Part 13

ja mielessäs on kuvitella, nähdä sun helppo, kuinka Auringon ma ensin näin jälleen, ehtoolle jo painuvaisen.

Opasta seuraten näin uskollista sumusta tulin, sädemereen menin, jo sammuneesen alavilta mailta.

Oi, mielikuvitus, mi meidät tempaat niin usein ulkomaailmasta, että tuhannen torven ääntä emme huomais!

Sua mikä lennättää, kun aistit lepää? Valoko, taivahilla valmistuva, vai tahto Tuon, ken sitä siellä johtaa?

Mieleeni kangastui[171] nyt julmuudessaan hän,[172] joka muuttui muotoiseks sen linnun, mi laulamaan on halukkain ja hartain.

Ja tässä sieluni niin painui umpeen, ett' ulkopuolelta ei tullut mitään, jot' ois se tahtonut nyt vastaan ottaa.

Syvyyteen kuvausvoiman syöksyi miesi[173] nyt ristiin-naulittu ja ylväs, yrmy näöltään, sama saakka kuolemahan.

Vierellä seisoi Ahasverus suuri, tuon vaimo Esther, Mardokai myös jalo ja nuhteheton sanoissa ja töissä.

Ja kun tuo kuva itsestänsä särkyi kuin kupla särkyy puuttehessa veden, se josta luotu on, näyn toisen näin ma.

Nous sielun-silmän eteen tyttö pieni,[174] mi ääneen itki, huus: »Oi valtiatar, vihassa miks sa tahdoit tuhkaks tulla?

Sa itses tapoit, ettet kadottaisi Laviniaa; nyt kadotit mun, äiti! Sun surmaas enemmän kuin sulhon itken.»

Kuin uni särkyy, uuden äkkivalon lyödessä luomehen, mut särkyneenäi viel' leikkii, ennen kuin se täysin haihtuu,

katosi niin tuo kangastus nyt multa, kun valonleimaus nyt kasvojani kirkkaampi löi kuin päällä maan on nähty.

Ma käännyin katsomaan, miss' olin; silloin soi ääni: »Täss' on ylöspääsyn paikka!» Tuo aikeet muut nyt kaikki poisti multa

ja teki tahtoni niin nopsaks häntä, ken haastoi, katsomaan ja löytämähän, se ettei lepää, ennen kuin se täyttyy.

Mut niinkuin Päivä silmät huikaisevi ja hunnuttaupi valohonsa liikaan, niin tämä multa näkövoiman otti.

»Taivainen henki on hän, ohjoava meit' ylös pyytämättä, tietä suoraa, mut piileväinen valkeuteensa itse.

Hän tekee meille,[175] me mink' itsellemme; ken vartoo pyyntöä, kun näkee tarpeen, näät viekkahasti valmistuu jo kieltoon.

Siis kutsuansa jaloin seuratkaamme! Nouskaamme nopsaan, ennen kuin yö lankee, tai estyy tiemme aamunkoittoon asti.»

Noin puhui Oppaani; nyt askeleemme päin portahia yhdess' ohjasimme, ja heti ensi asteella kun olin,

ma tunsin lähelläin kuin siivenlyönnin,[176] kuin leyhkän kasvoillain, ja soi: _Beati Pacifici_,[177] jotk' ovat vailla vihaa.

Niin paljon nousseet oli päämme päälle jo viime säteet, joita pimeys seuraa, ett' tuolla täällä tähtönen jo syttyi.

»Ah, voimani, miks multa niin sa menet?» ma sanoin itseksein, kun tunsin, että jalkaini kunto kangistui jo kovin.

Olimme siinä, missä nousseet portaat ei enää; seisoimme jo liikkumatta kuin laiva, joka laskenut on rantaan.

Nyt hiukan kuullostin ma kuullakseni jotakin pyöröstä tään piirin uuden, mut sitten käännyin Mestariin ja lausuin:

»Isäni armas, virka, mitkä synnit pois pestään piirissä, miss' oomme? Jalka jos seisahtuikin, jatkukoon sun puhees.»

