Part 21

Ja sentään nääkin seikat luodut ovat.' Siis jos on totta, mitä sulle sanoin, tuholta niiden turvass' olla pitäis.

Ah veikko, Enkelit ja seutu kirkas, miss' olet nyt, vain voidaan luomiks virkkaa olennon täydellisen niinkuin ovat.

Mut nimittämäs alkuaineet ynnä muu kaikki myös, mi niistä muodostuvi, vain luodun voiman ovat voitteloita.

Tähdissä taivaan, jotka niitä kiertää, ne kaikk' on luodut, niiden aine luotu kuin myöskin voima, niitä muodostava.

Jokainen eläin sekä kasvi[81] elon saa ainesvoimasta, min sille säteet ja kiertoliike tähtein pyhäin kantaa.

Mut itse henkäisevi Hyvyys korkein inehmon sielun, rakkaudella täyttäin sen niin, ett' aina Tekijäänsä kaipaa.

Voit siitä päättää ylösnousemuksen myös laadun vielä, jos sa mielees johdat, mitenkä luotiin liha kuolevaisen,[82]

kun tehtiin ensimmäinen ihmispari.»

Kahdeksas laulu

Maailma kerran luuli pimeydessään, kehässä kolmannessa että Kypris[83] tuo kaunis lemmentulta houkkaa loistais.

Näin entiserheessänsä muinaiskansat ei yksin häntä kunnioittanehet rukouksin, uhrein, vaan sai kunniata

Dione ja Cupido[84] myös, joist' toinen ol' äiti hänen, toinen poika, jonka ties taru Didon helmass' istunehen.

Häneltä,[85] josta alan, sai he nimen tähdelle, joka silmin hyväilevi Auringon niskaa taikka kulmaluita.

En huomannut ma sinne nousemista; mut siellä-olon oivalsin ma, koska näin kaunistuneen valtiattareni.

Ja niinkuin säen liekin kesken näkyy ja niinkuin äänen äänten kesken kuulee, jos toinen pitää, toinen vaihtaa sävyn,

valossa tässä niin myös toiset valot nopeemmin taikka verkkaisemmin kiersi, mikäli, luulen, kukin tunsi Luojaa.

Pilvestä kylmästä ei tuuli tule, näkyen taikka ei,[86] niin rutto, ettei se tuntuis hitaalta ja hillityltä

hänelle, ken nää jumal-liekit näki tulevan kohti laaten karkelostaan, seraafein alkamasta seesteisimpäin.

Ja siitä, joka ensimmäisnä joutui, soi _Hosianna_ niin, ett' aina olen ma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.

Heist' eräs sitten vastahamme riensi ja yksin alkoi: »Kaikki oomme alttiit sun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.

Kierrämme samoin piirein, samoin kehin, janoten samaa kuin ne vallat ylhät, sa joille kerran maailmassa lauloit:[87]

_Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu_; niin rakastamme, että hetken lepo sun mielikses ei ikävämpi meille.»

Kun kunnioittain valtiattareeni ma olin katsahtanut ynnä katseen hän mulle suonut suopean ja varman,

valohon käännyin, joka alttiuttaan niin oli tarjonnut, ja lausuin äänin nyt liikutetuin: »Virkkakaa, keit' ootte!»

Ah, kuin ja millaiseks hän kasvoi kautta tuon ilon uuden, josta sai hän lisän, kun moista pyysin, entisriemuihinsa.

Sellaisna lausui hän:[48] »En kauan ollut elossa; kauemmin jos oisin ollut, ei paljon pahaa oisi tapahtunut.

Jään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo mun säteillään ja minut peittää niinkuin kotelo sisällensä silkkitoukan.

Mua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt näät maan jos päälle oisin, heelmin eikä vain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.

Mua vartoi kerran valtiaakseen[89] ranta se vasen, jota huuhtoo aallot Rhônen, kun Sorguen veet on siihen velloutuneet,

Ausonian sarvi myös, mi kantaa Barin, Gaetan ja Crotonan kaupunkeja, merehen missä Trento, Verde vierii.

Säteili otsallain jo maan sen kruunu, Tonava jonka kaltaat kastelevi, kun jälkeen jättänyt on Saksan ääret.

