Chapter 6

Hän juoksi pimeänä, lokaisena syysiltana niin nopeasti kuin pienet jalkansa kantoivat tuon pitkän, matkan kaupunkiin, pysähtymättä silmänräpäystäkään henkeä vetääkseen.

Ja hän tuli kaupunkiin, näki juhlatalon loistavan ja portaat valaistuina. Samaa kyytiä hän juoksi portaita ylös ja aikoi hyökätä saliin, kun ovenvartija sulki häneltä tien, työntäen hänet käsivarresta takaisin.

Samassa sattui hänen rakas äitinsä kulkemaan ohitse, veti poikansa syrjään ja kuiskasi hänelle jotain korvaan sekä vei hänet keittiöpuolelle.

Roopetti parka iloissaan ei ollut laisinkaan muistanut pukuaan ja pyhävaatteet olivat jääneet kotia. Tässä hän nyt seisoi avojaloin huonoimmissa arkitamineissaan, jalat liassa ja vaatteet märkinä sateesta. Eihän häntä voitu viedä hääsaliin!

Mutta Roopetti sai kumminkin olla mukana sisarensa häissä. Hän sai istua suuressa keittiössä, jonne äiti ja pikku sisko sekä morsian kaikessa komeudessaan tuon tuostakin tulivat onnellisen Roopetin luo, tuoden hänelle makeisia ja leivoksia ja hilloa ja ensimäisen samppanjalasin hänen elämässään.

Roopetti oli kuin taivaassa. Hänen kirkkaat silmänsä paloivat ilosta, antaessaan loppumattomalla ruokahalulla leivoksen toisensa jälkeen kadota suuhunsa ja mahtavasti verottaessaan makiais- ja hedelmälautasia. Ja kun vanhanpuoleinen, hyvänluontoisen näköinen vahtimestari kulki ohitse kantaen sikarilaatikkoa, kasvoi hänen miehuutensa tunne niin, että hän juoksi vahtimestarin jälkeen ja kohoten varpailleen otti kourallisen hienoja polttoaineksia, pistäen ne riemuiten karkean takkinsa taskuun.

Kuten kaikki muukin ilo maailmassa loppuivat sisarenkin häät kerran, ja pikku Roopetti marssi avojaloin kotia, muistellen kuin unissa kaikkea hyvyyttä, mitä hän tuosta ihmeellisestä keittiöstä oli nähnyt kannettavan hääsaliin.

Aikaisin seuraavana aamuna, kun syyskuun aurinko nousi kultaisen kirkkaana ja koko luonto oli ikään kuin nuortunut eilispäivän sateen jälkeen, ajoi Roopetti uskollisen toverinsa Juosepin kanssa samoissa vaatteissa, joissa hän eilen oli esiintynyt hääjuhlassa, lehmänsä metsään.

Ja kun Roopetti oli ennättänyt kertoa ystävälleen kaikki mitä hän muisti ihanasta hääillasta ja kun he olivat päässeet syvälle metsään, veti hän taskustaan eilisen saaliinsa, hienot sikaarit.

Tuntijan ryhdillä kääntelivät ja katselivat paimenpojat havannasikariansa, purasivat pään suuhunsa sekä vetivät haikuja kaikin voiminsa, lehmäin ammuessa ja pureskellessa harvakseen kasvavia ruohonkorsia.

Mutta pojat seisoivat hajasäärin vastakkain käden typykät lanteilla ja irvistelivät toisilleen savupilvien läpi. Nyt olivat hekin kerran herroja, vaikkakin avojalkaisia ja hurstivaatteissa, mutta onnellisempi ja ylpeämpi oli tuskin kukaan satujen kuninkaan pojista.

