Part 1

JUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA

Kirj.

EINO LEINO

1919.

SISÄLLYS:

Invocatio Ursus Finlandicus Confessio cordis Arte & Marte Ultima Thule Luna mendax Carmen rusticum Ad Manes Nil nisi Mors Chorus mysticus Vox intima Carmen boreale De profundis Consolatio Rime Serenata Ballata Barcarola Notturno Rondo Capriccio Canzone Sonetto Pastorale Alba Letra Catena Angelus

INVOCATIO.

Taas karjuu Kaos ikivanha. Kauhu titaanit valtaa, yltyy alku-yö, syvyydet kuohuu, korkeudess' on pauhu, Prometheun taas maksaa kotka syö, maanpiirin saartaa luomismyrskyn sauhu; nyt pient' on ihminen ja ihmistyö, mut sentään sydämissä kansain, maiden kuin ennen kukkii ahot autuaiden.

Kuin muinen siellä kuolottuuden kaipuu käy rinnan kanssa hetken hurmion, ja valtakunnat nousee, toiset vaipuu, mut taide seisoo, voittaa Tartaron, se taide, joka taivaan tulkiks taipuu ja valtain korkeampain viesti on, mi suulla suurempien, haastain, uutta luo joka hetki hetken ikuisuutta.

Kas, kirkkahat kuin aikain aamunkoissa totuuden pylväät pyhät heijastau, ja tuoreina kuin Tauriin ruusut, noissa ikuiset kauneus-innot seijastau, kuin muinen, taiteen esikartanoissa jalouden juhlaan kansat kaunistau: miss' ihmissilmä lempeydestä kastuu, Iphigeneia alttarille astuu.

Ja niinkuin ennen aikaan Atreun lasten, Oresteen huuto tunkee taivaisiin, lyö raivottaret Spartan valtiasten kuin muinen ihmisheimon herkimpiin, soi laulut kirottuin, ei autuasten, kuin päätään puistais Tantalos taas niin, ett' yöstä kuiluin kuuluu ääni kumma kuin ihmisyyden syiden tunto tumma.

Ja niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa raakuuden valta, vaikka voimaton, kun hälle heleämmät henget haastaa, soi kielet kaunihimman kantelon, hän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa, hän tulee ylvään itsetuntohon: barbaari pelkää, koska järkkyy Kaos, ei Agamemnon eikä Menelaos.

Siks soios soitto armahampain aikain, uponnut kello ihmis-unelmain, sydänten syvyyksistä ilmi kaikain ihanteet hengen, runon ruhtinain; ei sinis kuollut mahti taiteen taikain, ei kunto maasta kuolemattomain, kuin kautta taivaan vauhtiansa virmaa Phoibos Apollon tuliorhit kirmaa.

Helise lyyra, helkä harppu parhaan, mit ihmisheimo tietää päällä maan, min tutki, tuomitsi tai iski harhaan, se täällä toisin vaaoin tuomitaan; opasta kaikki siihen onnen tarhaan, miss' ihmiskuntaan kukin kuulutaan, ja missä vaalii mieli miehen, naisen vapautta kauneuden kansalaisen.

URSUS FINLANDICUS.

Miks katsot tähtiä vain öisen taivaan? Pian aamu koittaa, tähdet kalpenee. Oot astunut nyt Suomen karhun laivaan-- miks, Catharina, rintas huokaisee? Kadutko, että vaivuit iloon, vaivaan sa miehen, jota murhe murtelee, mut joka hymyy, laulut liedot laulain, kun on hän orja onnen, lemmen paulain.

Tuo luuttu tänne, hovipoika! Malja myös käteen, että virsi viriää! Kuin sinkoo kipinöitä sepon palja, niin neron välkkehiä neste tää. Kaikk' karkeloimaan! Soikoon nauru, nalja! Meill' eessä viittoo elon määränpää, ja tuolla tietkööt porvaritkin Turun: nyt saapuu riemun saatto eikä surun.

--»Hääretkeltään nyt palaa herttuamme, tuo rakas, hyvä, vaikka vallaton. Me hälle hurraamme ja huiskutamme-- Jagellon neiti hällä myötä on. Me huiskutamme ja me kuiskutamme hyveitä kuuluisia morsion: hän kuink' on kaunis ja hän kuink' on soma ja sentään alhainen, kuin meidän oma.»

