Chapter 5

Tällä tavoin sain tietää tämän kertomuksen alussa mainitun, maantien varrella sattuneen pienen kohtauksen, mutta kolmannesta tytöstä, joka oli kättään katsottanut, oli mahdoton saada morsianta kertomaan edes vähintäkään, vaikkapa kuinka koetettiin häntä houkutella ilmaisemaan asiaa. Mainittiin arvaillen yhtä ja toista, myöskin "rikasta Henriikkaa", niinkuin tyttöä vielä nimitettiin, vaikka hänen isänsä useitten onnettomuuksien kautta oli menettänyt melkein koko omaisuutensa ja nyt eleli vaimonsa ja kuuden lapsen kanssa pienehköllä tilalla. Mutta tämänkin arvaamisen väitti morsian jyrkästi vääräksi. Lopulta kun luultiin päässeen totuuden perille, ja nuoret yleisesti ja varmasti väittivät erästä tyttöä, jolla ei ollut mitään koko asian kanssa tekemistä, tuoksi todelliseksi "kolmanneksi" niistä, joille oli ennustettu, nähtiin yhtäkkiä iloisessa piirissä solakan tytön, jolla ei ollut niin säännöllisiä kasvonpiirteitä kuin ahvenanmaalaisilla ylimalkaan, mutta jolla oli paljoa sielukkaampi katse kuin minkä tavallisesti siellä kohtaa, astuvan morsiamen luo ja kiertävän käsivartensa tämän vyötäisille.

Se oli Henriikka. Vähän hämillään ja punastuen sanoi hän yrittäen jotenkin onnistuneesti leikkiä laskemaan: "Ja tässä on kolmas -- hänestä tulee vanha piika, joka ei koskaan ole kantava sellaista kaunista kruunua kuin Hanna, ja jonka morsiussaatto ei ole jättävä vähintäkään jälkeä maantielle."

Oli jotakin väkinäistä siinä leikillisessä äänenpainossa, jolla nuoren tytön ystävättäret ikäänkuin lohduttaen sanoivat: "Henriikasta muka tulisi vanha piika" -- mutta vanhan isännän ääni siihen sijaan kaikui iloiselta, kun hän kääntyneenä poikiin päin huudahti reippaasti: "Pitäkääpäs huolta siitä, pojat, ettette anna hyvästä Henriikastamme tulla vanhaapiikaa, ja ruvetkaamme nyt piiritanssia hyppimään, niin menemme Henriikka ja minä piiriin, jotta hän itse saa valita armaansa."

Vilkas nuoriso muodosti heti piirin vanhan isännän ja Henriikan ympärille, mutta ennenkuin piirileikki ennätti alkaa, ajoivat pihaan kääsit, joissa oli myöhästyneitä, rakkaita sukulaisia Sundista. Piiritanssista ei tullut mitään, mutta sen asemasta alottivat soittajat reippaan "neliaskelisen" suuressa tuvassa, jonne nuoriso nyt kiiruhti.

Illan kuluessa tervehtivät Sundista saapuneet vieraat morsianta tämän lapsuuden ystävättäreltä Elsalta. Hänen rintatautinsa oli osoittautunut pitkälle kehittyneeksi keuhkotaudiksi, ja viime sunnuntaina oli hänet laskettu maan poveen. Koska isäntäväki hänestä piti, oli hänelle annettu kauniit ja valkoiset käärinliinat ja myrttiseppele päähän, niinkuin sopi Kristuksen morsiamelle. Oli myös pantu pieni myrttikruunu hänen arkulleen, jota kaikki tuon pienen talon asukkaat olivat saattaneet hautaan.