"Syntistä elämää"

Eräässä maamme rannikolla sijaitsevassa läänin pääkaupungissa asui onnellinen keski-ikäinen pariskunta, joka aina oli yksimielinen elämän suurissa kysymyksissä sekä yhteisesti harrasti jokapäiväisiäkin asioita. Ja kun mies, ollen taitava voimistelunopettaja, oli vakuutettu voimistelun tärkeydestä ja arvosta terveyden ylläpitäjänä, rupesi hänen rakas vaimonsakin yhtä lämpimästi ihailemaan tätä oivallista sielun ja ruumiin terveenä pitämisen taitoa. Tämän tähden harjoitettiinkin tuossa yksimielisessä ja onnellisessa kodissa vapaita liikkeitä määrätyillä kellonlyömillä.

Mutta tähän sopusointuiseen kotiin tunkeutui äkkiä rauhanrikkoja, komea soittoaliupseeri, joka oli voittanut perheen uskollisen, monivuotisen palvelustytön, kelpo Hannan rakkauden. Hanna puolestaan tietenkin oli upseerinsa sydämen täydellinen valtiatar. Hän oli tosin rakastettuansa hiukan vanhempi, mutta hänellä oli kelvollisimman perheenemännän taipumuksia. Hän oli vielä sangen pulskannäköinen, ja hänellä oli postisäästöpankkikirja, johon kirjavia "arvomerkkejä" oli kertynyt yhä useampia vuosi vuodelta. Koreita olivat nuo merkit, niin arvelivat sekä soittoniekka että Hanna istuessaan usein selailemassa tuota arvokasta kuvakirjaa. Heilläkin oli sama maku ja katsomus, mikä talossa muutenkin oli vallitsevana.

Tietenkin oli herrasväki, voimistelunopettaja rouvineen, koko naimapuuhaa vastaan, mutta kun Hanna itsepintaisesti vetosi oikeuteensa perustaa soitannollinen koti, täytyi herran ja rouvan perääntyä, mutta kuitenkin sopivat he kaikessa ystävyydessä niin, ettei Hanna menisi vihille, ennenkuin hän kotipaikoiltaan oli onnelliselle perheelle hankkinut yhtä kelvollisen ja uutteran palvelustytön kuin hän itse oli.

Ja tämä asia luisti sukkelasti, oikein presto prestissimo, kuten soittoniekka lausui, ja Hanna hymyili ja ajatteli pappia.

Kun uusi tyttö, Kristiina oli hänen nimensä, oli taloon saapunut, kuulutettiin kihlatut. Mutta odottaessaan seppelettä ja kruunua, jakeli Hanna runsaasti opetusta vastatulleelle maalaistytölle, joka ei koskaan ennen ollut oleskellut herrastalossa, mutta kuitenkin osottausi vikkeläksi ja näppäräksi, jos kohta kaupunkilaistuumat eivät vielä oikein tahtoneet mahtua hänen käsityspiiriinsä.

Viikon kestäneen yksityisopetuksen jälkeen päätti Hanna, että Kristiina saisi alkaa harjoitella sisäkön tointa. Hänen ensi tehtäväkseen määrättiin aamukahvin vieminen herrasväelle.

Kunnollisesti kammattuna ja siististi puettuna nosti Kristiina, kuten Hanna oli neuvonut, varovaisesti kahvitarjottimen käsivarrelleen, avasi hiljaa saliin vievän oven ja astui sisään, mutta jäi hämmästyksestä ihan kuin kivettyneenä seisomaan, niin kummallinen oli näkö, joka häntä siellä kohtasi.

Keskellä salia, selin Kristiinaan seisoi tukeva pariskunta, herra ja rouva vieretysten, valkeissa, sangen keveissä aamutamineissa kädet kupeella.

Korkealla äänellä ja pitkäveteisesti lausui herra pari käsittämätöntä sanaa, jonka jälkeen molemmat aivan verkalleen notkistivat polvensa ulospäin ja melkein vaipuivat maahan. Ikäänkuin jonkun näkymättömän koneiston vaikutuksesta he kohosivat hiljalleen, tahdissa varpailleen, kunnes taas seisoivat suorina kuin kynttilät, mutta yhä edelleen kädet kupeella.

