan ma kuiluun, allani mun ammottavaan, mi kyynelistä tuskaisista tulvi.

Näin kansaa syvänteessä pyöreässä ma käyvän ääneti ja itkein, kuten käy hautasaatot maailmassa meidän.

Alemma katsoin, kunkin hahmo näytti kuin iki-ihmeen kautta vääntyneeltä leuasta asti varren alkamahan:

päin lanteita näät kasvot heillä katsoi ja taapäin heidän käydä täytyi, koska evätty heiltä oli nähdä eespäin.

Kenties halvaus noin nurinkurin voi jonkun vääntää väkivalloin, vaikka en tuota nähnyt ole enkä usko.

Lukija, hyödykses jos Luoja kirjan tään kätees suo, sa arvaa itsestäsi, saatoinko kuivin katsein nähdä tuota,

kuvamme kuolevaisen vääntyneenä kun näin ma niin, ett' isku silmiensä rakoa pitkin peräpuolen kastoi.

Ma totta itkin, kiven kielekkeesen nojaten kovaan, kunnes saattajani noin virkkoi: »Ootko niinkuin muutkin houkat?

Tääll' elää sääli olla säälimättä. Ken syyllisempi on kuin se, ken suree oikeuden jumalaisen voittotöitä?

Pääs nosta pystyyn, miesi nää min alla maa aukes eessä Teban kansan silmäin, ja kaikki huusivat: 'Sa minne syöksyt

Amphiaraus?[107] Miksi taiston jätät?' Mut laannut ei hän vierimästä ennen kuin luona Minoksen, mi kaikki korjaa.

Kas, kuinka rintanaan hän selkää käyttää: kun liian kauas eespäin nähdä tahtoi, hän taapäin katsoo nyt ja taapäin astuu.

Nää myös Teiresias,[108] min muoto muuttui, kun naisen hahmon sai mieshahmon sijaan ja jäsenet hän kaikki toiset aivan.

Ja vasta sauvall' lyötyänsä noita käärmettä kahta, yhteen kääriynyttä, sai Teiresias miehuutensa jälleen.

Tuo, jonka selkä päin on vatsaa hänen, on Aruns Lunin[109] vuoristosta, missä Carraran miesi laaksonpohjaa kyntää.

Valkoisten marmorpaatten keskell' asui siell' luolassaan hän, josta nähdä laajan hän meren voi ja taivaan tähtikirjat.

Ja tuo, mi nännejänsä, joit' et näe, hajalle päässein hapsin peittää, kääntäin pois meistä kaiken, missä karva kasvaa,

on Manto,[110] joka maata monta kulki ja sitten siihen jäi, miss' synnyin minä; sanella tuosta hiukan mielin sulle.

Kun kuollut häitä oli taatto, koska kaupunki Bakkos-jumalan ol' orja, hän kauan harhaeli maailmalla.

Italiassa ihanass' on järvi, juurella alppein, jotka sulkee Saksan Tirollin linnasta: Benaco on se.

Tuhansin lähtehin, Penninon päältä, välillä Valcamonican ja Gardan veet pursuu, jotka jäävät järveen tähän.

Keskellä sen on paikka, jossa piispat Trientin, Brescian ja Veronan yhteen vois tulla siunaamahan piiriänsä.

Varustus vahva, kaunis on Peschiera, tuo torjuu Bresciaa sekä Bergamoa, miss' alimpana ranta kaartuu. Sinne

veet järven liiat kaikki virtaa, joita ei jaksa säilyttää Benaco, juosten jokena sitten kautta kukkaniittuin.

Mut heti vierimään kun laine lähtee, Benaco ei, vaan Mincio on sen nimi Governoon saakka, missä Po sen nielee.

Alangon kohtaa alkujuoksussansa, nevaksi aukee, suoksi suurentuvi, suvisin ilman epäterveen huokuu.

