# Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/juhana-herttuan-ja-catharina-jagellonican-lauluja-11294/index.md

Sua sentään siitä kiittää tahtoisin, kun sai hän nähdä hyvän enkelin, mi häntä katsoi silmin tähtisin täält' ennen eroomista hautaan mustaan; ja kaikki kaunis, johon uskoi hän viel' ensi koittehessa elämän, tuon silloin saarsi kaiken-kieltäjän ja vaati hänen varmaa rangaistustaan.

Ja tapahtukoon, mikä oikein on! Sain silloin kuolemani tuomion, kun näin, ett' yks on lapsi auringon, min kaltainen ma olla oisin voinut. Ma menen sinne, kuhun kuulunen, alhaalle, yöhön yksinäisehen, mut unhota ees mailla Tuonen en, ett' ääni Taivaan korvahain on soinut.

Ah, armas laps, on kuolla vaikeaa, näin nähdä eessään Luojan ryytimaa, sen kukkaa kaunehinta rakastaa ja sentään mennä pois kuin merten tuuli; mut mua jos Sa joskus muistanet, mun varmaan erheitäni muista et, vain harppuniekan orvot haavehet: ken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli.

Anelen anteeks ajallistani; et rakastanut rajallistani, mi niin Sua usein syvään loukkasi: rakastit rajattuutta hengen polon. Koht' ollaan rajattomat kumpikin: ma uppoon mielipuolen unihin, Sa kohoot Taivas-lemmen lentimin kotihin kaiken lemmen läsnäolon.

Mut yöni kuiluistakin kiitän Sun, kun saatoit miehen, tuskaan tuomitun, saleihin seeste-korkeoihin, kun näin sydänpäärlyt, jotka peittää syvyys: on suurta olla suuri valtias, enempi hengen, runon ruhtinas, mut suurempi kuin suurin kuningas on kruunun kilvoitellut ihmishyvyys.

CATENA.

Kuin rautakahle meidät yhteen liittää, ei syy, vaan yksinäisyys sydämen, mi koskaan, koskaan ei katkee, joskaan Sua, onnen haave, omaks saisi en, sais koskaan kanssas kauneutt' en niittää tääll' elon kumpuin tuhatkukkaisten.

Sua unten tähdistä siis suo mun kiittää; on meillä kahle toinen, kultainen, mi koskaan, koskaan ei katkee, joskaan en Sua löytäis joukost' ihmisten: on meillä mielikuvat, jotka riittää, kun tulee tunto kaiken-tyhjyyden.

ANGELUS.

Soi, kello, kutsu kokoon kaikki kansa, jo yöhyt saapuu, ilta hämärtyy. Jokainen, joll' on huoli sielustansa, min rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy, nyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa sen tulen, mit' ei turra halla, hyy, mi ihmislasten sydämissä palaa, kun herkintänsä haave heidän halaa.

Ma olen tehnyt paljon, paljon pahaa, vähemmän tieten, tietämättäni enemmän, siksi sydäntäin mun sahaa kuin ruumiskirstun seppä sahaisi; oon itse herkkä, olen muille vahaa, tuon tiedän: monen monta sortuvi vain kohtalonsa kovuuteen tai siksi, heit' ettei täällä tietty ihmisiksi.

Jumala taivaan! Meille armos lainaa, sit' ilman emme pääse eteenpäin, me orjat oomme, meitä kahle painaa halujen, jotka mielen myrskysäin heräävät haudoistansa niinkuin vainaa hetkellä Herran, torvein-jylinäin, eik' auta meitä usko, voima vaja, jos synny silloin meiss' ei Vapahtaja.

Ei hurskautehen tietä muuta meillä kuin nöyryys, tieto voiman puuttuvan, ja hartaus, mi elon harhateillä voi ohjaella lailla oppahan. Ei tunnon rauhaa tehdä temppeleillä, ei mahtitöillä maisen kunnian, se vaatii poikkeemahan valtatieltä, se kysyy elon erämaista mieltä.

Ah, Catharina! Tähän saakka tiemme on Luojan luokse rinnan kulkeneet, täst' eteenpäinkin ystävät me liemme, meill' yhteiset on kaihot, kyyneleet ja haaveet, jotka myötä hautaan viemme; meit' erottaa vain sielun syvänteet, Sun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan, mun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan.

Soi, kello! Jospa jalkais juureen voisin tään tuoda sydämeni syyllisen, Sun eessäs jospa vähä lapsi oisin kuin aikaan armaan ensi rakkauden! Jumalan äiti! Katso aurinkoisin minua silmin, miestä murehen, ma etten vaipuis tähän vankilaani, en hukkais kultaisinta kudelmaani!