Siten toteutui toinenkin ennustus, vaikkapa aivan odottamattomalla tavalla. Elsan nuoreen muistoon yhdisti nuoriso tästä illasta alkaen yleisesti ennustuksen Henriikan vastaisesta kohtalosta. Ennustajan sanoja vastaan ei auttanut ponnistella, se oivallettiin, ja kun Henriikan poissaollessa puhuttiin hänestä, sanottiin häntä ainoastaan "vanhaksi piiaksi", ensin leikillä ja sitte tottumuksesta, ja täydellisesti luottaen ennustuksen totuuteen. Joskus sattui Henriikka itse kuulemaan nuo pilkalliset sanat, ja ken voisi kummeksia, että ne kävivät ikäänkuin hieman kipeästi tuon ainoastaan kahdeksantoistavuotiaan tytön sydämeen. Lämpimällä ja lempeällä katseella silmäili hän kuin ennenkin lapsuuden ystäviä, jotka kyllä pitivät hänestä, mutta hän rupesi vähitellen karttamaan nuorten seuraa -- hänestähän tulisi vanha piika. Mitä tekemistä hänellä oli nuorten joukossa?

II

Siirrymme muutamia, vuosia ajassa eteenpäin. On huhtikuu 1886. Kevät oli tullut tavattoman aikaseen Uplantiin, jossa kuljeskelin paikasta toiseen oppiakseni tuntemaan erittäinkin maakunnan kirkkojen taidehistoriallisia muistomerkkejä.

Viimein halusin saada järjestää muistiinpanoni, ennenkuin jatkoin matkaa, ja silloin aloin arvella, että viivähdän jossakin kohdin tässä rauhallisessa seudussa, missä viihdyin erinomaisen hyvin. Totta puhuakseni oli kai haluni oikeastaan saada täysin nauttia ihanasta keväästä, joka kiirehti verhoamaan metsät ja maat vihreään vaippaansa ja huokui niin tuoreelta ja iloiselta, kuin ikuinen nuoruus olisi ollut sen helmassa.

Minulla oli onni matkassa. Osuin Odensalan pappilaan, joka mielestäni oli ihanteellinen pappila, ehkäpä juuri siksi, että se sillä kertaa ei oikeastaan ollutkaan mikään -- pappila. Paraikaa kuluviksi armovuosiksi oli se nimittäin vuokrattu kansakoulunopettajalle, joka perin ystävällisine ja hauskoine perheineen asui alakerrassa, kun taas armovuodensaarnaajan ja minun hallussani oli koko yläkerta.

Pastori oli sivistynyt, miellyttävä ja iloinen nuori mies, pohjaltaan vakava, ja mikä parasta, hänet huomasi aina samaksi, niinhyvin arkielämässä kuin saarnatuolissa ja rippikoulussa, jota tähän aikaan pidettiin ja joka pidätti hänet kirkossa kaikkina arkipäivinä aamupuolen päivää.

Kirkko ja pappila, kevätvehreiden korkeain puiden ympäröiminä, olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan, ja kun pastori lopetti rippikoulun, saavuin minä kirkkoon, jonka hurskaita vanhoja maalauksia minä mieltymyksellä katselin. Jolloinkulloin, kun oletin rippikoulun oppilaitten jo poistuneen, satuinkin tulemaan kesken opetusta ja kuulustelua, ja sain silloin mitä kauniimman käsityksen nuoresta opettajasta, joka oli hyvä ja ystävällinen kaikkia nuoria kohtaan niinkuin vanhempi, kokeneempi veli.

No, sehän ei kuulu tähän, mutta selittää kenties sen seikan, että minä parissa viikossa niin helposti perehdyin kaikkiin paikkakunnan ruotsalaisiin oloihin, jotka minussa herättivät mielenkiintoa. Nuori pappi ikäänkuin aavisti ne kysymykset, joihin muukalainen kulloinkin halusi saada vastauksia, ja johti itsestään puheen niihin. Varsinkin oli keskustelu valaisevaa ja hupaista erinomaisen hauskasti aterioidessamme isäntäväen parissa, ja pian tunsin olevani perheen jäsen. Olin mukana heidän käydessään vierailulla naapuritaloissa, ja samoilin heidän kanssaan maita ja mantereita, missä sinivuokot jo kaunistivat mäenrinteitä sekä kevään esikot ja corydalis loistivat siellä täällä lehdoissa ja kedoilla, leivojen iloisesti viserrellessä sinitaivaalla ja pienen Svartsjön lammen päilyellessä kirkkaana ja sinisenä lehti- ja havumetsän muodostamissa puitteissaan.