Vaelsi impi hurja tuosta, näki suon keskellä hän kaistan maata kovaa, asumatonta, auran käymätöntä.

Jäi sinne, välttääksensä ihmisseuraa, hän orjineen ja taikatemppuinensa ja eli siellä, siks kuin kuolo saapui.

Inehmot, jotka ympärillä hajan asuivat, kokoutuivat paikkaan, minkä suomuuri turvas joka suunnan saartain.

Kaupunki nousi vainaan kunnahalle, ja ensi keksijänsä mukaan, ilman muut' arpaa, mainittihin Mantovaksi.

Enempi kansaa oli siinä ennen kuin Pinamonte[111] Casalodin petti, tuon houkan, viekkahalla neuvollansa.

Siks sulle kerron näitä, että koskaan jos kuulet toisin maani syntytarun, sen valhe totuutta ei vahingoittais.»

Ma hälle: »Mestari, sun sanas ovat minulle varmat niin ja luotettavat, muut ett' on hiiliä vain sammuneita.

Mut sano mulle, samoojista noista erota etkö ketään mainittavaa, näät moista vaan nyt miettii aatokseni.»

Hän mulle: »Tuo, min leukaparta hajoo ruskeille hartioille, augur' oli ajalla, jolloin Kreikka miehist' tyhjä,

niin oli että joku jäi vaan kehtoon. Hän Kalkaan kanssa määräs hetken hyvän Auliissa päästää ensi laivatouvin.

Nimeltä ol' Eurupylus[112] hän; laulaa Runoni ylväs jossakin myös häntä, kuin tiedät sa, mi kauttaaltaan sen taidat.

Tuo toinen, lanteiltaan niin laiha, oli Mikael Scotus,[113] jolle outo mikään ei ollut temppu velhotaidon turhan.

Tuo on Guido Bonatti,[114] tuo Asdente, min mieli nyt ois pikilankaan, nahkaan, mut joka myöhään täällä katuu. Kurjat

nuo naiset nää myös, jotka jätti neulan ja värttinänsä tullen taitureiksi ja tehden pahaa yrtein ynnä kuvin.

Nyt eespäin käyös, sillä Kainin tähti[115] rajalla seisoo pallonpuoliskoiden jo merta koskettain Sevillan alla,

ja viime yönä täys jo kuudan oli; sen varmaan muistat, sill' ei vahingoksi kuu sulle ollut syvyydessä korven.»

Noin puhui hän, me astuimme sill'aikaa.

Yhdeskolmatta laulu

Sillalta sillalle näin haasteloissa, joit' ei mun Näytelmäni laulaa mieli, tulimme kaaren kukkulalle, jääden

syvyyttä uutta Malebolgen ynnä tuon turhaa vaikerrusta katsomahan; se mulle synkkää synkemmältä näytti.

Kuin Venezian veistämöllä talvin tulinen, sitkas piki kiehuu, jolla taas kiinnitetään haahdet haurastuneet,

merille kelpaamattomat, ja toinen sill'aikaa uutta laittaa, toinen korjaa sivuja laivan paljon-purjehtineen;

ja yksi keulaa, toinen kokkaa takoo, tuo tekee airoja, tuo köyttä vääntää, tuo pikkupurjetta, tuo suurta parsii;

niin tuolla alla tiivis tahdas kiehui, ei tulen voimasta, vaan Luojan parskuin partaille, tahmistuen joka kiveen.

Näin sen, mut nähnyt siitä en ma muuta kuin kuplat, jotka pintaan kuohu nosti, ja kuinka kauttaaltaan se nous ja vaipui.

Kun tuota tarkasti ma katsoin, Opas minulle huusi: »Varo itseäsi!» ja pois mun tempas siitä, missä seisoin.

Ma käännähdin kuin mies, mi nähdä halaa paettavansa vaaranpaikan, mutta min mieltä kauhu äkkinäinen karsii,

niin että pois hän rientää, vaikka katsoo: ja takanamme pirun mustan näin ma tulevan juosten pitkin paasisiltaa.

