Part 2

AATU. Mitä Miinasta?

TOLPERI. No, sitä vain, että olisin sen pojan puolesta puhunut enkä uskalla sinne kupparille. Se akka vaikka varilla polttaa, kun se poikakin sitä kuppariksi haukkui.

LIENA ja MIINA (tulevat ulkoa).

LIENA. Emäntä puhui saunanlämmittämisestä taanoin ja nyt tulin kuulemaan, että joko panen tulta. Miinakin ennätti leikata röijyn ja tuli sitä koettelemaan.

TOLPERI. Kas vaan, kun ollaan toimellisia. Sellaisesta se emäntä tulee.

LIENA. Mistäs nyt tuulee, kun nikkari kupparia puhuttelee?

TOLPERI. Eihää nyt tuule, vallan on tyyni, mutta puhunhan mää, kun se meirän poika niin meinaa, että on hyvää puhuttava. Se on sitten ähkinyt ja puhkinut koko päivän kuin paha mulli. Rehellinen sillä on aikomus ja hyvä se on mies.

LIENA. Jokos on sattunut jalkaan taikka käteen? (Vahingon iloa.)

TOLPERI. Eihän sen jalka eikä käsi... syrämmeen sen tais koskea.

LIENA (tosissaan). Aijai, se on vaarallista. Ne Helsinkin tohtoorit sanoovat, että kun syränsuonta kiristää, niin ei silloin enää hierominen auta!

TOLPERI. No, no, ei nyt sentään mahra! (Suu venyy leveään hymyyn, ja tihrusilmillään hän tirkistelee Miinaa.) Sen minä vaan sanon, että kyllähän se meirän poika muijansa elättäisi ja pulska se on ja vahva!

LIENA. Kas, kun ei jo ole hakenutkin, johan sillä olis aikakin ja hyvä sillä on se tienistikin.

TOLPERI. Niin meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte olen nikkari. Tieräthää sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun tekemiäin piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran piironkini pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!

LIENA. On se pitsattu.

TOLPERI. Niin, eiköstä o? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan, niin ensin se loikkaa -- kyynärän, ja sitten se loikkaa -- -- puol kyynärää ja sitten se loikkaa -- korttelin, ja sitten se menee kellelleen ja kattelee suurta kuvaistaa.

LIENA. Aina Tolperi hulluttelee.

TOLPERI. Vai hulluttelen minä. Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen piironkin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla miniäkseni!

LIENA. Mitäs Tolperi siinä humalassa höpertelee?

TOLPERI. Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli juhlan kunniaksi hiukan otettua sen Villen tuliaisia, vaikka se meirän rovasti kovasti siitä varottaa.

LIENA. Sais vielä enemmänkin varottaa.

TOLPERI. Älä sinä, Liena, vaan sille kantele. Kun se sitten tulee lukusille, niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun minä kuolen.

(Itkee.)

LIENA. Mitäs minä... Tolperi menee nyt kauniisti kotiin ja panee maata.

TOLPERI. Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee sulle ruumiskirstua, kun sinä kuolet!

LIENA. Voi, ihmisparkaa ja raatoa, vai ei ruumiskirstuakaan! Enkä minä sitä Tolperilta kerjää. Itte minä nikkaroin tupani ja itte voin tehrä kirstunikin.

TOLPERI. Hihihi, akan tekemä ruumiskirstu, koko pitäjä nauraa. Älä, älä sinä sentään suutu. Ollaa myö ystäviä. (Lähentelee ja hyväilee.) Poika ja Miina ja kuppari ja nikkari...!

LIENA (on siepannut kengän jalastaan). Tuoss' on kuppari, senkin veuruleuka!

(Lyö kengällä Tolperia.)

VÄLIVERHO.

TOINEN NÄYTÖS.

Juhannusilta. Nurmikkoa järven rannalla, oikealla kuusitankoinen, jykevä kiikku. Taustana järvi, etäällä veneitä vesillä, kokkoja kaukana rannoilla. Kuulun väliin hanurin, väliin viulun soittoa ja laulun hyminää.