Enenevällä hämmästyksellä katseli maalaistyttö, seisoen lumottuna paikallaan, noita ikäihmisiä, joita hän oli luullut niin siivoiksi. Pari kolme kertaa he uudistivat tuollaisen "syntisen elämän", mutta silloin herra taasen korotti äänensä ja huusi omituisesti venyttäen kaksi sanaa, joilla oli se vaikutus, että molemmat valkoiset haamut yhdellä kertaa, aivan kuin olisivat olleet yksi ainoa ihminen, kääntyivät ympäri ja asettivat käsivartensa ja säärensä niin hirvittäviin asentoihin, vasemmat ulottimet kauheasti jännitettyinä taaksepäin, ja oikeat uhkaavasti eteenpäin, puristivat nyrkkinsä onnetonta tyttöraukkaa kohti, joka tästä niin säikähti, että tunsi itsensä melkein pahoin voivaksi. Hän laski luotaan tarjottimen lähinnä olevalle pöydälle niin kiivaasti, että kahvikannu kaatui, ja niin juoksi hän kovasti huutaen ovesta ulos keittiöön, jossa hän itkien huusi hämmästyneelle Hannalle: "Herra ja rouva ovat tulleet rutihulluiksi molemmat! Jollen olisi karannut ulos, niin he olisivat hyökänneet minun niskaani. En kuuna päivänä enää mene heidän luokseen."

Hanna oli pahemmassa kuin pulassa, ennenkun sai yksinkertaisen maalaistytön älyämään, että herrasväki tällä tavalla aamupuhteella hulluttelee säilyttääkseen terveytensä puoliseksi. Mutta kun hetkisen kuluttua herra ja rouva täysissä tamineissa ja, mikäli Kristiina voi käsittää, päänsä puolesta jotenkin selvenneinä, astuivat keittiöön ja hymyillen lohduttivat Kristiinaa kahvitarjottimen onnettoman kohtalon johdosta, tointui hän taas sen verran, että lakkasi itkemästä, istahti tuolille, pani kädet rinnan yli ristiin ja vaipui mietteisiin. Huomata saattoi kuitenkin, ettei kohtaus vielä ollut hänelle täydellisesti selväksi käynyt.

Samassa pistäysi soittoniekka iloisen näköisenä hänelle vallan tuttuun keittiöön, ja saatuaan kuulla syyn tuohon sekamelskaan, joka ritardando uhkasi sekaantua hänen aikeihinsa, virkkoi hän hilpeästi: "Ja tuopa nyt oli jotakin! Sillä tavalla kasarmilla voimistellaan joka päivä. Tule tänne, Hanna sinä, joka myöskin tempun tiedät!"

Ja nytpä vasta voimistelua syntyi! Ihan samalla tavalla kuin herra hän komensi: "polviasento ulospäin!" ja silloin vajosivat kyökkipiika ja soittoniekka maahan ja liehahtivat siitä jälleen pystöön sekä tekivät ihan samoja polviliikkeitä, kuin Kristiina äsken oli nähnyt herrasväen salissa tekevän. Tämä katseli salavihkaa noita uusia hassuttelijoita, mutta mitä hän silloin ajatteli kaupunkilaisista, ei hän koskaan ole antanut kenenkään tietää.

Ja sitten komensi aliupseeri: "Jalka-asento eteenpäin -- käsivarret eteenpäin!" ja niin joutuivat molemmat samaan asentoon, jota Kristiina oli niin kauheasti säikähtänyt.

Tämäpä oli vasta voimistelua! Herra ja rouva nauroivat katketakseen kihlattujen voimisteluharjoitukselle, katsellessaan soittajaa pitkässä sinellissään ja Hannaa kyökkiesiliina edessään.

