Part 3

VILLE. Laulakoon, sittenhän saa purkaa sisunsa siivolla tavalla.

AATU. On sitä ääntä mullai, Kalle!

Hei, hei henttua sepän teki mieli, siksi sillä katkera on pisteliäs kieli. Ota poika oinas ja aja pappilahan, jos on puute orihista, katso karsinahan, kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen, harjurin saat ajamaan ja ruotumuorin rekeen.

HUUTOJA. Aijaijaijai!

(Hälinää, naurua ja kohotusta.)

SEPPÄ-KALLE (heittelee miehiä). Pois nokan erestä. Aatua minä ravistelen!

VILLE (häärää näppäränä, tarjoaa pulloa). Älkää, pojat, toisianne pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin kuin tiatterissa. Seppä on pulska poika, ja täällä on henttuja koko sakki. Koppaa kiinni, poika, kas noin!

(Hyökkää tyttöjoukkoon levittäen pitkät käsivartensa ja kaapaten heitä syliinsä.)

TYTÖT (parkaisevat ja juoksevat tirskuen erilleen).

VILLE (tyrkyttää Seppä-Kallelle pulloa). Juo mies, älä jupise!

SEPPÄ-KALLE (ryyppää). Kas, Aatu, anna sinäkin suuta tälle hentulle. Sama se on, kelpaa meille sama pullo ja sama tyttö. Häh! Sinä maantonkija, sittiäinen!

AATU. Tuki suusi.

SEPPÄ-KALLE. Äänirahan maksan ja puhun, kun tahron, ja tänä iltana Miinan ovea kolkutan.

AATU. Silloin minä kanssa sun päätäsi seinään jyskytän.

SEPPÄ-KALLE. Voi sinua vaivainen maanmyyrä ja itana, kun sinä nokkaasi nostat vaikka on paino päällä. Älä sinä vikise ja väkise, kun isäs itte sinua kurittaa ja tyyrää.

(Kumartuu äkkiä ja saa Aatun heitetyksi kumoon nokkelalla liikkeellä.)

(Yleinen hälinä, toiset hillitsevät, toiset yllyttävät. Kaikki pojat ovat ryypänneet. Jotkut tuovat aidanseipäitä ja mätkivät aluksi maata ja puita ja sitten toisiaan, kunnes sisut nousevat.)

KALLE ja AATU (painivat tasaväkisinä, kunnes Aatu saa Seppä-Kallen allensa).

AATU. Jokos taltut, vai --?

SEPPÄ-KALLE (karkaa ylös). Tyyräätkös, vai. Tuosta, ja tuosta saat!

(Iskee nyrkillään Aatua.)

AATU. Nyt sylin täyreltä.

(Nostaa Seppä-Kallen ja paiskaa maahan.)

SEPPÄ-KALLE (nousee ja juoksee metsään).

VlLLE (hätäisesti Aatulle). Juokse pois! Kalle hakee seipään. Tulee paha tappelu! Tuolla ne pojat jo metsässä mätkii toisiaan, senkin riivatut!

(Pitelee Aatua, sitten poistuu.)

AATU. Pois käret, en minä kenenkään seipäitä pelkää.

(Menee sepän jäljestä metsään. Kylän tytöt ovat poistuneet oikealle.)

MAIJA ja LIISA (keräävät kahvivehkeitä).

MAIJA. Voi, voi tätä villitystä! Kuules, kuinka ne hihkuu. Kattos, kattos, kuinka Seppä-Kalle iskee Aatua. No, seiväs oli mätä, katkesi.

LIISA. Aijai, kuinka löi. Saipas Aatu laakin, aijai sellaisen laakin. Eikös otakin pystyä, jo nousi ja otti miehen. Nyt, nyt, nyt Kalle suulleen.

MAIJA. Aijaijai, älä lyö, älä lyö liikaa. Mitäs nyt tehrään, Liisa! Voi, Liisa, jos se Aatu tappaa sen Kallen! Sus siunakkoon, kun minä pelkään!

MIINA (on istunut kivellä ja itkenyt koko ajan). Näettekö Aatun?

LIISA. En, nyt ne juoksevat pois. Nyt ei näy enää. Voi, voi sentään. (Pidättää Maijaa.) Ei, älä mene, minä niin pelkään!

MAIJA (menee metsään).

