Part 22

Maan äärillä,[147] mi lempeen länsituulen lähettää aukaisemaan ensi lehdet nuo uudet, joill' Europa vaatehditaan,

ei etähällä meren mainingeista, min taa niin usein matkan pitkän tehnyt Aurinko kaikilt' ihmisiltä piilee,

sijaitsee onnellinen Callaroga sen suojass' suuren kilven, kahta linnaa kaks jalopeuraa jossa vartioipi.

Siell' ylkä uskollinen kristin-uskon, tuo urho hurskas syntyi, ystävilleen niin armas, julma vainolaisillensa.

Ja tuskin luotuna jo täytti hänet niin vilkas voima, että profeetaksi hän äidin teki äidinkohdussansa.

Kun vahvistunut oli kastemalja[148] hänen ja Uskon liiton, josta hyvää kosolti koitui heille kummallekin,

niin nainen, hänen puolestaan mi puhui, unessa näki heelmän ihmeellisen hänestä heilivän ja seuraajistaan.[149]

Ja että nimi oisi miehen mukaan, soi henki, että nimitettiin hänet sen omaks, jolle kokonaan hän kuului:

Dominicus, niin häntä mainittihin. Hänt' ylistän kuin peltomiestä, Kristus min otti avuksensa viinitarhaan.

Ol' oppilas hän Kristuksen ja airut, näät ensi rakkaus, mi nähdä voitiin, hänellä Kristuksen ol' ensi käskyyn.

Löys imettäjä hänet usein maassa makaavan hiljaa, valvoen, kuin virkkaa ois tahtonut: Tään vuoksi[150] tullut olen.

Oi taattonsa, sa Felix todellinen, oi maammonsa, sa todella Johanna,[151] jos oikein tulkitut nuo sanat lienee!

Ei vuoksi maailman--kuin monet juoksee Taddeuksen ja Ostialaisen teitä--[152] vaan rakkaudesta mannaan todelliseen

nous pian oppiin hän niin korkeahan, ett' alkoi viljellä hän viinitarhaa, mi kohta kuihtuu hoidon puuttehessa.

Eik' istuimelta, joka ennen oli köyhille hurskahille alttihimpi-- vuoks itsens' ei, vaan kehnon istujansa--

anonut anteeksi hän puolta summaa,[153] ei ensi vapaan viran onneakaan, ei kymmenystä, jok' on Herran köyhäin,

pyys lupaa taistella hän harhaunutta maailmaa vastaan, vuoksi touon, jonka nää neljäkolmatt' tähkää sua nyt saartaa.

Opillaan, tarmollaan hän sonnustihe, arvolla kulki apostolisella kuin koski, jonk' on juoksu vuolas, jyrkkä.

Ja iski joukkoon väärä-uskolaisten voimalla, joka siinä suurin oli, miss' suurimman hän kohtas vastustuksen.

Hänestä lähti sitten monta virtaa; katolilaista kastelee ne tarhaa, niin että tuoreemmat sen pensaat ovat.

Jos moinen oli toinen pyörä vaunun[154] sen, jost' on Pyhä Kirkko puolustaunut ja kukistanut keskeisetkin kiistat,

pitäisi selväks sulle käydä toisen myös erinomaisuus, jost' äsken Tomas mua ennen kuvan loi niin ylistävän,

mut rata, jonka piirsi kehä korkein tuon pyörän, autio on aivan: missä oi' ennen viinikivet, on nyt home.[155]

Seuransa, joka ennen astui suoraan vain hänen jälkiään, niin muuttunut on, ett' taapäin varpaat, kannat eespäin tähtää.

Mut pian korjuun tullen heelmät nähdään tuon huonon hoidon, koska rikkaruoho on vaikeroiva, ettei pääse aittaan.[156]

Ma myönnän, kirjamme jos lehdet kaikki luettais, löytyä vois vielä joku, miss' seisois: 'Olen sama kuin ennen.'