Miks, Catharina, minuun katsot? Etkö ihastu säveliini iloisiin, vai niiden ennustusta epäiletkö? Äl' epäile! Se kaikk' on käypä niin. Minulle suutut? Suotta! Sydämetkö jo synkenneet, vaikk' äsken lemmittiin? Oh, mahdotonta!--Kuinka? Maljan riistät mun kädestäin ja multa riemun kiistät!

Siis ota luuttukin! Kah, miks et ota? Ne kaksi kuuluneet on yhtehen niin kauan kuin on soinut lemmen sota tai riita käynyt ritar-kalpojen, niit' ilman tyhjä ois maailma, jota en kärsi, siedä, niinkuin siedä en... Ei, ei! En suutukaan, vaan kiitän Sua, kun muistutit Sa mullan lasta mua.

Tuon tempun mulle jos ois tehnyt toinen-- ei, sit' ei tohtinut ois kukaan muu! Sen täytyi olla nainen nuori, moinen kuin Sinä, sielussa min heijastuu kaikk' kaunis, hellä, herkkä, haaveiloinen, pyhäinen, kukkiva kuin pihlapuu, mut sentään kiinteä kuin kirkas rauta, jonk' eessä eivät leikinlyönnit auta.

Ah, Catharina, Suomen karhu olen, kuin on tää laiva, joka meitä vie, oon korven mies, ma polut korven polen, ja ryskäin siitä silloin aukee tie; mut tieltäin kalliin näin jos rintasolen ma löydän, lahja Laupiaan se lie, sen hiljaa painan sydämellein silloin ja itken, rukoellen aamuin, illoin:

»Madonna suuri! Ällös minuun suutu, vaikk' olet valtiatar taivahan, ma vaikk' en koskaan tästä muuksi muutu, jään lapseks aina toisen maailman: Sun juures eivät tähän maahan juutu, mun eivät juuret maihin Jumalan, joist' olet tullut tänne, tähti ylpein, mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.»

Sinulle tahdon toisen laulun laulaa, enemmän ehkä mieles mukaisen, en kiittää lemmen pyhän pyyteen paulaa, en jumaluutta maisten muotojen, en silmäripsiäs, en joutsenkaulaa, en öistä kauneutta katsehen, vaan tahdon luutuin, lauluin tuoda julki, min sydän kauan sisimpäänsä sulki.

CONFESSIO CORDIS.

Et tiedä, laiva, mitä kallehinta nyt kannat, eikä tiedä tähti-yö, yön tuuli ei, ei meren aavan pinta, ei aallot, jotka laivan laitaan lyö, sen tietää yksin tämä ihmisrinta, ijäinen jota itku lemmen syö, ja jok' on kärsinyt niin paljon, että ei armastaan voi nähdä kyynelettä.

Ah, Catharina, yössä tässä tahdon Sinulle seikat kaikki selvittää: lien vaikka kaltainen ma merten vahdon, Sua lemmin niinkuin maata vehreää, tai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon, jok' ajaa vellamoista vierivää, min milloin olkapää tai jalka vilkkuu, taas yllä aallon yhdeksännen ilkkuu.

Sinussa, Catharina kaunotukka, ajelen utuisinta unelmaa, min tunsi koskaan trubaduuri rukka: ei suotu tähtiä mun rakastaa, vain itkeä, kuin itkee rannan kukka kesäisen iltapilven purppuraa, tai niinkuin huokaa metsä honkapuinen, kun hopeoi sen kuudan toukokuinen.

Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen yörastas yksin laulaa kullalleen, niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen, ma haaveen haikeutta sydämeen, Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen, ei mulla taikaa Ahdin kanteleen; heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee, mun ympäri yön tuulet yksin tuulee.

Sa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle-- Ah, Catharina, mit' on kokonaan, kun jäävät aattees salaisimmat Sulle, miel'alas, joit' en arvaa milloinkaan, kaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle tuo ikituskaa pelkäll' olollaan, syvyydet sielus, joit' en kestä, siedä, yöpuoles tumma, jost' et itse tiedä!

Olemme vieraat toisillemme, vennot, niin että usein Sua pelkään, oi, kun kuulen äänes, tunnen sormes hennot, nään armautes, min Aphrodite loi, tai silmäis syvän taivaan tähtilennot, nuo ukonvaajat, jotka vasamoi minulle rangaistusta uhkaavinta tai elon arpaa, jonk' on kuolo hinta.