Ah, kuinka julma hahmoltaan hän oli, eleensä kaikki kuinka kauhistavat, levällä siivet, alla jalka nopsa!

Terävin, korkein hartioin hän kantoi syntistä, kahareisin istuvata, min pohkeisiin hän oli kiinni käynyt.

Hän sillaltamme huus: »Te kynsipirut, kas, tässä Luccan raatimies on muudan! Hän alas painakaa! Ma muita palaan

hakemahan, maa siell' on täysi heitä: Bonturo[116] ei, muut kaikk' on orjat rahan, saa raha siellä valkoiseksi mustan.»

Hän sinne heitti miehen, kääntyi, eikä varasta aja koira irtipäässyt niin nopsaan kuin hän kiisi paatta kovaa.

Mies uppos, sitten näkyi selkäpuolta. Mut pirut sillan alta huusi hälle: »Ei tässä auta kuvain kumarrukset!

Tääll' uidaan toisin näät kuin Serchion[117] veessä! Jos haarukoitamme et tahdo tuta, sa älä kellu pitkin pintaa siinä!»

He iskivät nyt sadoin hangoin häneen, sanoivat: »Täss' et tanssi julki, saatpa kalastaa sameassa nyt, jos voinet!»

Ei toisin kokit eivät kokkipoiat lihoja kahvelilla kattilahan syvemmä pistä pintaan nousevia.

Oppaani armas lausui: »Ettei näkyis olosi heille, piiloon käy nyt taakse tuon kallion, mi sulle turvan tarjoo!

Ja kuinka kuuletkin mua loukattavan, sa ällös pelkää, sillä tunnen seikat, jo kerran ollut oon täss' ottelossa.»

Hän sitten kulki sillan päähän, pääsi jo harjanteelle kuudennelle, siinä olikin paikka pitää otsa tyyni.

Kuin koirat, jotka haukkuhampain huimin ja raivoten käy kerjäläisen kimppuun, äkisti pysähtyvän, tyytyväisen,

nuo pahat henget sillan alta syöksyi, päin häntä kääntäin hangot kaikki, hänpä noin huus: »Te kaikki tyyntykäätte! Ennen

kuin minuun keksinenne kiinni käytte; yks ensin astukoon, mua kuulkoon, sitten te päättää saatte, oonko iskettävä.»

Kirkuivat kaikki: »Malacoda[118] menköön!» Muut jäivät paikalleen, yks lähti, tuli ja virkkoi: »Mitä tahdot?» Mestarini

noin hälle: »Luuletko sa, Malacoda, mi näät mun tulleen turvallisna kautta eteenne kaikkien, tuon tapahtuneen

sanatta sallimuksen Herran? Anna mun mennä, sillä Taivahan on tahto, ett' toiselle tään tien ma synkän näytän.»

Niin hänen silloin haihtui ylpeytensä, hält' että hanko maahan vaipui, muille hän virkkoi: »Loukkaamaton olkoon tämä!»

Nyt mulle Mestari: »Sa, piileväinen välillä sillanpaatten siellä, tule tyköni pelvotta ja turvallisna!»

Ma silloin riensin hänen luokseen, mutta pirutkin kaikki eespäin lähti, josta pelästyin, että sanansa he pettäis.

Noin pelkäävän näin kerran antauneitten,[119] jotk' astui linnasta Capronan ulos vihollisparven sankan saartaessa.

Ma liityin koko olennolla kiinni Oppaasen, enkä kääntänyt pois silmää näöstä noiden paha-enteisestä.

Jo hangot nousi, kuulin kuiskittavan: »Jos iskis tuota takapäähän?» Toinen noin vastas: »Anna hälle aimo pisto!»