"Näin meidän pitää joka aamu tehdä uudessa kodissamme", virkkoi soittoniekka. "Niinpä kyllä", arveli Hanna, "terveyden ylläpitämiseksi!" Kesken tuota sydämellistä naurua, joka nyt seurasi, nousi Kristiina nokka kenossa paikaltaan, sieppasi pyyhinliinan ja meni, harmissaan tiuskuen: "ett'et häpeä, Hanna!" suoraa päätä saliin poistamaan jäljet siitä hävityksestä, jonka hän, koettaessaan ensi kerran tuossa jumalattomassa kaupungissa toimia sisäkkönä, oli aikaan saanut.

Siellä palvelee Kristiina vielä tänäkin päivänä ensimäisessä paikassaan, ollen iloinen ja tyytyväinen, aivan kuin kaiken elinaikansa olisi voimistelusalissa asustanut.

Kirjojen jouluyö

Fantasia

Eräs nuoruuden ystävä kertoi minulle kerran seuraavan jutun, jonka hän sanoi kokeneensa eräänä jouluiltana muutamia vuosia sitten ja jonka hän salli minun kirjoittaa muistoon, toivoen kuitenkin, etten sitä kutsuisi unelmaksi, kuten aikomukseni oli, vaan kernaammin näyksi. Mutta viimein myönsi hän, että hänen mielikuvituksensa toisinaan on hyvin vilkas ja tekee hänelle kepposia, jotenka lopulta sovimme siitä otsakkeesta, mikä luetaan tässä ylempänä. Ja nyt annan sananvuoron hänelle aina kertomuksen viimeiseen riviin asti.

* * * * *

Olin vähää ennen joulua saapunut Helsinkiin, kertoi hän, ja asianhaarain pakosta täytyi minun jäädä sinne joulunpyhiksi, mikä oli minusta hyvin vastenmielistä. Ajan kuluksi ja varsinkin saadakseni jouluaaton kuta kuinkin kulumaan olin hankkinut itselleni uutta joulukirjallisuutta sekä myöskin yliopiston kirjastosta lainannut vanhan, oivallisen pienen kirjan urkujen soitosta -- kuten tiedät, olen suuresti urkujen soittoon innostunut ja ihastunut. -- Ja niin tuli jouluaatto.

Jotta et muuttaisi hyvää ajatustasi maustani, tahdon muistuttaa, että haluttomuudella ja tuon tuostakin pakosta haukotellen lueskelin noita tuoreita kypsymättömiä joulutuotteita, kuin raakulat toistensa kaltaisia, ilman omaperäisyyttä ilman mielikuvitusta, -- joka, kuten äsken sanoit, on heikko puoleni -- käyttäen kieltä, joka milloin hoippuu sinne tänne, milloin mennä viilettää yhtä epäkauniisti ja huolimattomasti kuin moni nainen polkupyörällä. Mutta ehkäpä en ollut onnistunut kirjojen valinnassa, varsinkin mitä erääseen novelliin tulee, joukossa vaateliain ja pisin; se oli todellakin vähällä minut kerrassaan tuskastuttaa.

Vähän väsähtyneenä huonosta henkisestä ravinnosta pyysin hotellihuoneeseeni puolen pulloa samppanjaa, jouluaaton kunniaksi, heittäysin sohvalle ja kävin käsiksi rakkaaseen ystävääni, vanhaan urkukirjaan, joka oli sama kappale -- tunsin sen omituisen ruudukkaasta, vanhanaikuisesta merkkisiteestä -- sama kappale, josta nuorempana kerran olin ammentanut hyviä tietoja.

Tälläkin kertaa huvitti minua teos ja johti ajatukseni sinne tänne maailmalle, katedraaleihin ja basilikoihin, linnankirkkoihin ja maalaiskirkkoihin, joita muistellessani mieleeni johtui matkamuistelmia monenlaisia. Tyhjensin lasini ja muistin kotiväkeni ja monta muuta rakasta ystävää ja huomasin vihdoin ihmeekseni, että jouluaatto oli loppuun kulumassa -- oli kohta puoliyön aika.

