Chapter 9
Metellus, joka sillä välin oli Romaan lähtenyt, otettiin vasten toivoaan iloisimmilla mielillä vastaan, ollen yhtä rakas rahvaalle kuin senatoreillekin, sittenkun viha oli haihtunut. Mutta Marius tarkasteli väsymättömästi ja taitavasti samalla oman väkensä ja vihollisten tilaa, tiedusteli mikä kumpaisillenkin oli hyödyllistä tai päinvastoin, vakosi kuninkaiden retket, teki heidän neuvonsa ja väijytysvehkeensä mitättömiksi, ei kärsinyt mitään löyhyyttä itse tykönään eikä varmuutta heillä. Siksipä olikin hän usein käynyt sekä Gaetulilaisten että Jugurthan kimppuun, jotka meidän liittolaisiltamme kiskoivat saalista, ja heidän matkalla ollessaan lyönyt heidät sekä riistänyt itse kuninkaalta aseet lähellä Cirtan kaupunkia. Mutta havaittuaan tämän olevan ainoastaan kunniakasta, vaan ei tuottavan sodan loppua, päätti hän saartaa ne kaupungit yhden erältään, jotka vartia-väkensä tai asemansa kautta olivat sopivimmat vihollisille ja haitallisimmat hänelle; näin Jugurtha, jos sen suvaitsisi tapahtua, joko joutuisi paljaaksi turvakeinoista tai tulisi sotarinnassa taistelemaan. Bocchus oli näet usein lähetellyt sanansaattajoita hänen tykönsä ilmoittamaan, että hän halasi Roman kansan ystävyyttä, ja ett'ei Marion tarvinnut pelätä mitään vaino-työtä häneltä. Oliko tämä teeskelemistä, että hän odottamatta voisi tehdä sitä ankaramman hyökkäyksen, vai oliko hänellä, mielensä huikentelevaisuuden vuoksi tapana vaihetella rauhaa ja sotaa, siitä ei ole varmaa tietoa saatu.
LXXXIX.
Mutta konsuli kävi, niinkuin päättänyt oli, ahdistamaan kaupunkia sekä linnoja, ja luovutti vihollisilta muutamat väkivallalla, toiset peloittamalla taikka palkintoja lupaamalla. Ja aluttain hän toimitteli (vaan) vähäpätöisempiä yrityksiä, arvellen Jugurthan tulevan käsikähmähän, omaisiaan varjellakseen. Mutta kun hän sai tietää hänen olevan kaukana ja työskentelevän muissa toimissa, näytti hänestä aika olevan ryhtyä suurempiin ja vaikeimpiin hankkeisin. Olipa hirmuisen avarain erämaiden välissä suuri ja mahtava kaupunki, nimeltä Capsa, jonka perustajana mainitaan libyalaista Herkulesta. Sen asukkaat olivat Jugurthan tykönä veroista vapaat ja lempiän hallinnon alla, jonka vuoksi heitä pidettiinkin uskollisimpina; vihollista vastaan he olivat lujat ei ainoastansa muurien ja aseitten sekä väestönsä, vaan paljon enemmin vielä seudun kolkkouden kautta. Sillä paitsi kaupungin lähitienoota on kaikki muu seutu autiota, viljelemätöntä, vedestä köyhää sekä käärmeiden tähden vaarallista; ja näitten niinkuin muittenkin petojen raivo on ruuan puutteesta rajumpi. Päälliseksi yltyy vielä käärmeiden jo itsessään turmiollinen luonto enemmän janon kuin minkään muun kautta. Tämän kaupungin valloittamiseen oli Mariolle tullut erinomaisen suuri halu, sekä sodan hyödyn vuoksi, että myös koska asia näytti vaikialta. Olipa Metelluskin suurella kunnialla vallannut Thalan kaupungin, joka asemansa ja linnoituksensa suhteen ei ollut paljon erikaltainen, paitsi että Thalan seudussa, ei kaukana muureista, oli muutamia lähteitä. Capsalaisilla oli vaan yksi lähde alati kumpuavalla vedellä, ja se kaupungin sisällä; muuten he käyttivät sadevettä. Sitä voitiin siellä sekä koko merestä kaukana olevassa Afrikassa, jossa villintapaisesti elettiin, helpommasti kärsiä, siksi että Numidialaiset enimmästään söivät maitoa ja metsäeläinten lihaa, eikä himonneet suolaa eikä muita kurkun himarteita. Ravinto oli heillä nälkää ja janoa vastaan, ei hekumaksi eikä ylöllisyydeksi.
