# Jumalainen näytelmä ## Part 20 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jumalainen-naytelma-12546/index.md Ja haamuun päin, mi haastelemaan näytti heist' innokkaimmalta, ma käännyin, lausuin kuin mies, mi hämmentyy vuoks liian kiihkon: »Oi henki, luotu onneen, nauttivainen suloutta ijäis-elon suuren hohteen, jot' arvaa ei, ken tuntenut ei sitä! Sua kiittäisin, jos ilmoittaisit mulle nimesi ynnä autuutenne laadun.» Hän heti vastas silmin hymyilevin: »Tahdolle oikealle rakkautemme on ovi auki kuin on rakkauden, mi itsensä kaltaisiksi kaikki tahtoo. Maan päällä nunna olin; ja jos mieles mua tarkkaan muistelee, en oudoks sulle jää siksi, että oon nyt kaunihimpi. Minussa tunteva oot taas Piccardan;[20] on mulla, seurass' autuaiden muiden, nyt autuus taivahassa hitaimmassa. Tunteemme, joita sytyttää voi tuleen vain Pyhän Hengen riemu, alistuvat ilolla hänen järjestyksehensä. Tää onni vähäiseltä näyttää; suotu se meille on, kun osaks laiminlöimme lupauksemme tai kokonansa joskus.» Ma hälle: »Jotain jumalaista loistaa ihmeellisillä kasvoillanne, joka kuvanne kuolevaiset himmentävi. Siks vitkaan vasta mulle muisto palas; mut nyt mua auttaa, mitä virkoit, siksi helpompi mieleen palauttaa on kuvas. Mut lausu: Te, tääll' iki-autuahat, kai kaihoatte paikkaa korkeampaa, enemmän nähdä, enemp' ystäviä?» Hymyili hän ja muutkin varjot ensin;[21] hän sitten vastasi niin iloisena kuin hehkunut ois ensi lemmen tulta: »Ah veli, tahtojamme viihdyttävi rakkauden voima, joka pyytää sallii vain omaamme, ei ikävöidä muuta. Jos toivoisimme ylemmäks, nuo toiveet sotisi vastaan Hänen tahtoansa, mi täällä määrännyt on meille sijan. Tapahdu moist' ei taivahissa näissä; elämä rakkaudessa välttämätön on täällä, jos sen luonnon oikein huomaat. On olennaista tälle autuudelle Jumalan tahtoon liittyä niin liki, ett' yhdeks yhtyy kaikkein meidän tahdot. Asujat asteettaiset valtakunnan tään oomme, ja se kaikille on mieleen, myös Hälle, jok' on tahto tahtojemme. Ja Hänen tahdossaan on meillä rauha: Hän meri on, päin jota kaikki liikkuu, min itse luo Hän ja min luonto muovaa.» Tajusin nyt ma, kuink' on kaikkialla taivaassa paratiisi, vaikka samoin ylimmän hyvän armo siell' ei sada. Mut kuin yks ruokalaji kyllästyttää ja toiseen viel' on himo ihmisellä ja tään hän ottaa, tuon hän kiittäin torjuu; niin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein tuon kankaan tullakseni tuntemahan, joss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun.[22] »Elämä pyhä, ansiot myös suuret», hän lausui, »nostanehet naisen[23] ovat, min mukaan päällä maan on huntu, puku, ett' yljän luona, joka ottaa valat, jotk' antaa rakkaus hänen mieliksensä, ois kuoloon saakka valvonta ja uni. Ma häntä seurataksein maailmasta jo nuorna luovuin, otin hunnun pyhän, sitouduin hänen sisarkuntahansa. Mut miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään,[24] mun ryösti luostarista lempeästä; eloni muuttunehen Luoja tuntee. Ja hohde toinen tää, min oikealla minusta näät ja joka säteilevi valolla kaikella tään taivas-piirin, voi saman virkkaa itsestään kuin minä: hän oli nunna, hänen päästään samoin pyhäisen hunnun varjo temmattihin. Mut maailmaan kun takaisin hän tuotiin näin vasten tahtoaan ja tapaa hyvää, sydämen hunnun säilytti hän iki. Se valo on Constanzan[25] suuren, hänen, mi Suevian toisen myrskytuulen kanssa kolmannen[26] synnytti sen viime mahdin.» Hän haastoi näin ja laulaa alkoi: _Ave, Maria_, haihtui laulaen kuin raskas katoopi kappale veenpinnan alle. Niin kauas seuras häntä