Part 2

Te älkää luulko: ijäisyys on täällä tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on. Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä on lehden lento, niin on inehmon, mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä tai orhill' onnetarten tuokion: hän paikan tietää, mistä tielle lähti, ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.

Kuin lempi muinen tarumailla Hellaan Helena Parista, niin lempikää! Hävitti kaupungin he kauneudellaan, mut raunioille rakkaus, laulu jää. Akhilleus, Briseis maita mainehellaan, Aeneas, Dido lemmell' itkettää; ihana sortui Ilion, mut nousten sen yöstä soi taas suihke sotajousten.

Tai kirja kun Paolon nuoren pauloi Francescan kaunokutrin kahleisiin, Beatricen sulho suuri siitä lauloi, sen kaiku että kantoi jumaliin: hän itse kultaa kuolotonta kauloi, ihaili lemmen ijäisyyttä niin, ett' astui kautta kuolon kauhun, vimman hän Tulitaivoon auvon korkeimman.

Tai taikamaljaa kun Isolde-impi ja Tristan koito oli maistaneet, upotti heidät unten viepä rimpi, erotti heidät maat ja väljät veet; eik' kannel kaikunut lie kaunihimpi kuin kerran kaikui kansan kanteleet, min kesken nous kuin kukkaköynnös-pylväät Ginevran, Lancelotin laulut ylväät.

Ja monta muuta, jotka hauta nieli, joit' ilman maa tää toki tyhjä ois, ei taipuis taivahisin ihmismieli, ei kaunehintaan kansat ihannois, tääll' yksin haastais rahvaan raaka kieli, vain patarummut, sotatorvet sois, ei koskaan lyyrat lempeyden, ei sulon, vain ähky-äänet työn ja toimeentulon.

Siks rakastakaa toisianne! Suorin tie on se taivohon, ei tasaisin. Mut vaikka pilviin piirtyis vastavuorin, se käykää, nouskaa liekin leimuvin jumalten tupiin, tulkaa tänne nuorin jäsenin, ruumiin, sieluin, unelmin kointähti-korkein, syvyys-täysin sylin, teiss' että aukeis alhaisin ja ylin.

VOX INTIMA.

Ma tulen niinkuin erämaasta tuuli, mut saavun kera keitaan tuoksujen; kun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli, mut päättyessä päivän melskeisen, ma ijäinen, min kuolleheks jo luuli inehmon heimo, hiivin vaieten kuin varjo korven taikka kuusten kuiske, kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.

Mua älkää karkoittako! Kerron teille ma itsestänne ihanimmasta. En mitään pyydä. Tehköön kerjureille, mit' aikoo mulle lahjaa antava. Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille povenne maininkien pohjassa, jotk' Eedeninsä katoomista itkee, kun kalma heiltä kukat heljät kitkee.

Ne leikki siellä sievin päivänperhoin, ne kirmas yli niittuin kirjavain. Yön hunnut yksin heidät huoli verhoin, Koi-Luojan rusko heidät riisui vain. Suristen lailla kimalaisten kerhoin he tanhus aattein, tuntein autuain; Maa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä ja Taivas taatto korkea ja syvä.

Se oli heidän koko maailmansa, ei ollut heille tuttu piiri muu. He siihen uskoo, pyrkii uudestansa, he haaveissansa siihen sijoittuu, ja jälleen taivas tarjoo armoansa, maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu, mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän tai kautta särkyneiden unten särmän.

Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain, ma kuiskin kuolevaisten sydämiin, kun vait on intohimot ihmisrukkain, miel' altis ijäisyyden aatoksiin, ja katso: laulu lasten kaunotukkain se seestyy, lautuu, sädehtii jo niin, heill' että haaveissaan on yllä kaaret kuin taivon korkean tai höyhensaaret.

Ah, kuinka kultaisena tuolla paistoi elämän onni joka oksapuin, mut onneton, ken niiden heelmää maistoi, hän riutui, riutui rinnan haaveiluin, hän näkymättömiä vain nyt vaistoi, hän kuuli helkkeet harppuin salattuin: laill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti, mut toinen kuin Narkissos nuori loisti.