Trinacria kaunis myös, min poukamata Pelorumiin Pachinumista saakka lyö itätuuli ynnä saartaa savu--

ei vuoksi Typheun, vaan tulikiven-- ois valtiaita vartoneet mun kauttain Kaarlesta, Rudolfista syntyneitä,

jos huono hallitus, mi kiihkoon saattaa vasallikansat aina, ei ois saanut Palermoa huutamahan: 'Surmaa! Surmaa!'

Tään veljeni jos eeltä nähdä voisi,[90] köyhyyttä Katalonian hän saitaa jo karkkoaisi, ettei heitä loukkais.

Näät hänen taikka toisen huolta pitää on tarvis, ettei hänen laivallensa jo lastatulle lisää lastattaisi.

Luonteensa laaja ahtahaks on käynyt ja kaipais vallanhaltiaa, min huoli ei täyttää oisi omaa arkkuansa.»

»Oi valtias, kun korkean tään riemun, min minuun lietsot puheellas, ma luulen sun siellä, miss' on alku, loppu hyvän,

näkeväs niin kuin nyt sen näen minä, se mulle rakkaamp' on; ja rakkain siksi kun tunnet sen sa Luojaa tuntemalla.

Mun riemastutit; valista nyt myöskin, (näät sanas saanut mun on epäilemään) kuin siemen hyvä katkeran suo sadon.»[91]

Ma hälle näin. Hän mulle: »Toden jos sulle näyttää voin, sa kysymyksees saat kääntää kasvos kuin nyt käännät selän.[92]

Hyvyys, mi valtakunnat, joihin nouset, kaikk' kiertää, autuuttaa, luo kaitsentansa voimaksi näiden suurten kappaleiden.

Eik' yksin luodut kaikki kaitut ole mielessä Luojan itsetäydellisen, vaan myös, mi koskee heidän onneansa.

Siks mitä ampuneekin jousi tämä, se ennen määrättyhyn sattuu maaliin kuin nuoli, jonk' on johto ollut suora.

Jos niin ei ois, nää taivaat nousemasi sais aikaan tuloksia, jotka eivät ois töitä taitehen, vaan raunioita.

Ja näin ei olla voi, jos puuttuvaiset olennot, tähtein ohjaajat, ei ole, ja puuttuvainen Hän, mi niin loi heidät.

Tahdotko totuuden tään selvemmäksi?» Ma näin: »En, en, ma huomaan, ettei luonto väsyä saata välttämättömässä.»

Hän vielä: »Virka, pahemp' oisko, ellei inehmo kuuluis yhteiskuntaan maiseen?» »Ois», vastasin, »sit' todistaa ei tarvis.»

»Ja voiko ihminen sen, ellei elo ois mainen säätty eri säädyin, toimin? Ei, jos on oikeassa mestarinne.»

Hän johti, päätti tähän todistelun ja virkkoi: »Seuraa siis, ett' teoillanne ja elollanne eri juuret ovat.

Yks syntyään on Solon, toinen Xerxes, tuo Melkisedek, tuo taas mieheks syntyi,[93] min poika kuoli ilmaretkellänsä.

Näin luonnon-kierto, joka kuolevaista vahaanne leimaa, hyvin täyttää työnsä, mut samoin toimii, tölli lie tai linna.

Siks Esau siemenessä Jakobista jo eroo ja niin halpa siittää isä Quirinuksen,[94] Mars että sijaan pannaan.

Siitetty luonto aina siittäjänsä tulisi kaltaiseksi, ellei voima ja valta oisi Luojan kaitselmuksen.

Nyt eessäs on, mik' äsken takanasi; mut merkiks, että olet mulle ilo, suon sulle vielä erään täytelauseen.

Kuin kaikki siemen, joka joutuu väärään maaperään, luonto aina turmeltuvi, jos pahansuovan kohtalon se kohtaa.

Ja päällä maan jos pantais huomiota ain perustukseen, jonka luonto laskee, ois sitä seuraten myös kansa hyvää.

Te sitä vastoin kiinnitätte kirkkoon monenkin, joka syntyi kalvankahvaan, ja teette kuninkaaksi saarnamiehen.

Siks taivallatte polun ulkopuolla.»

Yhdeksäs laulu

Kun Kaarlesi, sa kaunis, oi, Clemenza, tuon oli opettanut, kertoi mulle hän vilpit,[95] jotka heimons' saisi tuta.

Mut »Vait», hän sanoi, »vuodet vieriköhöt!» Siks virkan vain, ett' oikea on suru kohtaava niitä, jotka teitä loukkas.