katseheni kuin saattoi; vaan kun hänt' en nähnyt enää, ylimmän kaihoni taas neittä etsin ja käännyin kokonaan Beatricen puoleen; mut salamat hän sinkos silmähäni, niin ettei ensin sietää voinut näkö; siks viivähdin ma kysymyksineni. Neljäs laulu Välillä ruoan kahden, yhtä maukkaan ja läheisen, mies vapaa ennen nälkään nääntyisi kuin hän panis suuhun toisen. Välillä suden kahden ahnaan lammas näin seisois, pelkäis yhtä paljon niitä; näin koira keskellä myös kahden kauriin. Siks moiti en, en kiitä itseäni, jos vaikenin, kun oli pakko, kahden epäilyn yhtä paljon raastamana. Ma vaikenin; mut kasvot kuvastivat toiveeni, kysymyksein lämpimämmin kuin sanoin tulkita ne tainnut öisin. Beatrice teki niinkuin Daniel, koska Nebukadnezarin hän viihti vihan, mi väärin tämän julmaks saanut oli.[27] Ja virkkoi: »Nään, kuink' kaksi toivettasi sua viskoo niin, ett' oma huoles sitoo itsensä eikä ilmi päästä tahdo. Sa mietit näin: Jos hyvä tahto pysyy, syyn minkä vuoksi väkivalta muiden mun ansioini mitan pienentävi? Se viel' on sulle epäilyksen aihe, kun sielu näyttää tähtiin palajavan niinkuin on mielipide Platon[28] juuri. Nää kysymykset yhtä paljon painaa sun tahtoas, ja siksi käsittelen sit' ensin, jok' on sapekkaampi[29] niistä. Serafi ei, mi enin Luojaan liittyy, ei Moses, Samuel, Johannes (kumman kahdesta ottanet), ei myös Maria taivaassa toisess' istu istuimillaan kuin nämä henget, jotka näit sa juuri, eik' ole rajoitettu aika heidän. He kaikki kaunistavat ensi kehää, mut eri autuus heillä on sen mukaan kuin kukin tuntee Luojan henkäyksen. Nuo äsken näyttäytyivät merkitäkseen sen autuus-asteen, jok' on muista alin,[30] ei kuin sen heille määrännyt ois arpa. Näin onhan puhuttava järjellenne, kun aistimuksista se yksin oppii, min sitten nostaa arvoon aattehien. Siks Raamattukin tasollenne teidän alentuu, kun se Jumalalle kädet ja jalat antaa, muuta tarkoittaen.[31] Ja Pyhä Kirkko ihmishahmoon teille Gabrielin, Mikaelin kuvaa ynnä sen, jolta Tobias sai näön jälleen.[32] Sieluista mitä Timeus[33] haastaa, pidä sen kanssa yhtä ei, mit' täällä näet, kun sanan mukaan uskonee hän seikat. Hän sanoo: sielu tähtehensä palaa, ja uskoo, että irtautui se siitä, kun luonto antoi sille ihmismuodon. Kentiesi oppinsa on toinen sentään kuin sanat sanovat, kentiesi siinä on tarkoitus, ei niinkään naurettava.[34] Jos tähdille, vuoks niiden vaikutuksen, hän jakaa tahtoo kunniaa tai herjaa, ehk' ampuu joutsellaan hän totta jotain. Tuo aate, väärin tajuttu, niin kerran harhautti maailman, ett' tähdet saada nimiä voi Mars, Jupiter, Merkurius. Epäilys toinen,[35] joka vaivaa sua, vähemmän myrkyllinen on; sen pahuus minusta voi ei sua etäännyttää. Jos oikeutemme vääryydeltä näyttää useinkin silmään kuolevaisten, uskon todistus on se eikä harha-uskon. Mut koska ymmärryksenne voi tähän totuuteen täysin tunkea, ma tahdon sun tyydyttää nyt sydäntoivehesi. Jos väkivaltaa on se, ettei uhri tavalla millään tekijää sen suosi, ei anteeks saaneet oo nuo sielut silloin. Näät tahto, jos se tahdo ei, ei kuole, vaan tulen lailla ylös nousee, vaikka painaisi tuhatkerroin voima raaka. Mut jos se taipuu vähänkin, se seuraa jo väkivaltaa; ja niin teki nämä, palata jotka luostariin ois voineet. Jos täydellinen heiss' ois tahto ollut kuin halsterill' Laurentius Pyhän[36] oli tai Muciuksen,[37] kättään kohtaan jyrkän, ajanut ois se, heti kuin he pääsi, palaamaan elontielleen entiselle; mut harvinaist' on moinen tahdon tarmo. Sanojen näiden kautta, jos ne olet tajunnut oikein, murtuu mielipide, mi