XC.
Siis piti konsuli, tiedusteltuaan kaikki -- luultavasti luottaen jumalihin; niin suuria vastuksia vastaan hän ei näet omalla viisaudellaan voinut kyllin varustaa itseänsä; sillä hänellä oli puute muonavaroistakin, koska Numidialaiset enemmin harjoittavat karjanruuan kuin jyvien viljelemistä ja kuninkaan käskystä olivat kuljettaneet linnoitettuihin paikkoihin kaikki, mitä kasvanut oli; ja maa taasen oli kuiva ja hedelmistä tyhjä siihen aikaan, sillä nyt oli kesän loppu (käsissä) -- konsuli piti, sanon minä, kyllin varovaisesti tointa: antoi kaiken karjan, joka edellisinä päivinä oli saaliiksi saatu, apujoukkoin hevoismiehille ajettaviksi, käski A. Manlius legatin ynnä kevytaseellisten kohorttien käydä Larin kaupunkiin, johon oli toimittanut palkkarahaston sekä muonavarat, ja sanoi itse muutamain päiväin perästä, saalisretkillä liikkuessaan, niinikään tulevansa sinne. Näin salaten hankkeensa, kulki hän eteenpäin Tanas-joelle.
XCI.
Muuten hän matkalla joka päivä jakoi karjaa sotaväelle, yhden verran kullenki centurialle sekä turmalle, ja piti huolta siitä, että vuodista tehtiin nahkasäkkiä. Myöskin lieventi hän muonavarojen puutetta ja valmisteli kaikkien tietämättä pikaan tarvittavia apuneuvoja. Vihdoin kun kuudentena päivänä tultiin joelle, oli sangen suuri paljous nahkasäkkiä valmiina. Hän käski sotilasten siinä asettua keviästi varustettuun leiriin, ottaa ruokaa, olla valmiit lähtemään päivän laskiessa ja, heitettyään pois kaikki muut kannettavat, ottaa mukaan itsellensä ja juhdille vaan vettä kuljetettavaksi. Sitten, kun aika näytti olevan, lähti hän leiristä ja asettui koko yön kuljettuaan. Samaten teki hän seuraavana yönä. Kolmantena tuli hän sitten paljon ennen päivän valkenemista mäkiseen seutuhun, joka Capsasta ei ollut kauempana kuin kahden penikulman päässä, ja odotteli siinä niin salaisesti kuin suinkin taisi, kaiken sotaväkensä kanssa. Mutta kun päivä alkoi ja Numidialaiset, jotka eivät mitään viha-töitä pelänneet, joukottain olivat lähteneet kaupungista, käski hän tuota pikaa koko hevoisväestön ja sen kanssa ripeimpäin jalkamiesten rientää Capsaan ja sulkea portit; sitten seurasi hän itse joutuisasti tappovalmiina, eikä suvainnut sotilaiden ryöstellä. Kun kaupunkilaiset tämän havaitsivat, pakoitti heidän häiriön alainen tilansa, tavaton pelkonsa, odottamaton onnettomuutensa ja lisäksi vielä se seikka, että osa porvareita oli muurien ulkopuolella vihollisten vallassa, heidät heittämystä tekemään. Kuitenkin poltettiin kaupunki, mieskuntaiset Numidialaiset surmattiin, kaikki muut myytiin, ja saalis jaettiin sotilaille. Tämä teko oli vasten sodan oikeutta, mutt'ei se tapahtunut konsulin ahneudesta eikä häijyydestä, vaan siksi, että paikka oli Jugurthalle sopiva, meille vaikiapääsyinen, ja että kansa oli huikentelevaa ja epätaattavaa, jota ei hyvillä töillä eikä peloituksilla voitu aisoissa pitää.
XCII.