Mut ei Casalen, Acquaspartan[157] ois se, näät sieltä saapuu moiset miehet säätyyn, ett' yks on tiukka liian, toinen höllä.

Ma sielu olen Bagnoregiolaisen Bonaventuran,[158] joka ajalliset unohti huolet tointen vuoksi ylhäin.

Illuminato tääll' on, Augustinus, nuo ensimmäiset avojalka-köyhät, köys vyöllä Luojan ystäviksi tulleet.[159]

On Ugo da Sanvittore heidän kanssaan ja Pietro Comestor ja Espanjan Pietro, min maineen kunnia kakstoist' on kirjaa.

Profeetta Natan, ylipaimen kirkon Krysostomus, Anselmus ja Donatus, mi ensi tieteen seikat selvitteli.

Raban on täällä, loistaa vierelläni apotti Joakim, Kalabrian miesi, profeetan hengell' lahjoitettu muinen.

Niin suurta sankaria[160] kiittämähän sai tänne minut veli Tomaan hehku ja hienous, joka puheestansa puhui,

eik' yksin mua, vaan tään seuran kaiken.

Kolmastoista laulu

Kuvailkoon, tajuta ken tahtoo oikein,[161] nyt mitä näin (ja kuvan säilyttäköön kuin kallio, sill'aikaa kuin ma kerron).

Kuvailkaa tähteä viistoista, eri tienoita taivaan valaisevaa, ilman kaikk' kerrostumat sätein säihkyttävää!

Ja vaunut Otavaisen, joill' on tilaa yöt päivät vierrä meidän taivahalla, niin ettei katoo ne, jos vehmar kääntyy.

Kuvailkaa vielä sarven suu, jok' alkaa kärjestä akselin, min ympär' kiertää ens taivas; vielä, että muodostuneet

nää sielut kahdeks tähtimerkiks oisi, tapahan Minoon tyttären,[162] kun tunsi tää jäsenissään kuolon kylmän väreet;

ja että toisen säteet paistoi toiseen ja että kumpikin ne karkeloivat, sisemmän ulommaista silmäillessä.

Näin varjon heikon sikermästä sieluin ja kaksoiskarkelosta saada voitte, mi kiersi paikkaa, kussa olin minä.

On meille niin se yli ymmärryksen kuin on Chianan[163] juoksu verrattuna nopeuteen taivaan kiire-kiertoisimman.

Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon, vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus, jost' inhimillinen on yksi osa.

Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi, nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden uudesta askareestaan auvon uuden.

Virkahti noista sopusointuisista nyt valo, joka mulle kertoi äsken Jumalan köyhän miehen kumman elon:

»Kun lyhde yksi valmis on ja vilja sen talteen otettu, jo toista puimaan mua ajaa armas voima rakkauden.

Sa luulet: rinnassa, min kylkiluusta tuo luotiin kaunis-poski, jonka himo niin kallihiksi kävi maailmalle,

ja rinnassa tuoss' iskemässä keihään mi ennen, myöhemmin niin paljon korvas, se että vastas kaiken synnin määrää,

niin paljon valkeutta kuin ihmisluonto voi mahduttaa niiss' asui, antamata sen voiman, joka kumpaisenkin teki.

Siks sitä oudoksut, mit' yllä sanoin, kun kerroin, ettei hänen vertaistansa ois ollut, jonka valo viides kätkee.[164]

Nyt silmäs aukaise mun sanoilleni,[165] näe väitteeni ja uskos suhtautuvan niin totuuteen kuin piiriin keskipiste.

On kuolematon sekä kuolevainen vain heijastusta aattehen min siittää Herramme rakkaus; näät valo tämä

elävä, joka lähtehestään virtaa-- ei Hänest' erillään, ei Rakkaudesta, mi heidän kerallansa kolminaistuu--

hyvyydessänsä säteens' yhdistävi yhdeksään taivaaseen, kuin heijastimeen, yhdeksi itse ijäisesti jääden.

