Part 16

-- Mitä pastori nyt...? Tietäähän sen mitä ihmisen paha luonto tahtoo: se tahtoo juoda ja myllätä ja murhata... Mutta ihmisessä on hyväkin luonto. Pitää taistella sen hyvän luonnon puolesta...

-- Juominen ja myllääminen ja murha ei ole mitään itsevanhurskauden ja tekopyhyyden ja lähimmäisen tuomitsemisen rinnalla...

Väri palasi isännän kasvoille ja hän tunsi pastorin sanojen tähtäävän suoraan itseensä. Pastorista henki tavaton uhma ja kosto. He katselivat toisiaan hetkisen silmästä silmään ja hetki tuntui pitkältä, vaikkei se ollut kuin silmänräpäys.

-- Mutta, virkkoi isäntä vihdoin ikään kuin rukoillen, -- jos ihminen elää niinkuin pastori nyt sanoo oikeaksi, niin hänhän tuhoaa niin paljon muita ihmisiä. Niinkuin nyt sen meidän piikatyttömmekin kävi... Ja entä omaisten...! Kuinka...?

Juha vaikeni ja jäi tuijottamaan pastoriin. Tämä oli äkkiä muuttunut ikään kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.

Pastori istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot vihertävää, likaista lasiruutua vastaan. Lihava leuka riippui kappaleen matkaa alas rintaa, kasvot olivat pöhöttyneet, tuuheissa mustissa hiuksissa erottautui harmaita hapsia. Miehen yllä oli likainen paita, ylhäältä puuttui nappi, takin rintapielet olivat tahroja täynnä. Jopa oli mennyt surkeaksi Keihäsjärven ennen niin muhkea pappi!

Oli jo suuri päivä eikä tulta olisi enää tarvittu. Mutta kynttilä palaa käryytti yhä kirjoituspöydällä kaikkinaisen kaman joukossa: siinä oli likainen kaulus, olkaimet, koiran kaulahihna rautavitjoineen, kirjoja, papereita, tupakantuhkaa ja pullo sekä kaksi lasia.

Pastori äänsi jotakin niin hiljaa, ettei Juha saattanut sitä kuulla. Hänen silmänsä tuijottivat ikään kuin tyhjyyteen ja niiden reunat olivat punaiset ja silmälaudat turvonneet.

Juhan tuli paha olla. Että hän olikin ruvennut lyömään noin lyötyä miestä.

-- Ei pastori pahastu, sanoi hän ja nousi. -- Pastori taitaa olla kipeä. Ei pastori pahastu. En minä ole tarkoittanut pahaa...

Pastorin outo, pingoittunut katse kääntyi isäntään, jonka kasvoilla oli hyväntahtoinen hymy.

Kuinka sillä miehellä oli kirkas otsa! Kuinka sen kasvoihin oli turvallista katsoa! Tuon hymyn lämmössä pastorin kasvot ikään kuin sulivat.

-- En minäkään, sanoi pastori vihdoin vastaukseksi isännän viime sanoihin.

Juha yritti jo tulla ihan ymmälle, sillä ei hän käsittänyt pastoria. Mutta samassa tuli pastorin kasvoihin iloa ja hän muuttui äkkiä aivan ennalleen ja nousi reippaasti seisomaan. Ihmeellinen mies oli pastori: vasta vallan lamassa ja äkkiä taasen pystyssä!... Isäntä oli jo lähtemäisillään, mutta muisti samassa:

-- Niin, minunhan vielä piti puhua hautaamisesta. Olemme aikoneet haudata vainajan jonakin päivänä ensi viikolla. Tottahan siihen taasen saa haudata kirkon aidan taakse, minne ennenkin on haudattu tällaisia kuolleita. Kaipa ne nyt siksi saavat asian tutkituksi. Huomenna pitäisi tohtorin tulla kaupungista. Kun vain saisi ruumiin sulamaan siksi ja vähän siivotuksi sitä ruopasta. Jos pastori sitten olisi hyvä ja tulisi pitämään sitä toimitusta. Jos sopisi vähän puheessa lohduttaa niitä omaisia. Kyllä minä sitten pastorin vaivat palkitsen. Kai niitä huomenna tulee tänne katsomaan. On tämä niille kova kolaus, jos on kauhea sivullisillekin.