Tapahtui: iski tulta ilmanrannat, maa tummui, peittyi pilvein pimeyteen, vihisi virrat, liikkui linnat, sannat, vapisi vahvuus päällä maan ja veen, puut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat, maailma syöksyi yöhön ikuiseen, kuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla pyhinkin lapsenhuudoll' haikealla.

Ja niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi, kuin kannelkielet, jotka katkeaa! Min Luoja loihti heille onnelaksi, se meni, niinkuin menee taivas, maa; he juoksi, joutui aina kauemmaksi, huus turhaan toisiaan ja jumalaa; lie heidät niellyt peto korven, taikka all' ilman oudon heill' on hautapaikka.

Mut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee he vieläi viidakoissa kulkevan tai ihmis-intohimon tuulet tuulee kuin hehku aron, päivän polttaman, niin yhä huutaa he, ett' outo luulee heit' ääniks omantunnon tuskaisan, mi vaatii vastausta, kunne heiltä katosi Eeden elon lyhyen teiltä.

He ovat jälleen hyvää lasta kaksi, jotk' ovat onnelansa löytäneet, kaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi, etäälle elon tuskat, kyyneleet, käy heille maa ja taivas kirkkahaksi, vihertyy viita, hopeoituu veet, he näkee unta, kuinka leikki kerran he ahoill' autuailla lemmen Herran.

Mut taru lisää: heistä toinen toisen jos pettää, kumpikin he heräjää, voi toinen anteeks suoda angervoisen tuon toisen syyn, mi syynsä selittää, elämä vieläi heille aurinkoisen voi illan antaa, mutta murhe jää, kuin katsois toistaan kautta kuolon härmän he taikka särkyneiden unten särmän.

CARMEN BOREALE.

Jagellon lapsi, jälleen luuttus lainaa iloksi illan yhä tummuvan. Sun päähäs tahdoin Suomen kruunun painaa, mut painoin tuskan orjantappuran. Lien mennyt mies, jo hautaan valmis vaihaa, vain tiedän, että Sua rakastan, Sun kauttas vaan, kun sulat suudelmiini, ma vielä riipun elämästä kiini.

Näin siis on käynyt, rakas lapsirukka! Takana vangin rautaristikkoin nyt nääntyy kristikunnan kaunein kukka vain vuoksi sulhon polon suuteloin, tuon lemmen, nuoren niinkuin poskes nukka, tään hurman, jonka huuliltas ma join; kuin puron poikki puiden latvat taipuu, niin meidät liitti rakkaus ja kaipuu.

On talvi tullut, koht' on jäässä meri, yö saartaa, sammuu toivo viimeinen, mun talttuu tahtoni, mun viihtyy veri, jää jäljelle vain nöyryys sydämen, ja sentään mull' on luonto, mieli eri kuin ihmisillä maan tään hallaisen: heill' lemmetön kuin Lapin laajin salo, mun niinkuin korven päällä pohjanpalo.

Jos kerran katto siirtyis, päivä koittais, Sun puhtaan kauneutes se purppurois, ja Juhana jos veljen julman voittais, me mentäis täältä kaukomaille pois, Sun maahas, missä satakielet soittais tai missä Böhmin viidat vihannois, ain tuonnemmaksi, Alppein tuolle puolen, taa veljesvainon sekä huomen-huolen.

Siell' alla puiden toisten, toisen taivaan Sua kaikesta ma kiittää tahtoisin, kun suostuit kerran Suomen karhun laivaan, eloni aavan astuit myrskyihin, mun vangitunkin murheeseen ja vaivaan, Sa ihmisistä armain, ihanin, min silmiss' on kuin siinto tähtein toisten, tai terhen aamun rantain aurinkoisten.

Ma uskon tähtiin, tähtitarhain valtaan ylitse kansakuntain, yksilöin, se meitä seuraa ääreen kuolonkaltaan, se meille puhuu sielun keski-öin, kipuja vielä Kiirasvuoren paltaan se verhoo Taivas-armon auervöin ja Toivon, jok' on ikuisuutta itse, siks parhain paistaa ihmissydämitse.