Sielt' alimpiin se asioihin virtaa niin heikenneenä porras portahalta, ett' tuokioittain vain se vaikuttavi.

Tarkoitan hetki-vaikutteilla näillä ma luotuja, joit' taivas-liike siittää siementä ilman taikka siemenestä.

Mut vaha niiden, kuin sen muovaajakaan, ei ole samanlainen; siks voi muoto ihanteen peittää vähän taikka paljon.

Ja siksi sama puu voi heelmän kantaa, lajinsa mukaan, hyvän taikka huonon; näin synnytte te myöskin eri kyvyin.

Jos vaha valmistettu täysin oisi ja Taivas korkeimmassa voimassansa, esiintyis leimamerkin täysi loisto.

Mut luonto aina tuossa virheen tekee kuin taideniekka, joll' on tottumusta, mut jonka koura täräjääpi työssä.

Jos Näkemyksensä[166] taas lämmin Rakkaus kirkkaasti kiintää Alkuvoimallansa, se täydellisnä aineeseensa tarttuu.

Näin tehtiin kerran maa, ett' arvollinen se kruunulle ois luomakunnan kaiken; näin kerran Neitsyt siunatuksi tuli.

Hyväksyn siis sun mielipitees; koskaan ei ihmisluonto ole ollut moinen kuin noiden kahden, eikä moiseks tule.

Jos puhettani nyt en jatkais, varmaan sanasi ensimmäiset oisi silloin: 'Tuo kuinka siis on vailla vertaistansa?'

Mut että näkyis, mikä näy ei vielä, sa muista ken hän oli, kuinka pyysi hän silloin kuin ol' hällä vaalinvalta.

Niin lienen haastanut, sa että voinet kuvailla kuninkaan, mi viisautta pyys hyvin käyttääksensä valtikkaansa.

Ei pyytänyt hän tähti-liikuttajain[167] lukua tietää eikä summaa, minkä suo välttämätön kera puolinaisen,

ei onko _primum motum_ myönnettävä tai voiko piirtää puoli-ympyrähän ken kolmiota ilman suoraa kulmaa.

Jos tään, ja mitä äsken lausuin, huomaat, kuningasviisauden verratonta älyä tähtää nuoli aatokseni.

Sanaani[168] 'noussut' jos nyt silmäs siirrät, tajuat, tarkoitin ma valtiaita; on heitä monta, mutta harva hyvä.

Puheeni täten tarkistaa sun täytyy; ja näin se yhtyy uskoosi, mi sulla ens taatost' on ja Riemust' ihmiskunnan.

Tää olkoon jaloillesi lyijy, että laill' uupuneen sa hidas oisit seikkaa epäämään, myöntämään, jot' et sa tiedä.

Näät houkkain parvess' on se tuiki tuhma, ken miettimättä myöntää taikka kieltää; hän kumpaisessakin on yhtä houkka.

Useesti tapahtuu näät, että taipuu päin mäntyyn mielipide liian nopsa, ja sitten järjen sitoo itserakkaus.

Ken totta kalastelee taitamatta, hän rannalle ei tullut turhaan yksin, vaan vielä pahempana sieltä palaa.

On tuosta esimerkit maailmalle Bryson,[169] Parmenides, Melissus, monet vaeltajat, jotk' eivät tietä tienneet.

Näin Arius, Sabelliuskin,[170] jotka tekivät raamatulle veitsen virkaa ja turmelivat oikean sen hahmon.

Myös älkööt liian nopsat tuomitsemaan inehmot olko lailla sen, mi laihon jo ennen kypsymistä arvostelee.

Näät pitkin talvikautta korren olen karuna, piikkisenä nähnyt, mutta se vihdoin kantoi kukan latvassansa.