Kylän nuorisoa kiikussa ja metsässä rannalla. Tytöt ja pojat laulavat kiikun hiljaa liikkuessa:

(Kansanlaulu):

Kahdeksantoista vuotta kun täytin, kukoistavalta ruusulta näytin. Voi, kuinka iloinen olin minä silloin! Kun tanssista tanssihin kuljin mä illoin, kun ystävä puoleeni katsahti, niin sydämeni lemmestä sykähti.

Mut toiseen tuo kulta mieltyikin kohta, voi, mihin tuskaan lempi voi johtaa! Kaksikymmentä vuotta kun täytin, lakastuneelta ruusulta näytin. Ystävä laulaen kihlasi toisen, unohti valansa ensimmäisen.

On kulunut vuotta monta ja pitkää, lempeni tuskaa ei haihduta mitkään. Vain kerran puhkesi lempeni kukkaan, ijäksi kukkinut onkin se hukkaan. Sen kukan nuorena omaksi sain, en unhota sitä mä ikänäin!

MAIJA. Käännetään lehteä. Liisa, lauletaan "Heilini":

(Kansanlaulu):

Rautikko hevonen ja malmiset rattaat, kun asemalta ajettihin, sun reissun reissua rallallei, kun asemalta ajettihin.

Oli sillä ihmisen ymmärrys, kun istui mun rinnalleni, sun reissun reissua rallallei; kun istui mun rinnalleni.

Eikä mun heilini vanha oo, se on toisella kymmenellä, sun reissun j.n.e.

Eikä mun heilini rikas oo, se on köyhän mummon likka j.n.e.

Eikä se käsin ompele, vaan masiinalla se tikkaa, sun reissun j.n.e.

Eikä mun heilini hieno oo, se on pullo-olven juoja, sun reissun j.n.e.

Ei soo ilon antaja, vaan suuren surun tuoja, sun reissun j.n.e.

Eikä mun heilini tässä kylässä tallaa kukkasia, sun reissun j.n.e.

Vaan se kantaa toisessa kylässä poskia punaisia, sun reissun j.n.e.

SEPPÄ-KALLE (kiikussa keskitangolla). Hoi, Aatu ja Miina, tulkaa kiikkuun, täällä on tilaa!

LIISA. Antaa heirän olla rauhassa.

SEPPÄ-KALLE. Ei mitään eri seuroja. Tänne nyt vain. Ja sitten Miina saa vuorostaan laulaa. Eikös niin?

TYTÖT. Niin, Miina laulaa.

MAIJA. Oikein Helsingin lauluja.

ÄÄNI. Miina laulaa!

AATU. Tullaan, tullaan.

(Nousee Miinan kanssa kiikkuun.)

MAIJA. Minkälainen nuotti siellä Helsingissä nyt on?

MIINA. Makasiinissa tytöt lauloivat kaikenlaista.

MAIJA. Etkö yhtään muista?

MIINA (laulaa):

Vene liitää yksinäinen vaiheell' yön ja illan, sinne kauas rakentaisin sydäntemme sillan.

Auervetten ulapoilla taivaan portti aukee, siellä murhe, elon harhat, sydäntuskat raukee.

(Hetken hiljaisuus.)

LIISA. Se on niin kaunis ja surullinen.

SEPPÄ-KALLE. Tuolta se tulee illan paras lysti. Hei, Jaana!

JAANA (vanha nainen tulee oikealta kantaen suurta kahvipannua ja isoa vasua, josta purkaa vasemmalle metsikköön astioita ja nisuleipiä j.m.s.). Tässä sitä nyt on. Onkos tulta?

VILLE. Tuolla koko rovio, vaikka ittenne keittäisitte.

JAANA. En minä mikään noita ole.

VILLE. Onkos teillä ryyppylasia?

JAANA. Vielä sun mitä. Ryypätkää pullosta.

LIISA. Nyt on Aatun vuoro laulaa, se uusi!

AATU. Mikä uusi?

LIISA. Se, kun sinä eilen illalla lauloit hevosia sukiessasi kaivolla.

AATU. En minä nyt.

LIISA. Liiri, laari, hiiren saari, peukaloisen pehkut! Ei ne sellaiset estelyt kelpaa. Minulla on tänä iltana laulun komento ja sitä on toteltava. Ellet sinä laula, niin minä laulan sinun viisusi, muistan sen hyvin.