Mut piru tuo, mi kanssa Mestarini puhetta piti, kiirehesti kääntyi ja lausui: »Hiljaa, hiljaa, Scarmiglione!»

Hän sitten meille: »Kauemmas ei käydä tät' törmää voi, näät koko kuudes kaari pohjalla kuilun raunioina viruu.

Mut eespäin jos on teillä mieli, käykää alista tietä, tämän luolan kautta, pian teille toinen paasipolku aukee.

On eilen, tuntia viis[120] tästä vielä, kulunut vuotta tuhat kaksisataa kuuskymmentä ja kuus siit' asti, koska

tuo särkyi tie. Ma sinne jotkut näistä lähetän pikimerta pistelemään; te heitä seuratkaa, he teit' ei vaivaa.»

»Esihin Alichino, Calcabrina», hän heille jatkoi, »myöskin sa, Cagnazzo, ja Barbariccia joukon johdattakoon!

Myös tulkoot Libicocco, Draghignazzo, Cèriatto hampaineen ja Graffiacane ja Farfarello, Rubicante hullu!

Se iskekää, ken nousee pintaan! Nämä rauhassa pääskööt päälle törmän toisen, mi poikki kaartuu kaikkein syvyyksien.»

»Ah, Mestari, mit' on tää?» virkoin. »Yksin menkäämme sinne, ilman saattajia, jos tien sa tunnet vaan, en niitä kaipaa.

Jos olet varoillas kuin muuten olet, näät etkö, kuinka hampaitaan ne puree, puhuen pahaa kulmakarvoillansa?»

Hän mulle: »Tarvis sun ei säikähtyä, sa heidän anna suuta murtaa, meitä se koske ei, vaan niitä, jotka kiehuu.»

Patoa pitkin vasempaa he lähti. Mut ensin kukin heistä kielen painoi päin hampahia, merkiks johtajalleen,

mi soitti lähtöön perätorvellansa.

Kahdeskolmatta laulu

Oon nähnyt ratsumiesten lähtömarssit ja rynnäköt ja aseharjoitukset ja joskus myöskin pakomatkat nopsat;

Arezzon maassa miekkamiest' oon nähnyt ja sotarosvoja ja kulkureita, myös turnajaisten, aseleikin menot,

soidessa torven, rummun, kirkonkellon tai linnan merkkitulten loimottaissa, tapahan kotoiseen tai muukalaiseen;

en nähnyt ratsaita, en jalkamiestä humussa moisen huilun viel', en laivaa, mi tähteä tai maata etsii. Eespäin

pirujen kymmenparven kanssa käytiin. Mi saatto! Mut on seura paikan mukaan: kirkossa pyhät, kapakassa juopot.

Mut pikimerta päin ol' huomioni, ma nähdä tahdoin kuilun kaikki tilat ja varjojen myös siinä kiehuvaisten.

Delfinein lailla, jotka selkäkaartaan kohottamalla merimiestä neuvoo tuholta myrskyn purtta pelastamaan,

nuo syntisetkin lievikkeeksi vaivan myös joskus pintaan selän kohottivat, salaman-nopeasti taas sen peittäin.

Ja niinkuin ojanvieremällä näkyy päät sammakoiden, mutta jalkojansa ja muuta ruumistaan he eivät näytä,

niin täällä kaikkialla syntisiä. Mut lähestyissä Barbariccian, heti jokainen joutui porepinnan alle.

Ma näin--ja sydän tuosta kiertyy vielä-- heist' yhden viipyvän, kuin tapahtua voi sammakolle sukeltaissa muiden.

Ja Graffiacàn, mi lähin häntä oli, löi keksin tukkaan pikiseen ja nosti näin ylös hänet niinkuin saukon. Kaikki

nimeltä tunsin heidät jo, niin tarkkaan ma kuuntelin kun heitä valittihin, ja kuinka sitten toisiaan he kutsui.

»Oh, Rubicante, iske kyntes häneen, käy kiinni, nylje hältä selkänahka!» noin kuorossa nuo pahathenget huusi.