Jagellon lapsi, jalo lilja, käyös siis kanssain kärsimyksen kirkkauteen, kuin tähti yön mun tielläin ylennäyös, mut vieös viitaan iankaikkiseen; mink' yöhön eksyn, yöstä välkähtäyös, mink' etsin päivää, päily sydämeen, ma että erottaisin hyvän, pahan, en paatuis veljeäni vihaamahan.

DE PROFUNDIS.

Rakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle kuin kukka auringolle aamunmaan. Mitä ma olen pahaa tehnyt, kelle, mua näin ett' ylenmäärin kiusataan? Jumala, armos anna vaivaiselle, suo minun mennä tummaan Tuonelaan! En enää elämää ma kestä. Rauhaan ma tahdon Manatarten maahan lauhaan.

Miss' olenkin, ma olen tiellä muiden, siks salli päättää minun päivät nää, suo soutaa rantaan Tuonen raitapuiden, päin käydä tupaa pientä, himmeää, ja vierren viikkoin, vierren vuotten, kuiden, katua kauhistavaa elämää, johon ma synnyin, itse syytä vailla, vaan josta vastuu mull' on muiden lailla.

En kestä enää tässä vankilassa! ma tunnen, että täällä turmellun, tai ammoin turmelluin jo maailmassa, mut siellä kohtaloin ol' yksin mun: kaks meitä tääll' on ilmass' saastaisassa, mi myrkyttää myös, Catharina, Sun, Sun poskes kelmenee, Sun sulos haihtuu, Sun sydänkesäs sydänsyksyyn vaihtuu.

Oh, usein yössä rukoellut yksin ma oon, ett' täällä yksin oisinkin, et kärsimyksiäni kärsimyksin lisäisi, kahden kurjan tuntemin! On onni hyvä jakaa ystävyksin, mut murhe yksin kantaa kaunoisin; kun tummut, tummuu tuska sydämeni, kun valkenet, ei palaa valkeuteni.

Ma kiittämätön? Tuota tuskaa puuttuis! Sit' ilman kyllin suur' on kurjuutein. Mua koeta ymmärtää, Sa ettet suuttuis: Sun suruas vain säälii sydämein. Sa uskot, toivot, että kaikki muuttuis ... ei muutu mikään. Tänne ijäksein ma jään, sen näen, holvein näiden huomaan, tään tuskan maljaa sakkaan saakka juomaan.

Ah, Catharina, lähde kaukomaille, unohda minut, miehes onneton! Sun suurta sieluas jos jäänkin vaille, jää mulle riemu riemuin muistelon. Isäisi maille matkaa autuaille, jumalten lapsi, juurta auringon, ja siks äl' itseäsi kiinnä minuun, ma että, kurja, kerran kiinnyin Sinuun.

Mitä ma lausuin, Catharina? Poisko, Sa, ainoo aarteheni päällä maan? Nää holvit järkeni jo vieneet oisko, kun haastan, mit' en mieti milloinkaan? Sinäkö pois? Tuo vastaukses voisko unohtua, tuo sana valtiaan, mi meitä seuraa ilon, tuskan teitä: »Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä.»

Mua ethän kuule, Catharina?--Poistu! Ei, jää!--Pois, pois!--En Sua kestää voi. Sa seesty, kirkastu, Sa auringoistu, mun, pimeän, jo sielukellot soi. Kun niitä kuulen, tiedän: koskaan toistu ei taru onnen, jonka lempes loi... Jää, armas, jää! Mua ethän kurjaa kuule, tosiksi hourehia houkon luule!

CONSOLATIO.

Juhana! Juhana! Miks kiusaat mua ja itseäsi sanoin kirpein noin? Noin ruoskii raivottaret rangaistua, noin iskee nuolet ihmiskohtaloin. Sa tiedät, että rakastan ma sua, sun tähtes kaikki kestää, kantaa voin, mut jos sa horjut, epätoivoon lankeet, on mullai eessä päivät pitkät, ankeet.

Sua usko en ma kiittämättömäksi, mua sentään murheutat sanoillas, kun hulluus, äsken huuliltas mi läksi, vain muistuttaa sun omaa murhettas, kun soisin sorjemmin sun kärsiväksi, jalommin jaksavaksi vaivassas, mut sentään, kuinka jaksat, kärsinetkin, oot mulle kallis elon kaiken retkin.

