Part 5

On, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin tuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja tämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen kuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille elatukseni moninkertaisesti maksanut.

Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa hänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa kaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin ilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä edemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän jättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt samassa pitäisi koskeen menemäni.

Shemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle kyljelleen.

Vaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä lopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata, ottajatani--tulipahan, ottipahan.

Tässäkö nyt keitän, missä keittänenkin--hänen vieressään valvoen? Tässä, ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan! koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka. Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo rintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä ottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin, että koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin mahallaan--räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä, toinen paljaana--kolin kolia koskea alas.--Mutta olkoon siellä, mitä minä hänestä enää...

Marja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen vaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden päälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt, mutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja laski; näki solakat jäsenet--ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään hivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan, kaukaa, kuvitelluin liikkein.

Löytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun herää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden yhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja ja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion päällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli alempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan ihan lähellä tulisijaa... »Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä käynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska tänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että se minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en kelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin jotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli, suuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan, maankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin antaa.»

Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha, huulilla sen hymy.

VI.

Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin--missä olen? mitä on tapahtunut?--Silloin muistaa hän kaiken...

Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko vien--vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin. Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä kukaan meidän lähtöämme nähnyt.

Ei ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin kuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En hennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun palaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin kulkiessa.

Shemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät, joilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes jotakin syömistä.

Shemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee raukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen pohjaan.

Tulen on tehnyt--mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan ole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat takaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka olisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle väijymään.

Hän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas venheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät venheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan ruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.

Marja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan toimia... Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet syliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan kasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko? Miksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.

Sillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka tyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan on nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä ... eikä tiedä, että minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja kuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.

--Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä. Samassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti vanhalta, rumalta, isomahaiselta.

--Kah, mitä naurat?

Marja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän sille tekee.

--Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin tuo...?

Shemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki samassa toisen puolen ulos.

--Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja nosti keittotuohisen piilostaan.

--Mitä sinulla siinä on?

--Vähän keitettyjä mullosia olisi.

--Mistä sinä olet niitä saanut?

--Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.

Shemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi hämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.

--Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?

--Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.

Shemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi hänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan että olisi kutsunut toverikseen--niinkuin Juha, joka aina kutsui toverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi, vaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä, melkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän ne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?

Hän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin katsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla syöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut uuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi tahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:

--Tässä olisi vielä vähän...

--Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?

--Sinun nukkuessasi.

--Nukuinko kauankin?

--Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.

--Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.

Shemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan Marja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut esiliinansa alas.

--Syö sinäkin ... en jaksa kaikkia.

--Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää...

Marjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanotuksi--ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:

-- ... ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.

--Entäs sinä?

Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.

--Minähän en tarvitse.

--Etkö? Mikset?

--Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.

Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.

--Etkö tulekaan mukaan?

Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti. Eikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei vastannut.

--Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?

--En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.

--Mutta minnekä sitten?

--Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.

Itku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.

--Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka tehden äänensä moittivaksi.

Marjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin näkyjä näkevän ilme.

--Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken toivoin!

Shemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan myöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa purkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan kasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei kenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se hänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on minulle vielä paljon iloa.

--Tulet toki mukaani, Marja!

--Ethän tahdo?

--Minä tahdon.

--Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen kaulaansa ripustautuen.

--En väkisin vie ... mutta jos mielelläsi tulet.

--Mielellänihän minä äskenkin tulin--vai luulitko väkisin vieneesi?-- Sinä! Sano!

Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä--jonka olisi tehnyt, jos Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.

Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja suvantosaari--kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja, keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden kelohonkien--viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien, joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä iloiset puheet:--»Oletko minun?»--»Elä kysy!»--»Onko hyvä?»--»Kysyt, vaikka tiedät.»--Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan sitä edempää kuunnella.--»Oletko minun, Marja?»--»Elä kysy.»--»Sanohan kuitenkin.»--»Tiedäthän sen, Shemeikka.»--Ja samaa unta oli yhä maihin nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin yöpymään... Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä kysyi.

--Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.-- Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.

Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita vastaan--huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja seisovansa rannalla.

--Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.

--Missä me ollaan?

--Perillä.

Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen, nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.