Eräänä päivänä -- se oli perjantai ja huhtikuun 9 päivä -- kertoi ruotsalainen ystäväni, että hän seuraavana päivänä tulisi vihkimään nuoren palvelustytön, joka oli Suomesta kotoisin, ja reippaan ruotsalaisen pojan, joka oli ollut renkinä, mutta jolla nyt oli torppa Svartsjön puolella. Minä, joka jo olin tottunut olemaan mukana talonpoikaisissa ristiäisissä pappilassa ja vihkiäisissä kirkossa, sekä maahanpaniaisissa kirkon muurien ulkopuolella, en kiinnittänyt suurta huomiota uutiseen.

Rippikoulu päättyi samana päivänä, ja nuoret laskettaisiin sunnuntaina ripille, jonka tähden minä lauvantaina saatoin millä ajalla hyvänsä käydä kirkossa, missä niin mielelläni oleskelin.

Oli iloista hälinätä sinä lauvantaina kirkossa: nuoret työskentelivät innokkaasti koristaakseen temppelin vehreillä seppeleillä, katajanhavuköynnöksillä ja paperikukkasilla sekä niin monilla suuremmilla ruukkukasveilla, kuin naapuritaloilla oli lainata. Ja tuo kaunis maalaiskirkko näytti jo oikein juhlapukuiselta.

Yhtäkkiä huomasin nuorten iloisen hälinän taukoavan, käännyin kuoriin päin katsomaan keksiäkseni syytä äänettömyyteen. Niin, he olivat kaikki kokoontuneet kuoriin. Siellä seisoi ystäväni pappi ja siellä polvistui morsiuspari, jonka saattona oli ainoastaan kaksi nuorta miestä, silminnähtävästi ylkämiehen veljiä.

Morsian, niin, hänhän oli varmaan Suomesta kotoisin, arvelin minä ja siirryin vähitellen kuoriin päin, missä vihkimätoimitus samassa päättyi.

Morsian oli puettu yksinkertaiseen mustaan hameeseen ja hänellä oli ainoastaan muutamia kukkia hiuksissa.

Pienen saattueen kulkiessa sivuitseni sattui morsian juuri nostamaan silmänsä ja minä näin tyynen ja onnellisen hohteen sielukkaassa, tummansinisessä silmäparissa, jonka varmasti tiesin joskus ennen nähneeni. Seurasin poistuvia, ja kun he hetkiseksi pysähtyivät kirkkomaalle, astuin heidän luokseen.

Niin, nuori morsian oli "rikas Henriikka" Ahvenanmaalta, hän oli tuo "vanha piika", nyt ainoassaan 20-vuotias ja onnestaan käynyt kauniimmaksi. Hänkin tunsi heti minut ja kertoi muutamin sanoin kahden viime vuoden vaiheet.

Kodin niukka toimeentulo oli pakottanut hänet hakemaan palvelusta, ja kun hän melkein koko Ahvenanmaalla jo oli tunnettu "vanhan piian" nimellä, piti hän parempana muuttaa Ruotsiin. Hän tuli ensin Norrteljeen, ja oli hänellä siellä se onni, että kunnollinen talonpoikaisemäntä Odensalasta pestasi hänet. Samassa talossa palveli Kalle Petteri renkinä. Nuoret alkoivat pitää toisistaan, isäntä auttoi tuota kunnon poikaa saamaan torpan Svartsjön tuolta puolen, ja nyt olivat he vihityt ja aikoivat metsän halki kulkea pieneen hauskaan tupaansa, jonka hän mielellään olisi tahtonut näyttää minulle, mutta koska minä nyt olin aikeessa jättää rakkaan Odensalan, niin eihän se käynyt päinsä.

"Mutta", sanoi Henriikka iloisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, "jos herra kotimatkallaan Suomeen joutuu kulkemaan Ahvenanmaan kautta niin tervehtikää siellä kaikkia ystäviä ja tuttavia minulta ja sanokaa, että voitte todistaa, että ennustus sanalta sanaan kävi toteen: Henriikka ei koskaan kantanut morsiuskruunua päässään eikä yhtään jälkeä näy maantiellä hänen morsiussaatostaan -- sillä Kalle Petteri ja minä ja hänen veljensä astumme metsän halki kotiimme."

