Part 5

-- Se on sitten varastettu, hokee Hallpumi. -- Kyllä se vain meiltä vietiin. Näkiväthän sen kaikki, kuinka minä sen punnitsin... Kukas sen vei rekeen?

-- Minä itse sen vein, todistaa Hallpumska. -- Isäntä on pudottanut tielle.

Isäntä pauhasi, mutta eihän hän voinut saada asiaa todistetuksi!

Ja siinä sitä oli kuulemista, kun Tulettänessä tehtiin kellokauppoja. Hallpumi oli mestari sellaisissa asioissa!

Mutta mestari oli taas Saarakin alallaan. Sen myönsi Hallpumikin, vaikka hän useasti oli Saaralle niin äkäinen, että olisi tehnyt mieli pihalle viskata. Saara oli esimerkiksi keksinyt erinomaisen tavan laittaa viinasta rommia. Hän kokoili kaikenlaisia juuria, kuivatti ne, poltti sitten kahvinpaahtimossa ruskeiksi ja keitti niistä karvasta ruskeaa vettä. Kun sitä pani viinan joukkoon, niin ei sitä totisesti osannut rommista erottaa. Viinejä Saara niinikään osasi valmistaa. Niihin saattoi suorastaan panna samoja värejä kuin lankoihin. Laski sitten vain koreisiin pulloihin, niin ei kukaan osannut muuta uskoa kuin että ne olivat ulkomailta tuotuja. Paljon Hallpumeilta ostettiinkin viinejä. Rikkaat talot kyllä toivat tarpeensa kaupungista, mutta köyhemmät ostivat Hallpumilta ja nämä viinit olivat järjestään Saaran valmistamia. Sillä lailla sitä sentään sai kokoon rahoja!

Täytyihän Joutsian isännän huomata, että Tulettänen väet rikastumistaan rikastuivat ja että Joutsia köyhtymistään köyhtyi. Ei Eerikki Aaprahaminpoika ollut ainoa isäntä, joka teki tämän huomion. Kaikki mitä mies irti sai jyvistä, voista tai kananmunista -- kaikki se lopulta joutui Tulettäneen. Olihan kotonakin viinaa, mutta mikä siinä lienee ollutkin, kun sen viinan siellä Tulettänessä piti maistua paremmalta ja terveellisemmältä kuin missään muualla.

Johanna seurasi huolissaan miestään ja poikaansa. Eihän Akselikaan enää välittänyt mistään työstä, ei hän muuta tehnyt kuin istui Tulettänessä.

-- Mitä sinä siinä tollotat! sanoi Eerikki Aaprahaminpoika äreästi vaimolleen. -- Mistäs sitä juo, kun ei kotona polteta! Kukas sen viinanpolton kotoa hävitti, jollet sinä itse!

Se oli totta. Johanna oli rukoillut, kunnes Eerikki oli luopunut oikeudestaan. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Pahemmin vain juotiin kuin ennen. Ei Johanna enää muuta neuvoa tietänyt kuin rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen ja laskea kuormansa Hänen jalkainsa juureen. Kuinka monet kyyneleet hän jo oli itkenyt! Oli Eerikki häntä lyönytkin, oli jonkin kerran ajanut vuoteesta kylmään porstuaan. Ja kauheaa oli kuunnella kiroilemista ja Jumalan pyhän nimen turhaanlausumista. Ja lopuksi oli vielä se pelko, että juovat koko talon. Moni talo pitäjässä oli viinojen takia mennyt.

Oli Joutsiassa toki yksi mies, joka ei maistanut viinaa, jumalaapelkääväinen vanha Manu. Hän oli ollut talossa pienestä pitäen, ensin kyytipoikana, sitten renkinä ja muonamiehenä. Hänellä oli omat omituisuutensa eikä hän ollut kuten muut miehet. Hän tiesi kaikenlaisia vanhoja asioita ja hallitsi salaisia voimia.