Ja henki jo tuon valon pyhän oli päin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa, kuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää.

Oi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät, te, jotka Hyvää moista hyljeksitte ja turhuutehen kiinnitätte katseen!

Ja katso, toinen näistä hohtavista[96] mua lähestyi ja kirkkaudessaan kasvain osoitti tahtonsa mun mieleen olla.

Beatricen silmät, mua tarkkaavaiset, kuin äsken antoi mulle merkin armaan, hän että suostui sulotoivohoni.

»Ah vastaa, sielu autuas», ma virkoin, »pyyntööni heti ynnä näytä, että sinussa heijastella voin, mit' tuumin.»

Ja valo, mulle vielä outo, äsken jost' ääni lauloi, loihe lausumahan kuin se, jonk' ilo vain on tehdä hyvää:

»Tienoossa ilkeän Italian siinä,[97] mi välillä Rialton on ja Brentan, Piaven virranvetten, kumpu kohoo,

ei korkea, mut kummun kukkulalta laskeusi alas kerran soihtu,[98] joka sen seudun kaiken saattoi kauhun valtaan.

Olimme vesat saman juuren; minä Cunizza nimeltäin, ja täällä loistan, kun minut voitti valo tähden tämän.

Mut iloll' itsellein suon anteheksi syyn kohtalooni enkä sure sitä, mi rahvaallenne oudolt' ehkä näyttää.

Tää valo,[99] mulle lähin, taivahamme ihastus kirkas ynnä kallis, jätti maan päälle maineen, jonka sammumista

saa monet uottaa uudet vuosisadat. Siis päätä, kannattaako hyvin elää, ett' ensimmäistä elo toinen seurais!

Noin eipä tuumi nykyrahvas tämä, min rajat määrää Etsch ja Tagliamento[100] ja jok' ei kadu kuritettunakaan.

Mut pian on Padova värittävä veet suonsa, jotka huuhtelee Vicenzaa, kun niin on väärämielinen sen kansa.[101]

Ja missä Sile ja Cagnan[102] käy yhteen, päin pystyin eräs hallitsee, mut häntä jo varten valmistetaan linnunpaulaa.

Siks itkevä on Feltro paimenensa tuon pahan tekoja, niin riettahia, ett' tullut kukaan moisten vuoks ei Maltaan.[103]

Ois tarpeen sammiota liian laajaa, jos mieli mahtua Ferraran veren, ja uupuisi, ken unssein punnitseisi

tään papin kiltin vuodattamaa verta vuoks puolueen; mut moiset lahjat taitaa sopia hyvin seudun elintapaan.

Jumalan tuomioita heijastavat kuvastimet, joit' Troneiks[104] nimitetään, ja siks, min virkoin, oikeaa on meistä.»

Hän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen hän kääntynyt, näät samaan tanhupiiriin palasi hän, miss' ennen ollut oli.

Tuo toinen autuas, jo mulle kuulu, säteili silmänäni niinkuin hieno rubini, joka auringossa säihkyy.

Näät ilo synnyttävi siellä hohteen kuin hymy täällä, mutta helvetissä käy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.

»Jumala kaikki näkee, hänet sinä», ma lausuin, »sielu autuas, niin että ei tahto mikään sua piillä saata.

Kuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat ja yhteissointuun soi serafein kanssa, pukuna joill' on kolmet siipiparit,

sa et mun toivoani tyydyttäisi? En vartois kysymystäs, jos sun nähdä syvältä voisin niinkuin sinä minut.»

»Avarin allas,[105] johon virtaa vesi merestä siitä, joka seppeleenä maanpiirin kaiken kiertää», näin hän alkoi,

»välitse rantain riitaisten niin kauas välähtelee, se että, ennen missä loi horisontin, luo meridianin.

Tään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran välillä, joka juoksuin lyhvin leikkaa Toskanan maiden ynnä Genuan rajan.

Ja melkein samat päivänlaskut, -nousut Buggeall' on ja kotikaupungillain, min hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]

Nimeni Folco[107] oli maassa tuossa, mi tunsi mun, ja niinkuin taivas tämä minuhun vaikutti, nyt siihen minä.

Enempi lempinyt näät ei lie Dido[108] Sikeuksen, Kreusan murheeks, siksi kuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]

eik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti Demophoon, eikä myös Herakles, koska hän Iolea sydämessään kantoi.

Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän; syyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin, mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.

Havaitaan täällä taide, luomakuntaa mi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa alemmat alat ylempäinsä mukaan.

Mut että toivees, tämän taivaan luomat, sa kaikki täytettyinä täältä veisit, mun vielä täytyy etemmäksi mennä.

Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni säteilee valkeudessa säihkyvässä kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.

Se Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii; hän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.

Tää taivas, jossa maailmanne varjon on päätepiste,[112] hänet otti vastaan Kristuksen voittotieltä muita ennen.

Johonkin taivahasen jätettävä hän oli varmaan merkiks voiton, joka käsillä molemmilla[113] kerran saatiin.

Pyhässä maassa, joka paavin mieltä niin vähän murhettavi nyt, hän kerran ens voittokunniata Josuan auttoi.

Sun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka muit' ennen kääntyi selin Luojahansa ja jonka niin on kyynelöity kateus,

tuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115] mi harhaan vienyt lampaat on ja vohlat, kun tehnyt suden on se paimenesta,

Sen vuoksi Evankelium laiminlyödään ja kirkko-isät, Dekretalioita vain tutkitaan, niin että reunat mustuu.

Sit' etsii paavi ynnä kardinalit; ei aatos heillä Nazzaretiin jouda, miss' siivet suihki kerran Gabrielin.

Mut Vatikani ja muut paikat Rooman pyhäiset, haudoiks urhojoukon tulleet, mi tietä Pietarin on taivaltanut,

pian pääsevät on irstaudesta irti.»[116]

Kymmenes laulu

Poikaansa silmäellen Rakkaudella, mi ijäisesti molemmista virtaa, tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton,

sen kaiken, minkä mieli, silmä tajuu, niin järjesti, ett' ilman nautintoa ei jää se, joka tuota katsoo, tuumii.

Lukija, nosta siis mun kanssain katsees tarhoihin Taivaan, sinnepäin se suuntaa, yks liike missä sattuu toista vastaan.[118]

Tuost' ala ihastella taidetyötä sen Mestarin, min sydän lempii sitä, niin ettei koskaan siitä silmä käänny.

Kas, siitä haarautuu se kehä vino,[119] mi kantaa planeetteja, tyydyttääkseen maailmaa, joka niitä kaipaa, kutsuu.

Ja ellei kiertyvä ois niiden rata, ois turhaa silloin paljon taivas-voimaa ja kuollut melkein joka mahti mainen.

Ja jos se oikeasta poikkeis paljon tai vähän, etelän ja pohjan ääriin maailman järjestys jo järkähtäisi.

Lukija, lautsallesi jääös siksi ja mieti itsekses, mit' tässä tarjoon, jos tahtos iloon on, ei uupumukseen.

Oon pöytäs kattanut; siis ota etees! Näät kaiken huoleni nyt aine vaatii, mi saanut mun on kirjaa kirjoittamaan.

Aurinko, luonnon suurin palvelija, mi Taivaan voimalla maailman leimaa ja valollansa ajan meille mittaa,

kun paikkaan päässyt oli, josta puhuin, se kehät kiersi, joiden kautta aina Italiaan se nopeammin näkyy.[120]

Ma olin luonaan;[121] vaan en nousuamme havainnut enempää kuin ihmislapsi ens aatettansa, ennen kuin se tulee.

Beatrice on se, joka ohjailevi hyvästä parempaan niin tuokiossa, ett' aika hänen tekojaan ei laske.

Kuink' olla täytyy loistavan, mi asuu Auringon syvyydessä, jonne astuin, kun väri ei, vain valo tuo sen esiin!

Neroni, taiteen, taituruuden käytän kuvaamatonta kuvaellakseni; sit' uskoa ja halata vain voidaan.

Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä kuvitusvoimamme, ei ihme, koska ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.

Niin loisti täällä neljäs perhe Isän[122] tuon korkean, mi ravitsee sen, näyttäin, hän kuink' on Pyhä Henki myös ja Poika.

Beatrice alkoi: »Kiitä, kiitä Päivää sa enkelien, jonka armo tätä sun nostanut on aistein havaitsemaan!»

Niin altis milloinkaan ei ihmissydän lie ollut hartauteen ja Luojan puoleen kaikella sielullaan ja mielellänsä

kuin sanat nuo nyt kuullen olin minä; ja kaikki rakkautein niin Häneen kääntyi, Beatricen että unho peitti multa.