Oli kuin vanha ystäväni, urkukirja, olisi huomannut samaa, sillä jo pari kertaa oli se yrittänyt putoamaan kädestäni. Mutta minua huvitti vielä kysyä siltä neuvoa muutamista pikkuasioista.

Silloin löi kello 12.

Kohta sen jälkeen kuulin jonkun huoneessani heikolla äänellä huoahtavan: "Kuinka ikävää!"

"Mitä asiaa?" pääsi huuliltani, samalla kun mukavasta asennostani kohousin puolittain istumaan ja loin silmäyksen ympärilleni huoneeseen. En nähnyt ketään.

"Kuinka ikävää" toisti sama hento ääni. "Tämäkin jouluyö taas menee minulta hukkaan."

Nyt huomasin selvästi, että sanat lähtivät kädessäni olevasta kirjasta, eikä sinua ihmetyttäne, että hiukan outo mieliala minut valtasi.

"Tiedättehän, hyvä herrani", jatkoi kirja, "että kuolleiden sallitaan lyhyeksi aikaa herätä jouluyönä. Silloin lähtevät he hautuumailta ja kulkevat lähimpään kirkkoon, missä he urkujen hiljaa soidessa kuljeskelevat toisiaan tervehtien ja muistellen maallista elämäänsä, kunnes ensimäinen aamuvartio kutsuu heidät takaisin lepopaikkaansa. Myöskin meillä kirjoilla on oma hautuumaamme, suuret kirjastot[1], ja myöskin meille suopi lempeä sallimus eloa muutamiksi lyhykäisiksi hetkiksi jouluyönä, jolloin saamme pitkään, väsyttävästi paradeerattuamme kirjahyllyllä liikkua ja tervehtiä toisiamme. Silloin olemme ainoastaan kirjoja ilman tuota monesti petollista kirjailijanimen mallikaapua. Omien ja kumppaniemme silmien edessä on silloin ainoastaan sisällyksemme, selvänä ja todenmukaisena, sisällys ihka semmoisenaan ilman mitään harhaan saattamisen halua.

[1] "Mikä on kirjasto. Ihmishengen hautausmaa." Z. T.

-- Kas, tämä kuuluu omituiselta, tulin vihdoin sanoneeksi ja tunsin itseni todellakin huvitetuksi omituisesta jouluvieraastani. -- Eikä kukaan ole teitä yllättänyt jouluyönä, vaan ehkäpä ei ihminen voisi nähdäkään teidän henkivaellustanne kirjastojen saleissa?

"Luulen että hän voisi meitä nähdä, pimeässä nimittäin, mutta jos siellä olisi valoa, häikäisisi hänen silmiään täydellisesti kullanhohtavat kirjailijanimet, jotka jouluyönäkin loistavat hyllyillä. Mutta -- tähän asti ei ole yksikään ihminen eksynyt jouluyönä hiljaiselle hautausmaallemme. Oi, herrani -- virkkoi kirja liikuttavasti -- mehän olemme tuttavia vanhastaan, ja minä tiedän että Te vähän pidätte minusta, oi, viekää minut sinne vielä tänä yönä. Myöskin viime jouluyönä olin lainassa, ja minua oikein vapisutti eilen, kun minut otettiin alas hyllyltä. Enhän tiedä, millainen sisällykseni nyt enään on. Teidän turkintaskunne on niin tilava ja lämmin. Pistäkää minut sinne ja viekää minut elämään pari tuntia! Vielä ei ole liika myöhästä."

-- Mutta Tehän ymmärrätte -- siinä oli jotain niin rehellistä ja sivistynyttä tuon vanhan kirjan äänessä, että olisi ollut vaikea häntä *sinutella*, -- mutta Tehän käsitätte, etten voi millään päästä kirjastoon keskellä yötä.

"Tulkaa vain, hyvä herrani, rukoilen sitä. Kun minä olen mukananne -- minullahan on kannessa hautuumaamme leima ja hyllyllä olevan hautapaikkani numero -- ei mitään vaikeutta tule olemaan."