Hänen katseensa oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kun hän iloisesti nyökäytti jäähyväisiksi -- ja minä näin nuoren pariskunnan seurueineen reippaasti poikkeavan metsään, missä sinivuokkoja ja kevään esikkoja loisti kevätauringon paisteessa.

Hyvällä tuulella

Olemmehan yksimielisiä siitä, että voi päivänsä hauskemminkin viettää kuin istumalla varsinkin talvisaikaan rautatievaunussa Tampereen ja Seinäjoen välillä, ellei matkusta vanhojen tuttujen seurassa. Meistä kärsimättömistä suomalaisista, niin hitaita kuin muuten olemmekin, tuntuu juna kulkevan armottoman hitaasti, vaikka koko edellisenä päivänä olemme omalla hevosellamme nytyytelleet korkeintaan 8 peninkulmaa. Ja vaikka ympärillämme olisikin puoli tusinaa mukiinmenevää muuta matkustajaa, istumme ja mökötämme, samalla tapaa kuin edellisenä päivänä reessämme, jossa me huokailimme yksinäisyyttämme. Seurusteleminen ei juuri kuulu suomalaisiin avuihimme; kohtelias sana, ystävällinen katse on tuhlausta, kun on kysymys oudoista ihmisistä. Niin oli laita silläkin matkalla, jolla seuraava pikku tapahtuma sattui.

Maisema oli ylimalkaan hyvin yksitoikkoista, teillä näkyi vain aniharvoin ihmisiä ja liikettä tuskin ensinkään. Kaikki henki hiljaisuutta, ulkona oli yhtä hiljaista kuin vaunuissa.

Kun vihdoinkin olimme päässeet Myllymäelle ja siellä avanneet suumme syödäksemme hiukan, saimme jatkaa matkaamme pohjoiseen päin.

Olimme kaikki kohtalon yhteen tuomat matkustajat vaunussa jälleen paikoillamme. Ei kukaan ollut eksynyt pois eikä uusia tullut lisää. Tuossa istui vanhanpuoleinen rouva ketunnahkakapassa, joka jo pitkälle matkalle kodikkaasti tuoksui kamfertille. Hänen pyöreitä sormiaan koristi puolisen tusinaa sormuksia ja hän näytti tietävän että oli jotain varakkaannäköistä hänen ulkonaisessa ihmisessään. Hän muuten ei ollut ollenkaan epämiellyttävä, tuo hyvä rouva lämpimässä päähineessään, mutta kun hän oli vaiti, ei kenenkään juolahtanut mieleen puhutella häntä.

Hänen lähimpinä naapureinaan oli keski-ikäinen nainen, joka koko matkan oli koettanut nukkua, ja jota onnistumatonta yritystä hän vieläkin jatkoi, ainoastaan silloin tällöin kädellään sivellen täyteläistä matkalaukkuaan ja hiukan tarkkaavasti silmäillen kahta nuorta tytärtään, jotka hajamielisesti lukivat, toinen uutta, puoleksi aukileikattua kirjaa, toinen vanhempaa, sidottua.

Kauimpana vaunun toisessa osastossa istui nuoren nuori ylioppilas, joka oli ujon näköinen ja koetti puolustaa oloansa seurassa -- itsepäisesti tutkimalla sinikantista luentovihkoa.

Kuudentena olin minä itse; vaitiolo oli velvollisuuteni ja kansallisominaisuuteni.

Näin saavuttiin ensin Inhan ja sitten Ostolan pienille asemille. Lyhyet pysähdykset.

Ostolassa kuului ääniä junasillalta.

Vaunun ovi lensi auki. Keppihevonen pitkän varren päässä pisti ensinnä päänsä esille, kantajansa seuraamana.

Se oli lihavanläntä, suurikasvuinen, kuuskymmenvuotias herrasmies supiturkissa ja majavannahkalakissa. Ystävällisellä katseella, aivan kuin olisi juhannusilta ja kokkotulet palamassa, joitten läheisyydessä kahvipannut porisivat, katseli hän taakseen noin 17-vuotiaaseen tyttöön, nähtävästi tyttäreensä, joka seurasi häntä kantaen koko joukon pienempiä matkakaluja. Tytär vastasi ukon iloiseen silmäykseen säteilevällä, ystävällisellä katseella, joka antoi hänen terveille, vaikkei erittäin kauniille kasvoille hyvin viehättävän ilmeen.