LIISA. Tää on kaikki sun syytäs, Miina, ärsytit ne pojat, mokoma. Sen siitä vielä saat, toisen lautoihin, toisen rautoihin, senkin kuippana!

MIINA. Voi, luuletko --? Syrämeni vallan pakahtuu. Liisa, rakas Liisa, voi meitä! Eikö ketään tule tänne, ei ketään.

(Tähystää joka puolelle juosten edestakaisin.)

MAIJA (tulee vasemmalta.)

LIISA ja MIINA. Näitkös, kuulitkos? Missä he ovat?

MAIJA (vilkuu ympärilleen). Hiljaa, seppä ei liikahtanutkaan, vaikka minä nyin ja huusin ja itkin. Voi, voi!

MIINA. Aatu, missä on Aatu?

MAIJA. Vai vielä kysyt? Seppä-Kalle on viaton, tuli, mitä tuli. Totta se aina puhui ja hyvä se oli työtä tekemään, vaikka sen itte sanoi. Tää maailma on niin häijy, ettei se kärsi totuutta eikä rehellisyyttä eikä Seppä-Kalleakaan se kärsinyt. Sinun syysi se on, Miina, että Kalle nyt on kylmänä. Sinä nyt tulet vastaamaan ja Aatu, ettäs sen tierät. Ja sen me toristamme kaikki.

LIISA. On se sillä tavalla, sen me toristamme vaikka tuomarin eressä. Se oli sentään hyväkii se Kalle, vaikka se oli väliin kinkkamainen.

MAIJA. Ja tänne sen piti mettään kuolla ja nyt olla vainaa. Tästä pitää joka ilta hakea lehmiä. Jos se vainaa kummittelee ja kummitteleehan se! Yhyy, yhyy! (Itkee.)

LIISA. Miksei se Kalle kummittelisi, kummittelee ne muutkin.?

(Kaikki itkevät.)

LIENA (tulee oikealta). Mitä te oikein kohisette täällä? Jaana tuli taanoin meille ja puhui niin hulluja, että piti tulla kattomaan teitä.

LIISA (nyyhkien). Seppä-Kalle o-on, ku-kuollut!

LIENA. Älä nyt -- -- jokohan -- ei -- -- en minä usko. Missä sitten?

MAIJA. Makaa tuolla mettässä.

LIENA (Miinalle). Mene kotiin ja heti paikalla. Täällä ei ole sinun paikkas!

MAIJA. Minä niin pelkään, Miina, älä jätä, en uskalla yksin olla enkä mennä.

LIISA (Lienalle). Ettekö te pelkää kuolleita?

LIENA. Mää siitä nyt kuolleinesi!

LIISA. Mettässä on niin hämärää, ja joka puun takaa kurkkaa ihka justiisa kuin sen vainaan pää! (On tarrautunut Lienaan.)

LIENA (ravistaa Liisan irti itsestään). No, on tota hulluutta monta lajia. Miina, mene nyt ja vie tuo Liisa-höntti mukanasi Aholan pihaan.

LIISA, MAIJA ja MIINA menevät.

AATU (vasemmalta). Liena!

LIENA. Aatuhan täällä. Mitä ne tytöt...?

AATU. Hysss! Kallen asiat taitaa olla hullusti, ei herää, makaa kuin -- --

LIENA. No, no, mahtaakohan?

AATU. Pahahenki on ollut liikkeellä tänä iltana.

LIBNA. Pahakohenki? Häi se Villen tuoma viinanhenki, se teitä rienaa. Kattotaan, enkös minä saa sitä pahaa henkeä hyväksi jälleen. Vai pahahenki, kyllä se raukka syitä sitten saisi, jos se nyt kaikkien kylänpoikien juhannustappelut johrattaisi. Sano nyt sentään, mitä tääll' on tehty?

AATU. Tapeltu.

LIENA. Oletkos sinäkin tapellut?

AATU. Hittokos siinä sitten olisi, etten minäkin tappelisi, olenhan sitä mies minäkin!

LIENA. Kukkoja te olette, ettekä miehiä. Ja mikä sitä Seppä-Kallea on vaivaavinaan?

AATU. Mi-minä -- löin sitä!

LIENA. Oikeinkos sinä löit kovasti?

AATU. Annoin -- -- niin, kai minä annoin selkään.

LIENA. Löitkös sinä sitä selkään?

AATU. En minä selkään.

LIENA. Päähänkös sitten?