--Uskottelin sinua--ei ollutkaan taloni tätä isompi.

Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:

--Voi sinua, Shemeikka!

Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä somempaa, sievempää ei voinut missään olla.

--Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?

--Jäämme.

--Mutta minun täytyy kotonakin käydä.

--Käynet.

--Uskaltanetko yksin jäädä?

--Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.

VII.

Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten, koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä. Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.

Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa, josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut täynnä vierasta, hyytynyttä verta.

Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?

Silloin hän muisti sen.

Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta minkä tähden?

Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.

Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.

Mutta sehän _ei ollut_ valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli. Sehän on poissa ... koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni ja sekosi. Jos _se_ oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan, valkea kuin jänis.--»Kaisa, elähän--en minä mitään!» lohdutteli Juha hänen jälkeensä.

Tyttö tuli takaisin.

--Säikähdin niin--menisitte toki, isäntä, aittaanne maata--kun olette ihan märkä ja ryvettynyt.

Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.

Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet. Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut eikä kenellekään muulle.

Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että kivekset kalahtivat.

... Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten. Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että _kehtasi_ Marja vielä mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella... He ovat nuoria ja kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen, joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!

Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.

Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt--valehteli. Olisi sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun salaa--varkain.

Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.

Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.

Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella. Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt, niin menköön.--Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.

Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta hän antoi äidin olla omissa toimissaan.

Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.

--Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää sen enemmän kaivatakaan.

--Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.

--Eihän tuo ole ennenkään puhunut.

--Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja päivällä haastelee itsekseen.

--Mitä se sanoo?

--»Voi, minkä teit!»--»Voi, että sen teit!» Sillä on ikävä emäntää.

--Antaapa hänen haihdutella.

--Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan haihdu.

--Kyllä minä haihdutan.

--Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.

--Mikä ilo se on ikävä?

--Kyllä se vain on.

--Minä kyllä kitken sen juurineen.

--Vaan jos ette saakaan--jos vain repee--ja on jo revennytkin.

--Revetköön!

--Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?

--Ei tule

--Taisi olla teistä mieluista, että meni!

--Oli.

--Että saatatte olla niin sydämikkö.

--Minä saatan.

Kun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:

--Taidat odottaa vielä tulevaksi?

--Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.

--Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee sentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.

--Antaa nyt olla sen asian.

--Aina sinua liian vanhaksi haukkui.

--Kenelle?

--Kuka vain kuulla tahtoi. »Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.»

Yhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.

--Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan--ja sehän on hyvä, että sai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua--tämmöisen. Katsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy--jalka heittää kuin särkyneen tuulimyllyn siipi, katsokaahan!

Juha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa vielä vinompaan.

--Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!

--Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun kuka soittaisi. Äiti rallattaisi!

Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.

--Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen leikiksi panee.

--Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.

Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli saunassa kylpiessään.

--Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei olekaan--ei olekaan--ei tulekaan--lallalaa--hilutullallaa! Lyö sinä, äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?--Meni--meni--meni-- minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan? Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?

--Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.

--Vaikkako olisi entinen vielä elossa?

--Ei se ole elossa, joka on rajan takana.

--Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.

--Kyllä minä sinulle uuden hankin.

--Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.

--Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.

--Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut valmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen, kivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää. »Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen, ettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha karkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!»--Etsi sinä vain äiti, minulle oikein nuori ja kaunis--ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä puolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään syötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla teetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.

--Kelpaa tämä talo tältäänkin.

--Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet huoneet, niin ne laitetaan!

--Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?

--Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?

Juha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja hokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.

--Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko käynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan miehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy loimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan säkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja kylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. »Se suuri savu nousi Juha vainaan--mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta, Rajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään, sillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää milläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin tehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee--on nuortunut, äijä, ei enää onnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.» Sinä et usko, äiti. Sinä et usko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin porvari!

--Uskonhan minä.

--Et usko, että minä saan uuden akan?

--Saathan sen.

--Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin. Ähäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se auttaa.--Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?

--Niin mitä, ärähti eukko.

--Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos sattuisivat sen siellä tapaamaan.

--En minä hänelle mitään terveisiä.

--Sano, sinä--sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi, ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari--ka, tulehan, äiti, niin puhutaan--sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.