Tuskin päästyään ovesta lausui vanhus jyrisevällä bassoäänellä, jossa kumminkin oli koko joukko silmäin ystävällisyyttä, "no nyt sitä lähdetään kruunun parasta kyytiä. Onhan sulla kaikki tavarat mukanasi, Liisaseni? Täällähän on hyvää tilaa. Jos herrasväki suvaitsee? Istu sinä tuohon tyttöseni, niin saan turkkini ja itseni tälle sohvalle."

Reippaasti riisui hän turkkinsa, istuutui mukavasti ja seuramiehen tavoin, käänsi sydämiä voittavan katseensa kultasormuksia kantavaan rouvaan ja sanoi: "Olipa hauska nähdä vaunussa näin paljon väkeä. Seuraa sitä elämässä tarvitaan. Niinkuin näet, Qvinta, on meillä oikea onni tänään. Tämä on minun tyttäreni, yksi kotini hempukoista. Vai niin, nuori armollinen neiti suvaitsee hymyillä", jatkoi hän kääntyen vilkkaasti sen nuoren neidin puoleen, joka luki puoleksi leikattua kirjaa. "Ehkäpä nimelle Qvinta? Mutta se on todellakin hänen nimensä, vaikka me tavallisesti kutsumme häntä Liisaksi. Mutta nimihän ei asiaan vaikuta; kuta useampia sitä parempi, silloinhan niitä voi vaihdella sen mukaan kuin päivä on kaunis tai pilvinen, herrasväki matkustaa kai Seinäjoelle saakka. Me seuraamme ainoastaan Töysään. Vietämme huomenna hääpäivää -- Tertian, kolmannen tyttäreni, nimittäin. Hän on huomenna ollut neljä vuotta naimisissa ja asuu neljän peninkulman päässä Töysästä."

Yhy--yhy, ryki hän nauraen. "Niin se sattuu. Hänen miehellään, joka omistaa pienen tilan siellä, on samat alkukirjaimet kuin suurella Nordenskiöldillämme: A. E. N. Se on oikein totta, mutta hupaista se on. Hän kävi käräjiä Pietarissa ja voitti, ja sitten sai hän koko jutusta 5 ruplaa 90 kopeekkaa, kopeekat venäläisissä postimerkeissä, jotka eivät edes olleet käytettyjä."

Ja taas hän ryiskeli ja nauroi samalla kertaa niin herttaisesti, että tuli melkein kevätilmaa koko vaunuun.

Katseet eivät enää karttaneet toisiaan, ujo ylioppilaskin pani luentovihkonsa, kumminkin vielä avonaisena, viereensä penkille, sillä välin kuin hänen katseensa huomaamatta kääntyi Liisan nuorekkaisiin kasvoihin, jotka kuoppaposkineen ja teeskentelemättömine lämpöineen iloisissa silmissä, olivat kääntyneet puheliaaseen isään, ilman että hän silmänräpäystäkään näkyi toivovan tämän puheliaisuuden lakkaavan. Eikä semmoinen toivomus olisi hyödyttänytkään, sillä ennen kuin kukaan meistä muista sai mitään sanotuksi, jatkoi vanhus, yhtä ystävällisesti, mutta hiukan himmentyneellä bassoäänellä:

"Tyttäreni Tertia on ollut hyvin sairaana, keuhkokuumeessa, mutta on nyt aivan terve ja tulee kai hänestä kohta yhtä reipas kuin ennenkin, kunhan liha ja voimat ennättävät palata. Nyt hymyilee toinenkin armollinen neiti! Se on kai nimelle Tertia! Neiti näkyy ymmärtävän latinaa ja sitäpaitsihan meitä tässä on kolmekin miehenpuolista, jotka voimme suomentaa latinaiset laskusanat. Jumala antoi rakkaalle vaimolleni ja minulle ensimäisen lapsemme, pikkuisen tyttöpalleroisen, 24 vuotta sitten syyskuun 24 p:nä, Elisabetin päivänä. Ja sen päivän mukaan sai hän nimensä. Ja kun se nyt oli ensimäinen lapsi, ja minulla aina on ollut hiukan rakkautta oppiin, niin annoimme hänelle sitä paitsi nimen Prima, Prima Elisabet, sehän sopii hyvin. Kolme vuotta myöhemmin tuli kaksi pikku tyttöä samalla kertaa tuomaan vielä enemmän päivän paistetta Pöllyvaaraan, se on tilani nimi, ja kun nimi Elisabet oli rakkain, minkä me tiesimme, nauroimme me, vaimoni ja minä, ja annoimme kahdelle pikku enkelille saman nimen, mutta siten että toisesta tuli Secunda Elisabet ja toisesta Tertia Elisabet. Ja Tertian luo me nyt olemme matkalla, Qvinta, minä ja keppihevonen", lisäsi hän nauraen niin että ilontunne alkoi vallita vaunussamme.

"Noh, latinaiset laskusanat, niin kauniita kuin ovatkin, kuulustavat hiukan pakanalliselta, vaikka Vöyrin pastori, joka kastoi lapset, hyväntahtoisesti ei pannut vastaan, ja sen vuoksi sai toinen uusista tulokkaista muuttaa nimensä Eliiseksi ja toinen Betyksi, se sopii niin hyvin", jatkoi hän yhä innostuneempana kertomaan, "kun molempain nimi oli Elisabet."

"Sitten tuli neljäs, rakas tyttäremme Qvarta, joka nyt on 19-vuotias. Sama leikki taasen. Mutta hänen arkinimensä laadimme "Elisabet" nimen toisesta ja neljännestä tavuusta ja saimme mitä koreimman: Lisbet, jota kaikki pitävät hyvin näppäränä. Se kuulustaa niin tanskalaiselta. Ja sitten Qvinta Elisabet, tämä pikkuinen tässä, joka on ikään kuin kvintti sydämeni viulussa ja joka nyt on saanut lähteä vanhan isänsä kanssa hääpäivän viettoon A. E. N:n luo; hänelle me valitsimme toisen ja kolmannen tavun, ja sattui niin hauskasti, että niistä saimme nimen Liisa!"

"Ja kun rakas vaimoni ja nämä sydänkäpyseni ovat ympärilläni, en kaipaa mitään maailmassa. Ne hemmoittelevat minut ihan pilalle, niin että väliin on oikein vaikea olla. Mutta lysti meillä on, lystin ehkä Elisabetin päivänä, kun koko "viitoseni" nimipäivä vietetään samalla kertaa, ja se on samalla huokeaa, vaikkakin silloin on suuret kalaasit ja tanssitaan aamun koittoon saakka."

Qvinta hymyili ystävällisesti isälleen meidän kaikkien yhtyessä hänen sydämelliseen nauruunsa. Junan vihellys ilmoitti meidän saapuvan Töysään. Ukko puki nopeasti turkit ylleen, Qvinta kokosi tavaransa ja iloisina niinkuin tullessaan, sanoivat he meille jäähyväiset. Viitaten keppihevoseen, jota hän huolellisesti kantoi kainalossa, virkkoi ukko: "Tämä on Tertian pojalle, pikku Primukselle, Primus Natanaelille, kuten hänen nimensä äidinisän mukaan on. Jääkää hyvästi, hyvät naiset ja herrat, hupaista matkaa ja kaikkein nöyrin kiitos hauskasta seurasta."

Nuo iloiset, koruttomat ihmiset olivat sulattaneet jäykkyyden suomalaisesta rautatievaunusta ja vanhoina tuttavina katselimme vaunun ikkunasta ukkoa, jota hänen molemmat tyttärensä saattelivat ja jota vastaanottamassa oli sekä A. E. N. että Primus Natanaelkin.

Tuo ujo ylioppilas, joka jo aikoja sitten oli pistänyt luentovihkon taskuunsa, oli hänkin vähitellen lähennyt meidän puolta vaunusta ja istuutui nyt junan taas lähtiessä liikkeelle sille paikalle, josta Qvinta oli lähtenyt, vaikka hän ujona pysytteli sohvan reunamalla.