Ah, Catharina, vastakohdat liemme, Sua ymmärtämään sentään pyrkinen, niin vaatii yhtynehet valtatiemme, mut vahvemmin tää tuska sydämen: jos jatkuu näin, me hautahamme viemme tuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen, ett' oudon kanssa oli meillä olo, meilt' että särkyi siihen sydän polo.

Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu alemma, että Sinuun yltäisin, Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu, Sa Pohjantähti, maan mamatalin! Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu, et tunne koskaan ihmistuntehin, ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen-- et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.

Ah, Catharina, katso taivaanrantaa, maa siellä siintää, päivä koittaa uus, _mun_ maani, minne laiva meitä kantaa, Sun maasi myös ja meidän vastaisuus; se meille murheen vaiko onnen antaa, vain tietää Hän ja taivaan avaruus, min eessä nyt ma alla aamuntähden Sun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden.

Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa, sen puut ja lähteet loitsulauluin soi, sen heimon hengen onkaloista kaikaa ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi kovuutta kohtalon; myös itse aikaa, ne varmaan suuri sielun vaiva loi: siell' on mun murheen, laulun, hengen maani, mi utuisinta vastaa unelmaani!

Sanani äskeiset siis anteeks anna kuin ois et koskaan niitä kuullutkaan, taas suurna seiso taivaan morsianna kuin herttuattarena hengen maan, min Sulle suon, min otsalehti kanna päin pystyin, niinkuin kruunut kannetaan, mut muistain, että on se kruunu murheen, tuo valtamerkki sielun vahvan, urheen.

ARTE & MARTE.

Sun arvoises jos Turun linna oisi, se kuultais kultaa nyt ja purppuraa, sen päällä Päivätärten soitto soisi, sun juhlis kauneuttas kaikki maa, kuin jumaluutta, jonka juureen toisi mit' ijäisintään koskaan aavistaa tää korpi kolkko ja sen kansa karu, min kannel kyynelöi ja huokaa taru.

Ja arvoises jos oisi Suomen herrat, he valtakuntas rajat laajentais, he kantais kansan verot kymmenkerrat ja ritariston rivit taajentais, näin asejoukot, idän, lännen verrat, he herttuansa johtoon asettais, ja Sinun väreissäsi välkähtäen he voittais Venäjän kuin Ruotsin väen.

Ja jos ma itse oisin arvoisesi, ma Sulle toiset laulut laulaisin, niin siniset kuin kukat silkkiesi, niin punaiset kuin päärlys puuntavin, niin tähti-täydet kuin yö huntujesi, niin raudan-raskaat kuin on raskahin Sun huokaukses kotimaasi puoleen, min kaipuu Sun ja mun jo saattaa huoleen.

Ei ole arvoisesi täällä kukaan, en minä eikä Suomen herratkaan, tää maa on tehty toisten mittain mukaan, me erämaita täällä hallitaan, eik' koskaan täällä ole hallittukaan, me ollaan ensi ruhtinaita maan, meit' ennen sudet, karhut vallanpäällä vain peninkulmin kuninkoitsi täällä.

Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden, me perustamme, mitä perii muut, ja vaikk' on verho eessä vastaisuuden, nää mulle virkkaneet on viikot, kuut: me ihmistämme korven ihanuuden, me teemme puistikoiksi korven puut, myös pian täällä huojuu pyökit, tammet, on taidelammikkoina metsälammet.

Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme, miss' urhot jalot taittaa peitsiään vuoks impiensä ihanain, ja tuomme näin muiden maiden tavat maahan jään, myös trubaduureille me suojan suomme, jotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään voi taivutella siroin taiderunoin, näin sankartöille seppeleitä punoin.

Mut suotta solmia on voiton vöitä, kun miestä ei, ken niillä vyötettäis, tääll' ensin tehtävä on sankartöitä, jos mieli, että harput heläjäis, siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä, ikuisin mistä meille maine jäis, ens iskun Moskovako ansaitseisi, vai Tukholmaanko meri meidät veisi.

Ah, Catharina, runon, kalvan impi, Sa määrää, kunne meidät kuljetat, kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi: haemme haaveet, joita halajat. Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi, ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat, vain maailman jos jalkais juureen toisin, ma ehkä arvoisesi olla voisin.