Hän mulle:[178] »Hyvän rakkaus, mi niukka tekoihin oli, täällä täydellistyy, ja sounti liian hidas rangaistahan.

Mut että selvemmin viel' ymmärtäisit, minuhun mieles käännä; ehkä heelmän hyvänkin saat sa tästä viivykistä.»

Ja jatkoi: »Luoja ei, ei luotu kukaan vaill' ole ollut rakkautta luonnon tai sielu, poikani, sen tiedät hyvin.

Erehdy rakkaus ei luonnollinen; esine huono toisen harhauttaa tai into liian suuri, liian pieni.

Jos suuntauu se hyvään taivahiseen eik' kiinny liiaks hyvään halvempahan, ei syynä voi se olla synninhimon.

Mut kun se pahaan kääntyy, ahnehtien liiaksi taikka liian vähän hyvää, niin Luojaa vastaan luomakunta sotii.

Sa tästä ymmärrät, ett' teissä rakkaus on joka hyveen alkusyy, ja siemen jokaisen myöskin teon rangaistavan.

Mut kun ei rakkaus voi omaajansa onnesta kääntää kasvojansa, luodut kaikk' itsevihaltaan on varjeltuja.

Ja kun ei kuvitella olentoa voi itsekseen, ei Jumalasta irti, evätty Tuot' on vihaamasta myöskin.

Jälelle jää, jos oikein jaoittelen, rakastaa turmaa lähimmäisen; teissä tavalla kolmella tuo rakkaus syntyy.

Yks naapurinsa turmiosta toivoo etuja itselleen ja siksi soisi, tää että kukistuisi korkeudestaan.

Yks pelkää vallan, kunnian ja maineen kadottavansa, jos vain toinen nousee, siks synkistyy ja hälle suopi pahaa.

Yks loukkauksesta niin vihaan syttyy, hän että kostoa vain himoo; moinen tietysti toivoo toisen onnettuutta.

Vuoks rakkauden tään kolminaisen alla tuoll' itketään. Nyt kuule toisestakin, mi hyvään pyrkii, mutta nurinkurin.

Jokainen himmeästi aavistelee ja toivoo hyvää, jossa sielu lepäis, ja sitä saavuttaakseen ponnistelee.

Mut hidas jos on rakkaus, mi teitä vetävi tuohon pyrkimään, tää piiri katujan hurskaan siitä rankaisevi.

On vielä hyvää,[179] jost' ei onni koidu inehmon; onni ei, ei hyvä olo lie kaiken hyvän heelmä eikä juuri.

Se rakkaus, mi sille liiaks hehkuu, kehässä kolmess' ylemmässä surraan, mut kuinka kolmeen jakautuu se osaan,

en sano, että keksisit sen itse.»

Kahdeksastoista laulu

Ol' esityksensä nyt lopettanut tuo syvä Tietäjä ja tarkkaan katsoi mua silmiin, tokko tyytyväinen olin.

Ma, jota poltti jano uus jo, kielen vait pidin, mutta mietin mielessäni: »Kysellen liikaa ehkä häntä vaivaan.»

Mut tosi taatto tuo, mi huomas hyvin mun aran tahtoni, min peittää aioin, puhuen rohkaisi mua puhumahan.

Siis virkoin: »Mestari, sun valostasi niin silmä selkenee, ma että selvään tajuan puhees kuvauksen ja ponnen.

Siks sua pyydän, Isä armas, mulle ett' esittäisit rakkauden, sa josta jokaisen hyvän työn ja huonon johdat.»

»Minuhun», lausui, »järjen silmät tarkat teroita, huomaa sokeoiden haira, kun ryhtyvät he muiden oppahiksi.

On sielu luotu rakastamaan; kaikkeen se huvittavaan herkkä on, ja pian sen tekoon tempaisevi mielihyvä.

Älynne tosi olevaisuudesta saa vasta kuvan, kehittää sen teissä, siks kunnes sitä kohden kääntyy sielu.

Ja jos näin kääntyen se siihen taipuu, tuo rakkautt' on, luonnon rakkautta, min teihin jälleen sitoo mielihyvä.