Keväisin esimerkiksi, kun hevosia vietiin metsään, piti levittää tallin kynnykselle isännän vyöhihna. Jos hän vain ehti siihen ajoissa ja hevoset astuivat hihnan yli, oli niiden kesä turvattu. Mutta jos tämä jäi tekemättä, tapahtui niille pitkin kesää kaikenlaisia turmia. Eräänäkin kesänä se kaunis liinaharja orivarsa taittoi jalkansa ja oli lopetettava. -- Kylvinvakkaan siemenen joukkoon Manu aina tuppasi panemaan tulusrautansa -- sitten ei riihessä syksyllä tullut tulipaloa. Ja ensi lyhteen, joka syksyllä sidottiin, hän aina kuljetti parsille riihen nurkkaan. Siellä se oli säilytettävä kaiken puimisen ajan -- sitten tuli hyvä sato ja siemen iti. Sinä aamuna taas, jolloin lehmät päästettiin metsään, oli karjapiikojen mahdoton löytää sukkasiteitään. Veräjältä ne vihdoin löydettiin karjan sotkemina. Tällä tempulla oli suuri vaikutus karjan kesäonneen. Kerran oli eräs tytöistä juuri karjan kulkiessa veräjästä keksinyt sen jaloista sukkasiteensä. "Kas tuossahan tuo onkin ja minä kun sitä oikein hain!" oli hän huudahtanut ja siepannut siteen käteensä. Silloin oli vain kaksi lehmää jäänyt karjapihan puolelle, mutta eikös toinen niistä sinä kesänä kuollutkin punatautiin!... Tänä samana aamuna oli Manun myöskin tapana toimittaa kipollinen vettä paimenen niskaan. Sen täytyi tapahtua salaa ja emännän oli kaadettava tuo vesikipollinen.

Edellinen pappi oli kovistanut Manua siitä, että hän palveli pahoja henkiä. Eikähän sitä voinut kieltää, että hän käytti taikatemppuja, mutta ei hän ketään niillä vahingoittanut -- talon eduksi hän niitä käytti! Emäntä oli hänkin alussa koettanut nuhdella Manua, mutta sitten hän oli puolestaan tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala itse oli antanut Manulle erikoisen voiman. Manu oli muutenkin emännän ainoa uskottu ja neuvonantaja maan päällä.

Monena monituisena yönä, kun valkeat paloivat Tulettänessä ja viinarännit ympärillä ja pellolla rähistiin ja hoilotettiin, seisoivat he kahden Joutsian pihamaalla.

-- Kuinka suuren vallan Herra sentään antaa pahuudelle, sanoi emäntä itkien.

Manu ei puhunut mitään. Hänen suussaan hehkui lyhyt piippu ja silloin tällöin häämötti partakin näkyviin.

-- Vieläköhän meidän kerran täytyy lähteä tästä talosta, nyyhki emäntä. -- Isäntä on mennyttä miestä eikä Akselista ole talon pitäjäksi... En minä ole vielä saanut maksetuksi sitäkään velkaa, jonka tässä Manulta otin... Piti koettaa saada edes verot maksetuksi, ettei toki tulisi sitä häpeätä, että tultaisiin ryöstämään. Mutta kyllä kai se vielä tulee sekin...

-- Ei sen nyt niinkään tarvitse tulla, sanoi Manu ja sylkäisi.

Kuinka armottomasti Tulettänen pihamaalla rähistiin ja kirottiin! Varmaan siellä oli aika tappelu ja leikki kaukana.

-- Herra Jeesus siunatkoon! pääsi emännältä ja hänen kätensä kytkeytyivät ristiin. Onkohan tuo Akselin ääni? Jospa ne siellä vielä tappavat toisensa!

Manu kuunteli ääneti.

-- Jopa lakkaavat! sanoi hän sitten. -- Emäntä lähtee pois makuulle. Kylmähän tässä tulee.

Mutta ei emäntä kuunnellut, mitä hän sanoi. Eikä hän tuntenut kylmää. Polttava oli hänen sisässään tuska ja hätä.

-- Eihän tätä iät kaiket voi kestää, puheli hän hiljaa itkunsa seasta. -- Täytyyhän tästä tulla jonkinlainen loppu! Kyllä kai se vielä niin käy, että kauppias vie koko Joutsian... Kuinka sen ajatuksen pitääkin olla niin kova... Ja minä, onneton, joka sitä kestikievarin pitoa aina ruinasin! Olisinpa antanut kestikievarin pidon olla meillä. Nyt Jumala minua oikein rankaisee...

-- Mikä... mikä... virkkoi Manu ja hellitti piippua hampaistaan, -- mikäs tuolla itkee?... No hyvät ihmiset, Annastiinahan se on! Kukas nyt keskellä yötä tulee pihalle! Lähde pois sänkyyn!

Se oli talon nuorempi tytär, Annastiina, joka siellä nyyhki. Hän oli herännyt ja huomannut, ettei äiti ollutkaan sängyssään. Silloin hän oli riipaissut vähän vaatetta ylleen ja lähtenyt häntä etsimään.

-- Mutta me emme anna Joutsiaa Hallpumille! huusi hän. -- Emme, vaikka mikä olisi! Minä lakkaan syömästä voita ja juomasta kahvia! Mutta me emme anna Joutsiaa!

Hän itki tukahtuakseen, vaikka oli täysikasvuinen ihminen.

-- Älä itke, lapseni, lohdutteli emäntä. -- Annamme, jos se on Jumalan tahto.

Manu yltyi torumaan heitä molempia.

-- Ei sitä nyt anneta sinne eikä tänne. Mitäs se nyt sitten porusta paranee. Mutta ne on aina itkut ensimmäisinä vaimoväellä. Onhan talossa kaksi reimaa tytärtä. Ei niillä ole aikaa itkuun. Menkööt miehille, tuokoot taloon oikeat miehet! Sitten nähdään, eivätkö asiat ala selvitä.

Oli emäntä sitä joskus ajatellut, mutta kukapahan kelpo mies uskaltaisi tulla taloon. Kustaava, joka vanhempana ensin olisi ollut naitava, oli kiukkuinen tyttö, niinkuin kylälläkin hyvin tiedettiin.

Monena yönä oli emäntä näin Manun kanssa seisonut pihamaalla ja kuunnellut elämää Hallpumin krouvista. Kevensi se aina jonkin verran sydäntä, kun sai puhua Manulle.

Mutta isännän onnistui myydä kappale metsää ja niillä rahoilla taas mennä kitkutettiin eteenpäin jonkin aikaa. Kauppias se kuitenkin niistäkin rahoista tuli saamaan suurimman osan. Kyllä se sisua nostatti, kun sitä ajatteli, että parhaimmat palat aina lensivät hänen suuhunsa... Ja hän vain levitteli itseään ja rakensi. Mitä hän kaiken maailman rakennuksilla tekikään? Tantereet vain jyskyivät, kun hän hirsiä kaatoi. Niin, tosiaankin, tavaramakasiiniahan hän nyt tarvitsi! Hän oli nimittäin jo ruvennut pitämään muutakin kauppaa. Johan häneltä sai kahvia, sokeria, saippuaa, kangasta -- mitä vain tarvitsi. Ja kauppias osasi taas tässäkin olla niin vietävän viekas: hän ei maksanut mitään veroa kauppaoikeuksistaan, myi vain tavaraa, mutta ei pitänyt puotia kuten muut kauppiaat. Kun kaupungin kauppiaat kauan aikaa olivat tätä asiaa epäilleet, rupesivat he lopulta tutkimaan Hallpumin metkuja. Mutta Hallpumillakin oli ystäviä ja hän sai eräänä iltana tiedon, että aiotaan tulla Tulettäneen tarkastukselle. Silloin hän kiireen kautta valmisti Joutsian isännälle ja pojalle kestit, juotti mitä parasta oli kotona ja taivutti heidät ystävikseen. Ja yöllä kannettiin kaikki kahvit, sokerit, ja saippuat Joutsian aittaan pakoon tarkastusherroja. Eivät löytäneet mitään!

Kaikista Hallpumin ponnistuksista huolimatta rupesi Eerikki Aaprahaminpojan mielessä kirvelemään katkeruus, kun hän ajatteli kauppamiehen erinomaista menestymistä. Olisi kauppias saanut edes hänelle sanoa, mistä aikoi ottaa hirsiä, kun rupesi niitä suuria rakennuksiaan rakentamaan. Mutta ei mitään puhunut, miehet vain lähetti metsään. Vihdoin Eerikki Aaprahaminpoika siitä ärähtikin, mutta silloin selitti kauppias levollisesti, ettei kontrahdissa ole mitään sellaisia määräyksiä. Kontrahdissa on niin ja niin. Isäntä kun ei osaa ruotsia, ei ollut tullut sitä merkinneeksi. Mutta kyllä se niin on!

-- Pahuksen kontrahti! pääsi Eerikki Aaprahaminpojalta.

Ja hän riensi kotiin, kaivoi piirongistaan esiin kontrahdin ja rupesi sitä tarkastamaan. Hän olisi voinut yrittää lukea kirjoituksia kuusta tai sananjalkojen läpileikatuista varsista -- yhtä paljon hän oli ymmärtänyt niistä! Sillä hän ei saanut selvää mistään. Hänpä keksi keinon! Lähti Nylanderin luo ja käännätytti paperin suomeksi.

Aih! ne ovat panneet sinne sellaisia asioita, ettei hän ole kuullut puhuttavankaan sellaisista. Ne ovat pettäneet hänet, ne koirat! Mutta tästä nousee vielä sellainen juttu, että, että... Jaa, jaa helvetin papit ja vallesmannit, kyllä hän käräjillä näyttää.

-- Taisitte sinä iltana olla vähän noin niinkuin iloisella päällä... No, no, no, ei isäntä suutu. Helpostihan se sellainen tapahtuu. Mutta tässä se kaikki nyt seisoo ja kontrahti on laissa vahvistettu. Kestää se nyt neljäkymmentä vuotta... taikka johan siitä on kulunut muutama vuosi.

Henkikirjuri naurahti, kun ajatteli niitä vuosia, jotka olivat jäljellä, ja niitä, jotka olivat kuluneet.

-- Ne ovat minut pettäneet, koirat! huusi Joutsia ja oli niin raivoissaan, ettei Nylander tahtonut saada häntä ottamaan ryyppyäkään. Rauhoittuihan hän toki vähitellen ja kävi lopulta niin pehmeäksi, että itki.

Jo tuli joutsialaisten ja tulettäneläisten väli kireäksi. Vanhempi Joutsian tyttäristä, Kustaava, asettui pihamaalle, sille kohdalle, josta saattoi nähdä maantien ja Tulettänen rakennukset, ja Hallpumska seisoi portaillaan. Ja siinä sitten sinkoilivat sanat kuten salamat kahden ukkospilven välillä. Suurisuinen osasi olla Kustaava ja Hallpumska vouskutti kuin vihainen koira. Eerikki Aaprahaminpoikakin keksi mainion keinon kauppiaan kiusaksi: hän lähetti omat miehensä samaan metsään, jossa kauppias hakkautti hirsiä. Joutsian miehet kulkivat edellä ja hakkasivat poikki parhaat puut, juuri ne, joita kauppiaan teki mieli. Se se oli kilpajuoksua! Oikein talkoolla kaadettiin korpia, ja niin suuri oli Eerikki Aaprahaminpojan riemu siitä, että hän sai tehdä kauppiaalle kiusaa, ettei hän huomannut sääliä metsäänsä.

Isäntä oli niin katkeroitunut Hallpumille, ettei hän liioin, eikä Akselikaan, moneen aikaan käynyt Tulettänessä. Mutta koko sen ajan olivat he molemmat niin kiukkuisia ja ynseitä kotiväelle, että oikein tuntui helpotukselta, kun taas tuli sovinto. Hallpumi, joka yleensä -- omaksi edukseen -- halusi elää sovussa ihmisten kanssa, osasi nimittäin lopultakin saada aikaan sovinnon.

Ei kuitenkaan kulunut pitkääkään aikaa, kun Hallpumin ja isännän välillä rämähti valloilleen oikein suuri riita.

Hallpumi tuli Joutsiaan liukkaana ja ystävällisenä, puhui sateesta ja tuulesta ja ilmoitti vihdoin viimein, että muuri hollituvassa savuaa niin, ettei sitä ensinkään uskalla lämmittää.

-- Se on korjattava, sanoi isäntä ja tarjosi ryypyn. -- Limperi sen pian tekee.

Hallpumi vongerteli kuin käärme ja sai taas pudotetuksi suustaan, ettei se korjaamisesta taida parantua. Siihen pitäisi laittaa uusi muuri.

-- Tekee se Limperi senkin. Osaava se on mies ja tekevä kaikin puolin.

-- Niin... niin taitaa olla.

-- Onhan se ollut teillä töissä, tottahan te sen tunnette, sanoi Joutsia taasen.

-- On, on kyllä.

Kauppias oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi isännän suuttuvan eikä hän, kuten sanottu, mielellään ollut riidoissa ihmisten kanssa. Täytyihän se lopulta kumminkin sanoa..

-- Koskas... koskas isännälle sopisi panna Limperi laittamaan sitä uunia?

Joutsia kolautti ryyppylasin pöytään ja tuijotti kummissaan kauppiaaseen.

-- Minunko se on tehtävä? Ottakaa mies työhönne koska tahdotte, kuuluuko se minulle? Hyvästä tahdosta olen jo rakentanut teille vaunuliiterit ja hollituvat, kuljettanut hirsiä ja muita -- vai pitäisikö minun vielä teettää hollitupaan uusi muuri?...

Hallpumin silmissä välkähti pahasti, mutta hänen suunsa oli täynnä makeutta, kun hän sanoi:

-- Onhan se kontrahdissa, hyvä isäntä, että te pidätte kunnossa hollituvan...

-- Vai on sekin kontrahdissa! parahti isäntä häijynilkisesti kuin vanhat ruostuneet saranat. -- Mutta sitä minä en tee, Jumal'avita, enkä tee!

Isäntä asteli edestakaisin huoneessa ja hänen harva, harmaa tukkansa liehui.

-- Ei isäntä nyt suutu, yritti Hallpumi yhä sovittaa.

-- Mutta minä suutun. Enkä minä sitä muuria laita! Saakeli...

Silloin veti kauppias taskustaan paperin ja selitti, että tässähän se on selvästi... Osasi se peijakas ruotsia ja sitä se nyt siinä lukea nutuutti.

Isäntä seisahtui äkkiä ja iski häneen silmänsä.

Hänet valtasi hurja halu riistää kirottu paperi toisen käsistä ja repiä se kappaleiksi. Jo, jo... Mutta samassa hän käsitti, että siitä sitä vasta olisi voinut paha tulla, jos olisi ruvennut repimään lain vahvistamia papereja. Hän hytkähti omaa huimuuttaan ja kävi vallan nöyräksi.

Täytyihän hänen lopulta kuitenkin teettää tuo muuri.

Mutta hollituvasta nousi vielä toinenkin riita.

Kun Hallpumi oli saanut tarpeekseen kyydinpidosta ja kun uusi kestikievarijärjestys astui voimaan, ei hän enää huolinut koko kestikievarista. Silloin katsoi Joutsian isäntä puolestaan oikeudekseen ottaa hollituvan käytettäväkseen. Hän aikoi muuttaa sen oman pihansa piiriin. Mutta siitäkös Hallpumi julmistui. Vai hänen huoneitaan!