AATU. Ennen sen sitten itte laulan:

Mäen laidassa kaunis kukka sen painoin ma povelleni. En minä sitä muille näytä, vaan säilytän itselleni.

Kukan lehdillä kastehelmi kirkkaana kimaltelee, tän pojan mielessä surut suuret aina karvastelee.

Kun minä kauas purjehdin, jää tänne mun kultaseni, sitten kun ma takaisin tulen, otan sun omakseni!

ENSIMM. KYLÄN POIKA. Selvähän se kuin peili. Mitä Miina siihen sanoo?

MIINA (laulaa):

Istun rannan kivelle ja sua ajattelen, ikäväni ilmoitan ja hiekkaan kirjottelen: tule kotikunnaalle ja oma mökki laita, siinä oomme rikkaita ja onnen kuninkaita.

VILLE (touhuaa pulloineen kiven juuressa). Mitä talollinen mökillä tekee, kun on maat ja mannut ja itte isäntämies?

LIISA. Ville, tulkaa heittämään, Seppä-Kalle on jo väsynyt.

VILLE. Ei sinne mahru. Heittäköön nyt vain Kalle!

SEPPÄ-KALLE. Suorat minulla on sääret, en minä sitä varten heittämättä ole, minä!

TOINEN KYLÄN POIKA. Seppä se vasta on potkiva poika.

MAIJA. On tätä jo tässä kiikuttu, oikein jalat henttyy. (Huutaa.) Jaanaa! (Kädet suun edessä torvena.) Jaanaa! Joko kahvi kiehuu? (Laskeutuu alas kiikusta ja toiset samoin.) Mennään piiritanssia. Kaikki mukaan! Koreet koreille ja rumat rumille. Seppä-Kalle, tulkaa minun kanssani!

(Piiri muodostuu.)

VILLE (vetää Miinan piiriin ja pyörittää laulaen):

Näin sitä mennään pyörähytellään ilon ja laulun kanssa vaan, tule sinä kaunis valkea tyttö minun kanssani tanssimaan.

(Tytöt kikattavat ja pyörittävät Villeä vuoron perään vaihtaen sanat: kaunis, valkea tyttö = kaunis kaupunginpoika j.n.e)

SEPPÄ-KALLE (anastaa Miinan parikseen ja vie samalle kivelle istumaan, josta Aatu juuri on noussut mennäkseen piiriin pyörimään). En minä oikein siitä tykkää, että Aatu niin paljon seuroo Miinaa. Se on nyt ollut sellaista pilaa Aatun puolelta, eikä suinkaan Miina sitä totena pirä!

MIINA. Mikäs on pitäessäkin.

SEPPÄ-KALLE. Eihän Miina sentään mahra pahaa tykätä, kun tulee sanotuksi suu puhtaaksi, ja kun vielä tässä aaton aattona tuli sen johteen ylikin loikatuksi.

MIINA. Minkä johteen?

SEPPÄ-KALLE. Kyllähän Miina sen vissistä tietää, no, sen Aholan johteen. Sinä päivänä, kun kupp... Se on tää mun kielein sellatiin, että se väliin lipsahtaa, ja kun nyt aina puhutaan kupparista, niin se menee minultakin. Eihän Miina nyt vaan tykkää pahaa?

MIINA. Mitäs siitä puhuu, antaa olla oloillaan kunkiin.

SEPPÄ-KALLE. Eiköstä niin? Ja seppä on sentään aina seppä ja vasara aina jalompi kuin kuokka ja rauta maata mahtavampi -- niin sananlasku sanoo. Ja minä olen kattellut nyt Miinaa jo kauan, mutta kun se -- höm -- -- vävyksi rupeaminen -- -- Miksi hitoksi sitä siellä kaupungissa sanotaan?

MIINA. Ketä?

SEPPÄ-KALLE. Miinan äitiä?

MIINA. Hierojaksi.