Lien ollut liian kylmä rakkaudessa, ma vaikka rakkauteeni raukean, mull' oli tunto lemmen leimutessa, ett' ovat lainaa lahjat Salliman; siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa kuin kuihtuessa näit mun kulkevan, mun uskoit patsahaks, mi tuskin eli; sen sydän vaikka tulta sykähteli.

Havaitsin usein: pitänyt et siitä-- äl' epää--ei, sun hyvin ymmärrän, näät rakkaudessa liikakaan ei riitä: ken paljon saa, jo vaatii enemmän. Ei Eros kerran annetusta kiitä, vaan toivotusta iloitsee jo hän kuin laps, mi kysyy joka loppiaissa, taas eikö pian olla joulun maissa.

Oon ollut sentään hyvä seura sulle ja uskollinen sielun sisimpään, myös olet ollut mies sa muhkein mulle, et pieni koskaan: kannoit korskan pään! Jos sallimus siis sulle, sorretulle, toi turmion, sit' yhdess' itketään, ja vaikka tuska monet tunteet turtaa, se saa ei meitä masentaa, ei murtaa.

Luo monet seikat lohdutusta meille: kuin kurjat oommekin, on jumala, on Taivas, miss' on armo kyyneleille, ja pyhimysten sääli palava, säteileväinen elon eksyneille; ja Juhana, on meillä muistoja, on menneisyyden kuvakirja, jota ei meiltä mikään onnenvaihe ota.

Kas, tässä kirja! Kesken armon aikaa ma siihen aatokseni siirtelin, nuo lentäväiset, koska lemmen taikaa ma taivaankanteen saakka piirtelin, säkeistä näistä ehkä kaukaa kaikaa, syvintä silloin mitä mietinkin, kun elo seijastui kuin tähtiseule ja kuulsi maailma kuin kultaneule.

Se ota, joskus sitä illoin lue, kun paistaa kammioomme kalvas kuu, sa sillä mieltäs turtuvaista tue, kun öisin aavehin se ahdistuu, parempiin sointuihin sen puutteet pue, salasta keksi, mit' ei virka suu, ja muista tuo: on rakastettu sua kuin ketään maailmassa--paitsi mua.

Sa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi tai kolme lehteä, ne tyhjät on. Tää mulle kävis kahta kalliimmaksi, jos niihin tuhlaisit sa tuokion. On tuska luotu meille lunnahaksi runouden, taiteen, taivaan auringon, ja kun ei täällä leikareita muita, me leikkikäämme lemmen haaveiluita.

RIME.

SERENATA.

Armaani nukkuu! Ah, en herättää ma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan. Nyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan hän kulkee kummun tietä himmeää. Hän minne päätyy? Miss' on määränpää?

Hän vierii valkamahan haavelaivan, mi lähtee kohti merta myrskyisää, mut vaikka muistoistani kuinka kaivan, en muista, minne päätyy pursi tää. Ylintä muistelen vain ystävää.

Armaani nukkuu! Ah, en herättää voi henkeäsi, siksi eessäs emmin: se itsestänsä herää iloisemmin; vain yölle virteni voin virittää. Mun yksin tähdet täysin ymmärtää.

Siis, kivi kallis, lippaaseesi jää! Kun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin, Sun kirjokantes aukee kiirehemmin kuin ikkunaasi lentää laulu tää. Sun hohtos silloin päivän pimittää.

BALLATA.

En onnekses ma tullut elämääsi, en olotilaa tuskatonta tuomaan, ma tulin sulle surut suuret luomaan, mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi.

Nään sinut selvään kaikin virheinesi, mut lempimästä laata en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan. Rakastan, raukka, kaikin erheinesi sua enkä muuta saata-- ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan! Ma tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan, ihanin ihmisistä oot sa, armain, tien viitta mulle, vahti suuntain varmain, vereni vaikka velloo tuulispääsi.

Visersi mulle pääskyt räystähältä: »Te käytte tuhoon, turmaan, jos liitytte te toinen toisihinne.» »Voi olla», vastasin, »saan kuulla häitä, hän kunne kulkee, hurmaan vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne. Siis virka, rakas, suuri sulho, minne sa menet, että menisin sen mukaan kuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan. Ma valmis olen. Milloin vietät hääsi?»