Ja nähnyt haaksia oon, jotka suoraan, nopeesti halkoi merta kaiken matkaa, mut hukkui satamaansa saapuessa.

Siis älköön joka ukko, akka luulko viisautta Luojan tuntevansa, nähden kuink' yksi varastaa ja toinen uhraa:

tää ehkä lankee, nousee edellinen.»

Neljästoista laulu

Kehästä keskukseen tai myös päinvastoin lasissa pyöreässä liikkuu vesi, jos sisältä tai ulkoa on sysäys.

Mieleeni johtui, mitä sanon minä, äkisti, koska lausumasta lakkas tuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.

Näät hänen puheensa ja Beatricen muistutti mulle tuota vertausta;[171] ja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:

»On ystävälläin tarve, vaikka sano hän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan, totuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.

Siks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy hahmonne, jääkö ijäisesti teille sellaisna niinkuin nyt se säteilevi?

Ja jos se jää, te kertokaa, se kuinka siit' asti huikaise ei silmiänne kuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?»

Kuin tanhuajat piiritanssin, yltyin ilosta ynnä hurmiosta, liikkuu vireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,

niin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden uus ilo täytti piirit taivahiset, min ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.

Ken valittaa, tääll' että kuolla täytyy elääkseen ylhäällä, hän virkistystä ijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.

Hän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat elävä, hallitseva kolminaisuus, rajaton itse, kaikki-rajoittava,

nyt virsin kolmin tuli virketyksi, sointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi se palkka runsas joka ansiolle.

Valosta valkeimmasta[174] tanhupiirin pienemmän kuulin silloin äänen kauniin kuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.

Se vastasi: »Niin kauan säteilevä on rakkautemme, joka meitä verhoo, kuin kestää riemu paratiisin tämän.

Oleva verho on kuin rakkautemme, rakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky taas tää kuin armo ylivuotavainen.

Kun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen yllemme puetaan, on kaunistuva tää olentomme täydellistyessään.

Siks kasvava on kirkkaus, min saamme ylimmän Hyvän armost' ainoastaan ja jonka kautta voimme nähdä Häntä.

Niin kasvaa täytyy myöskin näkemisen, myös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy, ja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.

Mut niinkuin hiili, josta liekki liehuu, tuon voittaa valkealla hehkullansa, niin ettei himmene sen loisto oma,

niin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä, lihamme, joka alla maan nyt makaa, myös kerran voittava on kirkkaudessa.

Väsytä meitä valo ei niin suurkaan, elimet ruumiin koska voimistuvat kaikelle, mistä nautinnon me saamme.»

Niin valmiit oli kuorot kumpaisetkin ja alttiit _amen_ tuohon lausumahan, niist' että näkyi ruumistensa kaipuu,

ehk' ei vain omain, mutta maammojenkin ja taattojen ja muiden lempimäinsä, heist' ennen kuin nää ikiliekit tuli.

Mut katso! Silloin ympäriltä kirkkaus tasainen yhtyi valoon entisehen kuin koska valkenevi taivaanranta.

Ja niinkuin illan suussa taivahalle heikosti heijastuvat uudet soihdut kuin vuoroin totta ois ne, vuoroin harhaa;

minusta tuntui niin, ett' aloin nähdä ma uutten olentojen karkelohon tuon kaksoispiirin ympärille käyvän.

Oi, Pyhän Hengen tosi leimahtelu! Se kuinka äkkiä ja kirkkahana mun silmihini häikäistyihin sattui!

Mut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis, hymyileväinen niin, hän että multa jää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.

Samalla silmäni taas saivat näön ja näin ma siirtyneeni korkeampaan autuuteen yksin kera vallattaren.[175]

Tajusin hyvin, että noussut olin, ma kiihkeästä tuikannasta tähden mi tavallista palavammin puunsi.

Kaikesta mielestäin ja kielelläni kaikille yhteisellä kiitin Luojaa vuoks armon uuden tään nyt hartahasti.

Eik' ollut sammunut viel' uhriliekki mun sydämeni, ennen kuin jo tunsin sen olleen Jumalalle otollisen.

Sisältä kahden säteen hohtavia punertui loistoja näät silloin; huusin: »Oi, valo-Luoja, kuinka heidät puet!»

Kuin linnunrata tahdin suurin, pienin välillä välkkyy maailmoiden napain, niin että on se ihme oppineille,[176]

niin säteet tähti-kirjaellut merkin tuon pyhän piirsi Marsin syvyytehen kuin ympyrähän kaksi ristin viivaa.

Nyt muistin voima voittaa nerouteni; ristillä tuolla salamoi näät Kristus, niin etten kuvaa arvokasta löydä.

Mut ristinsä ken ottaa, Häntä seuraa, on anteeks suopa, mit' en kerro, silloin kun hälle näkyy salamassa Kristus.

Ylhäältä alas, kahtahalle myöskin tuon ristin viivaa valot liikkui, loistain kirkkaammin ohimennen ynnä yhtyin.

Noin tomuhiukat suorat taikka vinot, nopeat, hitaat, pitkät, lyhyet, aina vivahtavaiset sätehessä liikkuu,

mi usein leikkaa hetkiseksi varjon, jonk ihmislapsi suojaksensa laatii älyllä ynnä työllä taidokkaalla.

Kuin viulut, harput monikielisellä sointunsa suloudella senkin hurmaa,[178] ken ymmärrä ei nuotin merkitystä;

niin valot, jotka siirtyi silmissäni, soi pitkin ristiä niin armahasti, ett' tenhouduin, ma vaikk' en virttä kuullut.

Tajusin hyvin hymnilauluks äänet, näät sanat '_Nouse, voita!_'[177] saapui mulle kuin sille, jok' ei ymmärrä, vaan kuulee.

Niin iki-ihastuin ma lauluun tuohon, mua ettei mikään siihen saakka ollut sitonut kahleilla niin suloisilla.

Puheeni ehkä rohkealta tuntuu ja hylkivältä silmäin hurmaa, jotka on mulle lepo katsehen ja kaipuun.

Mut joka huomaa, että leimat kaiken kauneuden yltyy ylemmäksi nousten ja etten silmiään viel' ollut nähnyt,

suo anteeks, mistä itseäin ma syytän syyn torjuakseni, ja myöntää totta mun haastavan; näät täällä pyhä ilo

ei pääty, vaikka puhdistuu se nousten.

Viidestoista laulu

Nyt hyvä tahto, jok' on tunnusmerkki rakkauden oikean ja suoran, kuten on väärän tunnus omanvoiton pyynti,

pysäytti kaiustaan tuon lyyryn kauniin[179] ja pyhät hiljensi sen kielet, joita kädellään Taivas virittää ja soittaa.

Oikeille pyynnöille kuink' olla kuurot olennot vois ne, jotka rohkaistakseen mua pyyntöön, vaikenivat kaikk' yhtaikaa?

On oikein, että tuskaa ääretöntä se saa, ken rakkaudesta ajalliseen tuon ikirakkauden yltään riisuu.

Kuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus äkisti nähdään tulen tuikahtavan, niin että silmä, äsken varma, säikkyy,

ja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa, mut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui, näy yhtään hävinneen ei valkeutta;

niin kädelt' oikealta juureen saakka tuon ristin näkyi juoksevaksi tähti sikermästään sen päälle paistavasta.

Eronnut kehästään ei hohtokivi, vaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin tulelta, jota alabaster peittää.

Niin näytti hellältä Ankiseen varjo, kun kohtas poikansa Elysiumissa;--[180] jos suurint' uskoa voi laulajaamme.

»_O sanguis meus, o superinfusa gratia Dei! Sicut tibi, cui bis unquam coeli janua reclusa_.»[181]

Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen ja sitten käännyin valtiattareeni, mut molemmista hämmästyin ma heistä.

Näät hymy paistoi hänen silmistänsä sellainen, että luulin katsovani ma pohjaan autuutein ja Luojan armon.

Iloisna näkemään ja kuulemahan lisäsi henki äskeiseen nyt jotain niin syvällistä, etten ymmärtänyt.

Eik' ehdontahdon piiloillut hän multa, sen pakko aikaan sai; näät aatoksensa pään yli kulki kuolevaisen miehen.

Ja koska tunne-palon kaari oli senverran jäähtynyt, ett' ihmiskyvyn mitalle lausehensa laskeutuivat,

tään hätä ensiksi mä kuulin: »Ollos siunattu Sinä, Kolmess' Yksi, joka niin olit laupias mun siemenellein!»

Ja sitten: »Poika, janon pitkän,[182] armaan, min antoi lukeminen kirjan suuren, sen, joss' ei valkea, ei musta muutu,

tulosi viihtänyt on liekin tämän sisällä, josta haastan; kiitos Naisen, ken lentoon korkeaan soi siivet sulle.

Sa uskot, että aattees saapuu luoksein Ens-aattehesta niinkuin ykkösestä säteilee viisahalle viis ja kuusi.

Ja siks et kysy, ken ma oon ja miksi iloisemmalta kuin on kukaan toinen ma näytän tässä seurass' iloisien.

Ja uskot oikein; eläväiset täällä vähemmät taikka suuret, peiliin katsoo, miss' ennen mietintää jo miete näkyy.

Mut että pyhä rakkaus, joss' aina ma valvon sielun silmin, saaden tuosta suloisan kaihon, pääsis täyttymykseen

suin suorin, liedoin, pelkäämättä puhu ja lausu tahtos, lausu julki kaipuus; on siihen vastaus jo valmis mulla.»

Beatriceen katsoin; tämä kuuli ennen kuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi, mi siivet tahtoni sai kasvamahan.

Ma sitten aloin:[183] »Tunne ynnä järki tulivat teillä tasapainoon silloin, kun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.

Näät Auringossa, jok' on lämmittänyt, valaissut teitä, niin ne tasan ovat, ett' uupuu vertaukset kaikki siinä.

Mut kuolevaisten viisaus ja tahto on eri-sulkahinen siiviltänsä, syyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.

Siks kuolevaisna epäsuhdan tunnen tuon povessain ja nyt vain kiitän miellä hartaalla isän-tervehdyksestänne.

Topaasi kirkas, joka kallehinta kaunetta tätä kaunistat, ma pyydän, nimesi että minun kuulla soisit.»

»Vesani oi, min varronnasta mulle jo ilo versoi, kantataattos olen!» Näin loihe lausumahan hän mulle ensin.

Ja sitten:[184] »Hän, jost' ottanut on heimos nimen ja joka kauemmin kuin vuosisadan jo kiertää vuoren ensi reunaa, oli

mun poikani, sun isäs-isän isä; siis hyvin sopii, että teoillasi lyhennät hänen väsymystään pitkää.

Firenze, muurin vanhan saartamana, se josta vieläi kellonlyönnit kuulee, siveä oli, raitis, rauhallinen.[185]

Diademit puuttui, käsikäädyt silloin, prameilu naisten, vyötkin jotka ovat kauniimmat katsoa kuin kantajansa.

Kun tytär syntyi, peljännyt ei isä avio-ijän ynnä myötäjäisten menevän oikeasta määrästänsä.[186]

Taloja ihmistyhjiä ei ollut, viel' osoittanut Sardanapal ei myöskään, kuin komeaksi huoneen tehdä saattaa.[187]

Viel' ylipäässyt Montemalon ollut Uccellatoio ei, mi rappiossaan tulevi voitetuks kuin nousussaankin.[188]

Bellincion Bertin näin mä käyvän soljin vain luisin, nahkaisin, ja puolisonsa palaavan peililt' ilman maalin kuorta.[189]

Ja näin ma Nerlojen ja Vecchioiden[190] vain nahkajakkuun tyytyvän ja heidän vaimoinsa värttinään ja rukkipyörään.