Tää siit' ei suuttunut, vaan hymyeli, niin että silmillänsä nauravilla sekoitti sielun yhteyden hän multa.

Valoa monta, kirkkaampaa kuin Päivä, keräytyi meidän ympär' kiehkuraksi, kauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla.

Näin joskus tytär myös Latonan[123] vyöttää kupeensa, kun niin täys on ilma usmaa, se että kiinni pitää uumen-soljen.

Hovissa Taivaan, josta maahan palaan, iloja on niin kallisarvoisia, kauniita, ett'eivät ne siirry sieltä,

ja niistä yks ol' liekkilaulu näiden; ken siivity ei sinne lentääksensä, mykältä taivas-tiedot tiedustakoon!

Kun kolmasti meit' oli kiertänehet palavat Auringot nää lauluin, tanhuin, kuin kiertää tähdet kiintopisteitänsä,

neidoilta näyttivät ne, joilta vielä ei tanhu loppunut, vaan jotka vartoo sävelten uutten alkamista vaiti.[124]

Sisältä erään soi nyt: »Koska säde se säde, josta tosi rakkaus syttyy ja joka rakastaen kasvaa, karttuu,

sinussa niin jo moninkerroin loistaa, ett' tuo se portaita sun näitä, alas joit' astuta ei jälleen nousematta.[125]

Ken maljastansa suita viinin kieltäis janoosi, enempi ei vapaudessa se ois kuin vesi, jok' ei mereen virtaa.

[126]Sa tahdot tietää, ketkä ovat kukat sen seppeleen, mi silmin lempii Naista kaunista, taivaisiin sua kunnostavaa.

Ma kuuluin lampaisiin tuon karjan pyhän, Dominikus jot' ohjaa tiellä sillä, mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan.

Tää lähin oikealla mulle veli ja mestar' oli, Kölnin Albert; minä taas itse Tomas oon Aquinolainen.

Jos muutkin tahdot tulla tuntemahan, sanaini mukaan siirtyköön sun silmäs tät' autuasta piiriämme pitkin.

Säteissä noissa Gratianus hymyy, mi valtaa maallista ja hengellistä niin auttoi, että Paratiisi mieltyi.

Tää tässä taas, mi kuoromme on kaune, se Pietar' oli, joka lesken lailla Pyhälle kirkolle toi aartehensa.

On kaunein keskellämme viides valo, mi moista rakkautta uhoo, että maailma kaikki siitä kuulla halaa.

Siin' asuu ylväs sielu, johon syvä niin viisaus pantiin, että totuus totta jos on, ei toinen siihen noussut tietoon.

Sen soihdun loimon liki tässä näet, mi lihaan liitettynä ilmi enin on tuonut enkelien työt ja luonteet.

Valossa tuossa pienemmässä hymyy se puolustaja kristillisten aikain, min oppi paljon Augustinust' auttoi.

Valosta valoon jos nyt sielus silmän kohotat mukaan ylistyksieni, jo kahdeksannesta sa kuulla tahdot.

Siin' nähdäksensä hyvän kaiken nauttii Se pyhä sielu, joka valaisevi maailman viekkaan tosi kuulijalleen.

Se ruumis, josta hänet karkoitettiin, Cieldauross' on, ja alta tuskan ynnä maanpaon pääs hän tähän rauhan paikkaan.

Näe vielä, kuinka loistaa, henkii, hehkuu tääll' Isidorus, Beda ja se Rikhard, mi yli-ihminen ol' aatostyöltään.

Tää, josta katsees minuun kääntyy, valo on hengen, joka aatteiss' ankarissa tulevan myöhään kuolemankin katsoi.

Se valo ijäinen on Sigier'n, joka kouluissa luennoiden Olkikadun[127] totuudet karsaat syllogismein sinkos.»

Kuin kellon kutsuessa meitä aamuin, kun Luojan morsian käy tervehtimään ylkäänsä, että tämä häntä lempis,

ja kellon osat toinen toistaan ajaa, niin että 'ping-pang' suloisesti soipi sydämet alttiit rakkaudella täyttäin;

ma samoin näin tuon sädepiirin käyvän nyt liikkumahan, liittäin äänen ääneen niin moni-sointuisesti, että moista

vain kuullaan, missä ijäinen on ilo.