muuten vaivannut sua usein oisi. Mut toinen ahdinko[38] nyt tiesi sulkee niin eessä silmäis, ettet pääse siitä omilla voimillas, vaan ennen väsyt. Totuuden tuon ma painanut oon mielees, voi ettei valehdella sielu täällä, ain liki ollen totta ensimmäistä. Ja kuitenkin Piccarda kertoi sulle Constanzan huntuaan ain rakastaneen; sopivan näytä ei se sanoihini. Jo usein, veli, sattunut on, että on vaaran välttämiseks tehty vastoin mielt' omaa, mitä ei ois tullut tehdä. Niinkuin Alkmeon,[39] isän pyytämänä, emonsa oman murhas: täyttääksensä tunteita lapsen tunnottomaks tuli. Täss' on sun huomattava, että tahtoon sekoittuu väkivalta, jonka vuoksi rikosta moist' ei voida anteeks antaa. Vapaasti vaikk' ei tahto[40] suostu pahaan, se siihen suostuu sikäli kuin pelkää, jos kieltäytyy se, pahaa suurempata. Jos nyt Piccarda sanaa tuota käyttää, vapaata tahtoa hän tarkoittavi, ma toista taas, mut totta kumpainenkin.» Näin kuului laineläikkä äänen pyhän, mi lähti lähtehestä kaiken toden, jokaisen toiveheni tyydytellen. »Oi ensi yljän armas, jumalainen», ma virkoin, »sa, min sanat sielun täyttää niin lämmittäin, ma yhä että virkoon! Niin syvät ei mull' ole sielunkyvyt, ne että korvata vois suosionne; mut Hän sen tehköön, joka voi ja näkee. Tajuan hyvin, ettei hengen jano asetu, ellei sitä neuvo Totuus, jonk' ulkopuoll' ei ole totta mitään. Kuin peto luolassaan se siinä lepää sen löydettyään; ja se voi sen löytää, ois muuten turhaa kaikki hengen kaipuu. Totuuden juurella kuin vesa versoo siks epäily, ja luonto meitä ajaa korkeuteen kukkulalta kukkulalle. Kehoittaa, rohkaisee se kysymähän mun teiltä, Donna, kunnioittavasti totuutta toista, jok' on mulle himmee. Inehmo voiko, tietää tahdon, muilla hyvillä, jotka vaa'assanne painais, lupaukset rikkomansa täällä maksaa?» Beatrice katsoi minuun silmin, joista niin jumalaiset lemmenliekit hohti, mult' että voima voipui, pois ma käännyin, loin maahan silmät tajutonna melkein. Viides laulu »Jos sulle rakkaus olennostain paistaa sen mitan yli, päällä maan mi nähdään, niin ettei silmäsi voi kestää sitä, tuot' ällös ihmettele! Täydellinen sen tieto[41] aikaan saa, mi oppiessaan opitun hyvyydenkin tietä jatkaa. Nään hengessäs jo heijastuksen tästä valosta ijäisestä, jonka näkö, vain kerran nähty, ikilempeen lietsoo. Ja muu jos rakkautenne viettelevi, se vain on tuike valon tuon, mi väärin tajuttunakin läpi loistaa siitä. Sa tietää tahdot, sanan syödyn voiko teolla muulla korvata, niin että vapaaksi sielu pääsis kantehestaan.» Näin alkoi laulun tään Beatrice; niinkuin se, jok' ei puhettansa paloittele; hän sitten jatkoi esitystään pyhää:[42] »Lahjoista suurin, jonka luova Luoja soi auliudessaan, joka hyvyytensä mukaisin on, jot' arvostaa hän enin, ol' lahja tahdon vapaan;[43] omistavat sen kaikki järjelliset luodut, heille vain antoi Hän sen sekä antaa yhä. Käy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota, lupauksen arvo kallis, jos sen laatu niin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut. Liitossa ihmisen ja Luojan aarre tuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon, se tapahtuu juur' tahdon toiminnalla. Mit' tarjota siis korvaukseksi voitais? Jos luulet hyvin käyttäväs, mink' annoit, hyväksi kääntäväs työn luulet pahan. Pääseikasta nyt sull' on selvä tieto; mut kun tään Pyhä Kirkko anteeks antaa, sanaani vastaan sotivan mi näyttää, sun viel' on hetki pöydäss' istuttava; näät ruoka ankara, min saanut olet, apua vielä sulaaksensa vaatii. Aukaise sielus siis mun puheelleni ja hyvin kätke se; ei