Kun Marius oli saanut toimeen niin tähdellisen yrityksen, oman väkensä mitään vahinkoa kärsimättä, ruvettiin häntä, joka jo ennestään oli suuri ja mainio, pitämään vieläkin suurempana ja mainiompana. Kaikki sekin, joka ei ollut hyvin mietittyä, luettiin hänelle ansioksi; sotilaat, kun heitä pidettiin hellässä kurissa ja sen ohessa olivat rikastuneet, ylistivät häntä taivaasen asti. Numidialaiset pelkäsivät häntä enemmän kuin kuolevaista ihmistä; vihdoin luulivat kaikki liittolaiset ja viholliset hänellä joko olevan jumalallisen mielen, taikka jumalain viitaten ilmoittavan hänelle kaikki. Kun se yritys on hyvin luonnistunut, konsuli lähtee muille kaupungeille; muutamat hän valtaa vastaan sotivilta Numidialaisilta, enimmät, jotka Capsalaisten kurjan kohtalon tähden ovat autioiksi jätetyt, hän hävittää tulella. Suru ja surma täyttää kaikki. Viimein valloitettuaan monta paikkaa, ja enimmät väestönsä verta vuodattamatta, hän ryhtyy toiseen yritykseen, joka (tosin) ei ole niin vaarallinen kuin Capsalaisia vastaan tehty, mutta yhtä vaikia. Sillä lähellä Mulucha-jokea, joka eroitti Jugurthan ja Bocchon valtakunnat, oli muutoin lakian maan keskellä louhikkovuori, kyllin avara vähäiselle linnoitukselle, äärettömän korkia, yhdellä sangen ahtaalla sisällekäytävällä; oli näet koko paikka luonnoltaan jyrkkä, juurikuin ihmiskäsien kautta ja vartavasten (siksi tehty). Tätä paikkaa koetti Marius kaikin voimin valloittaa, koska kuninkaan aarteet olivat siellä. Mutta se yritys kävi hyvin enemmin sattumaltaan kuin itse tuuman vuoksi. Sillä linnasessa oli kyllin miehiä ja aseita, suuri varasto jyviä sekä vesilähde, ja paikka ei ollut sovelias valleille eikä torneille eikä muille konelaitoksille. Linnalaisten kuljettava polku oli sangen kaita ja molemmin puolin äkkiviettoinen. Suojakattoja lykeltiin suurella vaaralla turhaan; sillä kun vähän olivat eteenpäin siirtyneet, hävitettiin ne tulella tai kivillä. Sotilaat eivät voineet seisoa piiritysrakennuksen edessä, paikan hankaluuden vuoksi, eikä ilman vaaratta työksennellä suojakattojen alla; kaikki urhoollisimmat kaatuivat taikka haavoitettiin, muilla lisääntyi pelko.
XCIII.
Mutta Marius, kun hukkaan oli kuluttanut monta päivää ja paljon vaivaa, alkoi surullisessa mielessään miettiä, heittäisikö sikseen hankkeensa, koska se oli turhaa ollut, vai odottaisiko onnea, jonka myötäisyyttä hän usein oli saanut nauttia. Ja kun hän näillä ajatuksilla monta päivää ja yötä, sinne tänne horjuen, vaivasi päätänsä, havaitsi sattumaltaan eräs Ligurialainen, apujoukkoihin kuuluva alhainen sotamies, joka oli lähtenyt leiristä vettä noutamaan, ei kaukana linnan siitä sivusta, joka oli sotivista poispäin, kivien välissä matavia raakkuja. Kun hän nyt näitä haeskeli yhden ja toisen, ja sitten usiampia, oli hän poimintakiihkossaan vähitellen noussut melkein vuoren korkeimmalle paikalle; ja koska hän huomasi sen kohdan olevan ihmisistä tyhjän, käänsi halu toimittaa jotain vaikiata, kuten ainakin ihmisluonteen tapa on, hänen mielensä.[1] Sattumaltaan oli siinä paikassa kallioiden väliin kasvanut iso rautatammi, joka juuresta oli vähän eteenpäin väärä, vaan sitten oli taipunut takaisin ja ylennyt ilmaan, johon luonto saattaa kaikki kasvit. Kiiveten milloin tämän oksia; milloin ulos pistäviä kallionmöhkäleitä pitkin, pääsi hän linnan aseman tasalle,[2] koska kaikki Numidialaiset innostuneina oleskelivat taistelevain lähisyydessä. Tiedusteltuaan kaikki, minkä pikaan luuli hyödyksi olevan, käypi hän samaa tietä takaisin, ei umpimähkään, niinkuin ylös oli kavunnut, vaan tutkien kaikkia ja vilkuen ympärilleen. Nyt menee hän joutuun Marion luo, ilmoittaa hänelle, mitä tapahtunut oli, kehoittaa häntä koettelemaan linnaa siltä puolen, josta hän oli ylös kavunnut, ja lupaa itse lähteä tien-osoittajaksi sekä edellä-käviäksi vaarassa. Marius lähetti läsnäolevista muutamia hankkimaan tietoja siitä, mitä tämä oli luvannut. Näistä kertoi kukin mielensä mukaan asian vaikiaksi tai helpoksi. Kuitenkin kiihtyi tästä kuninkaan mieli vähän. Siis valitsi hän torvensoittajain ja sarvenpuhaltajain joukosta viisi vikkelintä miestä ynnä näitten kanssa neljä centurionia heille turvaksi, käski kaikkien totella Ligurialaista ja määräsi seuraavan päivän sen yrityksen toimeen panemiseen.