ULTIMA THULE.

Mun mihin maahan olet vienyt, julma, min kansan keskeen synkän, karkean? Sen aina kiiluu karsas silmäkulma, kun riemuin metsälle ma ratsastan. Ma nään, on outo sille onnen huima, se tuntee tuskan, kaunan katkeran ja vihan, roudan saakka sielunjuuriin-- ei lempeä, mi lietsoo töihin suuriin.

Ihailla itseään he ehkä taitaa, ei muuta: heill' on sydämessä jää. He päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa, ett' ei vois jalous heitä lämmittää. Kas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa, itara heill' on into, sydän, pää. He kuolis auringossa! Riemuns' ainoo on riemu vahingon, mi toista vainoo.

Tää kerikansa! Yhtä outo sille on ilo, onni, kuin on ihmisyys, tuo kuolematon, jonka kuoleville soi Taivaan Rakkauden äärettyys. Mitä he tahtoo? Miks he elää? Mille? Jäämeren tuuli heiltä tunteet hyys. Ken koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää, ja siksi ikuista, kun on se--tyhmää!

Nää raakalaiset! Joudun raivoon, joskaan niin pitäis ei Jagellon tyttären, mut kun ma aattelen, he ettei koskaan tajua tulta hengen korkeuden, ma säälin, että tähän roisto-roskaan sun täytyi valtiaaksi vaivaisten, jotk' eivät tiedä ees, ken olet sinä, keit' oomme me ja kuka olen minä!

Tää Turjan heimo! Niin ei varmaa mikään, kuin ettei koskaan kuuna päivänään se täällä nää, vaikk' eläis ijäst' ikään vertaista näiden kahden kruunupään, ja vaikka ei se iki eläisikään, siks elää se, ett' tulee näkemään, kuin käy sen heimon, joka herttuansa vain tarun lukee aikakirjoistansa.

Nää pohjanperäläiset! Jos he tietäis, mink' armon teemme heitä halliten, he eivät halpuuttansa enää sietäis, vaan hankkisivat valta-istuimen, me jolle lauluin, harpuin, huiluin vietäis, min vartioisi miekka vapauden, ja nähtäis, kuinka kesken jäätä, lunta on pohjolassa uusi valtakunta.

Juhana, tiedän moista miettiväsi, mun siitä salli sua varoittaa. Sa muista: täytyy olla pää ja käsi, jos tavoitella tahtoo valtikkaa; pää oomme me, ja uskot mielelläsi, ett' on sun kätes suuri Suomenmaa, siks aiot kapinaan sa kansan nostaa ja siten vehkeet Eerik-veljes kostaa.

Ah, Juhana! He sua rakastavat, niin luulet, luotat, että pety et, mut heillä rakastaa on toiset tavat kuin meillä: sutten, jotk' on nälkäiset. Jos voitat, laativat he juhlalavat, jos et, niin mestauslavat, kirvehet, ja sun he kieltää veljes tuiman tullen, suo purppuraksi punapaidan sullen.

Ei, Juhana! Ei meille jäänyt muuta kuin lemmen laaja valtakunta tää. Jos kuulla tahdot linnun-laulupuuta, kuin mua kutsut, jätä tuumat nää! Siks syleilkäämme, antakaamme suuta, ja ohi olkoon tämä myrskysää: ma koen kolkkoutta maasi kestää, jos lupaat haavehesi hullut estää.

LUNA MENDAX.

Kuu kylmä autiolla taivahalla! Ah, nainen lempimäni, noinko liet? Kun paistat, silmistäsi paistaa halla, valaiset sentään elon aavan tiet, joit' astun, mietin mieliä ankealla; et anna onnea, mut pelon viet, ja korpikuuset polun kahtapuolta ne kummeksii, kun kuljen ilman huolta.

Sa saavuit kutsumatta: nousit kuni lait luonnon nousee eteen uhmaajan, et tullut niinkuin kauan-kaivattuni, vaan niinkuin tulee tieto Jumalan, et niinkuin kaunis haave, armas uni, vaan niinkuin varmuus tutkimattoman, kuin selviö, jot' epäile ei kukaan, vain kaikki järjestyy sen järjen mukaan.

Et mitään vaatinut, vaan paljon annoit, siks oon Sun suhtees aina velkainen, et suonut kaikkeas, vaan kaiken kannoit, mi liioin painoi mieltä murheisen, et suulla vannonut, ja sentään vannoit ain olla ylin ystäväin; ma en lähetä voi, en loitota: mun täytyy siks vartoa kuin selvä selvittäytyy.

Ja sentään on kuin palais syksynpuistot, puutarhat kummat tuoksuis tulvanaan, ja vieris virrat oudot, virransuistot, kaupungit nostais kaukotornejaan, kun syttyy sydämessäin jälleen muistot nuo armaat kaksin-olon autuaan, ja on mun kera nainen musta, muudan, mi paista ei kuin syksyn kylmä kuudan.

Ei, hän on armas, nuori, hellä, uhkee, kuin punapilvi lämmin leimuaa, hän sulkee silmänsä, ja ruusut puhkee, ne aukaisee, ja pilvet aukeaa, hän rakastaa kuin luonto toinen, muhkee, kuin taivas etelän, kuin aamun maa, ja päänsä päällä rakkautensa rusko on niinkuin elämän ja onnen usko.

Kuu kylmä autiolla taivahalla! En tiedä, ehkä nähnyt unta lien, vain yksin vaeltanut maailmalla, kuin käyn nyt kujaa tämän korpitien ma haaveksien miellä hallaisalla; mut sentään hautahain tuon tunnon vien: ei ollut olentos kuin syksyn kuudan, vaan olit kuin tuo musta kukka muudan.

CARMEN RUSTICUM.

Ma kuljin kerran erämaassa, kuulin sen korpihonkain kieltä korkeaa, ne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin tään kansan virttä vavahduttavaa, tuon ensin ääniksi vain metsän luulin, mut kuulin sitten: kaikui kaikki maa, sen kivet, kannot, viidat virttä samaa, tään kansan kieltä, kansain unohtamaa.

Tuo sävel sydämeeni tunki tumma, kuin ois se ollut sieltä kotoisin, tuo multa mielen kiehtoi laulu kumma, kuin käynyt oisin kuoroon kappelin, soi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa, ma outoon hiljaisuuteen himmenin, ja hartahasti niinkuin lasna liitin ma kädet ynnä Kaikkivaltaa kiitin.

Ma kuulin niinkuin kehtolaulun armaan ajoilta, joita aavista ma en, ma elin niinkuin esikauden harmaan inehmo kanssa luonnon ihmeiden, mun vaistoni lie olleet poissa varmaan, ma elin maailmoissa muistojen etäisten, kummallisten, lapsellisten, kuin sinipiikain silkkihapsellisten.

Ja kas, ne astui kaikkialta esiin ilmasta, puista maan tään haltiat, ne nousi aalloille, ne vaipui vesiin, kiveltä kivelle ne kiikkuivat, ne kutsui kauas kaunihimpiin kesiin, kun kypsyi toiset toivot, unelmat, kun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta uneksi täällä onnellisten unta.

Ne lauloi: »Mik' on meidän herttualla? Hän erämaita yksin ratsastaa. Hän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla tuul' ulvoo, huokaa synkkä metsä, maa. Yön, myrskyn halki, rakeen rankan alla, hän samoo eikä rinnan rauhaa saa. Hän Liivin linnojaanko miettii, vaiko jo hänet raivottaret saaliiks saiko?

Ei, naista nuorta miettii hän, mi taivu ei miehen tahtoon, joskin miehelään, mi mielellään ei sulhon syliin vaivu, on niinkuin kukka alla hangen, jään, ei liikaa uneksi, ei haavein haivu, vaan oman pitää pystyn, korskan pään, ja siten hengen viepi herttualta, tuo linnan valtiatar neitivalta.

Ei tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi kuin on hän itse: nyt hän havahtui. Jos mieltä murheisen tuo lohduttaisi, mit' tässä maassa kerran tapahtui, joelta Tuonen tarun toisen saisi hän kuulla, missä kumma joutsen ui, ja kunne kerran keskeen virran jäisen upotti lempi liedon Lemminkäisen.

Hän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa, tää vannoi, ettei kiitäis kisoihin, mut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa, tää että hylkäis taistot hyvätkin, ja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa, ja miekkaan paloi mieli sankarin; kalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa kuin kuudan hiipi pitkin pellon viljaa.

