Part 17

-- Kun se on sellainen juoma, ettei se mene päähän, selitti kauppias ja kiihtyi aivan tulipunaiseksi. -- Se vain tekee ihmiset lihaviksi ja punaisiksi. Sitä saa juoda niinkuin vettä.

-- En minä, en minä kuitenkaan, sanoi isäntä ja hymähti kovia sanoja lieventääkseen.

-- Kyllä isäntä vielä sitä katuu, kun näette muiden rikastuvan.

Juhassa leimahti vanha viha taas liekkiin. Se leimahti aina, kun hän joutui silmästä silmään katsomaan kauppiasta. Mutta hän sai sisunsa hillityksi eikä puhunut mitään.

Kauppias näki parhaaksi välillä poiketa toiseen aiheeseen. Eiköpähän tuota nyt kuitenkin saa taipumaan!

-- Jokos on tultu kotiin koulusta? kysyi hän mesissä suin.

-- Johan poika tuli toissapäivänä, vastasi isäntä ja hänen piirteensä pehmenivät.

-- Toi kai taas hyvän todistuksen?

-- Toi kyllä, vastasi isäntä koettaen tehdä ääntään vaatimattomaksi.

Hän oli ylpeä Antista: paljaita kymmeniä ja yhdeksiä oli pojan todistuksessa.

-- Hyviä todistuksia se aina toi se meidänkin Pranse. Eikös sitä... sitä koululaista saisi nähdä?

Isäntä nousi tuolilta ovensuusta, jossa hänen vieraiden aikana oli tapana istua, astui tupakkapöydän luo, joka oli toisessa päässä huonetta ja laski sikaarinpätkän kädestään. Hänen kasvoillaan oli kaiken aikaa isänilon ja ylpeydensekainen hymy.

-- Antti, virkkoi hän ja raotti ovea pihanpuoleiseen peräkamariin, -- tule tervehtimään kauppiasta.

Tuoli jyrähti, kun poika noustessaan siirsi sitä. Hän oli pitkä, laiha poika, tummat hiukset pörrössä, ikään kuin sormia juuri olisi vedetty niiden läpi. Kotikutoiset vaatteet olivat käyneet pieniksi, housut olivat lyhyet, hihat eivät ulottuneet ranteisiinkaan. Nenäkakkulat tekivät pojan hiukan oppineen ja hajamielisen näköiseksi. Sitä paitsi hän oli aika lailla hämillään, kuten likinäköinen ihminen tavallisesti on, jos hänet äkkiarvaamatta yllätetään.

-- Terveisiä Hämeenlinnasta, sanoi Antti ja punastui.

-- No... jopa sitä on aika lailla kasvettu! sanoi kauppias, joka ei oikein tietänyt, sanoisiko Antiksi, kuten ennen, vai kutsuisiko jo herraksi. -- Ja aina vain ollaan lukuhommissa. Koskas sitä sitten tullaan ylioppilaaksi?

-- Ensi keväänä olisi tarkoitus.

-- Vai jo ensi keväänä! Kun minusta tuntui siltä, että sinne oli vielä kokonainen vuosi. Niin, niin, kyllä ne ajat kuluvat!

Isä rykäisi ovensuussa ja painui jalallaan oikaisemaan suoraksi mattoa. Hän oli Antista niin iloissaan, että kyyneleet pyrkivät nousemaan kurkkuun.

-- Siitä on tullut koko herra! sanoi kauppias ja taputti Anttia olalle. -- Pitää nyt käydä meidän Pransea tervehtimässä, kun hän kotiin tulee. No niin, lisäsi hän samassa, kuinkas se meidän asiamme nyt käy, hyvä isäntä?

-- Jaa sen oluttehtaan? sanoi isäntä ja ikään kuin heräsi. -- En minä... en minä sentään siihen nyt rupea. Enhän minä voi estää teitä rakentamasta tuonne mäkeen, joka on teidän hallussanne, mutta minä en sellaisiin puutu.