AATU. Piru vie, löin kun se oli kontillaan maassa niin kuin isä poikaansa ja istuin selässä.

LIENA. Ja nyt se makaa paikallaan.

AATU. Hakaahan se.

LIENA. Mene nyt kotiisi, äitis on tuskassa. Ne piiat puhuvat niin hulluja, että koko kylä menee sekaisin.

AATU. Niin, mutta Kalle?

LIENA. Kyllä minä Kallesta muretta pirän. Missäpäin se makaa?

(Poistuu.)

AATU (viittaa kädellään vasemmalle, lyyhistyy kivelle Lienan mentyä, peittäen kasvot käsiinsä).

MIINA (palaa oikealta). Aatu!

AATU (nostaa päätään, mutta painuu jälleen kokoon).

MIINA (istuu viereen). Aatu, rakas Aatu, jos sinun käy huonosti, niin minä tulen kanssasi, olen aina tykönäsi. Luuletko sinä, että Kalle...?

AATU. Kalle elää -- -- vaikk'en sentään tiera -- -- -- voi kuollakin.

MIINA. Hyvä Jumala, kuinka surkeata tämä on!

AATU. Pahaa sisua se vaan on. (Takoo nyrkillä otsaansa.) En voi syyttää ketään, en mitään, ainoastaan omaa kurjaa, hölmöä, pirua itteäni!

MIINA. Älä nyt noin itteäsi säti. Kyllähän ne muutkin röystäili ja mellasteli. Mitä nyt teemme? Etkö voi paeta tänä yönä, nyt heti Amerikkaan?

AATU. Niinkuin se Amerikka nyt oisi heti tuossa vasikkahaan takana!

MIINA. Niin, minä olen sellainen vain typerä tyttö, mutta minä rakastan sinua, Aatu, ja syrämeni ihan halkeaa surusta. Mennään pois täältä, pois kauas, juostaan, lymytään, tehrään mitä vaan. Lähre pois täältä, rakas Aatu, minä ihan menehryn!

AATU (levottomana). Sinähän ihan vapiset, olet kuin siipeen ammuttu lintu. Älä nyt noin, Miina, älä säiky. Äitisi hoitelee Kallea, ehkä se siitä tointuu. Älä sinä itke, älä itke, Miina!

MIINA. Minun täytyy itkeä, kun syrämeni on niin raskas. En ole koskaan ennen surrut enkä koskaan kenestäkään niin paljoa piitannut kuin sinusta, Aatu. Ja että näin piti käyrä, ei, ei, minä en jaksa kestää. (Nyyhkii.) Mitä sanoo äitisikin? Sinun äitisi on niin hyvä ja jalo ihminen!

AATU. Niin, äiti -- --! Kuule, tule kanssani kotiin!

MIINA. kotiisiko? En minä voi katsoa äitiäsi silmiin. Minä olen ollut teirän välillänne, ja minun vuokseni on näin paljon pahaa tullut!

AATU. Miina, älä itke, ei sinun vuoksesi, eihän. Älä nyt noin itke. Minä selitän äirille kaikki ja lopun äiti sitten arvaa. Rakas Miina, sinä olet nyt minulle niin kallis, että menen tähtesi vaikka vankeuteen -- -- ja kun sieltä tulen -- --

MIINA. Älä puhu -- älä puhu -- --!

AATU. Kun sieltä tulen, niin oletkos sittenkin omani?

MIINA (hiipii häntä lähemmäksi). Olen, aina olen omasi.

AATU. Se antaa minulle rohkeutta sanoa äirille kaikki.

MIINA. Rakas Aatu, meirän täytyy paeta!

AATU. Ei, nyt en enää tahro, ennen kärsin rikoksestani ansaitun rangaistuksen.

MIINA. Mitä sinä teet, on aina hyvä.

AATU. Tule nyt!

(He poistuvat oikealle. Hetken kuluttua tulee Liena ja Seppä-Kalle oikealta. Kalle nojaa Lienaan ja astuu aristellen hitaasti ja vaivalloisesti, ihan koukussa.)

SEPPÄ-KALLE. Aih!

LIENA. Kas näin, tuuma tuumalta. Näin se Herra meitä koettelee ja lampaitansa oikealle tielle johdattelee.

SEPPÄ-KALLE. Levätään vähän.

LIENA. Astu, astu vaan.

SEPPÄ-KALLE. Aih, aih!

LIENA. Muistelehan, kuinka sinä kerran sanoit: -- ennen virstan väärään -- --!

SEPPÄ-KALLE. -- ai -- aih!

LIENA. -- -- en mä kupparin...

SEPPÄ-KALLE. Ai, aijaih!

LIENA. -- -- vastaan!

SEPPÄ-KALLE. Luuni on ihan mäsänä, auttakaa, auttakaa!

(Vaipuu nurmelle.)

LIENA. Eikös se auta, että katkismuksessakin sanotaan -- seppäs, pappis, paimenes pirä kunniassa, eikä kupparista puhuta mitään.

SEPPÄ-KALLE. Voi, voi, puhutaan siellä vissisti kupparistakin ja laupiaasta samarialaisestakin puhutaan, eiköstä se ollut kuin nyt.

LIENA. Ja eikös siellä jossain sanota, ettei saa lähimmäisestään pahaa sanoa eikä kuppariksi haukkua?

SEPPÄ-KALLE. Hierojaksi, hierojaksi ja tohtuorittareksi ja paaterskaksi. Aijaijai!

LIENA. Hieronkomas?

SEPPÄ-KALLE. Ei, ei, armahtakaa minua vaivaista syntistä ja viekää saunaan ja kylvettäkää löylyssä.

LIENA. No, sen minä teenkin!

SEPPÄ-KALLE. Älkää sentään lyökö kovasti vihralla, ettehän!

LIENA. No, niinkuin lasta kylvötetään.

SEPPÄ-KALLE. Te tairatten olla oikein hyvä syrämmestänne!

LIENA. No, olen hyvä hyvälle ja paha pahalle enkä mikään enkeli. Noustaankos taas ja hupaillaan.

SEPPÄ-KALLE. Voi, se Lienan hyvyys on sentään kuin rasvaa minun raukoille raajoilleni!

(Poistuvat.)

VÄLIVERHO.

KOLMAS NÄYTÖS.

Aholan tupa samoin kuin ensimäisessä näytöksessä.

JAANA (istuu uunin puoleisen akkunan ääressä lukien virsikirjaa lasit nenällä. Hyräilee vanhaa virttä).

TOLPERI (tulee ulkoa, kohmelossa päätään pidellen). Voi, voi, aijai. Anna, hyvä Jaana, minulle vähän olutta. Päässäni takoo kuin kymmenen pahaista pajamiestä viirellä alasimella.

JAANA. Se on syntiä ja synnin seurauksia. Älä johrata lähimmäistäsi kiusaukseen, sanoo sana.

TOLPERI. Niin, mutta päästä heitä pahasta, senkin sana sanoo. Jos sinä nyt päästät tämän yhren vaivaisen syntisen pahasta pään vaivasta, niin autat yhtä herran heikoimmista ja taivaan portilla pyhä Pietari avaa sinulle ovet ja tuntee, että sinä Jaana se juuri olet ja sinä Tolperia tuskassa armahrit.

JAANA (hakee haarikan astiakaapista). Jumalan viljaa tää on, ota ja juo!

TOLPERI (tarttuu kiihkeästi haarikkaan ja juo pitkin siemauksin, kantaa astian juhlallisesti pöydälle). Ah-ha! Kiitos ja kunnia. Se kihelmöi kuin terva tuoreessa puussa. Se on kuin kekäle hehkuvassa ahjossa. Tuli ja leimaus, eikös tanssita vanhaa rehjua. Jaana, tules polkkaa!

JAANA. Aih, aih tän syntisen mieltä!

TOLPERI. Älä siinä aihkaile.

(Tarttuu Jaanaan ja pyörittää väkisin.)

JAANA (sinkoaa irti ja kiitää kuin nuoli nurkkaan, tarttuu luutaan ja mätkii sillä Tolperia).

TOLPERI (kiipee muurin taakse "ritsille"). Älä hiivatissa luitani rusenna. Aih, voih. Annoit ensin makeaa ja sen vuoksi on nyt kärsittävä tää -- väkevä! (On päässyt ylös.) Tui, tui!

(Pörröinen pää painuu laudan taakse ja pian kuuluu kuorsaus.)

JAANA (heittää luudan merkkaan). Tää on sen vanhan rienaajan tekoja. (Istuu jälleen hyräilemään virttä mutisten.) Sellainhan olet aina ollut pojan pahuksesta saakka. Ei sinua näy maailma tassineen sen siivommaksi! Kuorsaa nyt siellä ritsillä!

EMÄNTÄ (tulee ulkoa). Jaana menee nyt kattomaan niitä lehmiä sinne Laulumäelle, kun se Maija ja Liisa on aivan hulluna päästään. Ei niitä saa sinne metsään vaikka!

AATU (tulee sisään, heittää lakkinsa pöydälle ja istuu penkille kumaraisena tuijottaen eteensä). Tulin sieltä juuri, en nähnyt lehmiä.

EMÄNTÄ. Ne on sitten haettava kauempaa suolta päin. Jaana menee vaan.

JAANA. Johan minä menen, menen kun kerkiän.

(Ottaa nutun naulasta, hidastellen, ja pääsee lopulta lähtemään.)

EMÄNTÄ. Kun en minä ollenkaan enää yhtään mitään ymmärrä, päässäni on sellainen kohina, ettei käyvässä taikinapytyssä sen pahempaa. Ja kaikki putoaa käsistäin. (Kauha on kimmonnut vadin laidalta lattialle.) Kauhatkin tanssii. Mitä se oikein tietää, mitä jo vaa! (Ottaa suolaa salkkarista seinältä, se kolahtaa lattialle.) Sus sentään! (Painuu lähimmälle tuolille.) Vie henton pois polvistain. Niin, istu siinä sinä ja tuijota! Mitä se siitä paranee? Käy hakemassa seppää. Eihän nyt ennenkää ole ihmisiä varastettu, on ne nyt sitten kuolleita taikka eläviä.

AATU. Lienee jonnekin kömpinyt.

EMÄNTÄ (kivahtaa). Kömpinyt, minne sitten kömpinyt? Kuolemaan kai. (Keinuttelee itseään tuskassa.) Minua vaivaista syntistä. Kaikki tämä rangaistus tulee minun päälleni siitä synnistä, etten nuorena vanhempiani totellut, vaan otin sen isäs. Ja eikös sitä vielä etsiskellä sinunkin päälles, kun et enää ollenkaan huoli, hurjastelet ja vielä tappelet. Hyi, sellainen häpeäkin. Anna lyörä ihmistä niin, että se siihen paikkaan jää.

AATU. Eihän se jäänyt, kun kömpi tiehensä.

EMÄNTÄ. Vieläkös siinä matkit. Sakkoa vielä saat juomisesta ja pahoinpitelemisestä. Se on sitten korea juttu. Minä olen nyt sitten niin masennettu, etten enää jaksa välittää mistään. Tee mitä ikinäs tahrot, yks' kaikki se minusta on.

AATU. Ettäkö äiti sitten myöntyy Miinan ja minun...?

EMÄNTÄ (tiuskaisee). Se on toinen asia. Mitäs tässä tehtäisi sellaisella mamsellilla! Talossa tarvitaan työihminen.

AATU. Eilen oli se kupparius esteenä, joko se rapisi?

EMÄNTÄ. Itte panet kaikki rapisemaan. On nyt ihminen mikä tahansa, kun ei se vaan ole tehnyt rikosta. Ja kukas tietää, mitä sinun osaksesi siinä asiassa tulee. Voi sentään, kuinka syrämein on kipeä. Menekin tierustamaan, missä se seppä on ja elääkö se vai joko se on tyyten kuollut.

AATU. Kyllä tuo nyt jo kummittelisi, jos se kuollut olisi. Saahan sitä yrittää kuulustella. Kirottu juttu se vaan on, antaisin koko talorähjän, kun tästä kunnialla selviäisin.

EMÄNTÄ. Kaihan sinä antaisit, vaikka vielä vanhan äitisi möisit. Saat myyräkin, ei minustakaan enää mihkään o'! Sellainen se on elämän palkka: tuskaa, vaivaa vaivankin päälle.

(Itkee.)

AATU. Ei äiti nyt saa niin surra. (Hypistelee lakkiaan.) Syränhän se on minullakin, eikä mielein ole kevyt, ahristaa tuntoain ja teirän surunne kirvelee mieltäin. Koetetaan kestää yhressä. Sekin Amerikka nyt saa olla menemättä.