-- Enkös minä ole sitä huonetta tehnyt? kirkui Joutsia. -- Eivätkö hirret ole minun metsästäni jok'ikinen? Eivätkö minun hevoseni ole vetäneet jok'ikistä ja eivätkö minun mieheni ole rakentaneet sitä huonetta laesta lattiaan asti?

-- No ovat, ovat, hyvä isäntä. Istutaan nyt, hyvä isäntä, ja otetaan vähän lasia... Mutta kukas kaiken vaivan hollinpidosta on nähnyt, jollen minä? Ei se ole ollut vähäinen vaiva... Ja kontrahdissa sanotaan selvästi, että...

-- Kontrahdissa sanotaan! keskeytti hänet isäntä vimmoissaan. -- Minä en siedä korvissani kuulla puhuttavan koko kontrahdista! Muista se... Hää sinuas... sinä... sinä...

Hän oli niin vimmoissaan, ettei hän keksinyt edes sellaista haukkumasanaa, jota hän olisi tahtonut kauppiaasta käyttää. Hänen päähänsä pälkähti, että se oli itse piru, joka istui hänen edessään. Punatukkainen piru!

Se riita ei päättynytkään kuten edelliset riidat, vaan käräjiin mentiin. Joutsia oli päättänyt kerran panna korkean oikeuden selittämään itselleen tuon kirotun paperin sisällyksen. Hän oli ihan varma voitostaan. Mutta kauppias raahasi sekä papit että nimismiehet todistajikseen ja voitti tietysti.

Isäntä valitti laamannioikeuteen ja voitti. Kontrahdissa oli yksi pykälä, seitsemäs, jonka saattoi selittää eri tavalla. Hovioikeudessa, johon kauppias taaskin puolestaan vetosi, se selitettiin hänen edukseen. Silloin oli riita kestänyt kolmatta vuotta, kauppias oli lopultakin voittanut ja Joutsialta oli mennyt paljon rahaa.

Humalapäissään Eerikki Aaprahaminpoika tuli kotiin käräjistä.

-- Minä tapan sen punaisen pirun! kiljui hän. Ja hän tavoitteli käsiinsä mitä eteen sattui ja viskeli esineitä pitkin permantoa.

Sen jälkeen rupesi emäntä pelkäämään, että hän todella hautoi mielessään jotakin hirmutyötä kauppiasta vastaan. Hän rupesi vakoilemaan, ettei isäntä yksinään pääsisi Tulettänen puolelle. Ei hänen tällä hetkellä tehnytkään sinne mieli. Hän päinvastoin vannoi, ettei ikinä enää pistä jalkaansa koko siihen piiriin.

-- Sinä et saa mennä Tulettäneen, sanoi hän pojalleenkin. -- Muista se!

Alussa oli Akseli tottelevinaan eikä käynyt Tulettänessä kuin salaa. Mutta pastori ja nimismieshän olivat olleet todistajina sekä sitä kontrahtia tehtäessä että käräjissä ja samalla perustuksellahan hänen olisi täytynyt kieltäytyä seurustelemasta heidän kanssaan. He olivat hänen parhaita ystäviään. Johan nyt! Vihdoin sanoi Akseli suoraan isälleen, että koska isä juo hutikkaan ja menee tekemään hulluntöitä, niin kärsiköön yksinään seuraukset. Järinpä hän, viaton, ottaa niistä kärsiäkseen. Olisipa hänellä syytä olla aika lailla suutuksissaan isään, kun perintö tällä lailla isän huolimattomuuden vuoksi menee. Olisipa hän, Akseli, ollut kotona, niin sitä kontrahtia ei koskaan olisi tehty.

-- Häpeätkö, lurikka! kiivastui isä. -- Missäs sinä olit sinäkin yönä, jolloin se paperi tehtiin? Muistatkos? Kaupungissa olit silloinkin omilla asioillasi, ajoit kuin hullu hevosellasi ja joit kaikki rahat, millä äidillesi piti tuotaman kahvia. Ja sinä tulet neuvomaan minua. Koskas sinä olet nähnyt minut rypevän maantienojassa, niinkuin sinä teet?

-- Kuka sen tietää, mitä te minun ikäisenäni teitte! Olenko taas minäkään koskaan tehnyt sellaisia kontrahteja?

Akseli, pulska poika, tukka kiiltävän musta kuin teeren selkähöyhenet, silmät loistavan ruskeat, istuu sängyllään porstuanperäkamarissa piippua polttaen ja silloin tällöin läpäytellen saappaitaan yhteen. Hänen saappaansa ovat ihkasen uudet. Ne haisevat nahalta, tervalta ja rasvalta.

Isä, pieni, kuivettunut, harmaahapsinen ukko seisoo hänen edessään, tuijottaa häneen terävästi ja räiskii kuin palava katajapensas.

-- Mutta minä en anna taloa sinun käsiisi! Luuletkos, että minä panisin Joutsian menemään sinun kukkarosi läpi! Ei, siitä vain ei tule mitään!

Silloin karkasi Akseli sängystä kuin nuolen satuttamana, seisahtui isänsä eteen ja huusi, silmät verestäen päässä:

-- Mutta talo on minun!

Isä nauroi ilkeästi.

-- Eipä ole! Sisaresi minä naitan kelpo miehille ja ne saavat Joutsian.

Akseli viskasi piipun hampaistaan, tarttui kirveeseen ja syöksyi ulos. Ja hänelle tuli muutaman tunnin ajaksi hurja työinto. Hän meni miesten joukkoon ja raatoi niin, että he kaikki hämmästyivät.

-- Katsokaa nyt, huusi hän, -- että tiedätte isännällekin kertoa, -- eikö tämä poika osaa tehdä työtä! Piisaa miehelle koetuksessa missä vain!

Niillä seuduin oli mies, jota sanottiin Tölliksi. Hänen esivanhempansa lienevät olleet joitakin ulkomaalaisia herroja, toiset väittivät, että nimi kokonaisuudessaan olisi kuulunut von Toll. Tämä Tölli kierteli talosta taloon ja pitäjästä pitäjään. Oli päivän siellä, toisen täällä, sai vaatetta, rahaa, ruokaa ja yösijan. Ei häntä pidetty kerjäläisenä -- vieraana häntä pidettiin ja tervetullut hän oli, kun hän arkioloissa tuli. Hän ei itse puolestaan ollut naimisissa, mutta hänen mielityönään oli naittaa muita, ja monet monituiset pariskunnat hän jo oli liittänyt yhteen. Näkihän hän kulkiessaan monenmoisia talontyttäriä ja poikia, torpan tyttöjä ja poikia, piikatyttöjä ja renkejä. Hän otti selvän asianomaisten varallisuudesta, luonnonlaadusta ja kaikesta muusta mikä heitä koski sekä merkitsi kaikki tietonsa kirjaan. Oli sitten varsin helppoa, kun joku poika kaipasi morsianta tai tyttö sulhasta, ruveta toimittamaan, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen.

Eräänä iltana Joutsiassa, kun isäntä tarpeekseen oli purkanut sappeaan Hallpumia vastaan, rupesi hän valittamaan suhdettaan poikaansa. Tölli oli nimittäin kaikkien uskottu.

-- Isännän pitää toimittaa tähän kotivävy, sanoi Tölli. -- Kaksi pulskaa tytärtä kotona naimattomana -- eihän se käy laatuun.

-- Niinhän se muijakin sanoo ja samaa hokee vanha Manu yhtä mittaa. Mutta mistä niille nyt sitten sopivat saa? Pitäisi olla varallisuutta ja lujamainen luonto...

-- Tjaah! sanoi Tölli ja veteli harmaantunutta partaansa. -- Tjaah! Entäs tämä naapurin poika täällä Rasossa! Se on kaikin puolin kelpo poika...

-- On kyllä. Mutta ihanhan se on vielä lasten kirjoissa. Kaarestaa siellä vain sisartensa kanssa.

-- Pannaan mieleen, pannaan mieleen, sanoi Tölli ja Joutsiasta hän meni suoraa päätä Rasoon.

Siellä hän sai kuulla, ettei Juha tahtonut Kustaavaa. Nuoremman tyttären hän kyllä olisi ottanut, mutta eihän nuorempaa sopinut kosia ennen vanhempaa.

Tölli toimitti häthätää sulhasen Kustaavalle. Leskimies hän oli ja oli hänellä pari lasta, mutta perin kelpo mies hän oli ja omisti suuren talon.

Sitten selvisivät Juhan ja Annastiinan välit helposti.

Maailma, joka aina on olevinaan niin viisas, luuli että Tölli oli toimittanut naapurin nuoret toisilleen, mutta ei se asia niin ollut. Juha oli jo aikoja sitten päättänyt, että jahka joku ensin nai pois Kustaavan, niin hän lähettää puhemiehen Annastiinan luo.

Sillä lailla tuli Juha Joutsiaan.

IV

Ei hänen isännyytensä ensi päivä suinkaan ollut hauska.

Annastiina heräsi ensinnä ja kiirehti, vielä unen horroksissa, keittiöön katsomaan kelloa. Puoli neljä se oli. Kukko lauloi, aurinko oli juuri nousemassa. Keveät sumut liikkuivat mailla, helottaen aamuruskossa kuin hanget tulipalolla. Uni oli nuoren emännän ja hän haukotteli niin, että leukaluut natisivat. Kun eivät silmät ensinkään tahtoneet ottaa pysyäkseen auki! Mutta he olivatkin vanhan emännän kanssa sopineet, että Annastiina tästä lähin nousee keittämään kahvia, ja hänelle oli kunnianasia, ettei hän tänä ensimmäisenä aamuna nukkuisi liian kauan.

-- Onpa siellä heleä heinäpouta! sanoi hän miehelleen, joka haukotteli sängynlaidalla.

He olivat valvoneet kaksi edellistä yötä -- siksi kai uni oli niin sitkeää.

Annastiina teki häthätää tulen takkaan, pani pannun tulelle ja palasi peräkamariin sukimaan hiuksiaan. Hänellä oli yllään tukevasta kotikutoisesta liinakankaasta tehty paita, joka peitti puolen käsivartta ja ulottui kaulaan asti. Ei siinä ollut minkäänlaista koristusta. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punan peitossa. Päivä helotti hiuksille, kasvoille, kaulalle, palttinankarvaiselle paidalle ja siniselle alushameelle.

-- Mitenkä sinä jaksat? sanoi Juha.

-- Kyllä maar minä hyvin jaksan... Entäs sinä itse?

-- Mikäs minun sitten olisi.

Annastiina painoi alas silmänsä ja repi hiuksiaan, niin että suuri pellavankarvainen tukko jäi kampaan. Juha katseli häneen ja hengitti syvään. Juhan teki mieli käydä häneen käsiksi ja painaa hänet syliinsä, mutta mikä lienee ollut... Ei hän kehdannut sitä tehdä! Hän vain katseli... Ja Annastiina tunsi sen, vaikka hänen silmänsä tuijottivat alas. Ja molemmat olivat niin vaipuneet toisiinsa, etteivät he huomanneet, että vanhojen ovi avautui ja että vanha emäntä tulla sipsutti keittiöön. Vasta sen he kuulivat, kun hän rupesi nauramaan ja sanoi:

-- Johan täällä kahvipannu on tulella!

Silloin he kiireesti erkanivat ja tulivat kovin hämilleen.

-- Kas sitä äitiä, huusi Annastiina, -- kun ei malttanut nukkua! Menkää nyt vain levolle. Kyllä minä täällä hoidan pannun.