[1] Tässä on seurattu tekstiä: _Ubi postqvam solitudinem intellexit, more humani ingenii cupido difficilia faciundi animum vortit._
[2] Tämä suomennos on tehty tekstitoisinnosta: _in castelli planitiem pervenit_, joka näyttää sopivammalta kuin: _castelli planitiem perscribit_.
XCIV.
Kun nyt määräyksen mukaan aika näytti olevan, läksi tämä, valmistettuaan ja varustettuaan kaikki, paikalle. Muuten olivat ne, joitten piti hänen kanssansa kiivetä ylös,[1] johdattajan käskystä muuttaneet aseita ja tamineita, ollen paljain päin ja jaloin, että olisi helpompi eteensä nähdä ja kavuta kalliota pitkin. Selässä oli heillä miekat ja kilvet; vaan nämät (viimemainitut) olivat Numidialaisten tapaan nahasta tehdyt, sekä keveyden vuoksi, että myös vähemmin kolistaksensa, jos jotakin vastaan sattuisivat. Siis kävi Ligurialainen edellä, sitoi köysiä kiviin ja puiden juuriin, missä niitä vanhuuttaan oli näkyvissä, että sotilaat, niillä nostetuina, helpommasti pääsisivät ylös. Välistä nosteli hän kädellään matkan äkkinäisyydestä peloissaan olevia; missä nousu oli vähän vaikiampi, hän lähetteli heitä aseettomina edellään, yhden eräänsä; itse seurasi hän sitten perässä heidän aseittensa kanssa. Missä kiipeminen näytti vaaralliselta, kävi hän itse ennen muita koettelemassa; ja usiammin kavuten samaa paikkaa ylös alas, ja sitten astuen syrjään, lisäsi hän muille uskallusta. Niin kauvan ja paljon itseänsä vaivattuaan, he vihdoin viimein tulevat perille linnaan, joka siltä puolen on ihmisistä tyhjä, koska kaikki, niinkuin muinakin päivinä, olivat vihollisia vastapäätä. Marius, kun sanansaattajoilta oli saanut kuulla, mitä Ligurialainen oli toimittanut, kiihoitti nyt -- vaikka hän koko päivänkin oli pitänyt Numidialaiset tappelun toimissa -- oikein todenperästä sotilaitaan, ja rupesi, itse astuttuaan ulos suojakattojen alta ja te'etettyään kilpikaton, tunkemaan muurin alle ja samalla kaukaa peloittelemaan vihollista nakinkoneilla, ja joutsi- sekä linko-miehillä. Mutta Numidialaiset, jotka ennen usein olivat kukistaneet, jopa polttaneetkin Romalaisten suojakattoja, eivät suojelleet itsiään muureilla, vaan oleskelivat niiden edustalla yöt päivät, herjasivat Romalaisia ja soimasivat Marioa mielettömäksi, uhkasivat meidän sotilaillemme orjuutta Jugurthan (vallan) alla ja röykkäilivät onnellisesta tilastaan. Kun nyt kaikki Romalaiset ja viholliset olivat tappelun kiihossa ja molemmilla puolin taisteltiin täyttä väkeänsä, toisella kunnian ja ylivallan, toisella pelastuksen edestä, räjähti yht'äkkiä takaa päin sotamerkki; ja nytkös ensin vaimot ja lapset pakenemaan, jotka olivat lähteneet katsomaan, sitten joka mies, aina sen mukaan kun muuria lähinnä oli, ja lopuksi kaikki, aseelliset kun aseettomatkin. Tämän tapahduttua Romalaiset kävivät vielä rajummasti päälle, kaatoivat (kaikki), mutta enimmät he vaan haavoittivat; sitten he samosivat surmattuin ruumiiden yli, kunnian himosta kilpaa pyrkien muuria kohti, eikä saalis viivyttänyt yhtään ainoata heistä. Niin kääntyi sattumaltaan Marion mieletön tuuma hyväksi: hän sai hairahduksesta kunniaa.
[1] Noudattaen tekstiä: _qvi ascensuri erant_.
XCV.
Muuten tuli, noissa toimissa oltaissa, leiriin L. Sulla qvaestori suuren hevoisväestön kanssa. Hän oli jätetty Romaan Latiosta ja liittolaisilta sitä kokoomaan. Mutta koska asianhaarat ovat mieleemme johdattaneet niin suuren miehen, on minulle näkynyt soveliaaksi lyhyesti puhua hänen luonnonlaadustaan ja elämänparrestaan. Sillä emme tule missään muussa paikassa Sullaan koskevista kohdista puhumaan, ja L. Sisenna, joka paraiten ja tarkimmasti kaikista niiden asiain kertojista on selitellyt niitä, ei minusta näytä lausuneen oikein vapaamielisiä sanoja. Olipa siis Sulla aatelismies patricista sukuperää, esivanhempain kelvottomuuden kautta jo melkeen häviöön joutuneesta heimokunnasta. Hänellä oli kreikalaisessa ja latinalaisessa kirjallisuudessa yhtä suuri ja syvällinen oppi sekä erinomainen mielenlaatu; hän oli hekkuman, vaan vielä enemmin kunnian himoinen ja rakasti ylellistä elämää jouten ollessaan, mutta ei häntä huvitukset sentään estäneet hänen toimistansa; avioliiton kohdassa olisi hänen kuitenkin pitänyt enemmän noudattaa siivoutta. Sulopuheinen, älykäs ja ystävyydessä kohtelias oli hän (myös), ja tekojansa kaunistelemaan oli hänellä arvaamattoman syvä järki. Moneen kohtaan, mutta semminkin rahaan nähden oli hän antelias. Ja hänellä, joka ennen voittoa kansalais-sodassa oli kaikista onnellisin, ei onni koskaan ollut toimeliaisuutta suurempi; usiat ovatkin epäilleet, oliko hän urhoollisempi vai onnellisempi. Sillä mitä hänen myöhempiin tekoihinsa tulee, en oikein tiedä, estääkö häpiä vai harmi minua enemmän niitä kertomasta.
XCVI.
Kun siis Sulla, kuten edellä sanottiin, hevoisväestön kanssa oli tullut Afrikaan ja Marion leiriin, tuli hänestä, vaikka ennen oli harjaumaton ja taitamaton sotamenoissa, lyhyessä ajassa taitavin kaikista. Lisäksi vielä puhutteli hän hyvänsuovasti sotilaita, teki hyviä töitä monelle pyynnöstä, toisillen itsestään ilman pyytämättä, mutt'ei mielellään ottanut vastaan semmoisia, vaan maksoi ne takaisin joutuisammin kuin rahalainan, eikä vaatinut keltään mitään takaisin. Enemmän hän ahkeroitsi sitä, että mitä useimmat olisivat hänelle velassa. Alhaisimpain(kin) kanssa hän laski leikkiä ja toimitteli totisia, oli usein läsnä työaloilla sekä kulussa ja vahdin pidännössä olevien tykönä, eikä hän kuitenkaan, niinkuin kehnon kunnianhimon tapa on, loukannut konsulin tai kenenkään kunnon miehen kunniaa. Ainoastaan sitä hän ei kärsinyt, että kukaan neuvonpidännössä tai työssä olisi häntä etevämpi: hän kerkisi (niissä) enimpäin edelle. Näitten tekojen ja avujen kautta hän ennen pitkää tuli Mariolle ja sotamiehille erinomaisen rakkaaksi.
XCVII.