Nyt tulee kaikki takaisin, palaa koko se yöllinen painajainen!... Vai pitää hänen tyttö vielä haudatakin... Taikka kuopata, sillä eihän itsemurhaajia haudata... Hänen täytyy nähdä musta arkku upotettavan kuoppaan kirkon aidan taa. Häpeässä täytyy toimituksen tapahtua, ei sille raukalle lueta edes samoja lukuja kuin muille eikä sen arkun päälle panna edes vihittyä maata.

Tässä toimituksessa ei pastori saata olla osallisena! Jumaliste ei! Hän kuolee ja kaatuu siihen kuoppaan, jollei hän kuole jo ennemmin... Vaikka kuolisi nyt heti... Hän kuulee kummallista ääntä. On kuin mustat siivet taikka yölepakkojen nahkaiset evät kohisisivat ja räpyttelisivät hänen ympärillään. Kuoleman musta enkeli varmaan painuu hänen päällensä, katsoo häntä silmiin ja ojentaa kätensä ottamaan hänen sydäntään... Eikä hänen tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin elämän liekki sammuu.

Isäntä on aikoja sitten mennyt. Mutta yhä istuu pastori tuolissaan, pää painuneena korkeaa selkänojaa vasten.

-- Mitäpä siitä, jos ne valallaan puhdistavatkin hänet epäluuloista ja rangaistuksesta! Sen ne kyllä tekevät, sen hän kyllä uskoo: ovat ne ennenkin tehneet vääriä valoja! Mutta jos tätä tällaista sieluntilaa jatkuu, niin tämähän on helvetti maan päällä. Nyt hän näkee tällaisia jo valoisana päivänä -- entäs sitten kun tulee yö!

-- Aamiainen on pöydässä, ilmoittaa Amanda ja tuo muassaan paistetun sianlihan hajua.

Hän oli taasen kuullut uusia juttuja kuolemantapauksesta ja latelee niitä nyt pastorille. Manu siellä Joutsiassa on sentään merkillinen mies, kun hän tietää ihmisten kuolemankin edeltäkäsin. Eräänä iltana olivat väet kaikki istuneet pirtissä puhdetöidensä ääressä ja isäntäkin oli ollut siellä, mutta Sanna ei ollut -- niin Manu tuli äkkiä sisään, puisteli ruumistaan ikään kuin olisi palellut ja sanoi: "Kuka taas kuolee, kun niin veistelee kirstunlautoja!" Miehet rupesivat kaikki nauramaan, mutta tytöt kysyivät pelästyksissään: "Missä?" "Tuolla riihen takana!" sanoi Manu. Siihen oli sitten Eprami nauraa tirskunut, että "kaikkia turhia!" Mutta eipäs naura enää kukaan. Kun se ruoppakuoppakin on riihen takana.

Pastori seisoi ruokakaapin ääressä, pullo kädessä ja otti ryypyn toisensa perästä. Kun Amanda sen huomasi, karkasi hän kiinni pulloon.

-- Heretkää nyt jo! huusi hän. -- Olette taas juovuksissa kun pitäjäläisiä tulee. On sitä viidessäkin ryypyssä...

-- Menetkö hiiteen, akka! huusi pastori takaisin ja uhkasi häntä pullolla. -- Minä juon niin paljon kuin tahdon.

Hän karkotti Amandan huoneesta ja söi ateriansa suurella melulla ja kolinalla. Sitten hän pani maata ja nukkui päivälliseen asti. Illansuussa kävi hän pirtit, navetat, hevostallit ja kyseli ja määräili, niin että palvelijat hämmästyivät. Mutta se oli sellaista, ettei hän tahtonut jäädä yksin. Ja yötä hän pelkäsi jo ennen kuin se oli tullutkaan. Tulettänessä oli moni ilta tähän asti kulunut rattoisasti ja hauskasti -- sinne ei nyt ollut yrittäminenkään. Liljebladille -- kuka sinne olisi uskaltanut lähteä! Siellä tietysti olisi saanut kuulla kaikki historiat uudelleen.

Mutta tottakin; tänäänhän on saunapäivä. Se on oikein erinomaista, se. Saunassa tulee ihminen terveeksi.

Pastori valmistautui erityisellä varovaisuudella vastaanottamaan yötä. Hän ei illallisekseen syönyt siansorkkiakaan, joista hän niin paljon piti, sillä hän tahtoi välttämättömästi saada unta. Ei hän sentään ollut terve. Hän tunsi sen koko ruumiissaan. Varmaankaan ei viikatemies ole kaukana...

Sillä Joutsian miehellä oli niin kirkas otsa. Niin, niin... Hän ja hänen kaltaisensa ne lopultakin voittavat. Ne ovat niitä, jotka eivät ole osanneet elää, mutta jotka sen sijaan osaavat kuolla. Ei niille miekkosille koskaan tule sellaista painajaista kuin niille, jotka ovat osanneet elämisen taidon. Hohoijaa, kuinka tämä Keihäsjärvi tulee hyväntapaiseksi, jahka tästä viikatemies korjaa pois vanhan papin, Jakob Sandin... Äää sentään. Mutta hän ei vielä ole korjattu, hän elää vielä ja aikoo elää! Hän aikoo nukkua ja unen loppumattomasta lähteestä ammentaa voimia elämiseen.

Uni, mustasiipinen, ja mustasilmäinen, joka kulkee hiipimällä ja helistelee hiljaisuuden tiukua yössä, kuinka tervetullut se onkaan onnettomien vuoteiden ääreen! Mutta se menee vain onnellisten luo, niiden ylle levittää se laheat siipensä, niihin katselee syvine, rauhallisine silmineen, niiden korvan juuressa helistelee se hiljaisuuden tiukua. Yö, mustasiipinen, mustasilmäinen yö... ei se armahda niitä, jotka sitä huutavat luoksensa! Ei se sinäkään kovana yönä armahtanut Jaakko Sandia, Keihäsjärven pappia.

Hän väänteli, käänteli ja hikoili vuoteessaan.

-- Kun en minä uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä kaikkein korkein! ähki hän.

-- Editha, Editha! Sinäkin hylkäsit minut -- tule edes sinä luokseni...!

-- Helena! Minä olin kova sinulle, mutta sinä annoit aina anteeksi -- armahda minua tällä hetkellä!

-- Jos minä uskaltaisin huutaa sinua avukseni, sinä kaikkein korkein!... Mutta minä en uskalla...!

Ei ääntä, ei hiiskahdusta vanhassa pappilassa. Jo alkaa kuulua jotakin... On kuin joku kehräisi... kaukana... hyrisee, hymisee, sihisee... Ääni kasvaa. On kuin puitaisiin jossakin hyvin etäällä... Sahataan. Ja taas hyrisee, hymisee, jyrisee. Jo kuuluu selvästi, että höylätään... Kirkas terä karkaa pitkin laudan pintaa ja lastukiehkura lennähtää ilmaan. Terä kulkee itsestään, näkymätön käsi sitä vie...

Kirstunlautoja! Paljon kirstunlautoja! Tyttönen, joka ruoppakuoppaan hyppäsi, ei paljoa tarvitse. Pieni oli tyttönen! Mutta sillä oli suuri tukka. Koko sen pienen tyttösen saattaa peittää niihin pellavankarvaisiin hiuksiin. Niin, ja entä sen lapsi...! Kirstunlautoja, kirstunlautoja!... Höylä käy, höylä käy -- hei! Lastukiehkurat lentävät -- hei! Kirstunlautoja suurelle miehelle! Suuri mies viedään kunnialla hautaan -- hei hei! hautaan! Vihittyä multaa kirstun kannelle -- hei! Kauniita puheita haudan partaalla -- hei!... Tyttönen kuopataan aidan taakse, missä siat tonkii ja vasikat tanssaa! Kirstunlautoja isälle, äidille, lapselle! Kirstunlautoja kaikille kolmelle! Nimeen isän, pojan, pyhän hengen, amen...!

Höylä käy vimmatusti, laulu kohisee kuin myrskyn pauhina: hei, hei, hih, hei!

-- Kun minä uskaltaisin huutaa avukseni kaikkein pyhintä nimeä! lennähtää pastorin päähän kuin salaman välähdys. -- Sitten minä olisin pelastettu... Auta...!

Höylä käy yhä. Kirstunlautoja, kirstunlautoja! On kiire. Tyttönen odottaa laudalla riihessä...! Suurta miestä ei lauta kannata, suuri mies pannaan suoraan arkkuun. Hihhihhih-hei!

Tulikirjaimilla kirjoitettuna välähtää pastorin silmien edessä nimi, jota ei hän ole uskaltanut lausua: Jeesus Kristus. Oi, jos hän saisi sen vaikkapa kuiskatuksi, niin se auttaisi häntä ja hän pelastuisi!

Mustasiipinen enkeli katselee häneen... Sen sulat ovat laheat ja suuret. Enkeli ojentaa kättään, ojentaa toista kättään, laskee ne Jakob Sandin ohimoille... Ne ovat kylmät kuin jää ja ne hivelevät polttavaa päätä. Enkeli katselee syvältä... Hiussuortuva valuu olkapään yli... hiuksista valuu ruoppaa ja vettä...

Jakob Sand kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa äärimmäisessä hädässä:

-- Jeesus Kristus!

Aamulla tavattiin Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hengettömänä vuoteestaan.

XI

Kauppias Hallpumilla ja hänen Saarallaan oli paljon lapsia. Vanhin poika, Edvard, oli jo talon isäntänä. Isä oli ostanut hänelle Reipin talon, se kun sattui menemään erittäin halvalla. Toinen poika, Frans, kävi vielä koulua. Seuraavat lapset olivat tyttöjä ja askartelivat kodissa apuna, nuorimmat olivat juuri niitä, jotka talon lasten kanssa leikkivät tienteossa.

Ei lapsista aina ole iloa. Se Edvard, Reipin nuori isäntä, hän se vasta tuottikin huolta! Hän joi kuin viimeistä päivää. Ei hänelle riittäneet mitkään rahat eikä häneen pystyneet mitkään puheet, eivät hyvät eivätkä pahat. Häntä oli koetettu ojentaa piiskaamallakin. Isä hutki häntä, vaikka hän jo oli suuri mies. Mutta ei auttanut ei niin mikään. Muuten hän oli hyvänluontoinen ja ystävällinen poika. Pitäjäläiset pitivät hänestä enemmän kuin kenestäkään Tulettänen väestä ja kylän tytöt olivat kilvan häntä ottamassa. Mutta vanhemmat vihasivat häntä, kun hänestä oli niin paljon harmia.

Iloa tuotti sen sijaan Frans. Se se oli poika! Kuinka somasti hän jo lapsena oli osannut mittailla puodissa, puhella ihmisille ja hieroa kauppoja! Ei totta totisesti kukaan päässyt menemään puodista ostamatta, kun pikku "Pranse" seisoi myymäläpöydän takana. Hän soitti suutaan, liikkui liukkaasti kuin kärppä, nauroi ja kehui tavaroita. Pranse oli kauppamieheksi syntynyt. Pranse voitti sillä alalla isänsäkin. Mutta hän oli lisäksi koulussakin etevä! Aina hän toi kotiin hyviä todistuksia ja opettajat suosivat häntä kaikella tavalla. Pransesta oli iloa. Pranse oli oikein vanhempiensa toivo.

Kolmas lapsista, Miina, oli hiljainen, kalpea tyttö. Heikko hän oli ollut koko ikänsä ja eräänä keväänä, kun Keihäsjärvi loi jäitään, hän sammui pois ja hänet kannettiin hautaan.

Oli muuten aivan erinomaista, kuinka kuolema juuri sinä keväänä teki puhdasta Tulettänen puolella. Sotamiehenleskiä ja niiden lapsia kuoli myötänään ja kauppiaan lapsista meni neljä yhteen kyytiin, niin että jo rupesi ihan hirvittämään, kun ei pitäjällä tiedetty mistään kulkutaudista ja Tulettänessä kaatui toinen toisensa perästä. Se Edvartti olisi saanut kuolla! Siitä ei olisi ollut vahinkoa. Mutta hän jäi kuin jäikin eloon, jäi juomaan ja mellastamaan vanhempiensa harmiksi.

Ei ole tulettäneläisten ja joutsialaisten väli entisestään parantunut. Naisväet sentään sopivat jotenkin, juovathan ne silloin tällöin kahvikupin toistensa luona ja kahvikuppi sovittaa monta pahaa, kun se tulee tarjotuksi oikeaan aikaan. Mutta isäntä ei pistä jalkaansa Tulettänen puolelle ja näkee sen selvästi hänen kasvoistaan, ettei hän mielellään näe Tulettänen väkeä omalla puolellaan.

-- Saittekos mitään talosta? kysyy Hallpumska lapsiltaan, kun ne palaavat kotiin talosta, missä ovat olleet leikkimässä talon lasten kanssa.

-- Annettiin meille kahvia.

-- Olikos nisusta?

-- Ei, mutta voileipäpilput emäntä pisti käteen.

-- Olivatkos talonväet ystävällisiä?

-- Olivat kyllä. Emäntä niisti tuon Hilman nenänkin.

-- Entä sanoikos isäntä mitään?

-- Ei sanonut. Eihän se koskaan sano mitään.

Niin, ei sano! Ei puhu eikä pukahda, ei hyvää eikä pahaa. Jo se vähempikin harmittaa. Eikä pistäisi jalkaansa Tulettänen puolelle, vaikka mitä luvattaisiin. Kiittää kauniisti kun kutsutaan, mutta ei tule, ei vahingossakaan. Riihilleenkin kun menee, niin joka kerta tekee kierroksen eikä mene Tulettänen pihamaan läpi, vaikka siitä olisi paljon lyhyempi matka.

Merkillisen hyvin nuori isäntä on menestynyt. Työtä hän tekee kuin muonamies, kulkee kuormien perässä kuin palkattu renki, kuokkii ja luo ojaa kilpaa työmiesten kanssa. Ja kaiket iltaa hän istuu pirtissä puhdetöiden ääressä. Ja siellä sitä sitten jutellaan maailman asioista. Kaikki mitä lehdissä on, pitää kerrottaman rengeille ja piioille. Niinkuin ne niistä mitään ymmärtäisivät! Mutta isäntä tahtoo, että oltaisiin yhtä perhettä. Sen tähden syödään yhteisessä, pitkässä pöydässäkin. Ja siihen viedään vieraatkin. Saavat tyytyä!

Kaipa se halvaksi tulee sellainen! Mutta tuhlataan sitä taas kaikenlaisiin turhiin. Kalenterit pitää olla ja kirjat! Paikalla kun asiat rupesivat paranemaan, lähdettiin tilaamaan sanomalehtiä. Ja niitä sitten odotetaan! Ja hyvistä valtiollisista uutisista iloitaan, niin kuin maamies iloitsee hyvästä viljavuodesta. Ei kauppias sellaista ymmärrä. Se se jotakin on, joka tuntuu omassa kukkarossa tai omassa nahassa! Mutta tämä tällainen -- tyhjää!

Rason rusthollari käy alituisesti veljeään tervehtimässä ja Joutsian isäntä taas vuorostaan häntä. Veljekset ovat niin hyvät keskenään, ettei puheesta heidän välillään tahdo koskaan loppua tulla. Se on oikein lapsellisen näköistä, kun he pyhäisin tuntikausia astelevat yhdessä maantiellä: toinen saattaa toista kotiin, mutta ei raskitakaan erota, vaan saatetaan ja saatetaan loppumattomiin.

-- Mikä noita nyt taas kävelyttää tuossa? mouruaa Saara. -- Eikös noita nyt millään saa lakkaamaan.

Tulettänen väkeä hermostuttaa ja harmittaa, kun isännät siinä astelevat edestakaisin. Hallpumilaiset ovat vainuavinaan, että he punovat juoniaan Tulettäneä vastaan. Mutta eihän miehiä voi kieltää astelemasta omien peltojensa halki valtamaantietä!

Sisarusten keskinäiset välit ovat yleensä olevinaan niin tavattoman hellät. Säännöllisesti käydään vieraissa, milloin Haimalassa, milloin Lumiassa, milloin Rasossa, Ippilässä tai Joutsiassa. Mennään lauantaina oikein joukolla, lapsetkin kaikki mukana, ja palataan sunnuntai-iltana. Terveisiä lähetellään yhtä mittaa ja tämä Joutsian isäntä kirjoittaa esimerkiksi Haimalaan kirjeitäkin, ja emännät lähettelevät toisilleen tuliaisia.

Joutsiassa ollaan kaikin puolin nousemaan päin. Ensi vuodet isäntä kitui ja kitkutti, mutta nyt hänen peltonsa kasvavat, niin että pois tieltä vain! Haimalassa suree emäntä hiuksensa harmaiksi, kun ensimmäisestä lapsesta tuli sellainen tylsä. Mutta johan siellä on toisia lapsia ja rikas on talo! Lumiassa on lapset kuolleet yhtä kyytiä. Emäntä on ihan yksinään. Ovat kuolla kupsahtaneet kuten rusthollarikin kuoli! No niin, mikäpä emännän on hätänä -- rikas emäntä!... Ippilän isäntä on hauska mies... hän vähän juoksenteleekin. Tulettäneenkin pistäytyy silloin tällöin. Mutta Raso se vasta paisumistaan paisuu. Talokin on niin komea katsella kuin linna. Rakennusta on kuin kokonaisessa kylässä ja Rason isäntä yllyttää veljeään, Joutsian isäntää; ainaiseen rakentamiseen. Jo pitäisi alkaa riittää huonetta Joutsiassakin: on uudet kivinavetat, on uudet jyväaitat, kellarit, hevostallit -- riihirakennuksista puhumattakaan, jotka jo alkavat käydä vanhoiksi, ne kun ovat nuoren isännän ensimmäistä käsialaa.

Kaikista ihmeellisin muutos on kuitenkin tapahtunut Saarlassa majurin kuoltua. Siellä hallitsee nyt nuorempi poika, Maunu. Sellaisen ylpeän herrasväen poika, ja mikä talonpoikainen mies hänestä on tullut! Ylimpänä ystävänään hän pitää tätä Joutsiaa. Istutaan sunnuntai-iltakaudet yhdessä, ostetaan heinänsiementä yhdessä ja kolmisin Anttilan isännän kanssa toimitetaan kaikenlaisia pitäjän asioita, niinkuin uutta kirkkoa ja kansakouluja, siltoja ja teitä metsäkulmille. Ja niin käy Saarlan herra puettunakin, ettei häntä tahdo rengistä erottaa.

Mutta eipä jaksanut armo katsella uudenaikaista elämää Saarlassa! Helsinkiin muutti, sinne missä Kustaa-herrakin asuu. Kustaa-herra on siellä jo päässyt ylhäisiin virkoihin ja kuuluu naineen rikkaan ja ylhäisen.