Ja puiston vanhan puut ne varoitteli: »Äl' ole, neiti nuori, niin valmis lempeen, rakkauteen niin raju! Se rakkaus vain elon halki eli, min kauan kattoi kuori, min kukkimista vaali valpas taju. Jos taivut helposti, jos niinkuin paju kädessä kierryt miehen miekallisen, hän unhottaa sun arvos antamisen, siks liekkis peitä alle järjen jääsi!»

Ma vastaan huokasin: »Ah, tiedän hyvin, ujompi olla pitäis, uneksivampi suurten sulhoin eessä, mut rakkaus on olemuksein syvin; sen ihanuus ett' itäis, ma sitä hellin, hoidan silmät veessä. Mut tunnen naurussa kuin kyyneleessä: salata liekkiäin en voi, se hiiluu mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu, silmistä sinkoo, etsii kipinääsi.»

BARCAROLA.

Kas, kuinka kuudan virran veessä häilyy, jää jälkehemme vana hopeinen, niin muistossain tuo ilta muudan säilyy, kun kuulin lyönnit rintas rakkauden, Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin syvyydestä tähdet päilyy tai siimes suree rannan raitojen.

Sa mulle virkoit vienoin äänin silloin: »Ah, Catharina, olen onneton, mua lemmit, luulen, mutta virka, milloin voin kotiin viedä moisen morsion!» Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin, tai kielet helää kaukokantelon.

Ja vielä virkoit: »Täältä tahdoin noutaa ma sielulleni rauhan rakkahan, tuo toivo turha oli, mennä joutaa, juon surun maljan saakka sakkahan.» Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin säde ilmain merta soutaa tai tuli syttyy kodin takkahan.

Ja vielä lausuit: »Rakas lapsirukka, on mullai mielessäni kuolottuus, mut vain sun kauttas, kristikunnan kukka, ma Luojaa kuuntelen, kun haastaa suus,» Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka tai tuntureilta tulee aamu uus.

Syleile, suutele mua, armas miesi, min otsall' onnen kruunu kimmeltää! Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi, sua seuraa, sulle sykkää sydän tää. Sua uskon, unten mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi tai perho kiitää kohti kynttilää.

Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa, sun silmistäsi liekki outo lyö, mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa, sydäntäin kaipuu, sulo tuska syö. Sua uskon, unten mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.

NOTTURNO.

Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä maan huolit huntuus iankaikkiseen, näin maata suo maailman sydämellä sa lapses, unelmiinsa uupuneen, kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä ja laineell' liikkuvalla linna veen, myös piha pitkä ilman pilvyellä tai talo nousta taivaan autereen; tyyssija heillä tyyni on,--mut kellä on rauha riutuvalla rakkauteen?

Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä on niinkuin kaiku kaukokanteleen, kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen! Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä, en muuten kestä uuteen keväimeen, suo sydänlämpöäs mun lähennellä, mun tuta riemu rinnan syttyneen, kun kaikki sammuu, katoaa,--mut kellä on helkatulta arkeen ainaiseen?

RONDO.

Oli itkun ilta, maan tanhuvilta yön kuudan-silta pois kutsui vain; sen muistan iki kuin tuskaniki, kun kuiskit liki: »Sua lemmin ain!»

Oli haave-hetki, oli aave-retki, soi kulkusetki kuin kuolleiden: »Sua lemmin aina, ah, Luojan laina, nyt taakat paina ei taivaisten!»

Oli onnen hyrsky, oli tuskan tyrsky, oli tunteen myrsky ja järjen jää, mua kutsui hääni, mun murtui jääni, mun sortui ääni ja pyörtyi pää.

Oli kuusten kuiske kuin huntuin huiske, kävi tuulten tuiske kuin viuhka yön, yli maiden, soiden me mentiin noiden, pois karkeloiden taa tähtivyön.

Oli laulu loitto, soi sfäärein soitto kuin aamunkoitto maill' autuuden lie kirkkahilla, yökasteisilla, tai kuolevilla hymy viimeinen.

Oli kukkain suku kuin Floran puku, oli karjain luku kuin Artemiin, nous kumpuin pinnat kuin Cereen rinnat tai taikalinnat lie Eleusiin.