Mutta Jugurtha, kun oli menettänyt Capsan kaupungin sekä muita linnoitettuja ja hänelle edullisia paikkoja ynnä suuret rahasummat, lähettää Boccholle sanan, että hän niin pian kuin mahdollista toisi sotajoukkoja Numidiaan: nyt oli muka aika jo tappelua pitää. Havaittuaan tämän viivyttelevän ja epäillen punnitsevan sodan ja rauhan syitä, lahjoo hän jälleen, niinkuin ennenkin, hänen läheisimpänsä ja lupaa Maurilaiselle itselleen kolmannen osan Numidiaa, jos joko Romalaiset saataisiin Afrikasta pois ajetuiksi, tai sota päätettäisiin niin, että hänen rajansa jäisivät entiselleen. Sen palkinnon kautta vieteltynä, Bocchus tulee suurten sotajoukkoin kanssa Jugurthan luo. Molempien sotaväestön näin yhdistyttyä, he hyökkäävät Marion päälle, joka jo tekee matkaa talvimajoihin, tuskin kymmenennen osan päivää enää jäljillä ollessa. He arvelevat (näet) jo lähenevän yön olevan heille turvaksi, jos voitetuiksi joutuisivat, eikä miksikään haitaksi, jos voittaisivat, koska he muka tuntevat paikat; sitä vastoin olisi Romalaisille kumpikin tapaus pimiässä vaikiampi. Siis sai konsuli monelta tiedon vihollisten tulosta samalla, kun viholliset itse jo olivat lähellä; ja ennenkun sotajoukko voi tulla tapporivistöön sioitetuksi tai ko'ota sälynsä, vihdoin ennenkun se saattoi saada mitään merkkiä tai käskyä, riensivät maurilaiset ja gaetulilaiset hevoismiehet meikäläisten päälle, ei säännöllisessä sotarinnassa eikä minkään tappelu-tavan mukaan, vaan ryhmittäin, kuten sattumus oli ajanut kokoon kutkin. (Meikäläiset), jotka kaikki äkillisestä pelosta olivat hämillään, vaan kuitenkaan eivät unhottaneet urhoollisuutta, joko tarttuivat aseisin, taikka suojelivat vihollisilta toisia, jotka aseita tapailivat; osa nousi hevoisten selkään ja läksi vihollisia vastustamaan; taistelu oli pikemmin rosvosodan kuin säännöllisen tappelun kaltainen; ilman sotalipuitta, ilman rivi-järjestyksettä, hevois- ja jalkamiehet sekaisin, lyötiin toisia, toisia surmattiin; moni, joka tuimasti tappeli edessään olevia vihollisia vastaan, piiritettiin takaa; ei urhoollisuus eikä aseet suojelleet kyllin, koska viholliset olivat enempilukuiset ja olivat tunkeneet joka paikkaan. Vihdoin yhdistyivät Romalaiset sotiovanhukset,[1] jotka juuri siksi olivat sotamenoissa taitavat, ympyräjoukoiksi, missä paikka tai sattumus oli heitä yhteen saattanut, ja niin he joka taholta suojeltuina ja samalla varustettuina kestivät vihollisten väkirynnäkön.
[1] Sen tekstin mukaan, joka hylkää sanan _noviqve_.
XCVIII.
Eipä säikähtynyt kuitenkaan Marius siinä niin vaikiassa tilassa tai ollut alamielisempi kuin ennenkään, vaan liikkui kaikkialla ratsas-parvensa kanssa, jonka oli valinnut pikemmin urhoollisimpain miesten kuin likimpäin ystäväinsä joukosta, tuli välistä ahdingossa oleville omaisilleen avuksi, kävi välistä taas vihollisten päälle, missä nämät olivat seisahtuneet taajimpiin ryhmiin vastarintaa tekemään, ja auttoi (niin) omalla urhoollisuudellaan sotilaita, koska kaikkien yhteisessä häiriössä ei voinut heille käskyjä antaa. Ja päivä oli jo lopussa, mutta barbarilaiset eivät ollenkaan hellittäneet, vaan kävivät, luullen yön itselleen etuisaksi, niinkuin kuninkaat olivat käskeneet, rajummasti päälle. Nyt teki Marius tilaa myöden päätöksen ja otti haltuunsa kaksi toistaan lähellä olevaa kunnasta, että hänen väellään olisi paikka, mihin voisi vetäytyä takaisin. Näistä oli toisella, joka ei ollut kyllin avara leiripaikaksi, suuri vesilähde; toinen oli käytettäväksi sopiva, koska se, suureksi osaksi ollen ylhäinen ja jyrkkä, tarvitsi vaan vähän varustusta. Muuten käski hän Sullan hevoismiesten kanssa pitää yötä veden lähellä. Itse hän vähitellen kokosi yhteen hajalliset sotilaansa, kun vihollistenkaan häiriö ei ollut vähempi; sitten hän vei kaikki täyttä pohtia kunnahalle. Näin pelästyivät kuninkaat, paikan hankaluuden pakoituksesta, pois tappelemasta; mutt' eivät he kuitenkaan suvainneet väkensä vetäytyä kauvemmas, vaan ympäröivät kumpaisenkin kunnahan suurella joukolla ja asettuivat avaralle alalle. Sitten pitivät barbarilaiset, taajaan valkeita tehtyään, tapansa mukaan enimmän ajan yötä iloa, riehuen ja kirkuen; itse päällikötkin röykkäilivät voittajain tavoin, kun eivät (näet) olleet paenneet. Tätä kaikkea oli Romalaisten helppo nähdä pimiästä ja korkeimmilta paikoilta, ja se oli heille suureksi kiihoitukseksi.