EMANTA. Siunattu lapsi, oletkos sinä tullut sen ymmärtämään? Sellaista se on, kun ne suuret surut ja onnettomuuret tulevat, niin ne vasta ihmistä opettavat. Kaikki minä teen ja kaikki syrämesi mieliteot nouratan, mutta älä jätä kotias -- -- jollei -- -- niin, jollei täyry...!

(Itkee.)

AATU. Minä en pakoile. Jos niin on käyräkseen, niin käyköön, menen sitten linnaan!

EMÄNTÄ (parahtaa). Siunatkoon sinun puheitasi!

AATU. Sanon vaan, että voisihan niinkin käyrä!

EMÄNTÄ (valittaa, ollen epätoivoinen). Voi meitä, voi sinua, voi koko kylän pahennusta! Ja sinustako se piti lähtemän eikä kylän pahimmasta rentusta.

AATU. Onko Liena käynyt täällä?

EMÄNTÄ. Ei tänään.

AATU. Olen ollut hakemassa sieltä kotoa enkä tavannut.

EMÄNTÄ. Entä se Miinan asia?

AATU. Miinan kanssa olemme puhuneet valmiiksi. Sitten kun tulen vankilasta, mennään yhteen.

EMÄNTÄ. Siihen mennessä hautuu vuosia.

AATU. Miina kyllä orottaa!

EMÄNTÄ. Eikös Miina tiennyt äiristään?

AATU. Ei, sanoi olleen poissa koko yön. Ja aamulla --

EMÄNTÄ. Niin, mitä aamulla sitten?

AATU. Aamulla me olimme kahren kesken Laulumäellä. Kävin hevosia katsomassa. Ajattelin vähän sitäkin, että ehkä löytäisin Kallen.

Kolahdus kuuluu oven takaa.

EMÄNTÄ (kiljahtaa). Huh!

LIENA (tulee ulkoa pyhävaatteissa, musta silkki päässä). Hyvää päivää ja rauhallista juhannusta!

EMÄNTÄ. Jumala antakoon.

LIENA. Tulen vallan kolinan kanssa, oli tuolla saunassa saavi ravistumassa, toin sen tuohon suojaan kuumasta.

AATU. Käykää istumaan.

LIENA. Istuahan sitä on saanut.

(Jännittynyt vaitiolo.)

AATU. Mitäs muuten kuuluu?

LIENA. Hyvää vaan. Miina vaan käski sinua tulemaan. (Kuiskaa.) Saat kuulla Kallesta!

AATU (ottaa lakkinsa). Menen tästä Miinan puheille. (Katsoo äitiinsä.) Tulen pian takaisin. (Menee.)

EMÄNTÄ. Tierättekös te siitä sepästä -- --?

LIENA. Aina vähän.

EMÄNTÄ (jännittyneenä). No, elääkö se?

LIENA. Eläähän se herran luoma niin kauan kun elää!

EMÄNTÄ. Ohho, kunhan eläisi sata vuotta!

LIENA. Ei puhuta siitä...

EMÄNTÄ. Ei, ei, ei puhuta sitten.

LIENA. Se Kalle niin kielsi, ettei sanaakaan...

EMÄNTÄ. Ei sanaakaan! Ohho, istun ja oikeen henkäsen. Onko se Miina puhunut jo?

LIENA. Mitäs se Miina -- --?

EMÄNTÄ. Siitä naimisesta.

UENA. Mistä naimisesta?

EMÄNTÄ. Aatun ja Miinan.

LIENA (hämmästyy). Ei, eihän Miina. Onkos niillä sitten keskenään...

EMÄNTÄ. On -- -- on!

LIENA. Vai oikein naimisiin, kuinkas se on ymmärrettävä?

EMÄNTÄ (häärää huoneessa). Kyllä kai se on niin ymmärrettävä, vaikka olen minä siitä haikeillani. Ei sitä niin vaan hepan keppaa oteta köyhää ihmistä talon emännäksi. Olisihan se raha ja muu tavaran lisä niin kovin tarpeen. Minkäs niille, minkäs niille mahrat! Tälläin vielä vaimo-ihminen, kun ei oo isäkään komentamassa.

LIENA. Niin, kun ei o' isää -- -- ei isää ensinkään.

EMÄNTÄ. Aatuahan minä tarkoitin.

LIENA (pyörittää feukalojaan säikähtyneenä ja syyllisyyden painamana). Voi, voi sentään, enhän minä ole siitä tiennyt, eikä Miina ole minulle siitä henkeään vetänyt.

EMÄNTÄ (painuu tuoliinsa ja itkee).

LIENA. Olisinhan minä sen estänyt, jos olisin tieron saanut. Olisin pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä -- en ensinkään laskenut tänne ihmisten pariin.

EMÄNTÄ (nostaa päätään). Vai, eikös vaan Aatu olisi sieltäkin hakenut!

LIENA (ihmeissään). Oliskohan se hakenut?

EMÄNTÄ. No, semmoinen se on Aatu, ettei se jätä!

LIENA. Eihän emäntä mahra minulle vihainen olla?

EMÄNTÄ. Minkäs te sille teitte enempää kuin minäkään!

LIENA. Niin, minkäs sille.

EMÄNTÄ. Kun se Miina eres olis sellainen, että tätä talon askaretta osais ja jaksais, mutta kun se on tottunut sille neulomiselle ja muulle nypläämiselle, niin että vielä täytyy pitää kai piikaa.

LIENA (vilkastuu kuin painon alta päästen). Eihän nyt emäntä syntiä puhu, vai piikaa. Se tyttö sitten osaa ja jaksaa vaikka mitä, ja se pitää sitte käyrä tanssin ja rallin kanssa, kun sillä on oma lystinsä ja tahtonsa. Ja entäs minä sitten? Mihinkäs minä nää vanhat raajani kiskoisin jaloittelemaan ja käsittelemään muualle kuin sitten Aholan maille ja tanhuville. Ja sen sitten sanon, että kyllä navetta siivona pysyy ja vielä minä emännänkin hoiran yhtä hyvin kuin lehmätkin!

EMÄNTÄ. Siinä on sittenkin vielä yksi paha mutka.

LIENA. Siinäkö piiassa?

EMÄNTÄ. Ei, vaan se seppä!

LIENA (salaperäisenä). Niin sekö seppä?

EMÄNTÄ. Niin, mitenkäs -- jos se seppä...?

LIENA. Hiss! On kielletty puhumasta.

EMÄNTÄ. Hiss, ei puhuta -- -- onkos vaarallista?

TOLPERI (pistää pörröisen päänsä esille muurin päältä). Morron!

Naiset kiljahtavat.

EMÄNTÄ. Sus siunatkoon, Tolperikos siellä...?

TOLPERI (pää yhä näkyvissä).

Tolperi viinalla juotettiin, jota kaupungista tuotettiin, ja sitten mä maistoin makeat maljat, ryyppäsin tuopista vaarinkaljat, tanttara, ranttara rallallaa -- et sinä poika surra saa!

LIENA. Voi tuon hoilaamisia.

EMÄNTÄ. Kun ei se raukka tierä.

LIENA (on kääntynyt akkunaan). Kattokaas, kun tulee väkeä tänne. Isäntiäkin, on kuin pitoväkeä. Mitähän nuo nyt...?

EMÄNTÄ. On, on kun onkin. Voi, voi sentää, kun oikein polvistain henton ottaa. Kuinkahan sen sepän on oikein laita?

LIENA. Ei kuinkaan, ei siitä pirä vaan puhua!

EMÄNTÄ. Olen sellaisessa tuskassa, että...! Väkeä tulee sisään.

KUOPPALA (talon isäntä, astuu sisään). Hyvää juhannusta!

EMÄNTÄ. Jumala antakoon!

MÄKELÄ. Mitäs taloon kuuluu?

EMÄNTÄ. Aina vaan hiljakseen.

(Kättelevät emäntää ja sitten istuvat.)

KUOPPALA. Onko Seppä-Kallea täällä näkynyt?

EMÄNTÄ (lysähtää istumaan). En, en minä ole nähnyt!

LIENA (nykii emäntää hameesta).

EMÄNTÄ. Siitä on kielletty puhumasta.

LIENA. Se on niin ymmärrettävä, ettei sitä saa kylille levitellä, kerrankos tota nyt sattuu tappelua...

MÄKELÄ. Kyllä niin, joo, joo, mutta aina sitä sentään kysytään miehen perään, kun se häviää.

LIENA. Kysykää vaan.

TOLPERI (muurin takaa). Morron, morron, mitäs te siitä meirän pojasta kysytte?

KUOPPALA. Nouse ylös, Tolperi, nyt on tiukat paikat.

TOLPERI. Enhää minä enää ylemmäksi tästä pääse!