Ma lausuin: »Mestari, jos voit, niin tietää koeta saada, ken hän on, tuo kurja, mi käsiin joutunut on vainoojainsa.»

Oppaani astui liki häntä aivan ja kysyi, mistä oli hän. Hän vastas: »Navarran[121] valtiossa synnyin kerran.

Isäni oli huono mies, mi tuhlas itsensä, tavaransa! Äiti minut erästä herraa pani palvelemaan.

Tebaldo-kuningasta hyvää sitten ma palvelin, siell' aloin vilpistellä, se syy mun saattoi tähän kuumaan paikkaan.»

Nyt Ciriatto, jonka suusta, puolin molemmin, pisti torahampaat sian, jo antoi tietää, miltä toinen tuntui:

käsissä kissain pahojen ol' hiiri. Mut Barbariccia hänet kiersi käsin ja virkkoi: »Hiljaa, siks kun päästän hänet!»

Ja Mestariini kääntyen hän lausui: »Mit tietää tahdot häitä, kysy ennen kuin toiset nuo lyö kappaleiksi hänet!»

Oppaani näin: »Nyt muista sulta kysyn. Latinalaista[122] ketään tuntenetko pien alla tuon?» Hän vastas: »Juuri jätin

ma erään, joka lähimaasta oli. Josp' öisin vielä seurassansa siellä, en pelkäis kynsiä, en hankojakaan!»

Huus Libicocco: »Liiaks saamme uottaa!» Ja iski kurjan käsivarteen keksin reväisten pois sen kyynärpäätä myöten.

Myös Draghignazzo tahtoi reittä hältä kokea kynsin, tuosta päällysmiesi käännähti ympär' äkein silmäkulmin.

Kun taas he hiukan oli rauhoittuneet, Oppaani viipymättä kysyi häntä, mi vielä haavaa kädessänsä katsoi:

»Ken oli hän, jost' erosit, kuin sanot, sa vahingokses maalle nousten?» Hänpä noin vastas: »Pappi oli hän, Gomita,[123]

Galluran[124] mies, tuo lipas vilpin kaiken, mi isäntänsä vihamiehet hoiti niin hyvin, että kukin häntä kiittää.

Hän rahaa otti, antoi pois 'niin sievään', kuin sanoi hän. Myös muissa toimissansa hän oli konna, pieni ei, vaan suuri.

On hällä seurassaan Don Mikael Zanche,[125] mies Logodoron, eikä sanelemaan Sardiniasta heillä uuvu kieli.

Voi mua! Vielä puhuisit, mut pelkään ma tuota, joka hampaitansa hijoo ruumiini syyhyn varmaan ruopiakseen.»

Pääpiru kääntyi puoleen Farfarellon, min silmät pyöri halust' iskemisen, ja sanoi: »Tiehes, pahan ilman lintu!»

»Jos nähdä tahdotte tai kuulla», alkoi tuo peljästynyt taas, »Toskanan taikka Lombardian miehiä, ne tänne käsken.

Mut vähän väistykööt nuo kynsipirut, pelätä ettei tarvis kostoansa, ja minä, paikalleni jääden tähän,

sijaani yhden kuusi muuta laitan: vihellän vain, mi meill' on merkkitapa, kun joku tahtoo pintahan.» Gagnazzo

tuon kuuli, kuonoansa nosti, päätään pudisti, virkkoi: »Tuopa viekas temppu, min hän nyt mietti alas syöstäksensä!»

Mut hän, mi monet taisi temput, lausui: »Se muka viekkautta, koska kiusan pahemman hankin vaiva-veljilleni!»

Alichin pysynyt ei tyynnä, vastaan hän muiden mieltä virkkoi: »Jos sa alas sukellat, en sua juosten kiinni ota,

vaan siivin saavutan sun päältä pien. Pois kaikki! Olkoon äyräs taattu hälle! Saat nähdä, voitatko sa yksin meitä.»