Veri kohahti kauppiaan päähän. Häntä suututti niin että oikein huimasi. Itseään hilliten hän alkoi:

-- Isäntä on aina ollut minua vastaan. On se aivan ihmeellistä, että aina, aina vain. Tämäkin nyt on niin selvä asia ja niin hyvä asia...

Joutsia tuijotti kauppiaaseen ikään kuin kärsien. Hänen kasvonsa kävivät sinertäviksi, aivan kuin hän olisi ollut kipeä. Tosin hän hymyili mutta väkinäisesti, niin ettei voinut tietää, oliko hän heti purskahtamaisillaan itkuun. Äkkiä leimahti hänen silmissään niin oudosti, että kauppiaan täytyi keskeyttää lauseensa.

-- Voi olla, sanoi isäntä. -- Minä en voi estää teitä tekemästä mitä tahdotte, mutta minä en puutu mihinkään.

Sanat tulivat kuin seinäksi vastaan. Ja niine hyvineen kauppiaan täytyi lähteä. Häntä sapetti, häntä suututti niin, että sydämeen koski, mutta minkäpä hän mahtoi. Oli jo kiirekin. Hänen täytyi saavuttaa kuormat, ennen kuin ne ehtivät kaupunkiin. Sillä Edvartti oli kaupungissa ja hän saattoi minä hetkenä hyvänsä myydä tavarat ja juoda rahat kurkkuunsa.

Kun kauppias astui eteiseen, lehahti häntä vastaan herneruoan haju. Joutsian rengit, viisi tukevaa miestä, tulivat ylös portaita ja kulkivat tömisten keittiöön. Sieltä näkyi pitkä ruokapöytä, reikäleipäkasat kummassakin päässä, keskellä höyryävät vadit.

Pieni poika kimpuroi ylös penkille ja huusi isää syömään.

Isä hymähti, mutta ei sanonut mitään. Hän saattoi kauppiaan kuistille ja kääntyi siitä sisään.

Oli jo hyvä rekikeli ja iloisesti soi kauppiaan kulkunen mennessään. Keittiöstä saattoi hyvän aikaa nähdä reen, sillä aittarakennukset olivat siirretyt pois maantien edestä ja koivuja oli istutettu tietä vastaan.

-- Mutta mikäs nyt on, virkkoi joku rengeistä, ennen kuin vielä oli ehditty nousta pöydästä, -- kun kauppias palaa takaisin? Ja poika ajaa kuin viimeistä päivää.

Poika ajoi todella kuin viimeistä päivää ja itki, valitti, niin että kuului kauas.

-- Missä kauppias on? ihmettelivät miehet Joutsian keittiössä. -- Kauppiasta ei näy missään... On, on, sentään... Hän on pitkänään. Hän on tullut kipeäksi!

Ja kaikki heittivät päivällisensä ja läksivät kiireen kautta ulos.

Huonosti olivat asiat.

Kun oli päästy Jyrmän ahteen alle, oli kauppias parahtanut ja sanonut sydämestään ottaneen kiinni niin pahasti. "Käännä kotiin!" oli hän huutanut ja sitten mennyt tainnoksiin. Muutaman kerran vielä oli äännähtänyt, mutta nyt oli Rason tienhaarasta asti maannut ihan äännetönnä. Lieneekö enää henkeäkään.

Oli, oli hän toki hengissä. Miehet kantoivat hänet sisään ja Saara juotti hänelle rommia. Se virkisti niin että kauppias pääsi pystyyn.

-- Mitä te täällä teette! huusi hän ensi työkseen miehille. -- Menkää hiiteen! Minä lähden markkinoille. Ei minulla vielä ole aikaa kuolla.

Totta se oli, ettei hänellä vielä ollut aikaa kuolla. Sillä kuormat olivat matkalla kaupunkiin, kojut tilatut, markkinat ylihuomenna ja juoppo poika valmiina kaupungissa. Hevonen vain uudelleen valjaisiin!

-- Muija, sanoi hän Saaralle, -- tuo minulle voileipää! Närästää niin... Muista sitten käydä maksamassa vuokra taloon.

-- Mahdoit itse maksaa kun talossa kävit.