tiedoks riitä tajuta vain, myös täytyy panna talteen. Kaks seikkaa kuuluu tämän uhrin luontoon: se ensin, mikä uhrataan, ja toinen on itse lupaus, joka annetahan. Tää toinen kestää voimassansa, siks kuin se täytetään, ja siitä täsmällisen edellä saanut jo sa tiedon lienet. Siks juutalaisille ol' uhrin käsky niin ehdoton, vaikk' uhri itse voitiin toiseksi vaihtaa, kuten tiedät varmaan. Näät toinen seikka: esine tään uhrin voi moinen olla, ettei synti mikään tapahdu, jos se muuksi muutetahan. Mut älköön kukaan ominvalloin taakkaa harteinsa vaihtako, jos kääntynehet ei avain valkoinen, ei keltainenkaan.[44] Ja houkaks usko joka muutos, missä suhtaudu korvaus ei korvattavaan ens uhrin lupaukseen kuin kuusi neljään! Siks mikä arvollaan niin paljon painaa, se että vaa'at kaikki vaaputtavi, ei vaihdettaviss' ole muuhun hintaan. Inehmot, pitäkää siis lupauksenne ja vakaat olkaa, vaan ei nopsat niihin kuin Jefta[45] lupaamaan ens antimensa! Ois hänen tullut sanoa: 'Tein pahoin,' kuin tehdä pahempaa sen pitäin; päämies helleenien[46] myös yhtä houkka oli, kun itki kauneuttaan Iphigeneia ja saattoi itkemähän tuhmat, viisaat, jotk' kuuli huhun moisest' uskonnosta. Te kristityt, siks olkaa verkkaisemmat ja älkää niinkuin höyhen tuulen tullen; ei joka vesi teitä pestä saata. On teillä uus ja vanha Testamentti ja Kirkon paimen, joka teitä johtaa: se riittäköhön pelastukseksenne. Jos himo häijy teille toista huutaa, te olkaa ihmisiä, älkää karjaa, ett' teille nauraisi ei juutalainen![47] Laill' lampaan älkää tehkö, äidin maidon mi jättää, huvikseen käy leikkiin lietoon, itsensä kanssa ilon kamppaeluun.» Kuin kirjoitan, Beatrice mulle puhui; hän sitten kääntyi ikävöiden sinne, maailman muoto[48] miss' on vilkkahampi. Vait'olonsa ja vaihdos kasvon-ilmeen mun hengen-himoni myös hiljensivät, vaikk' uudet pyrki kysymykset esiin. Ja niinkuin nuoli, joka maaliin sattuu jo ennen kuin on jänne päässyt lepoon, me toiseen jouduimme nyt taivas-piiriin. Niin iloisena valtiattareni tään taivaan valkeuteen näin astuvaksi, ett' tähti itse kirkkahammin kiilsi. Ja tähden tään jos muoto muuttui, hymyi, ma kuink' en silloin, jonka luonto tehnyt on joka suhtehessa muuttuvaksi! Kuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan keräytyy katsomaan, jos heitetähän jotakin, jonka ruoaks luulla voivat; niin tuhat hohdetta näin kiirehtivän päin meitä nyt, ja jokaisesta kuului: »Kas, siinä rakkautemme kartuttaja!»[49] Ja kun ne luoksemme sai tulleheksi, iloa kuultavan ne näkyi kukin hohteessa kirkkaassa, mi niistä paistoi. Lukija, aattele, jos alku tämä ei jatkuis, kuinka sulia tuskallinen ois lisää tietämähän mielenkaipuu! Tajuat itsestäsi siis, mi kaiho minulla oli tila tietää noiden, jotk' oli eteheni ilmestyneet. »Oi siunattu, sa, jolle armo suotu ijäisen voiton istuimet[50] on nähdä jo ennen kuin sa sodan maisen jätit! Valoa, joka taivaat kaikki kaartaa, me hehkumme; ja siks, jos meiltä halaat sa tietoja, saat mielinmäärin syödä.» Näin mulle puhui muuan henki hurskas, ja näin Beatrice: »Haasta, haasta heille vakaasti, usko niinkuin jumalihin!» »Nään kyllä, kuinka asut valkeudessas omassa, jota heijastaa sun silmäs, kun hymyillessäs niin ne tuikahtavat. Mut tiedä en, ken olet, sielu pyhä, en myös, miks asut tässä taivahassa, min kuolevilta säteet toiset verhoo.» Valolle virkoin näin, mi ensin mulle puhunut oli, ja se tuosta tuli viel' entistäkin kirkkaammaksi paljon. Kuin Aurinko, mi joskus hunnuttaupi valoonsa liikaan, koska usmat sankat ja hillitsevät haihtuneet on lämpöön; näin säteisiinsä pyhä hahmo peittyi minulta vuoksi ilon suurentuneen, ja näin hän verhouneena vastas mulle sen, mitä seuraava nyt laulu laulaa. Kuudes laulu »Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää radalta käänsi kantataaton, joka Lavinian otti, vuosisataa kaksi ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa sopessa Europan[52] ja kukkuloita lähellä, joilta ensin lähti lentoon. Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla, kädestä käteen mennen, maailmata; näin vaihtui valta, joutui käteen minun. Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53] mi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen, laeista otin liian pois ja turhan. Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin, ma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin, en enempään, ja tyydyin uskohoni. Mut Agapetus siunattu, mi silloin ol' ylipaimen, sanoillansa minut sai ohjatuksi oppiin oikeahan. Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen oppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen todeksi, vääräks toisen vastakohdan. Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin, suvaitsi antaa mulle Luojan armo työn suuren aatteen, siihen antauduin ma ja jätin aseet Belisariukselle,[54] jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan, se että mulle oli merkki levon. Tää vastaus ensi kysymyksees liittyy; mut laatu vastauksen pakottavi jotakin lisäämään mun vielä siihen, ett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55] ne, jotka nousee keisar-kotkaa vastaan sen anastain tai sitä uhmaellen. Näe, mikä voima kunnioitettavaks sen tehnyt on!» Hän tuokiosta alkoi, kun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56] »Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa se sitten kolme, sikskuin taistelohon sai kolme vastaan kolmea sen vuoksi. Myös tiedät, ryöstöstä sabinitarten Lucretian tuskaan saakka, kuinka voitti se lähi kansat kuninkaiden aikaan. Ja tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman jaloimmat, koska ryntäs Brennus,[58] Pyrrhus ja muutkin kansanpäät ja liittolaiset. Niin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka ja Deciukset, Fabiukset[59] maineen sen, jota mielelläin ma kunnioitan. Se maahan löi arabialaiset[60] ylpeet, nuo, jotka Hannibalin johdoll' yli menivät alppein, mistä Pon on juoksu. Sen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius voittonsa voittivat, ja tuimaks tuli se kummulle,[61] min alla synnyit sinä. Lähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi lepoonsa lempeään maailman kaiken, sen Caesar otti Rooman mielen mukaan. Työt kotkan silloiset Rhein-virta näki ja Var, Isère ja Saône ja Seine ja laakso jokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63] Ravennan jätti, Rubiconin yli se kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan, sit' ettei seurata voi kieli, kynä. Espanjaan viskas legionat, sitten Durazzoon, iskun niiltä sai Farsalus,[64] min tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka. Antandroon[65] taas ja Simoiin se näki, jost' oli noussut, Hektorin myös haudan, ja lens ja turmaks Ptolemaion tuli. Taas salamana Juban[66] päähän iski, päin kääntyi länsimaailmaanne, josta Pompeiuksen jo sotatorvi soitti. Seuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se, sit' Tuonelassa Brutus, Cassius ulvoo ja murehtii Modena ja Perugia. Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma, mi kotkaa paeten sai käärmeheltä niin äkillisen ynnä synkän surman.