Lukija, nyt sa leikin uuden kuulet. Jokainen heistä poispäin kääntyi, ensin Gagnazzo, hän, min mieli julmin oli.

Navarralainen ajast' otti vaarin, hän polkas vain ja äkkiarvaamatta sukelsi, pääsi heidän paulastansa.

Syvästi kaikki katuivat, hän enin, mi moisen tappion ol' aikaan saanut, hän sitten nousi, kirkas: »Saan sun kiinni!»

Se vähän auttoi: nopeammin pelko kun siivet samoo. Alas sinkos toinen, nous toinen, rinta ylöspäin taas lentäin.

Noin haukan kohti havistessa, sotka sukeltaa äkin pinnan alle, jättäin noloksi, äkeäksi vainoojansa.

Nyt pilaan suuttui Calcabrina, nousi, lens, ajoi takaa häntä, mielissänsä paosta miehen, toraa toivoellen.

Kun pikeen tuskin oli päässyt konna, tuo kynsin iski kumppaniinsa, alkoi tään kanssa kuilun päällä taiston tuiman.

Mut toinenkaan ei haukka ollut huono, vaan kynsi vastaan, kunnes kumpainenkin putosi pataan kiehuvaan. Sen kuumuus

rakensi rauhan pikaisesti, mutta nyt ylös nousta enää eivät siivin piestä tahmein taistoveikot voineet.

Murheusi Barbariccia muiden kera, lähetti neljä avuks heille, keksit kädessä, rantaan toisehen, ja kaikki

hajausi paikoillensa pitkin törmää hädässä oleville ojentamaan jo pahoin palaneille haarukoitaan.

Jätimme heidät tuohon toimehensa.

Kolmaskolmatta laulu

Vait, yksin, vailla saattoseuraa, toinen toisensa askelia astuttihin me nyt kuin minoriitti-munkit käyvät.

Äskeinen riita vienyt aatokseni taruhun oli Aisopoksen, jossa hiirestä hän ja sammakosta[126] kertoo.

Lähemmät eivät toistaan sanat samat kuin tapaukset nuo, jos tarkkaavasti ken vertaa niiden alun ynnä lopun.

Ja niinkuin aatos toisen siittää, syntyi jo ensimmäisestäni toinen mulla, ens pelkoni mi kaksinkertaistutti.

Noin mietin: Nuo niin pahan pilkan saaneet on meidän vuoks, ja vaurion ja herjan, mi varmaan heidän mieltään katkeroittaa.

Jos viha ilkeyteen nyt heissä yhtyy, he meitä himoitsevat hirmuisemmin kuin koira, joka jänön jäljen löytää.

Pelosta nousevan jo tunsin tukan ja aatos aivoissani askarteli, kun virkoin: »Mestari, jos meitä pian

et piilota, ma pelkään, kynsipirut tekevät pahaa meille; jäljessämme he ovat, tunnen heidät, nään jo heidät.»

Ja hän: »Jos peili oisin, ulkonaista en kuvaas nopeammin heijastaisi kuin sisäiset nyt kiinnän mielikuvas.

Nyt juuri aatoksesi sattui seuraan mun aatosteni, saman hahmoisien, niin että saman niistä tuuman tein ma.

Jos ranta oikea on kyllin loiva, ett' alas toiseen voimme käydä kuiluun, pelätyn vältämme me vainon varmaan.»

Tuon neuvon tuskin sai hän antaneeksi, tulevan näin jo heidän tuiki liki, levällä siivet, meihin tarttuakseen.

Oppaani äkkiä nyt otti minut kuin äiti, joka tulenpauhuun herää ja näkee ympärillään ilmiliekit,

ja pojan tempaa, pakenee, ei viivy sen vertaa, että paidan saisi päälleen, kun itse ei, vaan laps on huolenansa.

Jo äyrähältä rannan raisun äkin hän syöksyi pitkin vuorta viettävätä, mi kuilun seuraavan on toinen parras.

Ei myllyn-uraa myöten juokse vesi ratasta pyörittämähän niin nopsaan, ei rattaan siipihinkään syöstessänsä,

kuin pitkin palletta nyt Mestarini mun kantain polvellansa niinkuin lastaan, ei enää niinkuin seuralaista saattain.

Hän jaloin tuskin pohjaa polki kuilun, kun vainoajat päämme päällä näkyi, huipulla törmän; vaan ei tuosta vaaraa.

Näät Taivaan tahto, joka pannut heidät viidennen kuilun vartioiksi oli, sen ulommaks ei heille voimaa suonut.

Alhaalla siinä lauma maali-iho se kiersi hitain askelin ja itkein ja ulkomuodoin murtunein ja raukein.

Heill' oli viitat, niiden niskapussit vedetyt silmäin yli, kaikki kuosiin, mi Kölnin munkeilla on käytännössä.

Ne päält' on kullatut ja huikaisevat, sisältä lyijyä, niin raskaat, että sen rinnall' olkiset vain Fredrik keksi,[127]

voi viittaa, joka ijäisesti painaa! Kävimme jälleen suuntaan vasempahan, kuin hekin, katsoin vaikerrusta vaivan.

Mut tautta taakkansa tuo lauma raukee niin hiljaa kulki, että seura uusi meill' oli joka jaksannalla jalan.

Siks sanoin Mestarille: »Etkö löytäis jotakin, jonk' ois tuttu työ tai nimi, jos käydessämme silmin sinne vaanit?»

Eräspä, kieltä nyt Toskanan kuullen, huus takanamme: »Hiukan hidastukaa, te rientäväiset halki ilman synkän!

Kentiesi multa saat sa pyytämäsi.» Oppaani minuun kääntyi, virkkoi: »Varro, ja hänen askeltensa mukaan astu!»

Pysähdyin, näin ma kahden katsannossa palavan pyyteen päästä seurahani, vaikk' esti ahdas tie ja taakka heitä.

Luo tultuaan he silmin suurin, kieroin mua kauan, vaiti katsoivat, ja sitten toisiinsa kääntyivät ja virkahtivat:

»Tuon kurkku näyttää liikkuvan, hän elää; ja jos he kuolleit' on, mik' oikeus heillä on käydä lyijyviittaa kantamatta?»

Minulle sitten: »Mies Toskanan, tullut suruisten teeskentelijöiden seuraan, äl' ylenkatso lausua, ken olet.»

Ma heille: »Synnyin, kasvoin kaupungissa suuressa luona kauniin Arno-virran, ja asun ruumiissa, miss' aina asuin.

Mut keitä itse, joiden poskipäille niin suuren tuskan nään ma tippuvaksi? Ja mikä päällänne tuo kiusa kiiltää?»

Yks heistä virkkoi: »Nämä keltaviitat lyijyiset ovat ja niin raskaat, että näin vaakojansa vapisuttelevat.

Hilpeitä munkkeja[128] Bolognan oltiin, ma Catalano, Loderingo tämä, valitut kumpikin sun kaupungistas,

kuin tapa ottaa rauhan vartiaksi mies yksinäinen on; ja moiset oltiin, viel' että näkyy se Gardingon luona.»

Ma aloin: »Munkit, teidän työnne pahat...» etemmä päässyt en, kun maassa miehen näin paalun kolmen ristiin-naulitseman.

Mun nähdessään hän kokonansa kääntyi, puhalsi, huokas partahansa. Huomas sen munkki Catalano, virkkoi mulle:

»Tuo lävistetty,[129] jota katsot, kerran sen painoi farisealaisten mieliin, ett' yhden sopii kansan eestä kuolla.