-- No olkoon menneeksi, vastasin minä, otin turkin päälleni ja kirjan varovasti pöydältä, jonne olin sen asettanut, ja pistin sen taskuuni lausuen hieman hämilläni: "Teidän luvallanne."

Seuraavassa tuokiossa olin kadulla.

Kiirein askelin astuin kirjastoa kohti enkä ollut huomaavinanikaan kotiin palaavia jouluvieraita, jotka tulivat vastaani, muistin ainoastaan omaa jouluvierastani, joka lepäsi niin hiljaa taskussani. Tunsin itseni melkein levottomaksi, niinkuin kuvailen rikoksentekijän mielentilan olevan.

Oli kirkas kuutamo, ja Nikolainkirkon torninkello osoitti puoli yhtä, kun nousin kirjaston rappusia, otettuani esille kirjani ja katsottuani varovaisesti, ettei kukaan minua huomaa.

Samassa silmänräpäyksessä avasin minä kirjapalatsin oven äänettömästi. Minä -- suokaa anteeksi -- me astuimme sisään, kirja liidellen rinnallani, ja ovi sulkeutui kohta yhtä äänettömästi.

Mitä ihmeellisin näky kohtasi meitä, kun pääsimme sisään kirjastoon, jonka kaikki ovet olivat avoinna ja jonka korkeita, ihania saleja leppeä kuutamo heikosti valaisi.

Pitkissä riveissä, jotka näyttivät loppumattomilta, liiteli salista saliin tuhansia ja yhäkin tuhansia kirjoja, kohteliaasti ja sivistyneesti puhellen keskenään kaikilla maailman kielillä. Ne olivat kaikki pystyssä ja kokonaan läpikuultavia. Jokaisen kirjan ylilaidasta lähti miellyttävä viheriä valo, joka eri asteissa kävi himmeämmäksi alempana, missä sitä kohtasi harmahtava hämähäkinverkon ja tomun kaltainen massa, täyttäen sekin missä suuremman missä pienemmän alan alhaalla huoneessa.

Toverini liiteli kaiken aikaa lähelläni, nähtävästi iloisena siitä, että sai osottaa minulle kiitollisuuttaan antamalla minulle tietoja sellaisesta, mitä minun oli vaikea käsittää.

"Katso", sanoi hän miellyttävällä vox humanalla, sillä urku-äänilajilla, joka on mielestäni niin kaunis, "katso, viheriä valo kirjoissa on pysyvä hyvä sisällys tai muuten mitä niissä on arvokasta, se, mikä on vaikuttanut valon palveluksessa. Se, mikä on arvotonta tai mikä syyllä on joutunut unhotukseen, on tuo harmaa kuona tuolla alhaalla."

Me liikuimme hiljaa eteenpäin niitä leijaavia rivejä kohti, jotka liitelivät ohitsemme lukemattomin joukoin koskematta toisiin ja kääntämättä kertaakaan selkäpuoltansa minua kohti, niin että olisin voinut tarkastaa, näkyikö niissä tekijän nimet.

Kun ystäväni, urkukirja, huomasi uteliaisuuteni, sanoi hän soinnukkaalla äänellä: "Meillehän ei tekijä merkitse mitään, sisällys on kaikki, valo meissä on tullut korkeudesta ja nousee myöskin sinne ylös. Me tahdomme kaikki antaa tilaa korkeammalle valolle."

Minä katselin nyt kirjojen kauniita kiertoliikkeitä; toiset liitelivät ainoastaan miehen korkeudella lattiassa, toiset ylempänä jopa ylhäällä komeiden holvien alla.