Hän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori, hän murti suuta, mustaa haventaan, hän miekan vyötti, sotatielle suori ja tuli vihdoin tummaan Tuonelaan; ois siellä vieläi, ellei äiti-muori ois hoivaellut hänen haavojaan; tuost' uros uljastui, mies miestyi sorja, mut ollut enää ei hän naisen orja.»

Mun mielein tenhos tarun taika kuuma, ma vannoin maahan, kansaan kuuluvain, jonk' oli oksapuilla moinen huuma, ahoilla leikki lemmen haltiain; siit' asti ollut mun on mielituuma Turusta tehdä linna valtiain, min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli ja hovimiel' ois Suomen honkain mieli.

AD MANES.

Kun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu, maan muodot taipuu tahtoon Jumalan, kun moni armas haave maaksi maatuu, tie verta tiukkuu uuden maailman, kun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu edessä kauhun aina kasvavan, niin kaunis kulkea kuin kuutamolla on silloin kuollehien kalmistolla.

Ne nukkuu hiljaa, miehet mielen, voiman, ja vaimot, kotiliettä vaalineet, urohot aatran, hengen aateloiman, tai taiston jäyhän miekkaa mitelleet, työn jättiläiset, tuollapuolen soiman ja kiitoksen, on turhat kyyneleet: kuin menee merten taakse iltatähti, kointähtenä taas noustakseen, he lähti.

On heitä mennyt monen monta tuonne ylintä ystävää ja tuttavaa, min muistuu mieleen joka kasvonjuonne, min piirteet tuntee kaikki kansa, maa, niin monta, jonka kunto, kirkas luonne viel' elonpäiviämme kirkastaa, myös niitä, jotka kuolo vaati varhain, mut joista riemu nyt on tähtitarhain.

Nuo taatot harmaat, jotka hauta nieli, nuo maammot armaat, tulleet Tuonelaan, jos kuulis, että kumpuin näiden mieli ois kerran noussut kukkaan, kunniaan, ett' elpyin, viljeltynä viidan kieli sois Lapinmaasta saakka Laatokkaan, he tuntis, itkein tuvat tulvillensa, jo katkeavan kuolon-kahlettensa.

Mit' on tää? Taikaa vaiko unta? Säen taivaasta sinkoo keskeen kuolon yön, ma kuoron kuulen, valon oudon näen, mi tulee tuoltapuolen tähtivyön, se nousee, laji laaja nurmen-väen, se saapuu, sankar-suku tyynen työn, ja niinkuin Manan koski paasipaltain se virttä veisaa korkeampain valtain:

»Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti tään kansan parhaimpien sydämiin, kuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti, kuin totuus, joka juuttui jumaliin, kuin elämä, min vaatimusta toisti he vielä kuolinvuoteellansa niin, se että säilyy sydämissä nuorten, kuin hehkuu uhriliekit helkavuorten!

Eik' enää sammu koskaan Suomenmaasta se tuli, tulkoon mikä tuulispää, kuin kuohukoonkin pohjamutain saasta, kuin heilukootkin hetken huiput nää; on paikka, miss' ei päivän kielet haasta, pyhäkkö, kunne soi ei myrskyn sää, tuo templi muiston, kerran toivon kehto, ja voiton, maineen, laulun laaker'-lehto.»

Ja minä, laulut lehtoin toisten taitain, tuon tunnen niinkuin oma kutsuis maa, soi helke hillebardein, rautapaitain, ritarit rientää, liput leimuaa, ne yli ryntää elon, kuolon aitain, ne pois kuin rautamyrsky ratsastaa, ne nousee, mennen merta, maata pitkin, Tavastit, Kurjet, Hornit, Flemingitkin.

Ah, Catharina! Enää en ma kestä, lupauksen rikon, jonka Sulle tein. Mua ällös epää, enää ällös estä! Riveihin syöksyn Suomen ritarein, lyö liekki outo Suomen sydämestä, se valtaa, tenhoo, syttää sydämein, käyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun! Nyt arpa lyödään Eerikin ja minun.

NIL NISI MORS.

Yö on niin pitkä, kolkko vangin koppi, mun hyvät henget kaikk' on hyljänneet. Siis tuta täytyikö mun tääkin soppi, nää nähdä kammon jylhät jyrkänteet, ett' oppisin, mit' orjanmieli oppi, ett' tunnon tuskan kuumat kyyneleet mun kastais katuvaisen poskipäitä, jok' äsken vielä vietin omien häitä?