-- Tuo ruokaa äläkä mokota.

Kauppias oli kyllä muistanut vuokran, mutta hän oli huomannut, että maksupäivä oli isännälle vastenmielinen ja siitä syystä ei hän ollut tahtonut ruveta vuokraa viemään, kun hänen piti puhua oluttehtaasta.

-- Tuo nyt pian sitä ruokaa, että pääsen lähtemään! huusi hän jo keittiöön. -- Ties mitä se Edvartti tekee, jos jää kuormien kanssa. Myy kaikki ja juo...

Samassa muistui kauppiaan mieleen, että ovatkohan rahat kaikki vielä lompakossa? Ettei kyytipoika heittiö vain ollut varastanut mitään, kun hän Jyrmän ahteen alla niin pahasti sattui pyörtymään... Kuka ne viikarit tietää... Se olisi kyllä voinut oivaltaa, että nyt käy ottaminen... Ja kauppias riensi tuon tiensä krouvikamariin, päästi alas piirongin oven, otti lompakon taskustaan, sylkäisi sormiinsa ja rupesi laskemaan. Viisimarkkaset, kymmenmarkkaset, kaikki eri setelilajit olivat eri pinkoissaan. Näyttivät olevan ihan kunnossa. Paras sentään laskea...

Aijai kuinka pahasti taasen otti kiinni. Aijai kuitenkin!... Maailma musteni kauppiaan silmissä ja hän putosi suin päin rahojensa päälle.

Saara tuli huoneeseen ja kutsui häntä syömään. Ei liikahda, ei ole kuulevinaan.

-- No, tule nyt siitä, kun sellainen hätä oli olevinaan... No, tokkos kuulet!

Hän tulee ääreen, pukkaa miestään selkään... Silloin retkahtaa kauppias maahan jotta romahtaa... Herra Jumala, se on ihan sininen kasvoiltaan, siinä ei enää ole henkeä!

Sillä lailla loppui Tulettänen haltija, kauppias Gustaf Hallbom.

Jonkin aikaa hänen vaimonsa vielä jatkoi liikettä, jopa teki pari Pietarin-matkaakin. Mutta kovin vähäiseksi kävi siitä puoleen elämä Tulettänessä. Paras poika, Pranse, luki eikä ottanut ruvetakseen hoitamaan puotia. Hän oli aina tahtonut päästä herraksi. Tämä Edvartti... ei, ei sitä osannut ajatellakaan sellaiseen!

Isäntä näytti toivovan, että Hallpumska muuttaisi pois Tulettänestä ennen kontrahtiajan loppumista. Mutta sellaisia ei Hallpumska ajatellutkaan. Hän eli päinvastoin siinä toivossa, että isäntä antaa hänen asua siinä kuolemaansa asti, vaikka kontrahti onkin loppunut.

XII

Katselet vuosia eteenpäin: kuinka pitkiltä ne näyttävätkään! Yksi vuosi murheessa ja huolessa riittää tekemään uurteet nuoriin kasvoihisi ja harmentamaan hiuksesi. Kymmenen vuotta: suo ilman pohjaa, meri ilman rantoja, erämaa ilman ääriä! Se on kuin peninkulmien tie, joka suorana lähtee silmiesi edestä ja joka näyttäytyy niin kauas kuin katseesi kantaa. Toivottomalta tuntuu sellainen taival.

Mutta kun se on kuljettu ja katsahdat jälkeesi, on kaikki kuin unennäköä. Kuinka nuo vuodet ovatkaan menneet? Huomaamatta ovat valuneet käsistäsi kuin vesi!

Kun Juha Kustaanpoika eli isännyytensä ensi päivää, oli tulevaisuus näyttänyt hänestä ainaiselta yöltä: ei valonsädettä missään! Se päivä ja pitkä rivi seuraavia päiviä olivat kuin raskaita sadepisaroita rajuilman alussa. Jokainen oli täynnä kärsimystä, alennusta ja häpeää, jokainen oli läkähdyttämäisillään. Paljasta pimeää, paljasta orjuutta. Juha Kustaanpoika ei saattanut ajatella, että hän näkisi vapauden aamun, sen päivän, jolloin Tulettänen rytö raukeaisi. Ja katso, vuodet olivat vierineet ja se päivä oli likellä.