Vaan jättipä Saarlan armo ennen menoaan muistomerkin Keihäsjärvelle: pastori-vainajan haudalle istutti hän koreat, mustanpuhuvat kuuset. Kukapa pastoriraukan hautaa muuten olisi muistanutkaan! Pian olisi kumpu siitä tallattu tasaiseksi. Mutta eräänä päivänä -- sen näki koko kylä -- ajoi armo vaunuissaan kirkolle päin ja perässä tulivat rattaat, joissa kuljetettiin neljää koreaa kuusentainta. Kaikki arvelivat hänen ajavan istuttamaan niitä majurin haudalle ja Hallpumi vielä mietti itsekseen, että mihinkähän ne enää mahtuvat, kun haudalla jo on se mahdottoman suuri kivi, joka kuuluu maksaneen kaksi tuhatta markkaa! Mutta kuusetpa joutuivatkin Sand-vainajan haudalle. Haudankaivajan lapset olivat tirkistelleet portin raoista ja he näkivät, kuinka miehet upottivat taimet kuoppiin. Sitten lähetti armo pois kaikki ja jäi yksin myllertämään multaan. Niillä valkoisilla käsillään, joita ei koskaan oltu rasitettu työssä! Sitten hän oli seisonut hyvän aikaa liikkumattomana katselemassa työtään ja vihdoin pannut polvilleen ja painunut suulleen hautaturpeen päälle. Kauan hän siinäkin oli ollut. Hevoset olivat jo malttamattomina kuopineet maata. Kun hän sitten vihdoin viimein erkani haudalta, olivat hänen silmänsä olleet ihan punaisina kuin itkemisen jäljeltä, ja hän oli ollut totinen kuin kuoleman enkeli, kun hän astui lasten ohitse ja pitkät mustat vaatteet lakaisivat maata.

Mutta kauniit kuuset sai vain pastori-vainaja haudalleen. Eivät ne olleet tavallisia kuusia, vaan joitakin ulkolaisia, hyvin mustanpuhuvia.

Yhtä kaikki kuitenkin, kuinka se maailma muuttuu!

Tulettänessäkin on elämä käynyt paljon hiljaisemmaksi kuin ennen. Ei yksin sen tähden, että viinanpoltto kiellettiin, sillä saahan viinaa rännistä, vaikkei niin hyvääkään ole. Mutta ihmiset ovat käyneet niin oudoiksi. On käynyt niinkuin pastorivainaja ennusti, että maailma tulee niin ikäväksi, ettei sitä viitsi katsella. Vanhat ihmiset ovat kuolleet pois tai makaavat halvattuina -- niinkuin nimismies Liljebladkin, joka jo kuudetta vuotta on maannut liikkumattomana. Hänen virkaansa hoitaa mies, joka seurustelee Joutsian ja Saarlan herran kanssa ja silloin myöskin tietää, millainen on mies! -- Ja jos nuoremmassa polvessa joku haluaisikin elää hauskemmin ja oman mielensä mukaan, niin sitä sanoo nykyinen maailma rentuksi ja roistoksi. Jos on ottanut lasin ja iloissaan laulelee, niin sitä sanotaan räyhäämiseksi. Ja viinasta varoitetaan niinkuin varastamisesta. Sellaista oppia saarnaa nykyinen pappikin keihäsjärveläisille, ja se oppi menee niihin niinkuin tupakka! Sand-vainaja sanoi aivan oikein, että vapaus on poljettu jalkojen alle kuin vanha kinnas.

Tulettänen kauppias haluaisi mielellään elää entiseen iloiseen tapaan. Mutta hänellä on taasen haittana se, että terveys on pettänyt hänet. Tulee sellaisia aikoja, jolloin jalat turpoavat kuin pölkyiksi eikä pääse niillä mihinkään. Toisinaan hän pyörtyy ja on monta aikaa kuin kuollut. Mutta hän virkoaa taas ja ajoittain on hän sama reipas ja virkeä kauppias Hallbom kuin entisinä hyvinä aikoina.

Kielletty on viinanpoltto ja kauppaa rajoitetaan minkä ehditään, mutta toki ei vielä ole kielletty lampaita kasvamasta villaa! Tuuhea on takku lampaiden selässä, vielä lyövät tytöt ja ämmät pirtaa Keihäsjärvellä, vielä kelpaavat kankaat ja langat kaupaksi keisarikaupungissa. Hei vain, kauppias näyttää kuin näyttääkin maailmalle, että hän elää. Hänellä on jo kauan ollut uusi, nerokas tuuma, jolla hän vielä palauttaa entiset iloiset ajat. Viina on kielletty, viina-raukkaa ahdistetaan kuin metsän haukkaa. Mutta on toinen juoma, makea ja viaton, joka vasta on syntynyt ja joka voittaa tulevaisuuden: se on olut, se.

Kauppias itse puolestaan kyllä nauraa koko juomalle: se on lasten leikkiä! Mutta nuorten suihin, jotka eivät ole tunteneet puhtaan viinan makua, se hyvästi kelpaa. Mutta sitä ei hän sano muuta kuin sellaisille vanhoille ystäville kuin Liljebladille ja muille senaikaisille. Kaikille muille hän kehuu olutta. Ja hänen suuri ajatuksensa on perustaa oluttehdas Keihäsjärvelle. Hän olisi sen jo aikoja sitten tehnyt, jollei olisi ollut kipeänä.

Yritys on jo alulla. Hän on sen takia tehnyt monet matkat kaupunkiin ja voittanut paljon rahamiehiä puolelleen. Keihäsjärven isännätkin ovat aika suosiollisia asialle -- paitsi taasen tämä Joutsia. Hän on taaskin häntä vastaan, hän epäilee taasen tätä asiaa, vaikka viisaat ja oppineetkin ovat sen puolella. Joutsian isäntä on kuin onkin aina ollut kivenä hänen, kauppias Hallbomin, tiellä. Hän on siihen alituisesti kompastunut. Mikähän hän ilman tätä isäntää olisikaan? Puoli pitäjää olisi hänen hallussaan! Joutsian isäntä oli ensimmäinen, joka täällä nousi vastakynteen, ja nyt niitä on kymmeniä ja satoja! Kauppias totisesti vihaa Joutsian isäntää, kun hän vain alkaa ajatella, mitä kaikkia harmia hänestä on ollut.

Mutta hänpä taivuttaa Joutsian vielä tämän olutasian puolelle. Niin totta kuin hän on Tulettänen kauppias, niin hän sen tekee! Hän ei väsy eikä lakkaa, ennen kuin Joutsia on mukana yrityksessä. Ei hän tarvitse tämän rahoja -- yhden ainoan osakkeen kun vain ottaisi, jotta voisi sanoa ihmisille, että Joutsiakin on mukana. Kaikki luottaisivat silloin asiaan.

Kauppias päätti taaskin mennä Joutsiaa puhuttelemaan. Hän valitsi sellaisen ajan, jolloin tiesi isännän olevan erittäin lauhalla tuulella. Hän meni muutamia päiviä ennen Tuomaan markkinoita, juuri silloin, kun Joutsian vanhin poika, Antti, oli tullut kotiin koulusta. Isäntä rakasti suuresti lapsiaan, varsinkin Anttia. Hyvinhän poika olikin edistynyt! Kauppias oli vuokrannut kojut valmiiksi markkina-ajaksi, hänen tavarakuormansa olivat jo lähteneet ja itse hän oli menossa perässä. Ennen menoaan hän poikkesi Joutsiaan.

Isäntä oli todella tavattoman pehmeällä tuulella, sen näki jo hänen kasvoistaankin. Heti paikalla hän pyysi kauppiasta saliin istumaan ja kävi keittiössä toimittamassa vieraalle kahvia. Kauppias myhähteli itsekseen, sillä näin hyvin ei häntä vuosikausiin oltu vastaanotettu Joutsiassa.

Mutta ei! Eipäs isäntä sittenkään taipunut uskomaan hyvää siitä uudesta yrityksestä, jota kauppias nyt kumminkin kolmannen kerran kävi kehumassa.

-- Kunhan ei siitä tehtaasta vain tulisi harmia, sanoi isäntä. -- Jos taas rupeavat juopottelemaan tässä.