Kuin korkeuteen vuoks olentonsa kohoo tuli, mi luotu nousemaan on sinne,[180] kauemmin missä ainehensa kestää,

niin sielu hurmautunut syttyy haluun,[181] mi hengen liike on, eik' ennen lepää kuin nautinnon suo rakastettu seikka.

Nyt huomaat, kuinka piilotettu totuus on niiltä, jotka väittää, että rakkaus jokainen itsessään ois kiitettävää.

Kentiesi siks, ett' ainehensa näyttää olevan aina hyvää; vaan ei leima jokainen hyvä, vaikk' on hyvää vaha.»

»Sanasi ynnä tarkka huomioni», ma näin, »on rakkauden nyt selittäneet, mut myöskin suurentaneet epäilyni.

Jos ulkoa näät rakkaus meihin tulee ja ainoo on se sielun jalka, syytön on sielu, käyköön oikeaan tai väärään.»

Hän mulle: »Kaikki, minkä järki näkee, voin sulle virkkaa; muuhun nähden toivees Beatriceen kiinnä, jok' on uskon seikka.

Jokainen muoto henkinen,[182] mi eri kuin aine on, mut ainehessa kiinni, sisässään voiman erikoisen kätkee,

mi näy ei muualla kuin työssä eikä käy ilmi muun kuin tulostensa kautta kuin lehdin vihrein näkyy kasvin elo.

Siks ihminen ei tunne, mistä tullut on häneen tieto ensi selviöiden ja ensi pyytehien vaistovalta,

mi teiss' on, niinkuin mehiläisess' into on mettä tehdä; ja tuo ensi tahto siis ulkopuoli' on kiitoksen ja moitteen.

Mut että tuohon kaikki muukin yhtyis, on teille synnynnäistä määräyskyky, min tulee kynnys hyväksynnän olla.

Tuo alku on, ja siitä kumpuavi syy edesvastuunne, sen mukaan, kuinka se hyvää, pahaa hyväksyy tai seuloo.

Ne, joiden aatos pohjaan tunki, tahdon vapauden luojan-luoman huomas tämän, ja heistä syntyi maailmalle siveys.

Vaikk' otaksumme, ett' on joka halu, mi teissä syttyy, teille pakollinen, siis sitä vastustaa on teissä voima.

'Kyvyllä ylhäisellä' Beatrice vapautta tahdon tarkoittaa; tuo mielees visusti paina, jos hän siitä puhuis.»

Kuu, myöhästynyt melkein keski-yöhön, nyt nousi niinkuin kulho, kauttaaltansa palava, harventaen tähdet meiltä.

Ja vastapäivää rataa kiersi, jota käy Aurinko, kun laskevan sen näkee Sardein ja Korsein saarten väliin Rooma.

Tuo jalo hahmo, jonka vuoks Pietola[183] kuulumpi Mantovan on kaupunkia, nyt vapaa kuormast' oli kyselyni.

Ma, saatuani vastauksen selvän ja kirkkaan joka ongelmaani, seisoin kuin ihminen, mi horroksessa tuumii.

Mut poistui multa horros tuo, kun kansaa äkisti huomasin ma hartiaimme takana, jäljestämme saapunutta.

Kuin rannoillaan Ismenus ja Asopus[184] näkivät öisen, hurjan ihmisvilkkeen, kun apuun Bakkos-luojan Teba turvas,

niin heidän, joita hyvä tahto ajoi ja rakkaus oikea, näin askeliaan kehässä tässä sirpiks koukistavan.

Pian meidät saavuttivat, koska juosten[185] tuo liikkui koko suuri kansanjoukko; kaks heistä muiden eellä huusi itkein:

»Maria nopsaan juoksi vuoristohon!»[186] Ja sitten: »Caesar, voittaakseen Ilerdan,[187] Massilian saarsi ja Espanjaan riensi.»

»Ees, eespäin, ettei aika kuluis vuoksi rakkauden liian pienen!» huusi toiset, »aherrus hyvä armon uudistavi!»

»Oi te, joiss' ehkä nykykiihko kiivas hitauden korvaa ynnä penseyden hyvihin töihin, jotka laiminlöitte,

tää, joka elää--en ma haasta turhaa-- tahtoisi nousta, taas kun Päivä koittaa; siks virkkakaa, miss' ovat vuoriportaat!»

Nuo sanat suulta soivat Oppahani; ja eräs sieluista noin vastas hälle: »Käy jäljessämme, niin sa löydät solan!

Niin meidät täyttää tahto rientämisen, ett' emme saata seisahtaa; siks anteeks, jos karkeutena oikeuttamme pidät.

San Zenon apotti[188] Veronass' olin; hallitsi hyvä Barbarossa silloin, Milano josta vielä surren puhuu.

Eräällä haudass' on jo toinen jalka, mi pian luostarin tuon vuoksi itkee ja murehtii, ett' ollut on sen herra,

kun pannut tosi paimenen on sijaan hän poikansa, tuon ruumiiltansa ruman, rumemman sielultaan ja halpa-synnyn.»

En tiedä, vaikeniko, vaiko vielä hän puhui, niin jo kauas juossut oli, mut tämän kuulin sekä päätin muistaa.

Hän, Auttajani joka pulman tullen, nyt lausui: »Tänne käänny, katso kahta, jotk' kiroo hitautta jo kiireellänsä!»

Ja takaa kaikkein kuului: »Ennen täytyi sen kansan kuolla, jolle aukes meri, kuin lapset[189] sen sai nähdä Jordan-joen.»

Ja sitten: »Kansa,[190] mi Ankiseen pojan kerällä kestänyt ei loppuun saakka, elämän itselleen loi maineettoman.»

Kun meistä loitonneet nuo varjot oli niin paljon, ettei näkyneet ne enää, mun sisälläni aatos uusi syntyi,

ja siitä muita eri miettehiä; yhdestä toisehen näin harhaelin, sikskunnes nautinnolla silmät suljin

ja uneks vaihtui mielen mietiskely.

Yhdeksästoista laulu

Hetkellä, jolloin lämpö Päivän jaksa kuun kylmyyttä ei enää vastustella, kun haittaa sitä Maa tai myös Saturnus,[191]

ja jolloin, ennen aamukoita, velhot[192] idässä näkee 'Suuren Onnen' merkin radalle nousevan, mi tummuu pian,

unessa luoksein nainen[193] sammalkieli ja kierosilmä, vääräsääri tuli, ja käsirikko ynnä kalman-karva.

Ma häntä katsoin; ja kuin Päivän alla jäsenet virkoaa yön jähmettämät, niin alla katseeni tuon kieli kirpos

ja sitten varren koko ryhti nousi vähässä ajassa ja kasvot valjut sai värin, jota niille toivoo rakkaus.

Kun irti saanut kielenkannat oli, hän alkoi laulaa niin, ett' tuskin kääntää hänestä huomiotain voin ma enää.

»Ma oon», hän lauloi, »oon seireeni armas, mi merimiehet ulapalla hurmaan, niin olen kuulla suloinen ja lempee.

Ma laulullani harhaisalta tieltään Odysseun käänsin, ja ken minuun tottuu, ei pyri pois, niin hänet laulan lepoon.»

Viel' ehtinyt ei sulkea hän suutaan, kun nainen pyhä[194] nopeasti näkyi tulevan luoksein, tuota häväisemään.

»Vergilius, Vergilius, ken tuo on?» hän kysyi suuttuen; tää esiin astui ja kiinti katseensa vain naiseen jaloon,

mi toiseen tarttui, eestä aukas hänet, repäisi rikki vaatteet, vatsan näytti; sen hajuun heräsin ma hirveähän.

Loin silmäni ma Mestariini hyvään, mi lausui: »Kolme kertaa kutsuin sua, käy, joudu, etsikäämme sisäänkäyntis!»

Ma nousin; kaikki pyhän vuoren piirit säteili uutta, korkeaa jo Päivää, mi meille selkään paistoi matkallamme.

Nyt häntä seuraten mun otsa oli kuin sen, min päätä miettehet niin painaa, ett' taipuu puoliskoks hän sillankaaren.