Kuinka malttamattomasti hän sitä odotti! Hän väsyi odotuksessaan, hän pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin. Hän, vanha, harmaantunut mies, kävi aivan lapseksi, kun hän sitä katseli näin silmästä silmään. Se häikäisi häntä kuin aurinko.

Hän katseli sitä kuten lapsi katselee joulua, laskee viikot, laskee päivät ja aattopäivänä kyselemistään kysyy:

-- Äiti, eikö himmeliä jo ripusteta kattoon? Eikö pahnoja jo levitetä pirtin permannolle?

Ja äiti sitaisee joulukiireissään pellavaista päätä ja vastaa:

-- Odota nyt, odota! Jahka tulee ilta.

Kuinka hitaasti se aika kuluu! Että hän vain eläisi, ettei kuolisi ennen vapaudenpäivän aamua! Sitten, sitten hän mielellään ummistaa silmänsä!...

Entä mitä tekee hän Tulettänellä, jahka Hallpumilaiset ovat siitä poissa? Ottaako siihen uusia asukkaita? Ei, eikä otakaan! Kukapa siinä harakanpesässä enää voisikaan asua! Se on niin ränsistynyt että hirvittää: katot vuotavat, portaat murtuvat jalkojen alla, toiset hökkelit ovat jo rämähtäneet läjiin. Hän tasoittaa koko paikan maata myöten, hän kyntää sen pelloksi, kylvää siihen ruista ja apilasta. Juhan sydän sykkii ja posket palavat, kun hän näitä ajattelee. Pelto välähtelee jo hänen silmissään heilimöivänä rukiina ja hänen kätensä pyrkivät menemään ristiin, ikään kuin hänen edessään olisi jouluaamuinen kirkko, jossa kymmenet kynttilät tuikkavat... Ja jahka hän saa sitä peltoa leikata! Se on kuitenkin sellainen ilo, että...

Viimeisessä veronmaksussa toi Hallpumska esiin pyyntönsä.

-- Ei suinkaan isäntä pane meitä pois tästä vaikka kontrahtiaika nyt loppuu? En suinkaan minä enää kauan elä.

Annastiinan kävi sääli Hallpumskaa. Sillä raukalla oli viime aikoina ollut paljon murhetta. Edvarttikin oli syksyllä kuollut järveen eikä vielä oltu löydettykään. Hallpumit olivat kuitenkin ehtineet tottua ja suostua paikkaan, kun niin monta vuotta siinä olivat asuneet. Vaikea olisi muutto ollut kenelle hyvänsä; jos vain meni omaan itseensä kuka tahansa, niin sen ymmärsi.

Juhan poskille nousi kuuma puna, kun hän näki sävyisän ilmeen Annastiinan kasvoissa. Vieläkö hänen tulisi pidentää odotusaikaa? Eikö hän jo tarpeeksi ole kärsinyt?

-- En, en minä anna yhtään vuotta lisää, sanoi hän.

-- Mutta mitäs vastusta meistä nyt sitten on, jos olemmekin eteenpäin? mankui Hallpumska.

-- En minä voi siihen suostua, sanoi Juha.

-- Voisinhan minä vähän lisätä veroa, ehdotti Hallpumska taas.

Juha lensi polttavan punaiseksi, ikään kuin häntä olisi hävettänyt. Keskustelu tuskastutti häntä sanomattomasti. Täytyihän hänen saada rytö siitä pois, kun se oli ollut hänen elämänsä määränä kaiken aikaa.

-- Hakekaa vain itsellenne toinen paikka. En minä voi... nyt siihen suostua, mitä te pyydätte.

-- Miksei isäntä anna meidän asua? kysyi Hallpumska kysymistään ja kaapi, hampaat paljaina, niskaansa. -- Kun sai se Hilma-pahanenkin sellaisen juopon miehen. Voi, voi, kuinka sitä on raskasta katsella...

Silloin leimahti Juha ikään kuin tuleen ja virkkoi:

-- Niin, niin minustakin! Minä en enää jaksa sitä katsella.

Hän katui samassa, että oli päästänyt luontonsa valloilleen, mutta silloin se oli myöhäistä. Ei hänen sentään olisi pitänyt vanhalle ihmiselle... Mutta mitä hän oli ruvennut häntä kiusaamaan ..?

Annastiina sai aikaan, ettei Hallpumin väen lopulta kuitenkaan tarvinnut muuttaa kontrahdin mukaan, vaan vasta vapunpäivältä.

Se kevät oli hyvin varhainen. Keihäsjärvi loi jäänsä jo huhtikuussa, ja Yrjönpäivänä, jolloin oli kuulutettu huutokauppa Tulettäneen, oli järvi ihan auki. Se oli säteilevän kirkas päivä ja takapihoilla ja pientareilla nostivat nokkoset punertavia päitään. Tietkin olivat jo kuivat ja tomusivat ajaessa. Suviyöt olivat kaikki olleet sulat, tämä viimeinenkin. Kyllä kesäntulo nyt näytti erinomaisen kauniilta.

Juha asteli kotiin päin Jyrmän ahteelta. Hän oli lähtenyt varta vasten kävelemään, kun hänen sisässään oli sellainen levottomuus, ettei hän saanut olluksi yhdessä kohden. Hän pelkäsi, hän todella pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin tai että tämä kaikki tyynni olisi unta. Ihmeellisesti oli aika kulunut, ihmeellisesti oli Jumala johdattanut... Viimeisen kerran katselee hänen silmänsä rytöä, joka on kasvanut hänen talonsa pellolle vuosikymmenien kuluessa. Siinä on pientä hökkeliä, suurta hökkeliä, poikki ja pitkin, mikä rakennus vivahtaa punaiseen, mikä keltaiseen, mikä on harmaantunut, mikä sammaltunut. Minkä katto on romahtanut alas toiselta kulmalta, minkä katto on turpeena ja kasvaa heinää, minkä kattoa on paikattu uusilla päreillä. Jotkut ikkunat ovat suuret, toiset pienet. Toiset ovat rikki, toiset ovat tukitut rievuilla.

Heti kun Hallpumskan kuormat ovat menneet, panee hän kaikki miehet, mitä ikinä talossa on, hajoittamaan rytöä. Sitten kynnetään maa ja hän kylvää sen vaikkapa kauralle. Kyllä se vielä ehtii. Kun Erkki pääsee maanviljelyskoulusta helluntaiksi kotiin ja Antti tulee Helsingistä, on koko paikka aukeana. Ei kiveä kiven päällä! Kyllä ne pojat hämmästyvät... Isäntä tuijottaa eteensä ja puna valautuu hänen poskilleen.

-- No, tottahan isäntä lähtee avissiooniin! virkkaa ääni hänen vieressään, ja kirkolta päin tulla laahaa Santtu, Simolan entinen isäntä.

Hän on harmaapäinen, vaatteet risoina, hän vetää perässä toista jalkaansa ja hänen päänsä vapisee kaiken aikaa, ikään kuin sitä röykytettäisiin. Santtu saa kunnalta apua, mutta pitää siinä sivussa pientä kauppaa: myy paperosseja, tulitikkuja, nuuskaa ja erinäisissä tilaisuuksissa pientä rihkamaakin. Tavarat keikkuvat laatikossa hänen kaulassaan ja kädessä hänellä on rautapohjainen sauva. Ilman sitä sauvaa ei Santtu pääsisi mihinkään!

Isäntä herää ajatuksistaan ja pistää kättä.

-- Mitäs Santulle kuuluu?

-- Vanha rauha vain... Nyt sitä sitten pidetään avissioonia tuolla...

Hän nyökäyttää päätään Tulettäneen päin ja sylkäisee. Isäntä ei uskalla avata suutaan, sillä hän ei osaisi muuta kuin hihkaista ilosta. Eikä sitä sentään kehtaa ruveta sillä lailla.

-- Teki vain mieleni katsomaan, mitenkä tuokin pesä hajoaa, sanoo Santtu ja hänen päänsä keikkuu ikään kuin se olisi vieterien varassa.

-- Niin aina, niin aina, panee Juha ja hänen sydämensä hyppelee riemusta. -- Jos mentäisiin sisään, ehdottaa hän sitten, -- siellä on kyllä pannu kuumana.

Juha oli päättänyt lähteä kaupunkiin, pakoon koko huutokauppaa.

Mutta muiden joutsialaisten teki mieli Tulettäneen. Kalle tahtoi nähdä, menisivätkö ne uudet, komeat hevoskalut, jotka Edvartti vähää ennen kuolemaansa oli ostanut, kylläkin halvalla, ja Helenaa halutti ostaa Miina-vainajan pitsejä, joita tiedettiin hänen vuosikausia virkanneen.

Nuoret menivät siis huutokauppaan ja isäntä läksi kaupunkiin. Väkeä tuli häntä vastaan sekä hevosella että jalan -- toki jokaisen teki mieli olla näkemässä, mitä kaikkea siellä Tulettänessä oikein oli! -- ja kaikki ihmettelivät, että isäntä lähtee pois.

Juha syytti asioita. Eivät ne suinkaan olisi olleet kiireellisiä! Mutta hän ei saanut olluksi kotona.

Kun hän illansuussa palasi Joutsiaan, kohtasi hän taas samat ihmiset. Toiset olivat rattailleen sälyttäneet tuoleja tai pöytiä. Muuan emäntä piteli varovaisesti sylissään koppaa: siinä oli nähtävästi jotakin särkyvää. Keltainen kaappi-romo oli asetettu kahden pyöräparin päälle kuten hirsiä vedätettäessä, ja joku oli kääsiensä taakse köyttänyt leveän kiikkutuolin Hallpumin salista. Kuka piteli kärryn pohjalla jalkojensa välissä mahdottoman suurta pulloa, kuka kädessään lamppua tai seinäkelloa. Tuolien ja pöytien jalat törröttivät ällistyneinä taivasta kohti, ikään kuin olisivat tahtoneet kysyä, mitä nyt oli tulossa, kun heitä raahustettiin pesästä, johon tomu ja hämähäkinverkot vuosikymmeniä olivat heidät köyttäneet.

Monet tuttavat pysähtyivät puhuttelemaan isäntää. Ihan Joutsiaa jo harmitti, ettei hän ollut osannut viipyä niin kauan, että huutokaupasta tulijat olisivat ehtineet kotiin asti. Kovasti oli ollut väkeä. Ja rojua! Mutta viisas mies se oli Pranse-herra. Hän osasi kiskoa hinnan jokaisesta rikkinäisestä kahvikupistakin.

Joutsiassa ei muusta osattu puhua kuin huutokaupasta.

Isäntä oli sytyttänyt piippunsa ja kuunteli sängyssä pitkänään lasten puheita. Hänen silmänsä olivat kiinnittyneet piipun koppaan, joka kyti ja hehkui, sitten ne hiljalleen siirtyivät uuniin, jonka pellinnuorassa riippui pari sukkia, sitten seinille avaimiin. Oli siinä avainta, sekä suurta että pientä! Toiselle seinälle oli Erkki naulannut maanviljelyskoneitten kuvia. Kiintymättä luisuivat isännän silmät niiden ohi ikkunaan, jonka takaa näkyi syreenipensaita, ja pysähtyivät vihdoin kattoon.

-- "Mikä oli?" hoki keittiössä Janne, nuorin Joutsian lapsista, yhä matkien huutokauppamenoja. "Sälykoppa!" -- "Kuka sai?" -- "Pappilan Amanda."

Isän täytyi naurahtaa. Hän irroitti piippua hampaistaan ja kysyi:

-- Taisi vielä jäädä tavaraa huomiseksi?

-- Voi, voi, kahdeksi, kolmeksi päiväksi vielä!

Niin, ei sitä tosiaan kukaan osaa aavistaa, mitä tuollaiseen Tulettäneen, vinnille, aittoihin, ullakkoihin ja liitereihin vuosikymmenien kuluessa voi kerääntyä: kopallisittain tyhjiä pulloja, kopallisittain rikkinäisiä posliiniastioita ja kivivateja, vanhoja puuastioita, joista vanteet ovat varisseet tipotiehensä ja liitteet irvistelevät; pulloja, joiden pohjalla on säilynyt tilkkanen kimröökiä, tärpättiä, puuöljyä, vihtrilliä tai muuta sellaista; vaatteita, käpertyneitä, valkeanvihreiksi käyneitä kengänjäännöksiä; hihnoja; sitolkkia, joista tippuu täyte; patoja, joiden pohjassa on reikä tai jotka ovat värissä; tuoleja ilman pinnoja ja pinnoja, jotka ovat lähteneet irti tuoleistaan; morsiuskukkavihko, tuohikontteja, koinsyömiä talluksia, kannettomia katkismuksia ja virsikirjoja, osia kangaspuista, kuten kaiteita, niisiä; haaltuneita, likaisia höyhentyynyjä, joulukuusen jalka, Pranse-herran ylioppilaslakkeja ilman lyyryä, ja kravatteja ja jäniksennahkoja, joissa asustaa koi... Kaikkea, kaikkea, mitä taitaa ajatella löytyvän talosta, josta ei koskaan ole raskittu heittää pois rikkinäistä kahvikuppia. Ja kaikkea tätä on vuosikausia peittänyt tomu ja hämähäkinverkko, kalvanut koi ja nakertaneet hiiret.

Nyt on kaikki raahattu vinniltä saliin, jossa miehet tupakoivat ja tytöt tirskuvat. Viskaali -- Pranse-herra on jo viskaalina jossakin kaupungissa Itä-Suomessa -- on järjestänyt kaikki sievästi: villoja on sidottu riepuihin, vanhat kengät, tallukset, sukat, rukkaset, yksin tuolinpinnatkin ovat sidotut kimppuihin. Viskaali on viisas mies. Hän se johtaa kauppaa salissa. Kyllä hän osaa kehua tavaraansa ja hankkia kaikelle ostajat.

-- Noo, pojat, ylioppilaslakkeja! Koreita samettilakkeja, köykäisiä, hyviä kesällä!... Viisikolmatta penniä... se on vähän!... Kolmekymmentä... viisikymmentä!... seitsemänkymmentäviisi!... No niin... hyvän kaupan se poika teki...

-- Villoja... tällainen suuri mytty... Noo... jopa nyt hinnan keksikin se muori!... Koreita villoja... niistäkös lämpöisiä sukkia tulee...!

Salissa käy nauru ja sinkoilee pilapuheita.

-- Kesähän nyt tulee, kukas nyt villasukkia tarvitsee...

Ei viskaali niitä kuule. Villamytty on jo aikoja sitten lentänyt muorin käteen ja kauppa käy eteenpäin. Mutta äkkiä herättää muori ja hänen villamyttynsä koko yleisön huomion. Muori on näet avannut mytyn ja ruvennut tarkastamaan villojaan.

-- Phyi! parkaisee hän, sillä pilvenä lentävät koit häntä vastaan. -- Pitäkää itse! Että kehtaattekin ihmisille myydä -- koita.

Koko sali rämähtää nauruun. Akka älmentää niin, että kuolleetkin voisivat herätä, mutta viskaali vain ei ole kuulevinaan mitään. Hän on yhä täydessä touhussaan, kehuu paraikaa vanhoja liinoja ja kenkiä, jotka ovat sidotut kimppuihin... Vaikeapa näkyy olevan saada ihmisiä uskomaan, että niillä vielä maailmassa voisi olla jotakin virkaa! Viskaali seisoo tuolilla, huutaa ja hikoilee... Äkkiä avautuu suurella rähinällä ovi. Ei kukaan enää kuuntele akan älmentämistä, sillä nyt saapuu huutokauppaan iloisia tukkipoikia. Ryypyt ovat otetut jo valmiiksi ja rohkeutta on kurkun täydeltä. Tietämättä, mikä esine se onkaan, jota paraikaa tarjotaan, survaisevat pojat suustaan:

-- Markka!