SEPPÄ-KALLE. Vai siinä kaaressa? Kysyn nyt Miinalta oikeen totueellisesti, että eikös sitä sentään hierojan vävyksi kelpaa? Miina on taas niin korea tyttö puolestaan, että vaikka sitten hiivatti olisi ja itte rienaaja ja senkin seittemän kupp... hierojaa hännillä, niin totta vieköön otan?

MIINA. Piiritanssiinko?

AATU. Mitäs Kalle täällä haastelee?

SEPPÄ-KALLE (hyvin meinaavana). Kyselen vaan, mitä sinne kaupunkiin kuuluu. Ja mitäs sinne oikeastaan kuuluu? Kysytään se rehellisesti.

MIINA. Kivimuuria ja kirkontornia, katukiviä ja uunin piippuja, tuhmia ja viisaita, mutta ei ketään sellaista kuin Seppä-Kalle!

SEPPÄ-KALLE. Joo, justiisa niinkuin minä meinaan.

(Ottaa Miinan käden.)

AATU. Laske irti Miinan käsi!

SEPPÄ-KALLE. Mitäs sinä, mies, räpätät?

MIINA. Älä huoli riirellä, Aatu. Seppä on hyvällä tuulella.

AATU (poistuu).

SEPPÄ-KALLE. Mitäs Miina siihen sanoo? Isä kävi aamulla kyselemässä.

MIINA. Tolperi lupasi tehrä minulle piirongin kapioiksi.

SEPPÄ-KALLE. Kuinkas muuten. Isä osaa tehrä oikein sellaisen rokelmenttipiirongin, että sillä on maha kuin maaherralla, niin se on sitten vasta julkinen kapine. Ja sen päälle kun panee peilin, niin luulee olevansa kuin reivinnan kammarissa. Kelpaa siinä Minnan peilailla, niin korea kun onkii. Ja kun minä sitten tulen pajasta ja katton kanssa kuvaa, niin on siinä mustaa ja on siinä valkoista ja on siinä soriaa ja koriaa vartta. Eiköstä okkii?

MIINA. No, kunhan sen sanoo!

SEPPÄ-KALLE. Ei ole hyvä tulla silloin sanomaan, että "kupparin vävy"! Silloin saa hyvinkin kattoa, mistä ittensä löytää.

MIINA. Kukas tota Seppä-Kallelle sanoo, kun ei ole kupparin vävy.

SEPPÄ-KALLE. Ei vielä, ei vielä. Hihi, tämä vasta laatuun käy. Mutta tahtoisin sentään saara varman vastauksen. Se Aatu on niin tuppaavainen, niinkuin sillä olisi lupa ja mielisuosio!

MIINA. Aatulla on omat huolensa.

SEPPÄ-KALLE. Hihi, onkos saanut rukkaset?

MIINA (yrittää nousta).

SEPPÄ-KALLE (estää). Ei, ei, ei nyt saa mennä, ennenkuin Miina lupaa tulla emännäksein.

MIINA. En ole vielä luvannut enkä vasta aio ja menen koska lystään.

SEPPÄ-KALLE. No, no, vaimoväkeä se Miinakin vaan on... vaikka koreakin olis. Ja kyllä hameväen on toteltava.

MIINA (yrittää vapautua; kun ei onnistu, heittää päätään ja nauraa). Vai on hameväen toteltava? Malttakaa (kuiskaa) kun he ovat menneet kaikki kahville, tulkaa silloin saamaan vastaus. Minä istun -- -- orottakaa, kun mietin. (Takoo käsin otsaansa.) No, nyt tierän. Minä istun selin teihin tässä kivellä, päässäni -- -- liina ja ylläni -- -- (huomaa takkinsa puun oksalla) tuo takki tuosta. Ymmärrättekös?

SEPPÄ-KALLE. Selvää kuin peili. Miina on aika viisas.

MIINA. Se nährään sitten. Ei sanaakaan kellekään!

SEPPÄ-KALLE. Luuleekos Miina minua hölmöksi?

MIINA. Kuinka niin?

SEPPÄ-KALLE. Että enkös minä ymmärtäisi tarkoitusta?

(Töykkii meinaavasti Miinan käsivartta ja katsoo hymyillen tyttöön.)

LIISA (on järjestänyt numeroleikin. Kaikki istuvat parittain. Huudot käyvät vikkelään ja Seppä-Kalle huutaa aina Miinan takaisin). Seppä-Kalle on jarruna leikissä. Kiireesti tänne viereeni. Minä huuran teitä koko illan, jos ei muu auta, ja pantit pois. Ensin lakki ja sitten takki, ja kello ja...

SEPPÄ-KALLE. Armoa, armoa, tulenhan minä, kun jouran.

LIISA. Pantit pois.

MAIJA (huutaa). Viisi!... kuka on viisi?

AATU (puhelee Miinan kanssa). Kuka huusi?

LIISA. Pantti. (Ottaa esineen Aatulta.) Miina, huura!

MIINA. Seittemän.

SEPPÄ-KALLE (menee Miinan viereen ja näpäyttää sormea Aatun nenän edessä).

LIISA. Huutakaa.

ENSIMM. POIKA. Kuusi!

LIISA. Pantti pois, Miina, sinä et kuullut.

(Ottaa esineen.)

SEPPÄ-KALLE. Kuusi.

(Pidättää Miinaa.)

MIINA (palaa).

ENSIMM. KYLÄN POIKA. Kokko on kohta komeimmillaan ja kahvi valmiina.

VILLE. Ja hiukan miestä vahvempaa.

JAANA (tulee vasemmalta). Se on nyt sitten juotavaa. Menkää kaikki tyyni. Lähren tästä makuulle minä.

(Kaikki poistuvat vasemmalle.)

MIINA (vetää Jaanaa puun taakse). Älkää vielä menkö, minulla on vähän asiaa. Tässä on teille valkoinen liina. Sen saatte ihka omaksenne, mutta sirotaan se nyt hyvin silmille. Kas noin. Ja ottakaa tämä takki yllenne. (On ottanut oksalta pitkän, vaalean vaippansa ja vetää sen Jaanan ylle.) Kas noin. (Ottaa taskustaan pienen pullon.) Tässä on hajuvettä, kaaretaan takille. Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Kun Seppä-Kalle tulee, niin istukaa tässä kivellä ja selin häneen ja myöntykää, vaikka se mitä sanoisi.

JAANA. Mitäs varten tämä nyt oikein on?

MIINA. Kujeilua vaan. Narrataan pikkusen. Olettehan tekin kerran ollut nuori.

JAANA. En minä oo koskaan ketään narrannut, muut ovat narranneet minua.

MIINA. Narratkaa sitten nyt kerran tekin. Minä autan.

JAANA. Ettäkö istun vaan ja sanon että "joo"?

MIINA. Ei, sanokaa, että niin, on se niin, oikein on. Kuinka paremmin sopii, ymmärrättehän? Kas niin, istukaa hiljaa vaan. Minä menen.

(Vasemmalta pois. Näyttämöllä on hämärtynyt, ja kivi, jolla Jaana istuu, on puitten varjossa.)

SEPPÄ-KALLE (vasemmalta). Miina!

JAANA. Niin!

SEPPÄ-KALLE (istuu viereen). Mitäs nyt niin selin? (Kyhnäisee kyynärpäällään.) Käänny tänne päin.

JAANA (pysyy ennallaan). Oikeinkos?

SEPPÄ-KALLE. Vaikka niinhän Miinan sopii paremmin olla siviä neito eikä antaa niiren rakkauren ajatusten mieltänsä tärvellä. Se on sitten niin ihanaa, kun mieli on kirkas ja puhras kuin peili. (Istuvat hetken vaiti). Jos nyt sentään kääntyisit. Tui, tui, eres silmäs näyttäisit.

(Yrittää kääntää hartioista.)

JAANA. Ole alallasi.

SEPPÄ-KALLE. Mitä? Eihän se ollut Miinan ääni. Etkös sinä...?

JAANA (nousee aikoen poistua).