Ma silloin kuulin: »Tulkaa, tästä noustaan!» Sen sanoi ääni suloinen ja armas, min moista kuule ei tää kuolon alho.

Avoimin, valkein joutsen-siivin johti se, joka puhui noin, nyt meidät ylös välitse ankarien vuoriseinäin.

Hän sitten siivin meitä viuhkoi, virkkoi: »On autuaat ne, jotka murehtivat, näät heidän sielunsa saa lohdutuksen.»

»Mik' on sun, että maahan vain sa katsot?» Oppaani loihe mulle lausumahan, kun oli päästy ohi Enkelistä.

Ma hälle: »Mietin niin ma käydessäni näkyä äskeistä, mi kiehtoo mua, niin ettei aatokseni siitä eroo.»

»Tuon näit», hän lausui, »velhon vanhan, jonka vuoks yksin ylhäällä tääll' itketähän; myös näitkö, kuinka inhast' irti päästään?

Sa siihen tyydy, maahan kantas iske, luo silmäs lumoon, jota pyörittävi ijäinen valta taajoin tähtitarhoin.»

Kuin haukka ensin kynsiänsä katsoo ja sitten, kutsun kuullen, jännittyvi halusta saaliin, sitä houkuttavan;

niin minä, yhtä innokkaana, nousin niin ylös kuin tuo kesti vuorisola, sikskunnes tie taas kiemurrella alkoi.

Kun edessäni piiri viides aukes, sen täynnä kansaa näin ma itkeväistä[195] ja maassa kasvoillansa makaavata.

_Adhaesit pavimento anima mea_,[196] ma kuulin siellä ilmi ähkyttävän niin vaivoin, että sanat tuskin kuului.

»Oi, Luojan valitut, te, joiden tuskaa oikeus ja toivo toki lievittävät, meit' opastakaa nousuun korkeahan!»

»Jos tarvis teidän täss' ei maassa maata ja tahdotte tien nopeimmin te löytää, te aina käykää käteen oikeahan!»

Näin pyys Vergilius, näin vastattihin vain vähän matkan päästä; siksi tunsin puheesta puhujan ma piilevänkin.

Katseeni käänsin sitten Mestariini; hän merkill' iloisella siihen suostui, mit' tahtoi kaipaus mun kasvoillani.

Kun oma herrani siis olin, astuin luo luodun tuon, mi puhunut ol' äsken ja johon kiintynyt ol' huomioni.

Ma lausuin: »Henki, joka kypsyt karsein ja teet, mit' ilman Luojan luo ei tulla, mun vuoksein hetkeks huoles suuri heitä!

Ken olit, virka, ylöspäin miks selät makaatte, ynnä voinko eestäs mitään ma maassa, josta lähdin elävänä?»

Hän mulle:[197] »Selkämme päin itseänsä miks taivas käänsi, tietää saat; mut ensin: _Scias quod ego fui successor Petri_.[198]

Välillä Chiaverin ja Sestrin joki[199] kaunoinen juoksee, jonka mukaan nimen sukuni saanut on, mi tuost' on ylpee.

Kuukauden tunsin paavinviitan taakkaa; jos tahtoo säilyttää sen saastumasta, sen rinnalla muu kaikki on kuin höyhen.

Voi mua, myöhään synnin tieltä käännyin! Mut tultuani Rooman Paimeneksi, elämän valheen vasta näin ma pohjaan.

Näin, ettei siellä sydän saanut rauhaa eik' ylemmäksi enää nousta voinut; minussa siksi syntyi rakkaus tähän.

Mut siihen saakka kurja, kaiken ahnas ja irti Luojast' oli sydämeni; nyt, niinkuin näät, ma siitä täällä kärsin.

Mit' ahneus aikaan saa, käy täällä ilmi, miss' sielut kääntynehet puhdistuvat; ei tuskaa tuimempaa tää vuori tunne.

Kuin sammui rakkautemme hyvään kaikkeen vuoks ahneuden, mi työmme turhaks teki, niin meidät täällä orjuuttaa nyt oikeus,

kädet ja jalat meiltä kahlehtien; niin kauan kuin vanhurskas Herra tahtoo makaamme tässä liikkumattomina.»