[68] Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka tuon johdolla ja maailmaan loi rauhan, niin että Janus-templi suljettihin. Mut kaikki edelliset työt sen, joista nyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss' elämän maisen, sille alistetun, vähäksi jää ja himmeäks sen rinnan, mit' teki sillä kolmas Caesar,[69] silmin jos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain. Jumalan oikeus, joka haltioi mun, näät hälle myönsi, käteen sen, min sanoin, suuruuden olla kosto Taivaan vihan. Nyt hämmästy, ma mitä virkan vielä: Tituksen kanssa sitten kostamahan se riensi verisyytä synnin vanhan. Ja koska Longobardin hammas[70] puri taas Pyhää Kirkkoa, sen siipein alla apuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui. Nyt näistä päättää saatat niiden suhteen, joit' yllä syytin, ynnä syntiensä, jotk' ovat turmionne kaiken lähde. Yks yhteismerkin puolueesen sitoo, sen sijaan toinen keltaliljat keksii:[71] on nähdä vaikeaa, ken suurin syypää. Muun merkin alla ghibellinit tehkööt temppunsa; sillä pahoin seuraa kotkaa, ken sen ja oikeuden erottavi. Eik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä lyö maahan, mutta peljätköön sen kynttä, mi leijonat jo suuremmatkin nylki. Jo usein itki isän syytä pojat, älköönkä luulko, että vaakunaansa Jumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain! Tään pienen tähden[73] kaunehena henget on hyvät, jotka niin on toiminehet, heit' että kunnia ja maine seuraa. Ja kun näin harhautuen sinne lentää halumme, luonnollista on, ett' toden rakkauden säteet hitaammasti nousee. Mut juuri palkan ynnä ansiomme vertailu onpi ilostamme osa, kun ovat kummatkin ne yhtä suuret. Elävä oikeus näin meissä tunteet niin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan mihinkään kääntymähän enää koskaan. Kuin eri äänin sointu kaunis syntyy, niin eri asteet elämässä täällä luo tähtitarhain sopusoinnun armaan. Sisällä päärlyn tämän päilyväisen palavi valo Romeon,[74] min suuret ja kauniit työt niin pahoin palkittihin. Mut ei Provence, mi häntä vastaan oli, nyt siitä nauti; näät se väärään kulkee, ken toisen onnen turmionaan pitää. Tytärtä neljä kuningattariksi Raimondo Berlinghieri naitti, tämän sai aikaan Romeo, mies vieras, halpa. Sai hänet pyytämähän sanat kateet tiliä sitten tuolta vanhurskaalta, mi kymmenestä kaksitoista antoi. Läks sitten köyhänä ja harmaapäänä palalta pala kerjäämään hän; miehen tuon mielen maailma jos tuntis, sitä enempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.» Seitsemäs laulu _Hosianna, Pyhä Herra Zebaoth, mi valkeudellas valtakunnissasi ylitse loistat tulten onnellisten!_[75] Näin syventyen sävelmäänsä alkoi olento tuo nyt laulaa, kahden valon[76] kauniisti hänen päätään kaarrellessa. Hän muiden kanssa liittyi karkelohon ja kipinöitä nopsemmin he multa äkisti peittyi välimatkan taakse. Epäilin, itsekseni tuumin: »Virkan, tuon virkan kuulla valtiattareni, mi juomin vienoin sammuttaa tään janon.» Mut kunnioitus, joka täyttää minut, kun kuulen vain ma äänet _B_ ja _ice_[77] pään multa painoi niinkuin nukkuvalta. Mua moisna sietää voinut ei Beatrice, vaan lausui, hymyn säteillen, mi tehdä tulessa miekkoiseks ois miehen voinut: »Mikäli erehtyä en ma saata, sa mietit, kuinka rangaistuksi tulla voi kosto oikeakin oikeudella. Pian sun ma päästän tuosta pulmastasi:[78] ja sinä kuuntele, näät sanat nämä ijäisen opin sulle lahjaks antaa. Ei tahdon ohjaa omaks hyödyksensä inehmo, jok' ei siinnyt,[79] voinut sietää, siks itse heimoineen hän kirottihin. Ja ihmisheimo heikko