Katseeni kierrellessä pitkin parvekkeita, huomasin siellä täällä joukottain kirjoja paikoillaan hyllyillä. Ne olivat sen näköisiä kuin kirjat tavallisesti ovat päivänvalossa, mutta kultaus nimissä oli niin himmeä, etten voinut niitä lukea. Minä pyysin hiljaa toverini kertomaan, miksikä ne eivät ota osaa muitten omituiseen juhlakulkuun sekä ilmoittamaan, mitä merkitsevät ne harmaat kirjavarjot, jotka joukottaan häämöttävät esiin hämärästä.

"Ne, jotka näyttävät kirjoilta päivänvalossa", vastasi hän minulle, "ovat myöskin kirjoja ihmisten silmissä; me kutsumme niitä makulatuuriksi. Ne eivät koskaan enään herää. Ne ovat kokonaan täynnä kuivaa tuhkaa, eikä niissä ole yhtään sijaa valon säteelle. Arvotonta makulatuuria! Oh, makulatuuriksi joutuu niin moni meistä, moni hyvin aikaisin, jopa parinkin joulun perästä. -- Ja nuo harmaat varjot, ne ovat todistettuja valheita ja häväistyskirjoituksia, ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden ilmeitä, joita kirjailijat itse eivät ole uskoneet, lumpputöitä, mitkä ynnä makulatuuri ovat meidän hautuumaittemme luita, mutta joiden vuoksi niitä kuitenkin tuon tuostakin täytyy laajentaa. Ne muodostavat kuitenkin yhdessä nollan nideluvussa ja saavat siten vielä kuoltuaankin valhetella ja kerskailla -- ja pysyä paikoillaan osottaakseen mitä suuria kirja-aarteita isänmaalla on."

Kulimme nyt erään pöydän ohitse, jossa oli läjittäin sitomattomia kirjoja. Muutamat lehdet läpättivät ikäänkuin tuulenhenki olisi niitä liikutellut.

"Nuo tuossa ovat uusia tulokkaita", kuulin ystäväni sanovan. "Niitä ei ole vielä haudattu, -- se tapahtuu vasta sitten, kun kirjansitoja on varustanut meidät ruumisvaatteella ja meidät täällä on leimattu ja asetettu kukin paikalleen. Sitte vasta voimme jouluyönä liikkua ja keskustella. Tekijät elävät vielä persoonallisesti noissa tulokkaissa. Katso miten levottomasti tuon pienen kirjan tekijä liikuttelee lehtiä. Hän uskoo teoksensa kuolemattomaksi eikä tiedä, miten raskas lyhkäinenkin olemassaolo on monelle kirjalle. Vasta hautauksen jälkeen kirkastuu meidän kirjojen silmä -- ennen kuin tekijäin."

Katselin lähemmin tuota pikku kirjaa; se oli sama, joka muutamia tunteja ennen oli minua melkein tuskastuttanut. -- Lapsi raukka, mitä sinulla on täällä tekemistä! ajattelin.

"Ne saavat kohta onnellisina levätä unhotettuina, kun kuolevat nuorina", sanoi ystäväni kauniilla äänen soinnulla, ikäänkuin aavistaen mitä ajattelin. "Te unhotatte taas kirjan tekijän vuoksi, eikö niin!"

Huomasin samalla pitkän kirjojen juhlasaaton hiljaa hiipivän pitkin itse lattiaa. Ne muistuttivat harmaavelimunkkeja, niitä kun peitti paksu tomu- ja sorakerros; ainoastaan heikko viheriä valo muodosti ikäänkuin tonsuurin heidän ylälaitaansa. Ne olivat surullisen näköisiä ja näkyivät ikävöivän tullaksensa makulatuuriksi, sillä raskasta oli niiden elää, kun tiesivät, ettei heidän vähäinen arvonsa vuosisatojen kuluessa ole vähentynyt eikä lisääntynyt. Kuulin ystävältäni, että nuo kaikki monia, monia aikoja sitten on mainittu eräässä kirjallisuushistoriassa ja yhä edelleen laahautuvat muitten mukana, vaikkei kukaan niitä lue, kaikkein vähimmin nykyiset kirjallisuushistorioitsijat, jotka uudestaan ja uudestaan kertovat, mitä niissä muinoin on kirjoitettu. Munkkiraukat, teidän jouluyönne eivät totta tosiaan ole hauskoja! Milloin on vapautuksen hetki koittava! Aivan, niiden päällä liiteli nopeassa tahdissa suuri joukko pieniä, ihan pieniä kirjasia, kimmeltävän vihreitä kuin loistomadot, ainoastaan vähän lukin verkkoa muassa, mikä herneen muodossa pyörähteli ympärinsä. Ne olivat kaikki samannäköisiä, ne olivat yhdessä kuin helmet helminauhassa ja nauroivat iloisesti kuin pikku tyttöset, jotka käsikädessä kiiruhtavat koulusta helpon lukutunnin päätyttyä.