Puhua tahdoin, olin polvistunut; mut kun ma yritin ja hän sen huomas, vain korvin kuullen kunnioitukseni,

hän lausui: »Mistä syystä maahan vaivuit?» Ma hälle: »Soimas omatunto mua, kun eessä Teidän arvonne ma seisoin.»

»Oikaise jalkasi ja nouse, veli!» hän vastas, »huomaa, oomme palvelijat ma, sa ja muutkin, saman valtaherran.

Jos joskus evankeliumin sanat nuo _Neque nubent_[200] olet ymmärtänyt, tajuta myös sa voit, miks näin ma puhun.

Nyt mene! Tahdo en, ett' enää viivyt, näät viipymykses estää itkuani, min kautta kypsyy hyvä mainitsemas.[201]

Maan päällä heimoa mull' on, Alagia,[202] siveä luonnostaan, jos huonehemme hänt' turmele ei esimerkillänsä;

mut hän on ainoo multa sinne jäänyt.»

Kahdeskymmenes laulu

On tahto[203] turha parempaansa vastaan; siks vasten mieltäin, myöten mieltä hänen, ma veestä vedin sienen, viel' ei täyden.

Niin lähdin sieltä, samoin Mestarini; vapaata äärtä pitkin vuorta käytiin kuin liki harjain muureill' astutahan.

Ne, jotka pisar pisaralta pahan,[204] mi vaivaa koko maailmaa, pois itkee, näät ulko-äärtä ovat liian liki.

Kirottu ollos, susi vanha,[205] joka enempi erästät kuin peto mikään vuoks nälkäsi, mi milloinkaan ei täyty!

Oi taivaat, joiden kierto, niinkuin luullaan myös maankin olot, elin-ehdot muuttaa, tuon suden milloin saapuu karkoittaja?

Hitaasti käytiin, varovasti; pidin silmällä vainajia, joiden kuulin ma ähkyn kurjan, itkun säälittävän.

Ja kuulin käydessäni: »Maaria armas!» niin itkein edessämme huoattavan kuin nainen huokaa synnytyksillänsä.

Ja sitten: »Köyhä siihen määrään olit kuin meille näyttää soppi seimen, jonne sa pyhän kätkit kerran saalahasi.»

Ja sitten seuras: »Oi, Fabricius[206] kelpo, mi ennen tahdoit hyveen köyhän pitää kuin pahein saada suurta rikkautta!»

Nuo sanat minua niin miellyttivät, ett' astuin luo ja tuta tahdoin sielun, mi näytti olleen niiden lähtökohta.

Hän vielä puhui auliudesta, jota osoitti Nikolaus[207] impyeille, hyveeseen johtain heidän nuoruutensa.

»Oi sielu», lausuin, »joka haastat hyvää niin paljon, virka, kuka oot, miks yksin tuot' ylistystä toistat ansaittua![208]

Puheesi palkatta ei jääpä ole, jos pääsen päättämähän tietä elon tään lyhyen, joka loppuhunsa kiitää.»

Ja hän: »Sen kerron, en siks että maista vartoisin lohdutusta, vaan kun armo niin suuri paistaa sulle ennen surmaas.

Tuon olin kasvin huonon[209] kantajuuri, mi koko kristillisen maan niin varjoo, siit' että harvoin hyvä heelmä kypsyy.

Mut jos Douai ja Lille ja Gent ja Brügge[210] ois vankat, pian kosto kohtais; Hältä, ken kaikki tuomitsee, ma tuota anon.

Hugo Capet[211] mun oli siellä nimi; minusta johtuu Ranskan valtaheimo, tuo sarja Filipein ja Ludvigien.

Parisist' olin, poika teurastajan. Kun kuoli heimo kuningasten[212] vanhain, pait' yhtä, joka otti munkinviitan,

käteeni kiertyi hallituksen ohjat ja valtakunnassa niin paljon mahdoin ma ystävin ja uusin rikkauksin,

mun poikan' että korotettiin kruunun tuon herrattoman haltiaks; näin alun sai sukupolvet muiden voideltujen.