XCIX.
Mutta Marion mieltä rohkaisi enimmän vihollisten taitamattomuus, ja hän käski pitää niin hiljaista äänettömyyttä kuin mahdollista; ei yksin signaliakaan saatu puhaltaa, niinkuin vahti-postilla tapana oli. Sitten, päivän tullen, kun viholliset jo olivat väsyneet ja vähää ennen uneen vaipuneet, käski hän äkkiä vahtien ja samoin kohorttien, turmien sekä legionien torvensoittajain, kaikkien yht'aikaa puhaltaa signalia, sotilaiden nostaa huudon ja karata ulos porteista. Maurilaiset ja Gaetulilaiset, jotka äkisti heräsivät tuosta oudosta ja hirviästä melusta, eivät saattaneet paeta, ei aseita tavoittaa, ei tehdä yhtään mitään tai pitää mitään neuvoa. Niin oli tässä melskeessä ja huudossa, kun ei kukaan tullut apuhun ja meikäläiset kävivät päälle, hämmennyksen ja pelon vallitessa, kauhistus juuri kuin hurjuus vallannut kaikki. Vihdoin lyötiin kaikki ja ajettiin pakohon, aseet ja sotiliput valloitettiin enimmäksi osaksi, ja siinä tappelussa tapettiin usiampia kuin kaikissa edellisissä. Sillä uni ja tavaton pelko estivät pakoa.
C.
Senjälkeen Marius lähti, kuten oli alkanut, talvimajoihin, joita muonaseikkain vuoksi oli päättänyt pitää merikaupungeissa. Eikä hän voitosta kuitenkaan ollut huolimattomaksi tai kopeaksi tullut, vaan kulki tapporivistössä juurikuin vihollisten näkyvissä. Sulla hevoisväestön kanssa oli oikialla, A. Manlius linko- ja joutsimiesten kanssa vasemmalla puolella, jota paitsi tämä komenti Ligurialaisten kohorttia; etu- ja jälki-joukoiksi oli hän asettanut tribunit kevytaseisten manippelien kanssa. Ylikarkurit, jotka olivat vähemmin arvossa pidetyt ja paraiten tunsivat seudun, tiedustelivat vihollisten matkan. Sen ohessa piti konsuli, ikäänkun ei ketään olisi johdattajaksi pantu, huolta kaikesta, oli saapuvilla kaikkien tykönä, kiitti ja moitti kutakin ansion jälkeen. Itse kävi hän asehankkeessa ja tappovalmiina ja pakoitti sotilaat samoin tekemään; ja samaan tapaan, kuin hän matkaa teki, turvasi hän myös leiriä, lähetti legioneista kohorttia porteille, apujoukkojen hevoisväkeä leirin eteen vahtia pitämään; paitsi sitä asetti hän muita vallille varustelmiin ja kulki itse ympäri vahtipostia katsastelemassa, ei niin paljon siksi, että epäili sen tapahtuvan, minkä käskenyt oli, kuin että työ, ylipäällikön kanssa tasattuna, olisi sotilaille mieluisampaa. Ja tosiaankin hallitsi Marius siihen aikaan ja (Jugurthan) sodan muinakin aikakausina sotajoukkoa enemmin kunniantunnon kuin kurituksen avulla; jonka moni sanoi tapahtuvan suosion etsinnästä, osa siitä syystä, että hän piti kovankurisen elinlaadun, johon lapsuudesta oli tottunut, ja muut, joita ihmiset kutsuvat kurjan oloiksi, huvituksena. (Olipa miten oli); ainakin hoidettiin hallinto-toimi yhtä hyvin ja laadullisesti kuin julmimman ylipäällikkyyden alla.
CI.