Oli hetket huvat kuin tuulten tuvat, kävi mielikuvat kuin vyöryt veen, kaikk' kahleet laukes, maan kammot raukes, rajat yöhön aukes ja rakkauteen.

Oli huokaus huolen, ma luulin, kuolen, jään tuollepuolen ma Tuonen vuon, mut sentään palaan: niin luokses halaan, jos sen ma salaan tai julki tuon!

CAPRICCIO.

Yön pitkän vaikka viihdyin vierelläs, en ollut, onneton, sun mielessäs, sa muita tuumit, mietit mietteitäs, et mua, suuri, tuhma sulhokulta! Kai muistit muinaisia? Lempeäs tät' uskotonta taikka uutta tulta, min kipinät jo kiehtoo sydäntäs, näin riistäin kaksin-olon onnen multa? Vain varmaa on: et ikipäivinäs saa rauhaa rakkauteni haaveilulta!

Ken on hän? Tiedän muita lempinees mua ennen, enkä tiedä empinees, jos etees sattui silmä, otsa sees, punainen poski, maire marjahuuli. Äl' epää! Uskoton, et myönnä ees? Sun lujaks ehkä luonteheksi luuli naisraukka, joka luotti rakkautees, niin huimaan, haihtuvaan kuin pohjatuuli! Kah, kerro! Kenen myönnät pettänees? Jo sydän tää sun salaisuutes kuuli.

Mua petät! Mutta jos sa myönnät sen, niin, kautta rakkautemme Irattoisen, sinusta tekee henkipattoisen jokainen leikamoiva lemmenhovi: soi sulle ään' ei sulokuiskehen, ei armas aukee salpa, sala-ovi, käyt mierolaisna maassa miekkoisten, sun kiroo joka kauniin naisen povi, näin kesken parhaiden oot pannainen, ja muiden kanssa ei sun elää sovi.

CANZONE.

Soi, laulu, kerro maasta Gruusian, min miehet uljaat on ja naiset norjat, mut kaikki Sukkamielen suuren orjat ja ylpeät kuin tähdet taivahan. --»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, ei noussut päivään nousevaan!» Näin Gruusiassa lauletaan.

Soi, laulu, kerro ruhtinattaresta, min silmät lemmen, leikin tulta lyö, mut joka synkkenee kuin synkin yö, kun kuulee kuiskittavan vertaisesta. --»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, ei kohti käynyt korkeaan!» Näin Gruusiassa lauletaan.

Myös oli ruhtinas, mut runon vain, hän kuumin verin vallatarta lempi, mut kerran erhettyi, ei tuhoisempi lie ollut lemmen erhe näillä main. --»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, siksi kuljit, koito, kuolemaan!» Näin Gruusiassa lauletaan.

Istuivat illan suussa kukkulalla, katsoivat kaksin päivää painuvaa, mi päärly-päärmehellä, purppuralla punaili tarun, taiston Gruusiaa. --»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, sa luontoako lemmit vaan?» Näin Gruusiassa lauletaan.

Puristuu nyrkkiin käsi hieno, hento, rypistyy otsa, silmä tulta lyö, välähtää tikari kuin tähdenlento, ja runon ruhtinaan jo saartaa yö. --»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, siks hyvin jouti sammumaan!» Näin Gruusiassa lauletaan.

SONETTO.

Ehk' enemmän sua kiehtois lempi tää, jos oisi mulla naljat naisten muiden, jos lämmetessäs jäähtyisin kuin jää, jos huikennellen säänä huhtikuiden ma voisin viihtää, kiihtää, kimmeltää-- ma vieron tapaa tuota virnasuiden; ma otan syleilys kuin lämmin sää ja aurinkos kuin kukat heelmäpuiden.

Ma hyvää sulle tahdon ainoastaan, sua varten kaikki kukat, heelmät kannan, en vartoa voi sinun antaa ees: vaan niinkuin takaa kesän taivaanrannan käy aamu iltaa puolitiehen vastaan, niin punastun--ja syöksyn sydämees.

PASTORALE.