SEPPÄ-KALLE (vetää äkisti kivelle takaisin). Ei, älä mene, älä suutu. (Nuuskii nenällään). Sinä haiset niin hyvälle. Se on ihan kuin kaupungissa hienot ryökinät. Se niin hemasee minua ja tekee mieleni lauhkeaksi ja juhlalliseksi. Istu, istu nyt hiljaa, että saan puhua sinulle. Katsos, en minä ole perin sellainen kuin näytän, en pelkkä moukariseppä. Syrämmessäin on niin paljon ihmisen meinaamista ja sellaista kaipaamista, ettei sitä mikään työ eikä lysti eikä meno tyyrytä. Ja vaikka ne antais minulle kaiken maailman makeat ja rieskat, niin en minä siitä täytetyksi tulisi. Ei, ei, ihminen ei siitä elä. Minä kaipaan ja himoan sitä rakkauren rieskaa.

JAANA (yskäisee). Niin kai.

SEPPÄ-KALLE (laskee käsivartensa Jaanan kaulalle).

JAANA (antaa sen tapahtua, mutta pudottaa hiljalleen käden jälleen alas sepän puhuessa).

SEPPÄ-KALLE (surumielisenä). Nyt on juhannusyö, linnut puissa hiljaa kujertaa. Ne puhelee pesässä toisilleen, vissisti ne rakkautta tuntee. Nyt on syrän minunkin rinnassain lauhkea niinkuin tuo rannan vesi ja mielein niin pehmeä ja nöyrä. On niin hyvä ja autuas ollaksein, etten kellenkään pahaa soisi. Ja kaikki se sinusta lähtee. Onhan tää minun syrämmein uppiniskainen ja aina valmis vänkkäämään vastaan. Se on täyteen ylpeyttä. Kun minä nyt sentään olen hyvä ja taitava seppä, niin ettei toista minun vertaistani näillä paikoilla ole eikä tule, niin eihän se mahra väärinkään olla, että vähän röystäilen, röystäilee ne huonommatkin. Mutta sen sinulle sanon, Miina, että osaan minä taas iloita ja riemuitakin paremmin kuin muut ja rakkautta kaipailla ja sitten aviopuolisolleni uskollinen olla. Sen sinulle lupaan ja pyhän valani kanssa pirän. Ja jos sinä aviovaimona nöyrä olet niinkuin lämmin rasva ruuvin jenkoissa, niin en sinua kurita, niinkuin vaimoihmistä kurittaa pitäisi, vaan hyvänä pirän!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Puhu sinä vaan kovemmin korealla suullasi. Sitä minä nyt niin tahtoisin. Anna äänesi kuulua. Kun sitten pappilasta tullaan -- niin, niin -- -- sittenhän sinä puhut ja näytät silmäsi ja riemu ja onni alkaa!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Ja sinä olet sitten meirän huoneissamme kuin sirkkunen sillan päällä, viserrät ja vehnäsiä ja sokerileipiä leivot ja pakaat. (Metsässä näkyy kyläläisiä.) Meillä on silloin juhannus ja joulu joka päivä!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Huomenna, huomenna jo ajamme pappilaan. Minä tilaan kylän parhaan hevosen ja valjastan sen itse tekemieni nappulakääsien eteen, ja niiren vieterit on kuin hyllyvä höyhenpolster. Ja kun ne kiiltelee ja päivänpaisteessa välkähtelee ja kylän raitilla pyöristä kivet sinkoo ja koirat hevosen jaloissa ärhentelee ja sinun sirot silmäsi armaasti minuun katsahtaa, niin silloin -- niin silloin -- Miina -- Miina... minä ilosta itken.

JAANA. (nyyhkii).

SEPPÄ-KALLE. Ja rovasti astuu kuistilleen kattomaan, että kuka sieltä niin komeasti ajaa, ja pappilan koirat ne kaikki haukkuu. Siinä se vaan tulee Seppä-Kalle valmiina kuulutukseen.

JAANA. Minä -- -- minä en voi -- -- en, se on niin -- -- niin kaunista! (Itkee suureen ääneen.) En voi -- -- pe-ettää ke-eetään!

VILLE (astuu esiin metsästä). Vai jo huomenna pappilaan? Onpas Seppä-Kallella kiire! Ihkako sinä kuulutukseen aattelet?

(Kaikki ovat saapuneet takaisin.)

LIISA (tulee metsästä huomaamatta Seppä-Kallessa ja Jaanassa mitään erikoista). Nyt on lunastettava pantit. Missä on Aatu ja Miina?