KUOPPALA. Pääsethän alas.

TOLPERI (vääntyy alas).

MÄKELÄ. Missä sun poikas on?

TOLPERI. Humalassa se oli eilen. Missä se nyt on, sitä minä en tierä!

MÄKELÄ. Jaa, se on sellainen paikka, että Seppä-Kalle on hävinnyt. Tässä on nyt paljon väkeä, ja kaikki on nähneet, että Kalle sai Aatulta eilen illalla selkäänsä. Ja sen jälkeen Kalle sitten hävisi.

TOLPBRI. Häviäähän se, joka selkäänsä saa, ei silloin koskaan voita!

MÄKELÄ. Ei niin ymmärrettävä, vaan niin, ettei Kallea sitten ole mistään löyretty!

TOLPERI. Vai ei ole löyretty. Olettenkos hakenut saunasta? Se on nähkääs niin, että Kalle on aina tahtonut saunaan, kun sitä on rökitetty.

LIENA. Pysykää nyt alallanne vaan. Antaa Kallen olla kallellaan. Sinne ei kuulumattomat saa nokkaansa pistää!

KUOPPALA. Mutta jos lain nimessä...!

EMÄNTÄ. Sus siunaa, lain nimessä...!

LIENA. Jos kynnyksen yli astutte, niin varia päällenne saatte!

KUOPPALA. Kuulkaas nyt päälle. Tässä on jotain jetkua.

MAIJA. Seppä-Kalle ei enää ole elossa. (Itkien.) Se on ihan vissi. Minä näin sellaisen unen, että se tietää ihan varmasti kuolemaa. Eikä tässä nyt ketään muutakaan ole kuolemassa.

LIISA. Me pelkäsimme koko yön aitassa niin kovasti. Ja kun tuuli kolisti ovea, niin se oli perin samanlaista kuin Kallen kolkutus. Ja kyllä se olikin kummitus.

MÄKELÄ. Kuinka sitten tierätte, että Kalle on kuollut?

LIISA. Nähtiin, kun Kalle makasi perin liikkumattomana kuin mikä lyhre taikka roive.

MÄKELÄ. Niinkuin roive, pane mielees naapuri. Mitäs sitten tapahtui?

LIISA. Pelkäsimme, että se kummittelee siellä mettässä, ja Miina saattoi tänne pihaan.

MÄKELÄ. Ja sitten...?

LIISA. Niinkö sitten? Me läksimme yliaittaan nukkumaan.

MÄKELÄ. Eikös tapahtunut mitään muuta?

MAIJA. Sitten pelkäsimme, että Kalle olisi tulevinaan ylös rintelin rappuja ja kolkuttamaan ovelle, ja Liisa jo luuli kuulleensa äänen.

MÄKELÄ. Minkä äänen? Sano pois vaan, nyt on tärkeät paikat.

MAIJA. Voi, voi, kaikkihan minä sanon ja sitten voin valankin tehrä sen päälle, kun niin vaaritaan.

MÄKELÄ. Minkä äänen Liisa kuuli?

LIISA. Sen saman kuin ennenkii, että "laskekaa, tytöt, sisään, on niin vilu ja ikävä!"

MÄKELÄ. Koska ennen se sama ääni kuultiin?

MAIJA. Häi joka ilta.

TOLPERI. Kas tota pojan mönkälettä, vai siellä se piikojen aitassa pelmusi, kun ei kotona ollut.

LIISA. Piiat on pinhuusissa eikä missään aitassa, eikä Seppä-Kalle pelmunnut, koreesti jutteli ja istui vaatekirstun päällä, hanuriakin meille pelasi.

MÄKELÄ. Nyt onkii kysymys siitä, mitä sitten tapahtui, kun se ääni oli kuultu?

LIISA. Sitten -- niin -- sitten minä kiljuin, että älä tule, sinähän olet jo kuollut ja kummittelet vaan!

MAIJA. Sanon oikein valan päälle.

MÄKELÄ. Kuulkaa nyt kaikki, oikein valan päälle. Jaa, jaa, se on sitten tiukka paikka ja vallesmannin asia, eikä se enää yksin meille kuulu.

MAKELA. Vastasiko se?

LIISA. Ei, ei se vastannut, ja kun katsoin seinän rakosesta, en nähnyt muuta kuin kaksi ihmistä saunaan päin menossa.

MÄKELÄ. Tunsitko niitä?