Ei koskaan, koskaan! Surustain ma suurrun kuin tarun jätti, jonk' ol' äiti Maa. Jos murheen multaan lyöty lien, ma juurrun sen helmaan, juon sen voimaa voittoisaa. Tään alle ankaran jos kuorman kuurrun, ansaitse armoa en korkeaa, ma että synnyin kruunupääksi, että en elää voi ma elon y1peydettä.

Isomman itseään he kammitsoivat, siks keltään, koskaan pyydä anteeks en! He viedä vallan merkit multa voivat, mut henkeni on herttuallinen; he minut paikkaan tähän pahaan toivat, ma pidän aarteheni ainoon sen, min perin taatoltani uljahalta, min mulle antoi Taivaan kaikkivalta.

Ma pystypäänä käydä tahdon kautta eloni tarun, kuoloon kruunatun. Jo tiedän, mua vainotaan sen tautta-- ah, Eerik, Eerik, hyvin tunnen sun! Mua valmis vartoo vainajain jo lautta, mut vaikka Kharon kohta korjaa mun ajaen airoin alhon tumman tiehen, minusta saa hän purren kokkamiehen.

Ja nainen nuori, vierelläin mi makaa, myös viime matkallani vierelläin on seisova kuin Pallaan patsas vakaa Manankin mahteja näin viehättäin, sen muotonsa tuo marmor-tyyni takaa ja poven päiväkummut kukkapäin; ma niitä suutelen ja hiljaa kuulen, hän kuinka herää humistessa huulen:

»Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä, meill' yks on tuska lemmen, yksi tie, me käymme yhdess' yön ja päivän teitä mik' eessä elon armolahja lie, se suokoon kukkia tai kyyneleitä, meit' autuaita sama arpa vie ain autuudesta autuuteen, kuin kantaa hääpurtta yö päin punapilven rantaa.

Ja tiedätkö, on pilvein tuolla puolla mun valtakuntani, on onnen maa, miss' osataan myös armaan eestä kuolla, ei yksin huoata ja armastaa, sun suuteloihis kuolla tahdon tuolla, jos tääll' en heidän vainoltaan ma saa, tai tahdot ennemmin, sua että lemmin vain sydämessäin vielä ijäisemmin.

Ne houkat! Niinkuin Fatum itse kulkee yl' ihmisriemun, ihmistuskankin, niin kulkee Lemmen kaikkivalta, sulkee syliinsä kaikki suonin sykkivin, ja mulle haastamaan he tulla julkee, sun että heljän, hyvän hylkäisin, min luona myrskyisen on olla lauha, min luona rauhattoman mull' on rauha.»

Jagellon tytär, suljen suudelmiini sulosi, sikskuin koittaa päivän koi! Ma Sinuun miellyin, Sinuun kierryin kiini, en Sua ilman elää, kuolla voi. Punainen huuliltasi purskuu viini, ma kuulen, maasi satakielet soi, ja suurta suudellen Jagellon lasta ma olen vapaa joka vankilasta.

CHORUS MYSTICUS.

On tuskan tuttu jalo Vaasan suku, tuo suuri hyveissään kuin paheissaan, myös laaja Sforzain rikosten on luku, Jagellot julmat maissa mainitaan, Jumalan armost' teill' on päällä puku, min hurmevirrat vihki purppuraan, siis kuulkaa, kaunokaista lasta kaksi, se kuink' on huuhdottava valkeaksi.

Vain rakastakaa toisiannel Lempi on lahja teille taivaan ylimmän, myös suotu teille hekkuman on hempi ja hellyys, tähkä onnen täyttyvän, maa että oisi teille etäisempi, lähempi taivas, kussa kutsuu Hän luo milloin luotujaan kuin myrsky, milloin kuin lounatuulen kuiske kuudan-illoin.

Vain rakastakaa toisianne! Vihan tuo lempi tullessaan, se tuntekaa! Syvyydet nähkää sydämen ja lihan, maat, joita aatos yksin aavistaa, jumalten kaltaisia olkaa ihan, mit' teille onni suo, se ottakaa! Näin hetken hurmioita kunnioittaen te käytte eespäin ijäisyyttä voittain.