SEPPÄ-KALLE. Aatu voi olla vaikka peevelissä, kun Miina vaan on tässä!

VILLE. Älähän nyt, Kalle, et sinä ole se vakka, jolle Miina kanneksi rupeaa.

SEPPÄ-KALLE (nauraa). Voi teirän silmiänne ja ymmärrystänne!

JAANA. Päästä pois, kun nauravat!

SEPPÄ-KALLE. Nauretaan heirän kanssaan.

(Nauraa ja pitelee Jaanaa kainalossaan.)

LIISA (on tullut lähelle ja katselee Jaanaa).

AATU (rientää vasemmalta vetääkseen Liisan pois). Ei saa olla utelias!

SEPPÄ-KALLE. No, Aatu, kuka meistä Miinan sai?

AATU. Se kai, joka tytön nai!

SEPPÄ-KALLE. Oikein sanot. Seppä tän tytön nai eikä kukaan muu.

AATU. Niin, sen tytön, joka sinulla nyt on kainalossa. Sen, sen sinä nait ja sen sinä naira saat!

SEPPÄ-KALLE. Kattos nyt, jokosta myönnät?

AATU. Totuus aina paikkansa pitää. Eikös nyt tuota nää joka ikinen, että seppä seisoo tuossa oma kulta kainalossa.

JAANA. En minä tässä koko yötä pilkattavana seiso. (Ottaa liinan päästään ja takin yltään ja heittää ne maahan.) Tossa on!

SEPPA-KALLE. Jaana! Jaa-aana!

AATU (matkii). Jaa-aana!

VILLE. Kalle halasi rakkaasti Jaanaa!

ENSIMM. POIKA. Ja lupasi naira! Eiköstä luvannutkii naira?

TOINEN POIKA. Ja mennä huomenna pappilaan, sen me toristamme, totta vieköön...!

ENSIMM. POIKA. Toristamme -- -- minä.

ÄÄNIÄ. Minä -- ja minä -- ja minä!

SEPPÄ-KALLE (vähitellen vimmastuu). Jollette nyt tuki suutanne, niin saatte passit sinne, missä ei naira eikä mennä pappilaan. Vielä minä olen Seppä-Kalle, ja jumalavita teitä joutumasta näihin pihteihin.

(Ojentelee käsiään, ja toiset kaikkoavat sen mukaan kauemmaksi.)

VILLE. Ryyppää, veikkonen, ja niele harmit.

SEPPÄ-KALLE. Loittone, vääräsääri mäyrä, taikka kyllä sinut nielen harmiesi kanssa. Ei kuulu teihin meikäläisen harmit ja kun kerran sisuni kiehuu, niin se saa kiehua ja saatte vielä nährä, mitä sekin merkittee, kun Seppä-Kallen sisu kiehuu!

VILLE. Ryyppää ensin, eihän ilman märkyyttä kiehua voi.

SEPPÄ-KALLE (sieppaa pullon Villen kädestä ja ryyppää suusta pitkän kulauksen ja vielä toisenkin). Häääh! Niinkuin tuli se kiertää ja palaa minun ruumiissani. Ja niinkuin sula öljy se leviää sisuni ympärille ja sitä lämmittää, ja niinkuin palsaami se suruani kuluttaa. Aijai, sinä, Miina, ettäs minulle tällaisen teit. Kun et sinä, valkea tyttö, tierä, minkä haavan itseeni minuun iskit sillä viekkaalla kielelläsi. Ja minkä kirveleväisen polton sinä syrämeeni sytytit noilla helottavilla silmilläsi. (Juopuu vähitellen.) Etkös sinä sitäkään ajatellut, että nyt on suvi ja nyt on juhannusyö ja että minun syrämeni vangittu oli ja minä puhuin siitä rakkauuresta, joka kahren syräntä lämmittää. Etkös sinä näe, kuinka luonto rakkauressa ympärillämme kuiskailee ja heilimöitä tahtoo, kuinka se kukkaisiaan toiseen kukkaan kurkoittaa niinkuin janoova suutaan lähteen pintaan. Voi, sinua syrämetön tyttö, kuinkas sinua rangaista taitaisin, koska mieleni tekee villaisella kärellä sivellä ja pirellä. Jos minulle suuta antaisit, niin kaikki unohtaisin, taivaan ja maan ja tän maallisen oman ittenikin. Sinä...

