Part 6

--Ei ole oikein asiat--vai onko? sanoi Kaisa emännälle.

--Ole vait--mitä se sinuun kuuluu!

Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka päivällä hoilotti ja hekotteli.

VIII.

Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi. Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan minä täällä vaikka yksinkin elää.

Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut. Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi, tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi... Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut tänne ilman sitäkin elättää.

Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi!--Oli miten oli.--Tänne toi, tässä pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi, ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!

Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä. Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine, humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla kuin hyvässä unessa.

Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei ystävä vielä tullut--ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle paisteeseen.

Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä ... mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan?--Kun ei vain olisi jotakin vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan. Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos ei se tule?

Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan alakuloista olla.

Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni. Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan? Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän näin kauan--kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran, tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi. Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin.--Jos ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.

Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.

Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.

Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään, mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa lähdin.

Ei, ei ... ei se ole semmoinen ... ei ole ... ei ole. Hupsu olen, minä paha ... hän hyvä ... minä ... ei hän, ei!

Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, oli katunut kaiken.

Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli vettä päällyksettömästä turkistaan.

--Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.

--Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?

--Mistä sinä sen tiedät?

--Puheestanne kuulen.

--Et sinäkään ole täkäläisiä.

Marja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He istuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.

--Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.

--Asutteko te täällä talvella?

--Minun on tekemäni tupa, minun sauna.--Lähdin katsomaan, kun olen nähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.

--Mutta miksette täällä kesääkin asu?

--Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä kesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla havumaja.

--Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.

--Olisihan sopinut tulla.

--Mitä te täällä teette?

--Heidän verkkoukkonaan oleilen.

--Vaan miten olette tänne joutunut?

--Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani kanssa.

--Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?

--Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.

--Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?

--Kävin tuolla kerran takavuosina ... tulin takaisin.

--Vaan minkä tähden?

--Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.

--Silläkö te elätte?

--Eipä olekaan mikä eläessä.

--Osaisitteko täältä kotipuoleenne?

--Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin puolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.

--Näkyykö?

--Tuolta vaaralta näkyy.--Ukko viittasi päällään vaaralle päin.-- Kaskisavut kumminkin näkyy.

--Näkyykö Rajavaarakin?

--Näkynee tuo sekin.

--Minä olen sieltä sen juurelta.

--Vai sieltä?

--Oletteko käynyt siellä?

--En ole.

--Oletteko käynyt Shemeikassa?

--Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin. Kudon niiden verkot, koko kylän.

--Minkälaista siellä on?

--Niin missä?

--Shemeikan talossa.

--Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki,--sanovat, en ole kaupunkia nähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä ole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa kolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin vehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia ollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.

--Ei elä enää Shemeikan isä?

--Ei elä--paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa päivinä.

--Millainen on emäntä?

--Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin ahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.

--Millainen on poikansa?

--Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.

--Teistähän minä saankin toverin talveksi?

--Etkö menekään kylään?

--En tiedä.

--Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.

--Kenestä heistä?

Ukko jätti vastaamatta ja virkkoi:

--Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.

--Shemeikkako?

--Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.

--Se on teille hyvä?

--Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.

--Minä tulen kohta käymään teidän majallanne ... kuinka sinne parhaiten osaa?

--Tuota isoa kuusta kohti kun soudat ... et muuta merkkiä tarvitse.

Ukko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.

Seuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen rannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta huoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne riensivät rantaan.

--Siinä hän on! Siinä hän on!--ja kun tulivat luo:--Sinäkö se nyt olet?

--Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.

--Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?

--Ketäs te olette?

--Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut Shemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut. Sinäkö olet?

--Enhän minä tiedä.

--Sinäkö Shemeikan sait?

--Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.

--Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin.--Ai, hänellä on äijä asioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden.--Me sill'aikaa tänne.--Emäntä lähetti.--Sano kuka olet? Mistä olet?--Miten sinut vei?--Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?

Ei saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:

--Vai että semmoinen olet!--Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen lienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet hyvä meille, varmaan olet hyvä meille?

--Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan.

--Sano Anja.

--Ollaan me--nyt.

--Vaikka ei olekaan aina oltu.

Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.

--Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua, hentoinen, herttainen tyttö--hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät, siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa. Sanoi: »Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä löytänyt.» Sano, haasta...

--Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja.--Mistä minun pitäisi haastaa?

--Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti--mikä nimesi?

--Marja on nimeni.

--Ai, Marja, kaunispa on nimesi--ai, kuinka sinulla on totiset silmät ... ja pitkä olet ja solakka olet--pulska olet ... semmoista Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet, niinkuin kehui... »Ette ole mitään hänen rinnallaan», sanoi. Eikä me ollakaan eikä tahdotakaan olla.

--Mutta anna nyt _hänen_ haastaa!

--Haasta, Marja.

--Mitä ma sitten haastan?

--Sano sukusi.

--Ei ole sukua minulla.