Paljaana poikki tien, kuin näät, hän lepää, ja tuta saa hän, kuinka paljon painaa täst' yli kulkevainen kukin. Sama

on tuska hänen apellaan[130] myös täällä ja jäsenillä kaikilla sen Raadin, mi oli juutalaisten turman siemen.»

Ma hämmästyvän näin Vergiliuksen tuon tähden, joka ristiin-naulittuna noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan.

Hän sitten munkin puoleen kääntyi, lausui: »Suvaitkaa virkkaa, jos on teillä lupa, täst' onko oikeahan tietä mitään,

jota me kaksi voimme täältä päästä avutta enkelien mustain: pakko on heillä tulla saattamaan, jos tahdon.»

Hän virkkoi: »Lähempänä kuin sa toivot käy harju suuren piirin reunast' asti, mi kaikki nämä kauhun laaksot leikkaa,

se vaikk' on haljennut tään kuilun päällä; te voitte nousta röykkiöitä, jotka sivuja alhon ynnä pohjaa peittää.»

Pää painuksissa Opas hetken seisoi, noin haastoi: »Huonot saimme ohjeet hältä, mi tuolla syntisiä hangoin kiusaa.»

Ja munkki: »Kuulin Bolognassa, kuinka pahetta mont' on Saatanalla, myöskin hän että viekas on ja valheen isä.»

Jo Opas suurin askelin pois astui näöltään jonkun verran suuttuneena;[131] siks erosin nyt kuorman-kantajista

rakasta seuraten taas Mestaria.

Neljäskolmatta laulu

Kun nuor' on vuos ja Päivä kutrejansa merkissä Vesimiehen[132] lämmittävi ja lyhenee yöt päivän pituisiksi;

kun kuura maahan maalaelee kuvaa siskonsa valkean,[133] mut kesken aivan siveltimestä loppuu tempra-väri;

maamiesi, jolta rehu puuttuu, nousee ja katsoo, näkee valkeoiksi kedot kaikk' ympärillään, lyöden lanteisiinsa;

kotihin palaa, kaikkialla voihkii kuin raukka, neuvoa mi nää ei mitään; taas ulos käy ja toivon uuden tuntee,

kun huomaa maailman hän muuttuneeksi vähällä aikaa, paimensauvaan tarttuu ja ajaa lampahansa laitumelle.

Näin minä säikähdyin myös Mestaria, kun näin ma synkistyvän otsan hältä, ja yhtä pian myös pelko haihtui.

Näät sillalle kun tultiin murtuneelle, niin Opas kääntyi minuun katsein lempein, min tunsin vuoren tuiman juurelt' asti.

Murrosta katsoi, sitten neuvon jonkun valitsi, tutki tarkoin röykkiöitä ja vihdoin nopeasti tarttui minuun.

Ja niinkuin se, mi askartaa ja miettii ja näyttää aina kauas katsovalta, hän minut nostain kivenlohkareelle

jo toista tutki ryhmypaatta, lausui: »Tään päälle sitten kiipeä, mut ensin koeta, kantaako se sun.» Ei ollut

tie tehty kaapumiesten käydä. Tuskin me päästiin, keveästi hän, ma hänen avulla, järkäleeltä järkäleelle.

Ja ellei rinne tässä ollut oisi lyhyempi toisen rannan reunaa, ehkä mun, vaikk' ei häntä, voittanut ois taival.

Mut koska koko Malebolge viettää alimman alhon suuta kohti, johtuu näin kuilun kunkin asemasta, että

ylempi sen on toinen seinä, toinen alempi: huipulle siks vihdoin tultiin, min viime paasi ulos pistää. Tuonne

kun päässyt olin, tunsin keuhkojeni niin hengästyneen, etemmäksi että en jaksanut, vaan alas istuin heti.

Nyt Mestari: »Sun aik' on tarmostua, ei istuen näät untuvilla eikä matolla maaten maine saavu koskaan.