(On hoippunut Miinaa tavoittamaan. Viinapullo on kulkenut ahkeraan miehestä mieheen, ja Aatukin on kallistellut toisten mukana.)

AATU (työntää Seppä-Kallen syrjään). Pois kourat!

LIISA. Älkää riitele, nyt lunastetaan pantit!

VILLE. Ja unohretaan muut harmit ja ollaan niinkuin Aaprahamin helmassa, missä ei enää naira...

AATU. Eikä tarvitte vierä pappilaan Jaanaa! (Naurua.)

VILLE (lepytellen). Niin oikein totta, lunastetaan pantit, muuten, Kallesta tulee vielä Aatami. Eihän sillä enää ole muuta kuin housut ja paita.

LIISA. Kuka on ilman panttia?

VILLE. Minä olen.

LIISA. Ole sinä sitten tuomari. (Ottaa esineiden joukosta pienen piipun ja pitää sitä korkealla.) Kenen pantti päällä palaa?

ENSIMM. POIKA. Minun.

LIISA. Herra tuomari, mitä sen pitää tehrä, joka tän pantin omistaa?

VILLE. Vetäköön hirsiä!

LIISA. Tuolla, kiikun tolpassa, verä siellä!

ENSIMM. POIKA (vetää otsaansa pitkin kiikun tolppaa ylhäältä alas päin, niin että jyrinä kuuluu).

LIISA. Hyvin veretty, tuossa on piippusi! (Antaa piipun pojalle ja ottaa läjästä nenäliinan.) Kenen pantti päällä palaa?

MAIJA. Minun!

LUSA. Herra tuomari, mitä pitää sen tehrä, joka tän pantin omistaa?

VILLE, Seiskoon kuin välkkyvä säilä.

MAIJA (nousee seisoalleen eristettyyn paikkaan).

Tässä seison tyttöhäilä Niinkuin maassa seisoo säilä, miehen kyllä kerran saan, joka tahtoo, tulkoon ottamaan!

(Pojat syöksyvät tavoittamaan Maijaa.)

LUSA. Hiljaa. (Pitää korkealla Seppä-Kallen takkia.) Kenen pantti päällä palaa?

HUUTOJA. Seppä-Kallen!

LIISA. Herra tuomari, mitä pitää sen tekemän, joka tämän pantin omistaa?

VILLE. Tehköön vaikka -- laulun!

SEPPÄ-KALLE. Joo, kyllä minä laulan, niin että mäki mätkää ja korvessa soi.

HUUTOJA. Laula, Kalle, laula!

SEPPÄ-KALLE (asettuu Aatun ja Miinan eteen kädet housuntaskuissa ja uhittelevana). Näin se on, että:

Mitä mä tuosta hyötyisin, jos kupparin tyttären naisin? Kuppari joutuisi kuolemaan, niin sarvipussin saisin.

(Hiljaisuus).

LIISA. Kenen pantti päällä palaa?

HUUTOJA. Miinan, Miinan!

TOINEN POIKA. Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle.

LIISA. Herra tuomari...

VILLE. Laulaa, laulaa!

HUUTOJA. Anna takaisin!

MIINA.

Kaikki puut on komeita paitsi kataja ja leppä, kaikkia poikia halata saa paitsi suutarii ja seppää.

VILLE. Niin, Kalle, älä puusku.

SEPPÄ-KALLE. Puuskun, minkä puuskun, eikä se kehenkään kuulu, ei mäyriin eikä sääriin käyriin, ei kuppariin eikä kupparin tyttäriin.

AATU. Älä siinä suurentele, ei ole hyvä muiren apajoilla kaloja kokea, sen sinulle sanon vielä uurenkin kerran.

SEPPÄ-KALLE. Koskas olen kokenut?

LIISA. Kenen pantti päällä palaa?

HUUTOJA. Aatun, Aatun.

LIISA. Herra tuomari...!