Niin kauan kuin Provencen myötäjäiset[213] siveyttä heimoni ei olleet vieneet, se vähän mahtoi, mut ei tehnyt pahaa.

Siit' alkoi väkivalloin ynnä valhein se ryöstämään, ja kohta syynsä lunnaiks Normandian otti,[214] ja Ponthieun, Gascognen.

Karl sai Italiaan; ja syynsä lunnaiks tapatti Konradinon se, ja Tomaan lähetti taivahasen,[215] syynsä lunnaiks!

Nään ajan, joka etäinen ei liene, kun saapuu toinen Ranskan Karl,[216] min kautta enemmän vielä heimon maine kasvaa.

Hän tulee aseetonna, peistä kantaa vain sitä, jolla soti Judas; iskee sen niin, Firenzen että halkee rinta.

Siit' ei hän maata saa, vaan häpeätä, rikosta vain, sen raskahampaa hälle, min keveämp' on aatoksensa tuosta.

Tulevan toisen nään ma, laiva-vangin,[217] mi tyttärensä myö ja kauppaa hieroo kuin merirosvot kauppaa orjatarten.

Voi, ahneus, mit' enempää voit tehdä, kun vereni niin kiehtonut sa olet, lihaansa omaa ettei enää helli!

Syyt että vanhat, uudet vaipuis, liljain nään liehuvan Alagnassa ja kuinka on Kristus vanki hahmoss' sijaisensa.[218]

Nään, kuinka herjataan hän vielä kerran, juo sappea ja etikkaa hän jälleen ja kuolee keskell' uutten ryövärien.[219]

Nään, kuinka julma, uus Pilatus[220] tyydy ei tuohonkaan, vaan oikeus-perusteitta himoisin purjein ohjaa Temppelihin.[221]

Oi, Herra, milloin nähdä riemukseni saan koston, vielä kätketyn, mi vihaas sun salaneuvossasi viihdyttävi?

Mit' äsken Pyhän Hengen morsiosta ainoosta sanoin ja mi johti sinut mua kohti saamaan selitystä jotain,

on sitä säätty rukoella meidän niin kauan kuin on päivä; mutta öisin sen sijaan toiset viritämme soinnut.[222]

Pygmalionia toistelemme silloin, min varkaaks, rosvoks, sukumurhaajaksi keltaisen kullan himo häijy teki.[223]

Kurjuudet kuvailemme Midaan[224] ahnaan, mi seuras haluaan niin suunnatonta, ett' iki joutui naurun-alaiseksi.

Myös muistelonsa Akan[225] hullu saapi, mi saaliist' osan vei, niin että viha Josuan vieläi häntä siitä vainoo.

Saffiraa[226] ynnä miestään syyttelemme; soi kiitos, että Heliodorus[227] estyi, häpeä kaikuu kautta vuoren kaiken,

kun Polydoruksen löi Polymnestor.[228] Ja viimeks huudamme: 'Sa, Crassus,[229] joka sen tiedät, virka, miltä kulta maistuu!'

Yks milloin kovaa, toinen hiljaa haastaa, ja mukaan tunteen, meitä kannustavan, hitaampi tahti on tai kiihkeämpi.

Ma yksin siis en hyvää kuuluttanut, mi päivin täällä soi; mut lähelläni ei ääntään kohottanut kukaan toinen.»

Olimme hänen jättäneet jo, eespäin nyt käydä polkua me ponnistimme, mikäli salli voimamme, kun tunsin

ma vuoren järkähtävän, niinkuin jotain, mi putoaa, ja kylmä karsi mua kuin miestä, joka kuolemaansa kulkee.

Niin liikkunut ei Delos[230] liene ennen kuin sinne pesänsä Latona laittoi nuo synnyttääkseen kaksois-silmät taivaan.

Tahoilta kaikilta nyt huuto nousi; mua kohden painui Mestari ja virkkoi: »Äl' epäile, sa nääthän, johdan sua!»

_Gloria in excelsis Deo!_[231] lauloi ne kaikki, joita olin tullut liki, niin että kuulla voin ma virren sanat.

