Part 18

-- Hei pojat, kivi tänne, millä lyön!

-- Levälleen vain tallihaukka! Hahhahhahhah!

Turkki on pian levällään keskellä seinää. Tuuli liehuttaa liepeitä ja karvatöyhdöt lentävät.

-- Näkevätpä muutkin, millaista tavaraa saadaan Tulettänen huutokaupasta.

-- Se on sen vainajan turkki, selittää Santtu ja nostaa tutisevan päänsä korkeutta kohti. -- Hän toi sen Pietarista ja kehui maksaneensa siitä kaksikymmentä ruplaa.

-- Sen hän valehteli, sanoo Akseli, Joutsian poika ja entinen tukkiherra, jolla nyt on torppa Joutsian maalla. -- Ei tuo koskaan ole maksanut kahtakymmentä ruplaa.

Kovin ränstynyt on Akselikin, laahaa perässään jalkaansa, kasvot ovat kellertävät, silmissä kuin kaihit. Ainoastaan hiukset ovat vielä kiiltävät ja mustat kuin teeren selkähöyhenet.

Äkkiä rämähtää ruutu ja Hallpumskan kasvot ilmestyvät lasin taakse.

-- Hän on itse pirun anoppimuori! huutaa joku pojista.

-- Katsokaas, katsokaas, kuinka sen suu käy!

-- Se noituu meidät, pojat!

-- Minä lasketan sitä kivellä!

-- Älkää hiidessä, pojat!

Varoitus tulee myöhään; ruutu helisee jo rikki ja sirpaleet putoavat kiillellen maahan... Mutta ei pidä luullakaan, ettei Hallpumska osaisi pitää puoliaan. Hän alkaa hänkin heitellä -- tyhjillä pulloilla! Hyi olkoon! onpa se oikein pullosadetta!

Pojat tarttuvat mikä kiveen, mikä seipääseen, mikä laudanpalaseen ja aikovat antaa takaisin noitaämmälle, mutta tämä kutsuu avukseen poliisin ja silloin tulee pojille kiire. Saakelin ämmä... se usutti poliisin!... Hei, pojat, rattaille!

Pian ovat hevoset irroitetut puusta, jossa ovat olleet kiinni, ja rattaat täynnä rallattavia ja meluavia miehiä. Kun poliisi näkee, että he lähtevät liikkeelle, jää hän tyynesti katsomaan. Pojat puolestaan eivät enää pidä kiirettä.

He ovat ottaneet mukaansa tuolinpinnat ja kaulaliinat ja muut saaliinsa huutokaupasta ja heiluttelevat niitä käsissään... Mutta mikäs tämä onkaan tämä tällainen laudanpätkä? Siinä on jotakin kirjoitusta. Mikäs se onkaan mahtanut olla? Tienviittako vai...? Voi sun suutari sentään... sehän on se vanha Tulettänen kyltti! Kuinka onkin lahonnut ja kulunut! "TULE TÄNE" siinä on ollut, saattaa sen vieläkin erottaa.

Pojat nostavat laudanpalasen korkealle ilmaan. Piiska läiskii ja laulu käy:

Ja tule tänne, tule! Ja tule tänne, tule!

Juha seisoi pihamaallaan ja katseli heidän jälkeensä. Ja taasen tuntui hänestä siltä, että tämä kaikki on unennäköä... Ettei hän vain heräisi!

Hän oli päättänyt järjestää niin, että rytöä alettaisiin hävittää niin pian kuin Hallpumskan kuormat vain olisivat poissa. Osa huoneita oli myyty torppareille tai itsellisille ja he olivat saaneet käskyn viipymättä toimittaa ne pois.

Isäntä oli ajatellut, että Tulettänen puoli helluntaiksi saataisiin kuntoon. Siksi tulevat pojat kotiin, Antti Helsingistä, Erkki maanviljelysopistosta. Kyllä he hämmästyvät! He eivät voi tätä aavistaakaan.

Huutokauppaa kesti monta päivää. Isäntä kulki kuin kipeänä. Hän ei enää olisi malttanut odottaa. Emännän täytyi hänelle ihan nauraa.

-- Jaksaa sitä nyt jonkin päivän odottaa, sanoi hän, -- kun on odottanut neljäkymmentä vuotta.

Isäntä ei olisi jaksanut odottaa. Viimeisenä yönä ei hän saanut unta silmiinsä. Hän nousi jo kukonlaulun aikana ja alkoi kierrellä pitkin pihoja.

Aamu oli lauha ja keväinen. Ei aurinko paistanut, mutta pilvistä putosi tuon tuostakin lämmin köykäinen sade. Ja sateen tauottua oli maailma kuin uusi, nurmikot täynnä välkkyviä vesihelmiä ja ilmassa nuorten koivunlehvien lemu. Lehtisilmukat puhkeilivat niin että melkein kuului, syreenit ja koiranputket olivat suurilla nupuilla, tuomista ja pihlajista puhumattakaan. Ja linnut riemuitsivat ja kisailivat! Järvi lepäsi tyynenä kuin sulatettu hopea.