"Kas, meidän rakkaat, pienet almanakkamme!" kuulin kuiskailtavan ympärilläni.

"Niin", sanoi urkukirja, "tässähän ne ovat; ne ovat rehellisesti palvelleet aikansa eivätkä ole koskaan tahtoneet käydä paremmasta kuin mitä olivat, hyödyllisiä ja tosia, ja vieläkin voivat he tehdä hyötyä vanhoilla päivillään, sen tietää historiantutkija parhaiten. Tuo pieni herne niissä on ilmanennustukset, ja ne ovat ainoat, mikä almanakassa oli valetta, mutta sen tiesivät kaikki edeltäpäin.

Niiden jälestä seurasi täplikäs joukko, täplät valoa ja varjoa; jokunen joukossa oli viheriän ja harmaan kirjavan shakkilaudan näköinen. Ne näkyivät itse ilkkuvan olemassa oloaan, mutta ujoja ne eivät juuri silti olleet. Eihän ollut heidän syynsä, että he olivat maailmaan tulleet. "Me kutsumme noita rangaistusvangeiksemme", lausui rinnallani oleva kirja hymyillen. "Ne ovat tuomitut elämään vielä jonkun aikaa, sillä nehän ovat täynnä hyvää lainatavaraa ja näpistelyjä sieltä ja täältä." -- Ja nyökäten oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas tervehtivät ne oikeita vanhempiansa ja huusivat niille: "Hyvää joulua, isä! Hyvää joulua äiti!" niin reippaasti, kuin olisi ollut heidän tarkoituksensa saada tekijävainajansa kääntämään kylkeä haudassaan.

Tuhkan harmaana, ilman valon kipinääkään sisässään hiipi äänetönnä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, milloin longerrellen ja milloin varovaisesti palaten takaisin entisille jälilleen yksinäinen laiha kirja. "Se on kalmistomme aave", kuiskasi seuraajani väristen. "Hän ei saa kuolla eikä voi kuolla."

Aaveen selkärangassa luin loistavin kultakirjaimin: Suomenkielen asetus.

Minuakin yritti kauhistuttamaan ja minun valtasi sääli tuota toisten syntien vuoksi kärsivää haamua kohtaan.

Käännyin pois, ja huomioni kiintyi korkeuteen, missä majesteettisessa kulkueessa näkyi liitelevän joukkoja, loistaen, mitä ihanimmalla smaragdinviheriällä valolla, hohteella ikäänkuin toisesta valoisammasta maailmasta. Ne kevyet varjot, mitkä näkyivät muutamissa heistä, vaihtuivat valonloisteessa ja katosivat seuraavana hetkenä.

Niiden tullessa oli ikäänkuin kaikki hautuumaalla olisivat saaneet voiman kohottautua tavallista korkeammalle, ja syvä äänettömyys syntyi, missä ne liikkuivat.

En kysynyt, keitä ne olivat -- minä kuiskasin hämmästyneenä. Se on raamattu, suurien kuolemattomien henkien teokset. Mutta ystäväni ei minua kuullut. Hänkin oli noussut korkealle ylös smaragdinvihreää valoa kohti.