Seisoimme epäröiden, liikkumatta kuin paimenet, sen ensi kuuntelijat, sikskunnes jyrinä ja laulu loppui.

Jatkoimme sitten vaellusta pyhää ohitse varjoin, jotka maassa maaten taas kääntyneet ol' itkuun allapäiseen.

Mua tietämättömyys ei liene mikään niin tiedonhaluiseksi tehnyt eikä niin mua vaivannut, jos muistan oikein,

kuin silloin polton tunsin povessani: kysyä tohtinut en vuoksi kiireen, en itse asiaa ma ymmärtänyt.

Näin astuin arkana ja miettiväisnä.

Yhdeskolmatta laulu

Tuo jano luontainen[232] ja sammumaton, jos emme vettä saa, min armolahjaa aneli kerran Samarian vaimo,

mua kiusasi, mut eespäin kiire ajoi jälestä Oppaan, varjo-täyttä tietä; ja säälitti mua kosto oikeakin.

Ja katso, niinkuin kirjoittaapi Lukas, ett' tiellä Kristuksen he kaksi näki jo nousnehena luolahaudastansa,

niin meille varjo näkyi, seuras meitä silmäillen joukkoa, mi maassa makas; hänt' emme huomanneet, hän ensin puhui

ja virkkoi: »Veljet, Luojan rauha teille!» Me äkin käännyimme; Vergilius vastas tuon tervehdykseen niinkuin vaati hienous

ja lausui: »Pyhäin yhteyteen ja rauhaan sun päästäköön se tosi oikeus-istuin, mi minut ikuiseen maanpakoon säätää!»

»Miten?» hän kysyi, meidän kiirehtäissä, »jos Luoja teit' ei taivoon huoli, kuka sen portaita niin ylös johti teidät?»

Ja Mestarini: »Merkkejä jos katsot tään otsalla, joit' Enkel' yksin piirtää, sa näät, hän että hyväin joukkoon kuuluu.

Mut hän,[233] ken yötä päivää kehrää, päässyt viel' ei tään miehen elonlangan mittaan, min kullekin suo Kloto värttinästään.

Siks sielunsa, mi sisar sun on sielus ja mun, ei nousta ylös yksin voinut, kun nää ei maailmaa hän meidän tavoin.

Kidasta Tuonen avarasta tuotiin ma niin hänt' ohjaamaan, ja ohjaelen, niin kauas kuin mun taitoni voi kantaa.

Mut virka, jos sa tiedät, miksi järkkyi niin äsken vuori ja miks kaikki, aina sen juureen märkään asti, huus yht' aikaa?»

Kysyen noin hän naulanpäähän osas minunkin kaihoni, ja vain vuoks toivon janoni paljon sammui äskeisestään.

Tuo vastasi: »Ei mitään täällä ole, jok' ilman järjestystä kuuluis vuoren tään pyhyyteen tai tavatonta oisi.

Tääll' ikivapaat vaihteloista ollaan; mit' itsestään luo itsellensä Taivas, ei muu, voi olla täällä syy tai tapaus.

Siks lankee tääll' ei sade, rakeet, lumi, ei kaste, härmä yläpuolia portaan tuon pienen, lyhven, kolmi-astehisen.[234]

Näy tääll' ei pilviä, ei hattaroita, ei salamaa, ei tytärtä myös Taumaan,[235] mi päällä maan niin usein muuttaa majaa.

Ei kuiva höyry myöskään nouse yli tuon portaan äsken mainitun, min päässä sijainen Pietarin on vartiana.

Kai alempaa se joskus järkähtelee;[236] mut tuulen vuoks, mi maassa syntyy--kuinka, en tiedä--täällä ei se järky koskaan.

Se täällä järisee, kun sielu joku on puhdas nousemaan tai liikkumahan taas ylöspäin; nuo huudot häntä seuraa.

Puhtauden todistaapi tahto yksin, vapaana seuraa vaihtamaan, kun sielun se valtaa ja sen ilahduttaa intoon.

Se ensin tahtois, vaan ei salli halu, min sille tuskaan tahdon-vastaisehen, kuin ennen syntiin, säätää Luojan oikeus.