Heleä painui päivä laskulleen, sen säteet säilyi, sen kullat niinkuin keltahunnut häilyi, ne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen, myös metsän, maan ja veen ja niitun kukkineen ja puistolammen, joka tyynnä päilyi.

Sen partahalla paimentyttönen tuo keltatukka, tuo kautokenkä, punapaula-sukka, ritarin eessä seisoi vaieten, mi vaati vastauksen runoista rakkauden, jotk' oli juuri huoannut hän rukka.

Veen kaivoon kesän kauneus heijastui niin helakasti kuin aikois elää elon syksyyn asti; maailma toinen siellä seijastui: kuin täällä, ulpu ui, puun-oksat ojentui, aurinko paistoi iki-armahasti.

Niin erhettyikin keltasirkku tuo, lens lehtipuusta päin kuvapäivyttä, päin kuvakuusta, yritti unten ystävänsä luo, erotti totuus nuo, ei toisillensa suo, siks soi nyt laulu keltasirkun suusta:

»On pakko pantu, säätty lause lain, ken tahtoo kuulla: pyhällä pysy lemmen laulupuulla ja tyynnä tyydy onneen unelmain; näät kylmän kylvyn vain saa keltasirkku ain, jos tosiks alkaa haaveitansa luulla.»

Ritari kuuli mielin murheisin ja virkkoi julki: »Tuo laulu multa ovet onnen sulki.» Mut kun hän kääntyi puoleen kumppanin, hän yksin olikin, pois hitain askelin jo puistontietä paimentyttö kulki.

ALBA.

Herätkää! Hehkuu koitto auringon! Päin linnaa rientää ratsu puolison. Herätkää hurmastanne! Pois houreet houkkion! Tuon viestin turmastanne: hän asestettu on! Hän teidät surmaa, nauttii surmastanne. Herätkää hulluudesta haaveilon tai kohta käytte hurmekuolohon!

--»Jos lemmen tään me eitämme, niin parhaimpamme peitämme, elomme helmen heitämme-- päin pystyin käymme teitämme! Ei, suloineen ja suukkoineen tää lempi kuuluu korkeuteen, koinhetkeen toiseen, kolmanteen, ehk' aamuun iankaikkiseen!»

Ei hullutusta moista kuullakaan! On turmionne turma kansan, maan. Voi, herjaa, häpeäänne, jos vaimo valtiaan-- sep' oisi kauhun käänne!-- näin täällä tavataan. Pian kalman karkeloihin häipyis häänne. Oh, onnettuutta, näin jos parhaat maan vain aattelevat omaa onneaan!

»Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat, me oomme yhtä autuaat! Sen viestin täältä viedä saat: näin lempii lemmen ruhtinaat. Ja ratsumiesi, muista sie: ei aina auvoon lempi vie; se meille kuolon polku lie, mut milloinkaan ei harhatie!»

LETRA.

Tahtoisin kiittää Sua kerran niin, tuo kiitos että tunkis sydämiin, sieluihin ihmisien ijäisiin, ne tehden toisillensa hellemmiksi; Sua siitä kiittää tahtois sydän tää, kun sitä suuri päivä lämmittää, kun murtunut sen murehelt' on jää, sen liikkeet käyneet inhimillisiksi.

Ja siitä Sua kiittää tahtoisin, kun kohtasin ma naisen, toverin, mi minuun katsoi silmin syyttävin, mut sentään anteeks-antavaisin, lempein. En muista enää, mitä tunsinkaan, vain että itkin kauan katkeraan ma kukkeutta, kuihtumusta maan, jonk' olet itse olomuoto hempein.

Ah, virpi vieno, tähkä tähden muun, kuin tohdit, kumma, tänne vierailuun Sa alle ankeen, polon päivän, kuun, miss' ei Sua ymmärrä, ei kuule kukaan? Yks ehkä ymmärtäjäs ollut ois, mut hänen täytyy kohta mennä pois, hän ehkä vieläi ymmärtää Sun vois, ellei hän oisi mennyt muiden mukaan.

Hän tuhlas kaunehensa kalleimman, min hälle antoi armo taivahan, tuon itseytensä lahjan ihanan, mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle; siks hänet nyt on Herra hyljännyt, siks on hän maailmassa orpo nyt, siks häntä vaivaa päivät päätetyt, ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.