Ei tarjoa kukaan enempää... Vasara lankeaa pöytään. Pojat saavat kimpun vanhoja kaulaliinoja.

-- Mitä nämä ovat?... Helkkarissa -- naimaliinoja.

-- Naimaliinoja! nauravat muut ja kravatit lentelevät miehestä mieheen.

-- No olipa siinä saalis!

-- Minä jäin ilman! Milläs minä nyt menen naimaan? Vai onkos siellä vielä?... Mutta en minä anna markkaa... Viisikymmentä penniä ..!

Ei korota kukaan taaskaan ja vasara kolahtaa...

-- Onkos nämä naimaliinoja? pääsee pojalta ja taas tärisee koko sali naurusta.

Poika on saanut kimpun tuolinpinnoja.

-- Mitäs kapuloita nämä on? Hittoakos minä näillä?

-- Huut helkkari sentään -- mitä näillä tällaisilla tekee?

-- Nyt menevät tuolit: ostakaa pois, kun ostitte pinnatkin! kehoittaa yleisö.

-- Varokaa, ettette saa selkäänne!

Ja pojat jakavat pinnat miehestä mieheen ja kopistelevat niitä vastatusten, ja syntyy sellainen melu, että poliisin täytyy astua esiin. Pojat joutuvat pihamaalle, pitävät siellä peliään ja tulevat vihdoin keittiön kautta entiseen krouvikamariin, jossa Hallpumska pitää kahvikauppaa. Ennestään on siellä pari tyttöä ja poikaa juomassa kahvia.

Hui kuinka se on noita-akan näköinen tuo, joka siinä pitää pääkomentoa! Mutta hyvää tavaraa hänellä on... Hänellä on ryyppykin takanaan, jonka hän somasti ja viekkaasti kaataa maitokannusta kahvikuppiin. Onpa se viisas akka!

-- Joutukaa, pojat, saliin, tirskuu joku ovelta, -- siellä menee pälsit, kokonaiset pälsit!

-- Hyvät pälsit ovatkin! kuuluu viskaalin ääni salista. -- Sopulinnahkaa ja musta verkapäällys...

Pojat tölmäsivät suin päin saliin. He olivat menemäisillään nurin, sellaista kyytiä he tulivat. Alhaalla oli mustanaan ihmisiä, ylhäällä sakeanaan tupakansavua ja auringonpaistetta ja keskellä savua seisoi mies, joka piteli käsissään turkkia.

Oli jo huudettu kymmeneen markkaan.

-- Kymmenen markkaa kymmenen penniä! huusi yksi pojista.

Yleisö nauroi. Pojat korottivat kymmenen penniä tai viisi penniä kerrallaan ja yleisön riemu yltyi yltymistään. Kun oli päästy viiteentoista markkaan, lankesi vasara.

Mutta voi sun suutari sentään sitä turkkia! Siitä sitä läksi koita ja karvat pölysivät kuin siemenet voikukista, kun niihin puhaltaa. Hyvät ihmiset sentään!... Ja pojat ottivat kukin kourallisensa karvoja ja rupesivat heittelemään niitä pitkin huonetta. Mutta eivät vakavammat ihmiset sitä kärsineet ja poliisin oli taaskin tultava pitämään järjestystä.

Mutta kartanolla ei heitä kukaan häirinnyt ja siellä he myllersivät oikein mielin määrin. Heilläkin oli yleisönsä, sillä huutokauppalaisia oli siirtynyt katselemaan heidän temppujaan.

-- Me naulataankin tämä pälsi tähän seinään niin kuin herrat naulaavat haukan levälleen tallinseinälle! keksi joku.

-- Tämä onkin se Tulettänen herrojen tallihaukka.

-- Nauloja tänne. Kenellä on nauloja?

-- Minulla! Ruostuneita kuin pirun pajasta!