Hallpumin puolellakin noustiin aikaisin ja kuorma toisensa perästä kulki Tulettänen portista kirkolle päin. Emäntä nouti Hallpumin väet lähtökahville ja hyvässä sovussa juteltiin salissa. Isäntä istui tapansa mukaan tuolilla ovensuussa, hymähti ja sanoi silloin tällöin jonkin sanan. Mutta ei hän tahtonut saada ajatuksiaan pysymään siinä mistä puhuttiin. Ne menivät vain rydön hävittämiseen.

Emäntä hyvästeli Hallpumilaisia naurussa suin ja kehoitti käymään talossa. Isäntä jätti heidät Jumalan haltuun ja saattoi portaille asti. Siihen hän jäi seisomaan.

Sataa rapisteli rankasti keväistä, lämmintä sadetta. Juha antoi sateen valella kasvojaan eikä pitänyt kiirettä. Hän seurasi silmillään rattaita, jotka etenivät pitkin tanhuaa, ohi jyvämakasiinin, kunnes ne olivat kadonneet ahteen alle. Silloin hän astui ulos omasta portistaan, poikki maantien ja saapui Tulettänen portille. Siitä oli pinnoja poissa ja maali kulunut. Hän seisahtui sen eteen, ikään kuin olisi kavahtanut sitä avata.

Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän oli astunut portin ohitse, hän oli saattanut nähdä sen aina, kun vain ikkunasta katsoi ulos, mutta kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut sitä avannut. Eikä hän ollut uskonut näkevänsä sitä päivää, jolloin hän siitä kulkisi. Ja katso, vuodet olivat menneet ja koko talo oli muuttunut, ja hän itse oli käynyt harmaapäiseksi mieheksi. Mutta hän sai tästä portista kuitenkin vielä kulkea, sillä vapauden päivä oli koittanut.

Tie rakennuksille oli täynnä oljenrippeitä, pullonsirpaleita ja muuta roskaa. Isäntä asteli hitaasti ja katseli nurmea, joka versoi kuivien lehtien alta. Kevät teki tuloaan.

Puotien, tallien ja ulkohuoneiden oviaukot törröttivät mustina joka taholta. Mikä katku niistä henkiä läähättikin, ikään kuin taistellen kevättä vastaan!

Isäntä kiertelee mietteissään pihaa, tulee keittiön rappusille, astuu sisään. Lattia on paksussa liassa, muuri savuttunut, katosta ja nurkista riippuu hämähäkinverkkosäikeitä, seinäpaperit retkottavat. Omituisesti niissä rapisee... Mitä kummaa..? Torakat, kodittomana nekin, siellä liikkuvat mustanpuhuvina kuin kiiltävät pavut, sakarojaan heilutellen. Tavattomasti niitä onkin!... Krouvikamarin oven alla ovat lattiapalkit kuluneet kuopille ja niihin paikkoihin, missä kauppiaalla ennen oli tapana juosta mittailemassa tavaroita, on uurtautunut ikään kuin tie permantoon... Vaistomaisesti kääntyvät isännän silmät siihen nurkkaan, missä rahapiironki muinoin seisoi... Siinä se kai on seisonut näihin asti, koska seinäpaperi siinä on tummempaa... Tyhjänä on kamari nyt, mutta lamppuöljyn ja sillin haju on jäljellä.

Portti lisahtaa. Pitkä rivi miehiä astuu suoraa päätä Tulettäneä kohti, kirveet ja rautakanget olalla, käsivarsilla nuorakimput.

Eprami, senkin tervaskanto, on taaskin eellimmäisenä.

-- No miehet, sanoo isäntä, -- mitä luulette: saadaankos rytö hajoitetuksi siksi kun pojat tulevat kotiin?

-- Jaa helluntaiksiko? kysyy joku nuoremmista.

Eprami sylkeä roiskauttaa eteensä ja sanoo:

-- Ei maar tässä enää vapunpäivänä ole kiveä kiven päällä.

Äkkiä vaikenevat kaikki ja jäävät suu auki kuuntelemaan. Käki kukkuu! Niin heleästi ei se kukukaan paitsi näin keväällä... Sadepisaratkin jo harventavat tuloaan, pilvet hajaantuvat hajaantumistaan ja hattaroiden alta ratkeaa näkyviin sininen taivas. Nyt on ilo ilmassa, metsässä, maassa!

Jo alkaa Tulettänen raitilla jyskyä ja rytistä. Isäntä kuuntelee ja astelee hiljalleen polkua riihelle päin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ole sitä kulkenut. Silloin oli kauppias kaatanut harjun miltei paljaaksi ja nyt siinä on kaunis metsä. Kuinka ajat ovatkin kuluneet! Vapauden päivä on käsissä!

Leivonen visertää, kieppuu ja lirittää juuri hänen päänsä päällä. On kuin sen suusta putoaisi heliseviä helmiä. Ei näy kuin pieni piste taivasta vasten, mutta ääni soi suurena, heleänä ja täynnä riemua.

Juha ottaa lakin päästään ja sipaisee kädellä otsaansa. Että hän kuitenkin on saanut nähdä tämän siunatun päivän! Kuin unta se on ja ihmettä...

Mutta katso, Jumalan edessä on yksi päivä kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä.