Part 7

-- Olisi se saatu, sanoi Manu miehille, -- jollette olisi maanneet siellä pensaan juurella.

Ehtoollisen aikana katseli Annastiina levottomana mieheensä. Kun ei vain Juha olisi ajatellut sitä, ettei tahdo jäädä tähän Joutsiaan -- tahtoo ehkä koko talon myydä tukkiherroille, niinkuin Simola kohta kuuluu tekevän. Hän istui ajatuksissaan ja näytti alakuloiselta. Voi, voi tuota Juhaa, jos vain sitä ajatteli!

-- Käyn vähän kotona, sanoi Juha siunattuaan ja lisäsi samassa: -- Raossa, jahka pääsen saunasta.

Sitä se vain ajattelee, huokasi Annastiina itsekseen. Sitä se vain pitää kotonaan!

Juha oli väsynyt ankaran niittämisen perästä ja mielenliikutukset, joihin hän oli aivan tottumaton, olivat nekin puolestaan uuvuttaneet. Saunassa olivat kaikki myrskyt tauonneet ja vain haikea mieli jäänyt jäljelle. Hän ikävöi veljeään ja siskojaan.

Astuessaan tanhuaa kotiniityn ohi ei hän saattanut olla luomatta sinne silmiään. Hänen teki mieli nähdä viikatteensa jälki. Puhdas se oli, puhdas ja tasainen... paitsi siellä täällä, missä kivet olivat tehneet haittaa. Mutta hänpä vielä puhdistaa nämä maat kivistä! Sileiksi kuin pöytä tekee hän Joutsian pellot.

Hän hätkähti: hänhän oli päättänyt jättää Joutsian! Se näytti sentään olevan vaikeaa sekin. Sitäköhän hän tässä olikin surrut? Oli hän sentään rakentanut niin monet tuulentuvat tähän Joutsiaan, että se oli käynyt hänelle rakkaaksi, ja tänään niittäessä oli tunne ikään kuin vahvistunut. Ihmeellistä se oli!... Jollei vain olisi ollut Akselia -- mutta Akselin kanssa ei hän osannut olla, ei mitenkään... Hän heitti niityn silmäilemättä ja asteli nopeasti ohi...

Mutta ei hän ollut kauankaan astellut, kun hän näki Rason vainioilla miehen tulevan vastaan päin. No, no... jo nyt jotakin, velihän se olikin! Vedet rupesivat tunkemaan Juhan silmiin, hän tihensi askeleitaan ja hymyili, kaiken aikaa niellen jotakin, joka nousi kurkkuun. Kun he keskellä vainioita ojensivat toisilleen kätensä, ei Juha saanut sanaa suustaan. Veli oli reippaalla tuulella kuten aina ja teki Juhalle joukon kysymyksiä, ennen kuin sai vastausta yhteenkään.

Päivän punainen pyörylä painui alemma ja alemma ja tipahti vihdoin pienenä kultaisena keränä metsään. Veljekset vain yhä astelivat edestakaisin maantiellä. Oli Juha jo saanut suunsa auki. Kaikki hän kertoi, sanoi senkin, että hän Annastiinan kanssa haluaisi muuttaa vanhaan porstuanperäkamariin Rasoon. Mutta sille tuumalle nauroi veli.

-- Tulee se miehelle lopulta ahtaaksi. Ei taloja sentään niin heitetä kuin kiviä aidan taakse. Älä sinä ole milläsikään. Kestät tämän kesän, tulee syksy, jätät nykyiset palkolliset pyytämättä, otat uudet. Minä annan vaikkapa meiltä väkeä. Otat Epramin, niin saat kelpo miehen. Kyllä sinun sitten kelpaa! Hankitaan rahaa: maksat Akselille ruplat kouraan, niin hänellä ei ole mitään sanomista.

Hetkeksi jäivät veljekset ääneti seisomaan vainioiden laitaan, sillä he seurasivat hevosta, joka tulla lönkötti tiellä. Hallpumin lihava liinaharja hevonen se oli! Kauppias oli itse ohjaksissa ja tavaraa näytti olevan rattaiden täydeltä. Tultuaan miesten kohdalle nosti hän liukkaasti lakkiaan ja kysyi mitä kuuluu.

-- Jopa täällä on kotiniittykin poikki, sanoi hän sitten naurussa suin. -- Ei sitä ennen sellaisella kyydillä ole Joutsiassa kuljettu.

-- Eipä saatu kaikkia, sanoi Juha hyvillään kiitoksesta.

-- Enhän minä enää missään heinää näe! väitti kauppias ja katseli silmiään siristellen pitkin vainioita. -- Jaa, tuo kulma tuolla. No, se on niin vähäinen!

Sitten hän nosti lakkiaan ja jatkoi matkaa.

-- Ei taida olla hullumpi mies tuo kauppias, sanoi Juha veljelleen, vaikka minä kauhistuin, kun tänään kävin Tulettänessä.

-- On se ystävällinen mies, myönsi Kallekin. -- Kun vain pidät silmäsi auki. Minä en unohda sokeritoppaani.

Tuli jo myöhäinen ja veljeksiä alkoi raukaista. Ennen kuin he erosivat, sanoi Raso vielä:

-- Kyllä se Helena nyt lupaa ottaa miehen. Sunnuntaina pitäisi Haimalan tulla meille.

Ja Juha kysyi:

-- Millä mielellä Helena on?

-- Kaipa se vähän vaikealta tuntuu, kun hän on sitä pappia niin odottanut.

-- Itkeekös Helena? kysyi Juha taas.

-- En minä sitä niin ole katsellut, mutta uhkamielisesti se kumminkin nauroi, kun läksin.

Ikävä heillä kaikilla oli ollut Juhaa, mutta naisväellä oli ollut niin paljon tekemistä, etteivät olleet ehtineet käydä Joutsiassa.

Taloissa olivat jo kaikki asettuneet levolle. Ruisrääkkä kaihersi, sumut kokoontuivat soille. Reisumiesten hevoset helistivät pieniä tiukusiaan Joutsian pihalla. Ne olivat riisutut kuormien edestä ja köytetyt kiinni rattaisiin. Siinä ne söivät tuoreita heiniä tai kauroja pussista, joka oli köytetty pään ympäri. Ne olivat pieniä, laihoja hevosia; mikä oli peitetty loimella, minkä näkyivät selkärangan luut peittämättöminä. Toisten kupeilta olivat karvat kuluneet pois, toisten niskaa oli sitolkka syönyt. Annastiina pujottelihe kuormien välitse kellarin syrjälle ja tähysteli siitä tielle, jolla hänen miehensä ja Rason isäntä astelivat. Olisikin Juha jo tullut kotiin!

Annastiina oli oikeastaan reipas tyttö. Hän oli tottunut viemään voita ja muita maamiehen tuotteita kaupunkiin, hän osasi asettaa hevosen, olipa hän monesti kekseliäisyydellään pelastunut juopuneitten käsistä, kun ne olivat olleet ajamaisillaan hänet kumoon. Ei hän lapsenakaan ollut mikään pillipiipari. Mutta tultuaan aikuiseksi ja ruvettuaan ymmärtämään, että talo ränsistymistään ränsistyi, oli hän käynyt totisemmaksi. Hän oli pelännyt, että isä vielä veloista möisi Joutsian. Ja mikä kumma rakkaus hänellä pitikin Joutsiaan olla, ettei hän olisi tahtonut sieltä muuttaa! Jos Juha ja Rason isäntä paraikaa puhuivatkin Joutsian myymisestä...

Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain veti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli liikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti häntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten kellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.

Annastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia. Hallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin. Hän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut vaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään vastaan ja rupesi heti puhumaan:

-- Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän talon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai Hallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä kysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä minä tätä heitä... Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?

Hän katseli Juhaan pitkästi ja melkein kuin itkuun tyrskähtämäisillään.

-- Niin, sanoi Juha hämillään, -- kyllähän minä sitä vähän ajattelin, kun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon...

Annastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha koskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.

-- Älä nyt, sanoi hän. -- En minäkään enää ajattele sitä. Velikin sanoi, että on paras maksaa Akselille ja...

-- Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. -- Mutta en minä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on sentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso joutuisi vieraille?

-- Enhän minä sitä tahtoisi. Eikä päästetä Joutsiaakaan.

Annastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi hän Juhaan katseensa ja sanoi:

-- Sano se oikein niinkuin Jumalan edessä, että minä saisin rauhan.

-- Sanon, sanon: ei päästetä!

Juha hymyili hyväntahtoista hymyään ja sulki syliinsä nuoren vaimonsa. Hän oli tottumaton hyväilyihin ja syleileminen kävi kömpelösti, mutta Annastiinalle se teki niin hyvää, että hänen kyyneleensä vaihtuivat ilon itkuksi.

He pelästyivät molemmat hellyyttään, kun kaukaa maantieltä rupesi kuulumaan rattaiden röykettä. Ei heidän olisi tarvinnut pelästyä. Sillä kahden he seisoivat vajassa eikä heitä nähnyt muut kuin Hallpumin punainen kissa, joka hioi kynsiään aidalla.

V

Siitä elämä sitten alkoi hiljalleen mennä huristaa eteenpäin.

Ei Juha enää ajatellut muuttoa Rasoon, mutta oli se hänellä kuitenkin ikään kuin jonakin kaukaisena hätävarana, että jollei tästä millään lailla suoriudu, niin muuttaa sitten.

Joutsiassa oli sentään aika paljon mukavampi olla, kun Akseli oli poissa.

Rason isäntä oli toimittanut veljelleen rahaa ja Akselille oli laskettu perintöosa kouraan. Paljon hän sai, aivan liian paljon, mutta olihan sitten edes saanut eikä voinut moittia.

Rahat saatuaan tekeytyi hän yhtäkkiä ystävälliseksi Juhalle. Se oli vain sitä varten, että hän todella oli päättänyt lähettää puhemiehen Helenan luo. Hän hankki kaupungista lahjoja ja lähettikin. Mutta saattaahan sen jo edeltäkäsin arvata, mitä Rasossa vastattiin. Isäntä nauroi koko tarjoukselle ja Iita torui. Helena ei näyttäytynyt puhemiehelle ensinkään. Silloin suuttui Akseli silmittömästi, tuli tuiskuna Rasoon, haukkui isännän ja Iitan pahanpäiväisesti ja vaati saada tavata Helenaa itseään. Hän kävi niin suurisuiseksi, että isännän piti taluttaa hänet pihalle. Siinä hän kirosi ja raivosi, mutta mikään ei auttanut!... Niin vihoissaan hän kuitenkin oli kotiväelleenkin, ettei hän ottanut ollakseen yötä Joutsiassa, vaan vietti pari vuorokautta Tulettänessä, valjasti sitten hevosensa ja läksi omaisilleen hyvästiä sanomatta maailmalle. Vanha emäntä seisoi portilla, oikoi käsiään ja rukoili, ettei hän toki tuolla tavalla eroaisi kodistaan, ties vaikka sattuisi matkalla kuolema. Mutta Akseli viritti vastaukseksi niin rivon laulun, että vanha Johanna kauhistui. Ja itkien hän seisoi portilla ja katseli poikansa jälkeen, kunnes tämä katosi näkyvistä.

Jonkin ajan perästä kuului Keihäsjärvellä huhu, että hän oli vaihtanut hevosensa markkinoilla ja että hän eräissä häissä oli rikkonut ikkunaruutuja. Heitä oli ollut suuri liuta poikia yhdessä ja he olivat pahanpäiväisesti pelottaneet koko hääkansan.

-- Saatte nähdä, sanoi vanha Joutsia, -- että se vielä tuodaan kruunun kyydillä kotiin. Juo kaikki rahansa, se penikka, ja on sitten taas tässä vastuksena.

Vanha emäntä istui kädet ristissä ja huojutteli ruumistaan, ikään kuin olisi rukoillut. Ja ainahan hän rukoili, kovia kokenut vanha vaimo, jonka ainoa turva oli Jumalassa.

Annastiina oli niin tuskastunut Akseliin, ettei hän mitään toivonut niin hartaasti kuin että poika pysyisi poissa, missä hyvänsä, kunhan ei vain tulisi Joutsiaan riitelemään. Huolia ja vastuksia oli kyllä muutenkin.

Talonväet olivat niihin sentään tottuneempia -- enimmän ne kiusasivat Juhaa.

Istut parhaassa rauhassasi: tulee mies vaatimaan, että hänelle maksettaisiin palkka ojankaivuusta.

-- Koskas sitten oja on kaivettu? kysyy nuori isäntä, joka ei tiedä tästä asiasta mitään.

Silloin vieras mies mättämään suut silmät täyteen, että tämä on sellainen talo, ettei tästä koskaan saa saataviaan. Tässä on niin viraton isäntä, että hänenkin on täytynyt vuoden ajan odottaa. Juhaa hävettää suuresti tuo tuollainen älmentäminen. Hän tietää, että Hallpumin puolella kuunnellaan korvat hörössä, Saarasta alkaen hyppää joka akka raitille. Ja maantienkulkijat pysäyttävät hevosensa ja jäävät suu auki ahmimaan... Ja sitten lentää huhu lentämällä maailmalle, että Joutsiassa tapellaan... Juha päättää jo ottaa omista rahoistaan ja työntää miehen kouraan, jotta saisi hänet tuosta pihasta haukkumasta. Mutta samassa raottaa vanha Joutsia oveaan ja tupsahtaa kuin tuulispää pihaan. Eivätkä akatkaan voisi riidellä sen rumemmin...! Äijät syytävät toistensa silmille sellaista sotkua, että Juhan tekisi mieli lymytä maailman ääriin. Mutta miehet eivät päästä irti! Kumpikin repii puolelleen.

Ei sitäkään ole hauskaa katsella, kuinka Simolan emäntä aina taivaltaa Tulettäneen hakemaan miestään kotiin. Hän on sentään oikeasta kodista, ja noin hänen nyt täytyy häpeillen hiipiä, huivi silmillä. Hän kiertelee, raukka, nurkkien takaa ja säpsähtää kuin varas joka risahdusta. Kuinka hän onkin käynyt huonoksi! Kohta ei hänellä enää ole yhtään eheää vaatetta yllään... Ja tyhjin toimin hän aina saa Tulettänestä kääntyä. Sinne jää Santtu vain... Vaimo itkee, vetää silmilleen huivin ja käy kiivaasti, ikään kuin pakenisi...

Juha huokaa häntä silmillään seuratessaan, ja hänen rintansa päällä on kuin vuori. Tätä hänen pitää katsella, aina, aina vain, kymmeniä vuosia!

Vanha Joutsia marisee alituisesti. Se koskee aina sitä yhtä ja samaa.

-- Sinä olet liian pehmeä, sanoo hän vävylleen. -- Etkös sinä nyt ensinkään osaa räiskiä? Näytä nyt kerrankin miehille, että olet isäntä!

Kas, Eerikki Aaprahaminpoika on tottunut räiskeellä ja melulla ajamaan asioita, ja hänestä tuntuu siltä kuin ei mikään asia menisi eteenpäin, jollei kuulu pauhua perässä. Juha taas on tottunut siihen, että elämä kulkee tyynesti ja tasaisesti, yksi päivä samalla lailla kuin toinenkin.

Hallpumista riittää vanhalla Joutsialla alituista nalkuttamista. Jos hän kauppiaan päässä näkee uuden lakin, niin hän raivostuu. Siinä, juuri silmien alla, se rikastuu rikastumistaan, se kettu, se punainen perkele, jolla on kissakin punainen... Eikös olekin hullua, että sillä pitää kissakin olla punainen! Ja tälle sukkelalle asialle täytyy vanhuksen nauraa katketakseen. Mutta samassa hän muistaa, ettei kauppiaalla, kun hän Joutsiaan tuli, ollut muuta kuin parin villanaulan hinta ja viinapullo. Jumal'avita, ei ollutkaan! -- ja silloin hänen sisunsa paisuu.

-- Etkös sinä vätys, osaa ensinkään suuttua? ärjäisee hän Juhalle. -- Etkös sinä näe, kuinka meillä kaikki lahoaa?... Tällaista nuttua minä käytän, kun ei ole varaa uuteen!

Hetkiseksi leimahtaa puna nuoren isännän kasvoille, mutta hän ei hyvään aikaan puhu mitään, imee vain piippuaan. Hänen kielellään kyllä kieppuu: minunko syyni se on? Mutta ei hän sentään viitsi vanhalle miehelle.

-- Minkä sille nyt voi, sanoo hän vihdoin tyynesti.

-- Vai ei sinulla ole muuta sanomista? panee vanhus ja hänen silmänsä pullistuvat.

-- Mitäs se sitten puhumisesta paranee? Eihän kontrahtia saa tekemättömäksi.

-- Kontrahtia! Petosta se on koko kontrahti! Sen saa koko paperin laissa rikki. Minä olen vanha mies enkä enää jaksa riidellä, mutta sinä olet nuori.

Juha ei puhu mitään -- sillä mitäpä hän oikeastaan voisi sanoa!

Eräänä päivänä tuli vanhus suurella uholla vävypoikansa luo.

-- Kuule, nyt se varmaan aikoo hakkauttaa sen koivikon siitä... siitä... tiedätkös? Jonka minä sinulle näytin ja jota minä olen säästänyt omiin tarpeisiin... Se niin tänään kierteli sitä koivikkoa...

Kun vanhus aikansa oli älmentänyt, lupasi Juha lähteä Tulettäneen puhumaan kauppiaan kanssa.

Hänen olisi oikeastaan aikoja sitten pitänyt käydä Hallpumin puheilla, hän oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta mitenkä lieneekin koko meno ollut niin vastenmielistä.

No niin, koska kumminkin oli mentävä, niin saattoihan mennä yhtä päätä. Juha muutti tuon tien toisen takin ylleen ja läksi Hallpumin puolelle.

Siellä vallitsi kiire ja juokseminen, sillä sattui olemaan lauantai. Mitattiin viinaa, kahvia, sokeria, saippuaa. Ostajat maksoivat rahassa, villoissa, sianharjaksissa tai jauhoissa. Kaikki tavarat kelpasivat Hallpumille. Rinkeliä ja orehkia annettiin kaupanpäällisiksi, kotiin vietäviksi. Suunavaukset otettiin jo ennen kaupantekoa krouvikamarissa.

-- No, kerrankin näkee isännän! huudahti kauppia iloisesti, kun Juha astui sisään. -- Istumaan, istumaan! Toimitapas, Saara, rommikahvit!

Siinä oli muitakin isäntämiehiä pöydän ympärillä. Puhuttiin hevosten hinnoista. Juha ei pitkiin aikoihin päässyt ääneen, he puhuivat niin yhtä mittaa.

-- Isäntä istuu vain rauhassa, liukasteli kauppias eräälle miehelle. -- Kyllä minä toimitan tavarat rattaille.

-- Eikös isäntä ota mitään tuliaisia emännälle? sanoi hän samassa toiselle miehelle. -- Minulla olisi tässä niin kaunista karttuunia, vasta Pietarista saatua.

Juha hörppäsi rommikahvia ja mietti itsekseen, että onpa se todella kaunista karttuunia -- mitäs jos ottaisi Annastiinalle röijyksi? Mutta ei hän tahtonut päästä kauppiaan kanssa puheisiin edes senkään vertaa, että olisi pyytänyt karttuunia. Kauppias liikkui kuin sukkula. Asiat koivikosta ja koko tästä alituisesta rakentamisesta -- ne oli varmaan jätettävä toiseen kertaan. Ehkäpä kauppiaalla sunnuntaisin oli aikaa enemmän.

Mutta äkkiä lähti siitä pois miehiä ja ennen kuin Juha tiesikään, ilmestyi kauppias hänen eteensä ja rupesi itse puhumaan juuri niistä asioista, joihin ei Juha ollut saanut kajotuksi.

-- Mitäs isäntä pitää meidän uudesta puotirakennuksesta? kysäsi hän, mutta ei odottanut vastausta, vaan lisäsi samassa: -- Se kävi jo niin tarpeelliseksi, kun olivat hiiret syömäisillään tavarat käsistä. Mistä niitä lienee sinne vinnille niin tullutkin! Nyt se vielä pitää panna punamaaliin, niin tulee mukavamman näköiseksi talonväenkin silmissä. Oikein minä tässä isäntääkin olen ajatellut, siellä Rasossa, kun on kaikki niin kaunista ja rakennettua ja täällä Joutsiassa kaikki taas on ikään kuin rappiolla -- niin, oikein minä isännänkin tähden ajattelin: pitääpä toimittaa se uusi rakennus punamaaliin.

Juha kävi sekä hyvilleen että hämilleen. Hänestä alkoi jo tuntua siltä kuin hän olisi ajatellut pahaa viattomasta ihmisestä. Eikä hän osannut hänen puheeseensa muuta vastata kuin että kyllähän se on kaunista, jos rakennuksen maalaa.

Samassa tuli huone taas täyteen miehiä, kauppias riensi mittaamaan heille tavaroita ja Juha jäi yksikseen. Akat kantoivat esiin voipyttyjään ja Hallpumska tuli niitä tarkastamaan. Hän otti voita pitkän kyntensä kärjelle, maistaa maiskuttteli, että kuului, ja rupesi moittimaan ja tinkimään.

-- Kertovat, kääntyi yksi miehistä Juhan puoleen, -- että teidän Akseli Hämeenlinnan markkinoilla oli vaihtanut oriinsa niin komeaan hevoseen, että piti maksaa sata hopearuplaa väliä. Mahtaakos se olla totta?

-- En minä vain tiedä, vastasi Juha. -- Niinhän sitä kerrotaan.

-- Kyllä maar se entinenkin ori olisi kelvannut! Oli sillä lihaa selässä ja kaula kenossa kuin herrojen hevosilla.

-- Eihän isäntä edes maistakaan, sanoi kauppias ja kaasi viinaa Juhan kuppiin. -- Hyvää ainetta tämän pitäisi olla.

Koivikko muistui samassa Juhan mieleen. Nyt siitä pitäisi puhua! Mutta eihän hän varmaan tiedä, onko kauppias aikonutkaan sitä hakkauttaa. Hän voi kovasti suuttua, jos häntä epäillään syyttömästi. Paras olisi kai vielä tiedustella, että tietäisi varmasti.

-- Saisinkos minäkin sitä karttuunia, pyysi Juha ja hymyili ikään kuin anteeksi pyytäen ajatuksiaan.

-- Paikalla! pani kauppias liukkaasti. -- Se onkin niin koreata. Ja vahvaa kuin nahkaa. Paljonkos otetaan?

-- No, yhdeksi röijyksi...

-- Jaa emännällekös tämä tulee? Aijai, kyllä sille nyt tulee hyvä mieli... Isäntä tekee hyvin ja käy katsomassa useammin. Toisina päivinä on rauhallisempaakin...

Ja Hallpumi saattoi Juhan portaille, kumarteli siinä ja hymyili, jotta suu venyi korviin asti.

Rommikahvit olivat saattaneet nuoren isännän hyvälle tuulelle, ja hän tuli kotiin karttuunipala kädessä, iloisena kuin saaliintuoja sodasta.

Kun vähän aikaa oli kulunut, huomasi hän kyllä, että hän aivan hyvin olisi voinut ottaa sen halkoasian puheeksi. Saamattomuutta se taas oli ollut. Mutta kuinka se kauppias osasikin olla niin ihmeellisesti, ettei sille saanut puhutuksi...

Juha pelkäsi, että vanha isäntä rupeaisi tiedustelemaan koivikkoasiaa, mutta hän oli hänkin sill'aikaa sattunut vähän juomaan vieraan kanssa, joka oli käynyt talossa eikä enää muistanut koko asiaa.

Eräänä päivänä, juuri kun Juha kesken kiireitä töitään korjasi kaivonkantta pihassa -- olihan se korjattava, kun sinne oli pudonnut sika, iso emäsika! -- pujahti siihen nuori nainen kysymään isäntää.

-- Kyllähän minä olen isäntä, sanoi Juha ja ihmetteli pelkoa tytön liikkeissä ja kasvoissa.

-- Minä tulin vain sitä, puhui hän hiljaa ja pälyili ympärilleen kuin pahantekijä, -- että jos isäntä voisi antaa minun lapselleni apua. Lupasi tämän talon poika naida, mutta niin kurjalle jäljelle jätti, ei vähintä apua antanut...

Tyttö itkeä tyrski hiljaa ja kuivasi silmiään esiliinaan.

-- Minä olen vasta itse tullut tänne, sopertaa isäntä ja jää neuvottomana katselemaan tyttöön. -- Ei Akseli nyt ole kotona.

-- Kyllähän minä sen kuulin. En kai muuten olisikaan uskaltanut tulla. Se on niin kovasti kieltänyt... Eikä se minulle mitään antaisi, ei suinkaan se omakseenkaan tunnustaisi. Siksihän minä nyt rukoilisin isäntää, että jos armahtaisitte. Minä olen käynyt niin heikoksi ja huonoksikin, etten tahdo kyetä työhönkään...

Mitä Juha taitaa hänen hyväkseen tehdä? Hän on varma, että tyttö puhuu totta. Mitäs muuta kuin hän menee Annastiinan luo ja puhuu asian hänelle. Annastiina kokoaa sitten naiselle mitä irti saa, ryyniä, herneitä, silakoita, leipää.

Joskus keskellä ateriaa tulla tupsahtaa naapurista poika sanomaan, että Joutsian kaurassa on pappilan hevosia. Karkaa sinne minkä ehdit, ennen kuin hevoset pääsevät sotkemaan aivan pahasti. Aita on huono, ei tarvitse kuin tönäistä, niin kaatuu jotta rytisee. Korjaa sitä sitten ja pönkitä kesken kiireitten! Ja vähänkös harmia on reisumiehistä!

-- Pankaa ovi ruoppiin! sanoo isäntä omille miehille, -- etteivät pääse sisään.

Kyllä sitä on koetettu sitäkin. Mutta silloin rytyyttävät vieraat ovea ja mölisevät niin pahasti, ettei kukaan saa nukutuksi. Lopulta ne kuitenkin on päästettävä sisään.

"Hurrit", Pohjanmaan ruotsalaiset käyvät täälläpäin toki harvemmin. Vain markkinoiden aikana ovat he kulussa, juuri silloin kun Tulittänessäkin liike on vilkkaimmillaan. Hurreilla on päässä suuret karvalakit ja käsissä mahdottomat kintaat, jotka ylettyvät kyynärpäihin asti. Ne ovat tulista joukkoa, ei niitä uskalla kukaan vastustaa. Oikein niitä täytyy pelätä, kun sattuu ainoaksi mieheksi kotosalle, niinkuin sinäkin yhtenä yönä, kun rengit olivat markkinoilla ja piiat yksin nukkuivat pirtissä.

Keskellä pimeää yötä rapisteltiin kamarin ikkunaa, jonka takana isäntä ja emäntä nukkuivat.

-- Tulkaa apuun, isäntä, hurrit tappavat! huusi piika.

Juha koppasi unen horroksessa ylleen hiukan vaatetta ja töytäsi ulos. Annastiina karkasi hänen perässään ja he tulivat pihaan, joka oli pilkkosen pimeä. Haamuina saattoi siellä täällä aavistaa jonkin valkoisen kuorman. Kuului hiljainen rouskina, kun reisumiesten hevoset pureskelivat kaurojaan ja tiu'ut helähtelivät. Ylinnä kuului rähinä pirtistä, kuten kiehuvassa padassa rasva keikkuu ylinnä.

-- Ne tappelevat, valitti tyttö, joka oli tullut rapistelemaan ikkunaa. -- Kaatuivat meidän päällemme sänkyyn. Olimme vallan kuoliaaksi pelästymäisillämme. Voi, voi, kun eivät tappaisi toisiaan.

-- Älä mene sinne, Juha, rukoili Annastiina. -- Antaa niiden tapella keskenään. Hurrit ovat aina olleet niin hurjaa väkeä.

Äkkiä välähti pirtissä tuli. Pimeästä pihasta saattoi nähdä paksun, liikkuvan möhkäleen, joka kieritteli pitkin lattiaa.

-- Jos polttavat pirtin! pääsi Juhalta ja samassa karkasi hän pirttirakennuksen kuistille ja repäisi auki oven.

Miehet kierittelivät lattialla kuin mitkäkin elävät möhkäleet ja eräitten kädessä välkkyi puukko. Rähinä kasvoi kasvamistaan. Peräpuolelta joku päästi pahan ulvahduksen: toverit olivat heittäneet yhden hurreista suureen kaukaloon, jossa oli taikinaa happanemassa. Samassa huomasivat puukkomiehet, että joku katseli ovella, ja silloin ei isännällä ollut muuta neuvoa kuin kiireen kautta paeta, sillä puukot kääntyivät häntä kohti.

-- Kun olisi edes Manu täällä, vaikeroivat piiat.

Manu ei sinä yönä nukkunut pirtissä, sillä hän lämmitti riihtä. Mutta eikös kumma -- ihan siinä hetkessä hän tuli pihaan kuin käskettynä ja ehdotti paikalla isännälle:

-- Minä puhdistan pirtin.

-- Älkää te, vanha mies, menkö sinne yksin, varoitti isäntä.

Mutta Manu vain hymähti ja meni. Eikä aikaakaan, kun siellä tuli pilkkosen pimeä ja rähinä loppui eikä kuulunut muuta kuin Manun ääni, onttona ja kumeana kuin haudasta. Sitten rupesi pirtistä lappamaan kiroavia, äreitä miehiä. Ja työ siinä oli, ennen kuin he rattailleen löysivät. Mutta yön selkään he läksivät ajamaan ja kujalta vain kuului melu ja rähinä. Poissa oli pirtistä jok'ikinen hurri.