harhassansa näin virui monta vuosisataa, kunnes Jumalan Sana alas astui sinne, hän missä luonnon, joka Luojastansa eronnut oli, henkilöönsä liitti teolla pelkäll' ikirakkautensa. Älysi suuntaa siihen nyt, min sanon! Luojaansa yhtyneenä luonto oli kuin alkujansa hyvä ynnä puhdas. Mut paratiisista vuoks syynsä oman se karkoitettiin, koska kääntyi tieltä totuuden ynnä totuus-elämästä. Otettu jos on luonnon mukaan mitta tuon rangaistuksen ristinpuulla, koskaan niin oikea ei mikään olla voinut. Mut myöskään niin ei väärä ollut mikään suhteessa henkilöön, sen kärsineesen, jok' yhtyneenä oli luontoon tuohon. Yks työ siis tuotti eri tuloksia; kun mieleen Jumalan ja Judan oli tuo kuolo, vapis maa ja Taivas aukes. Nyt sulle outoa ei olle enää, kun sanotaan, ett' oikeus-istuin ylin sittemmin kosti koston oikeankin. Mut nyt ma näen, kuinka mieles mennyt on aatos aatokselta solmuun, josta se kaikin kaipuin irti päästä tahtoo. Sa sanot: 'Tarkoin tajuan, min kuulen; mut miks tään tavan lunastuksellemme valitsi Luoja, viel' on pulma mulle.' Tää päätös, veli, lepää haudattuna jokaisen silmiltä, min äly ole tulessa rakkauden ei kasvatettu. Todella, koska tuohon kohtaan monen käy katse, vaikka sen vain harvat huomaa, ma kerron, miks ol' arvokkain tää tapa.[80] Jumalan hyvyys, jolle kaikki karsaus on vierasta, niin hehkussansa palaa, ett' ikikaunis siitä siroittuvi. Välittömästi mikä siitä virtaa, loputon on, näät sen ei laatu muutu, kun itse on se laadun leiman lyönyt. Välittömästi mikä siitä virtaa, vapaata on, kun siihen vaikuttaneet ei ole eikä voineet seikat uudet. Ja sitä miellyttää, mi hänt' on lähin; näät pyhä hehku tuo, mi kaikki kultaa, parhaiten palaa samankaltaisessa. Näill' etuoikeuksilla varustettu ol' ihmisluonto, ja jos yks vain puuttuu, sen pakko langeta on korkeudestaan. Vain synti sitä orjuuttaa ja tekee sen erilaiseksi kuin suurin Hyvyys, valosta tään kun vähän vain se seestyy. Eik' arvoonsa se koskaan pääse, ellei se täytä onttoutta, min synti teki, vanhurskain rangaistuksin harhateistään. Luontonne koska siemenessään rikkoi, näist' erotettiin etuoikeuksistaan kuin Paratiisista se karkoitettiin. Ja ettei niitä jälleen voinut voittaa kuin kahta tietä, tajuat, jos siihen nyt järkes jännität, ma mitä puhun: Tie yks: ett' anteeks antanut ois Luoja vain armostaan; tie toinen, että itse inehmo korvannut ois hulluutensa. Nyt katsees syökse ikisyvyytehen Jumalan päätösten, mun puhettani, mikäli taidat, tarkoin seuratakses. Inehmo rajoitettu voinut syytä ei sovittaa, kun langeta niin alas ei voinut nöyränä ja kuuliaisna kuin ylös pyrkinyt ol' uhmassansa; ja siitä johtui, ettei itsekauttaan inehmo voinut sovitusta antaa. Siks täytyi Luojan polkuansa omaa-- yht' taikka kahta taikka kumpaistakin-- inehmo auttaa eloon entisehen. Mut koska teko tekijän niin paljon jalompi on, mit' enemmän se kuvaa hyvyyttä sydämen, mi synnyttää sen, siks Hän, mi leimaa maailman, nyt käydä suvaitsi hyvyydessään tietä kahta, te että kohoisitte korkeuteenne. Eik' ensi päiväst' asti viime yöhön niin suurta, juhlallista kenellekään tapahdu eikä ole tapahtunut. Näät Luoja auliimp' oli antaessaan itsensä, että ihminen vois nousta, kuin jos hän itsestään ois anteeks suonut. Muut tavat kaikki oikeutta täyttää ei oisi voineet, ellei nöyrtyneenä Jumalan poika lihaks tullut oisi. Toiveesi kaikki että tyydyttäisin, palajan selittämään kohdan erään, nää seikat että näkisit kuin minä. Sa sanot: 'Ilman nään ja nään ma tulen ja veen ja maankin, kaikin yhtymineen, häviävän ja kestävän vain hetken.