Oi onnen naiset! Kukin varma oli hautansa paikasta eik' autiossa vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.[191]

Yks valvoi kedoll' uutterasti, lastaan kielellä sillä laulattain, jost' isän on ilo ynnä riemu äidinrinnan.

Taas toinen värttinätä väänsi, kertoi perheelle hiljaa kuulevalle tarut nuo Troijalaisten, Fiesolen ja Rooman.

Cianghella, Lapo Salterello joku pidetty silloin yht' ois ihmehinä kuin nyt Cornelia tai Cincinnatus.[192]

Niin kauniin, uskollisen kansan keskeen, niin rauhallisen kansalaisen eloon ja kotihin niin suloiseen Maria,

manattu huudoin äänekkäin, mun antoi jo kastehessa Battisteron vanhan nimeksi pantiin mulle Cacciaguida.[193]

Moronto oli veljeni ja toinen ol' Eliseo; naisen, josta sukunimes sinäkin sait, Pon-laakso mulle antoi.

Samosin Konrad keisarin jo sotaan ja hän mun otti ritareinsa parveen, niin miekantyöni häntä miellyttivät.

Ma hänen kanssaan sodin vasten saastaa tuon opin, jonka joukko oikeutenne jo valtaa; vaan syy Paimenen on siinä:

Ja siellä kansa paha tuo mun päästi viekkaasta maailmasta, jonka rakkaus niin monta sielua vie turmiohon:

marttyyrina ma tähän saavuin rauhaan.»

Kuudestoista laulu

Oi raukka veren-aateluus, ei ihme minusta enää milloinkaan, jos täällä alhaalla, joss' on turta tuntehemme,

sa ylvästelyyn heimot houkuttelet: myös siellä, missä vaiston tie on varma, taivaassa, tarkoitan, ma ylvästelin.

Oot vaippa, vaikka nopsaan lyhentyvä; jos joka päivä jatketa ei sitä, sen aika leikkaava on sakseillansa.

Sanalla _te_,[194] jot' ensin Rooma sieti, mut vähemmän nyt kannattaa sen kansa, kohotin ääneni ma vastaukseen.

Beatrice, syrjempänä hiukan, tuota hymyili lailla tyttösen, mi yski ens erheelle Ginevran romaanissa.[195]

Näin lausuin: »Taattoni te ootte, suotte rohkeuden kaiken mulle haastamahan ja itseäni enemmäks mun teette.

Niin monet riemun virrat täyttää mielen minulta, että iloitsee se itse, kun kestää voi sen eikä siitä halkee.

Puhelkaa, kallis kantataatto, ketkä ol' esi-isänne ja mitkä vuodet lapsuudessanne muistiin merkittihin?

Ja kuinka suuri Johanneksen Pyhän[196] ol lauma silloin, ketkä arvokkaimmat olivat siellä toimiin ylhäisimpiin?»

Kuin tuulen puhaltaissa leimahtavi tulehen hiili, näin ma valon tämän heleemmin loistavan mun hellyydestäin.

Ja niinkuin kaunistui se katsehelle, niin äänin vienommin ja lempeämmin, mut kielellä ei nykyisellä tällä,[197]

se lausui: »Päiväst' asti _Aven_ suuren ain päivään, jona äitini, nyt pyhän vapautui kohtu mua kantamasta,[198]

viissataa kertaa, vielä kymmeniä kahdeksan, kääntyi Leijonaan tää tähti sen jalkain juuress' syttyäkseen jälleen.

Isäini lailla paikass' synnyin, missä vuotuisten kilpa-ajoin kilpailija kaupungin viime kuudennekseen saapuu.

Tää isistäni riittäköön; he keitä olivat, mistä sinne tullehia, siistimpi siit' on vaieta kuin haastaa.[199]

Sen ajan aseelliset, jotka asui välillä Kastajan ja Marsin, oli nyt siellä elävistä viides osa.[200]

Mut kansalaisto, jonka sekoittanut nyt Campi on, Certaldo ja Fighine,[201] viel' oli puhdas viime seppäniekkaan.

Parempi kuinka oiskaan moinen kansa nyt naapureina ja ett' oisi rajat kaupungin vain Galluzzoon,[202] Trespianoon,

kuin ett' on sisäpuolia se, ja sietää Aguglionen,[203] Signa-konnan katku, jotk' on jo valmiit virkojanne myömään!

Tuo josp' ei joukko, enin turmeltuva,[204] ois emintimä keisarille ollut, vaan suopea kuin pojallensa äiti,

mies Simifontin, nyt Firenzen, rahaa mi vaihtaa, kaupustaa, ois mennyt kotiin, miss' iso-isänsä ol' kerjäläinen;

suvulla Contin viel' ois Montemurlo, Aconessa myös Cerchit vielä asuis ja Grave-laaksossa kai Buondelmontit.

Sekoitus kansan aina ollut alku on kaupunkien kurjuuteen, kuin ruumiin on rappiohon ruoka liian runsas.

Rutommin usein sokko sonni kaatuu kuin sokko lammas, ja yks miekka purra voi viiltävämmin, paremmin kuin viisi.

Jos vaarin otat, kuink' on käynyt Lunin ja Urbisaglian ja kuinka heidän rataansa seuraa Chiusi ja Sinigaglia,[205]

et oudoksu, et kummaksu sa kuulla, mitenkä sukukuntain surma koituu, kun kaupungeillakin on perikato.

Kaikk', kaikki, mik' on teidän, kuolee kerran kuin tekin; vaan on elon aika lyhyt, ja pitkä-ikäiseen jo kuolo piilee.

Ja niinkuin rannan paljastaa tai peittää kuun-taivaan kierto lakkaamatta,[206] samoin on kohtalo Firenzen kaupunginkin.

Siks ällös ihmettele, jos ma kerron sinulle suurista Firenzen, joiden jo maine kätkeynyt on ajan kera.

Oon nähnyt[207] Ughit, Alberichit, Grecit, Filippit, Catellinit ja Ormannit, nuo vaipuissaankin kuulut kansalaiset.

Oon nähnyt vanhat suvultaan ja suuret della Sannellat niin kuin myös dell' Arcat, Ardinghit, Soldanierit ja Bostichit.

Vierellä portin,[208] jota kuulumaton nyt painaa rikos raskas niin, se että voi aikaansaada haahden haaksirikon,

asuivat Ravignanit, joista heimo on kreivi Guidon ynnä muiden, jotka perivät suuren Bellincionen nimen.

Tais hallituksen taidon della Pressa ja suvussa jo Galigajon oli kultainen kahva sekä miekankannin.[209]

Jo suuri pylväs oli Kärpän, suuret Sacchettit, Giuochit, Gallit ja Fifantit, Baruccit, häpeilevät Chiaramontesit.

Puu, josta polveutui Calfuccit, oli jo suuri, ja jo Arriguccit, Sizit valitut oli neuvos-istuimille.

Oi, millaisina heidät näin, nyt syöstyt vuoks ylpeytensä! Ja Firenzen kaune[210] ol' luodit kultaiset, kun suurta tehtiin!

Tuo oli isäintapa niiden, jotka nyt piispanhiipan vapaaks tullen kertyy lihaansa lihoittamaan konsistoriin.[211]

Se suku julkea,[212] mi kyynä vainoo pakenevaista, vaan jo lampaaks leppyy, jos sille näyttää kukkaron tai hampaat,