--Ai, orpo olet?--Eikä kotia?

--Koti oli.

--Ei ole enää? Polttiko kotisi?

--Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.

--Lähdit mielelläsi?

--Sieltä aina ikävöin.

--Oliko iso kotisi?

--Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.

--Ja semmoisesta lähdit?

--Hennoit mielelläsi heittää?

--Mitä maammosi? mitä taattosi?

--Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!

--Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki veikko?

--Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin isä.

--Leski olet?

--En.

--Miehesi elää?

--Eloon jäi.

Naiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa Marjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:

--Sinulla on mies elossa?

--Et olekaan tyttö?

--Hyhyy.

Ne vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein murheellisiksi.

--Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi--voi!

--Kesätytön vain toikin.

--Niinkuin aina ennenkin.

--Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi.--Ei vihi, ei vihi.

--Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.

--Ei anna, ei anna.

--Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.

--Niinkuin teistäkin?

--Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten syksyllä äidilleen orjaksi antoi.

--Vai että sinulla talo ja mies--oma talo, oma mies, oma talo, täysilehmäinen--ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!

Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:

--Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä sillä jo tämmöisiä tyttöjä.

--Talo täynnä!

--Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.

--Onko teitä siellä monta?

--On meitä kuinka monta lieneekään--viisi.

--Sinä kuudenneksi.

--Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.

--Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut yhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.

Silloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen kolketta.

--Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!

--Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!

--Tuoss' on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti--tämä pieni on Kalamatille.

Ne heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan taitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.

IX.

Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja istui tuvan perällä, menemättä vastaan.

--Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?

Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.

--Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?

Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.

--En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos.--Entiset tyttösi toivat.

--Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään, pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!

Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.

Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.

--Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!

--Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!

Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta päivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.

Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!

Shemeikka tuli hänen jälessään.

--Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?

--Anna minun olla!

--Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?

--On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.

--Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään äidin laittamat eväät.

--Osannette panna itsekin.

Shemeikan silmissä välähti:

--Sinun se on tehtävä!

--Vai minun?

--Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun me käymme kylpemään.

Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.

--Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului joku kysyvän.

--Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on arkoja, ruotsikot.

--Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.

--On sillä paikat soreat.

--Mutta silmät koleat.

--On sinulla ennen ollut parempia.

--Kuka?

--Anjakin.

Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:

--Ja mikä muka tällä on vikana?

--Kuinka vanha jo liekään.

--Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.

--Onko hyvä?

--Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.

--Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.

--Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan. Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian yhteen kyllästyy.

--Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit ehtinyt kyllästyä?

Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:

--Yksi aina kesässään.

--On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.

--Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?

--Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.

--Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi kuin pyynpojat piiskulle.

--Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu: ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin, hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne, toverit!

--Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta? kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä tiedä mihin panna.

--Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?

--Hoidatpa hoidat.

--Mitäs sitten haastat?

--Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille rannalle, mistä otit.

--Ja kiittäisit lainasta.

--Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.

--Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.

--Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti. Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.

--Olisiko sillä mitä ottamista?

--Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!

--Äijäkö? Toisitko hänetkin?

--Oman akkansa myötäjäisinä?

--Ka, miksei?

--Siihen minä ... tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!

--On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.

--Voi sinua, Shemeikka!

--Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.

--Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.

--Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!

Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.

--Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.

Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla, kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne?--Hän kiipesi vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita. Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää. Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää siellä--nyt enää?

Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja nukahti viimein itkuunsa.

Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni... Panisiko pönkänkin päälle? Sen _voisi_ panna niin, ettei sieltä kukaan omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan--näitä tämmöisiä kauheita ajatuksia pakoon.

Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin, haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.

--Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö, ettekä mitään puhunut.

--Ethän tuota kysynytkään.

--Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?

--Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.

--Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?

--Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.

--Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja kiihkeästi.

--En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.

--Mutta _minä_ en tee!

--Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja nousi takaisin pihaan.

--Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo, Marjueni!

Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu. Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui Shemeikka oveen.

--Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet ollut?

Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka tavoitti häntä.

--Anna minun olla! tiuskaisi Marja.

Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä niin, että hän horjahti.

--Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä ranteeseen.

--Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut täällä joka kesä uusi tyttö!

--Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?

--Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?

--Luuletko ehkä olevasi viimeinen?

--Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?

--Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?

Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti kivelle.

--Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.

--Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.

--Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja, ponnahtaen ylös.

--Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?

--Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?

--Onko?

--On!

Shemeikka irvisti.

--Sanot hänelle, että se on hänen.

--Sitä en saata sanoa.

--Mikset?

--Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.

--Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä lahjoitan hänelle sen.

--Antaisit hänelle lapsesi sinä--?

--On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun antanut pois äitinensäkin.--Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten joukossa--on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä, Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu--parempi, sorjempi kuin ku...

Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.

--Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri, toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan--etkä _minun_ lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!

--Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi olet.

Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan iskettävä--Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja pyörtyi.

X.