Yhdestoista laulu

Oi huolta houkkaa kuolevaisten heimon kuink' ovat puutteelliset päätelmänne, jotk' alas lyövät siipienne lennon!

Lain-oppiin yksi, lääketietoon toinen syventyi, kolmas papinpaikkaa haki, pyys valtaa neljäs, rikos, vilppi myötään.

Tuo rosvosi, tuo julkitoimen otti, tuo uupui orjuudessa lihanhimon ja tuo taas uppos omaan laiskuuteensa.

Sill' aikaa minä, tuosta kaikest' irti, Beatricen kanssa taivahille nousten niin kunniakkaan voitin vastaan-oton.

Palannut taas kun joka varjo[128] oli pisteesen kehän äskeiseen, taas hiljaa kuin kynttilä se kantimessaan seisoi.

Ja liekin sisältä, mi ensin mulle puhunut oli, valkeudessaan kasvain minulle loihe muudan lausumahan:

»Ijäisen ollen valon kirkastama, ma siihen katson, siitä löydän aattees ja myöskin niiden alkusynnyt syvät.

Epäilet, tahdot, että sanoin selvin, avoimin selittäisin haasteloni, niin että ois se ymmärrykses mukaan,

kun lausuin äsken näät:[129] 'se hyvin höystää,' ja taas:[130] 'ei toinen siihen noussut tietoon'; mut täss' on tarpeen tehdä tarkka ero.

Kaitselmus, joka hallitsee maailman syvällä neuvollaan, min pohjaan koskaan ei kantanut eik' kanna silmä luotu,

sääs kaksi ruhtinasta[131] seuralaisiks sen morsion, min ylkä huutain kovaa itsensä vihki hälle verin pyhin,

hän että astuis armastansa kohden, ois turvassa ja oma yljän yksin, sivulla urhon kahden uskollisen.

Yks heistä hehkui tulta serafien, taas toinen viisautensa vuoks maan päällä kerubein kirkkautta kauas paistoi.

Toisesta haastan, sillä kumpaa heistä vain kiittänenkin, kahta kiitän silloin, näät samaan kumpikin ne pyrki maaliin.

Välillä on Tupinon ynnä joen, mi virtaa vuorelta Ubaldon pyhän, maa heilimöivä, rinne vehmas, jolta

Perugia, kautta Porta Solen, kylmän ja kuuman saa, ja suree taempana Nocera, Gualdo kohtaloaan kovaa.[132]

Rinteellä tällä, missä on se loivin Aurinko[133] kerran syntyi maailmalle kuin usein luona Gangeksen se nousee.

Ken puhuu paikasta siis siitä, älköön Ascesiks sitä mainitko, ei kyllin se sano, sanoo vasta oikein: Itä.

Tyyssijastaan[134] se viel' ei loitoll' ollut, kun alkoi maan jo tuta antaa voiman hänelle suodun suurta lohdutusta.

Jo nuorna näät hän riitaan joutui kanssa isänsä vuoksi naisen,[135] jolle ovet kaikk' kiinni ovat niinkuin kuolemalle.

Ja eessä hengellisen virkakunnan ja isänsä hän nai tuon naisen, sitten mi aina rakkaammaksi hälle kävi.

Ens miehestänsä leskenä hän yli ykstoista sataa vuotta hyljittynä ol' odottanut kosijaansa uutta.

Ei auttanut, ett' tiettiin, kuinka hänet löys kauhistaja maailman Amyklaan[136] majassa tyynnä, kun hän kutsui tuota.

Eik' auttanut, ett' uljas, uskollinen hän oli Kristukselle ristinpuulla, sill' aikaa kun Maria alhaall' itki.

Mut etten liian hämärästi haastais, tajua Köyhyys ja Franciscus noiksi rakastavaisiks, joista pitkään puhuin.

Se riemu, rauha, joka heistä paistoi, herätti kummastusta rakkautta ja suloisuutta pyhän mietiskelyn,

niin että avojaloin arvon Bernhard[137] lepohon tuohon juoksi, juostessaankin viel' ehtivänsä luullen liian verkkaan.

Oi, outo rikkaus! Oi, tosi hyvyys! Egidius,[138] Sylvester samoin seuras myös ylkää, rakkaudesta morsiameen.

Läks sitten tämä mestari ja isä naisensa kanssa ynnä perhekunnan, joill' oli vyö jo nöyrä uumenillaan;

pelosta eikä katsonut hän alas siks, että ol' hän poika Bernardonen, ei siks, ett' oli näkö hällä halpa.

Ei, lailla valtiaan hän päätöksensä esitti jyrkän Innocentiukselle, näin saaden veljeskunnalleen ens luvan.

Kun sitten karttui lauma köyhä hänen, min elo kumma kunniaksi Taivaan paremmin lauluin oisi laulettava,

niin toisen kruunun kultalehdin vihki Honoriuksen kautta Henki Pyhä taas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.

Halaten marttyyriutta kun hän sitten sulttaanin korskan eessä Kristuksesta[139] ja hänen seuralaisistansa saarnas,

havainnut kypsäks ei hän kääntymykseen maan kanssa sen; siks ettei aikaa hukkais, Italian yrttitarhaan taas hän palas.

Välillä Tiberin ja Arnon vuori on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus haavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]

Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään, pois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa, jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,

hän perinnöksi oikeaksi jätti rakastamansa naisen veljillensä, kehottain heitä lempeen uskolliseen.

Sen naisen helmasta tuo kirkas henki palasi omaan valtakuntahansa, ja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.

Nyt mieti, mikä oli virkaveli,[141] ken purtta Pietarin ol' arvollinen merellä aavall' ohjailemaan oikein!

Ja mies se oli patriarkka meidän, niin että ymmärrät: ken häntä seuraa, hän hyvän kantaa lastin laivassansa.

Mut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142] nyt himoo, ettei toimeentulla voi se jakautumatta eri laitumille.

Ja mitä etempänä lampahansa hänestä harhailee, sen tyhjempinä ne utareiltaan kotihinsa palaa.

On niitäi, jotka vaaran nähden liki pysyvät paimentaan, mut harvat on he; kaavuiksi heille vähä vaate riittää.

Siis jos mun sanani ei heikot liene, jos tarkasti mua kuunnellut sa olet ja pannut mielees, mist' on ollut puhe,

lie osittain ees tyydytetty toivees, ja puun sa nähnet, jota hakatahan, ja munkin ymmärrät, ken äsken lausui:[143]

'mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan'.»

Kahdestoista laulu

Tuon sanan viimeisen kun lausuneeksi ol' liekki armoitettu tuskin saanut, taas kiertää alkoi pyhä myllynkivi.[144]

Mut ennen ensi kierron täyttymistä sen toinen saarsi, liikkehensä liittäin sen liikkeeseen ja laulunsa sen lauluun;

lauluun, mi meidän Seireenit ja Musat niin voitti suloisilla soinnuillansa kuin valo suora valon heijastuneen.

Kuin läpi pilven hennon kaarta kaksi, joill' ompi väri ynnä suunta sama, saa aikaan Iris, Junon juoksutyttö,

ja ulommainen sisemmästä syntyy tuon ikävöivän immen[145] sanain lailla, min poltti lempi pois kuin päivä kasteen,

ja ovat merkkinä nyt ihmisille liitosta Luojan ynnä Noan, että maailman vedet eivät paisuis enää:

samoinpa myös nää ijäisyyden ruusut kahdessa kiehkurassa kiersi meitä, ett' ulommainen sisemmästä vastas.

Nyt tanhu ynnä liekkein laulu-ilo ja riemu leimahdella vastatuksin sätehin hilpein sekä valoin vienoin

vapaasti loppui, saman-aikaisesti, kuin silmät aukeevat ja sulkeutuvat yhdessä liikuttajan mielen mukaan.

Valoista uusista yks alkoi haastaa nyt sisältään, ja ääni sen mua veti kuin pohjoiseen magneettineula kääntyy.

Hän lausui: »Rakkaus, mua kaunistava, päämiestä toista muistamaan mun käskee, min vuoks tääll' omaani niin kiitetähän.

On oikein: missä toinen, siellä toinen; päämäärän saman vuoks he taistelivat, siks kunniakin sama heille tulkoon.

Armeija Kristuksen, jot' ollut kallis ol' asestaa, se viiriänsä seuras hitaasti, arkana ja rivein harvoin,

kun Keisari,[146] min valta kestää iki, sen auttoi ahdingosta vaikeasta, ei vuoksi ansion, vaan armon yksin.

Ja morsiolleen, kuten mainittihin, kaks antoi sankaria, joiden sanat ja teot kansan harhauneen taas liitti.