"Kukahan oli tuo puhelias, iloinen herra, joka niin sydämellisesti nauroi", ihmetteli matkalaukkua vaaliva rouva.

"Ja kuinka miellyttävän ja vaatimattoman näköinen tuo nuori neiti Qvinta olikaan", huudahtivat hänen tyttärensä kääntyen ylioppilaaseen.

"Mikä olikaan hänen maatilansa nimi?" mietti sormusniekka rouva.

"Niin, minkä niminen se oli?" kysyimme me muutkin.

Silloin kohottihe ylioppilas pari tuumaa paikaltaan ja lausui punastuen:

"Pöllyvaara".

"Niin, Pöllyvaara, niin se oli", muistimme me muutkin samassa, ja kun "Pöllyvaara" nyt oli saanut tuon nuoren miehenkin huulet aukenemaan, puhelimme siitä lähtien kaikki kuten ainakin hyvät naapurukset Seinäjoelle asti. Tuntui nyt niin hauskalta, kun ei oltu enää yhtä vakavia, sillä olimmehan juurikään nähneet, kuinka helposti iloinen ja tyytyväinen mieli voi levittää rattoisia lahjojaan ympärilleen oudoillekin matkatovereille rautatievaunussa.

Ison sisaren häät

Pieni älykäs, selväjärkinen kahdeksanvuotias Roopetti asui vanhempain sisarustensa kanssa äidin ja isän luona pienellä arentitilkulla, noin kolme kilometriä pikkukaupungista. Nähdessään miten kovakouraisesti isä kohteli kahta vanhempaa veljeä pienimmästäkin viattomasta poikamaisuudesta, jota he jonkun kerran salaa harjoittivat, huomasi Roopetti paraaksi esiintyä mallikelpoisen tottelevana ja siivona poikana, jonka vuoksi hän pääsikin tutustumasta isällisen kurin kaikkeen kovuuteen. Mutta kun hän oli ihan varma, ettei isän silmä riittänyt kaikkialle ja ettei juoruttaisi hänen leikeistään, antoi hän isän poissa ollessa vilkkaalle, reippaalle luonnolleen täyden vallan, ja naapuritorpan Juosepin, ikäisensä uskollisen toverin kanssa laski hän talvi-iltana hämärässä jyrkimpiä mäkiä, jolloin toverukset antoivat äänensä kuulua, minkä kerkesivät.

Isän jälleen kotiutuessa istui Roopetti hiljaa ja ääneti kuten tavallisesti suuressa tuvassa, tekemättä mitään ja ikävissään kuunnellen suuren seinäkellon hitaita nakutuksia, kunnes yö ja nukkumatti vihdoin tulivat, tuoden mukanaan unia hauskoista temmellyksistä, joissa hän oli nähnyt muitten poikain kaikessa vapaudessa vitsaa pelkäämättä hyörivän.

Ja sitten hänen vanhempi, jo täysikäinen, kaunis ja herttainen sisarensa joutui kihloihin toisen paikkakunnan rikkaan kauppiaan kanssa, joka matkoillaan oli tutustunut tyttöön. Häitä ei vietettäisi morsiamen köyhässä kodissa, vaan komeasti ylkämiehen kustannuksella vieläpä pienen kaupungin seurahuoneessa.

Ilonväreet karsivat Roopetin selkärankaa ja sydän tykytti levottomasti, mutta hän oli yhtä vakaisen näköinen kuin ainakin kuullessaan ihmeellisiä kertomuksia hääkomeudesta. Ja vihdoin koitti hääpäivä, jota hän levottomuudella viikkokausia oli odottanut, sillä hänkin saisi olla mukana -- sen oli sisar luvannut. Ukkosen isku oli sen vuoksi isän lyhyt tuomio, että Roopetti, koska vielä on lapsi, ei saa olla mukana hääilossa. Ja sitä tuomiota kotona ei kukaan voinut muuttaa, sen kaikki tiesivät.

Roopetti parka! Hänen pieni sydämensä kouristui surusta; kyyneleet täyttivät rinnan ja kurkun, kun hän ulkonaisesti tyynenä istui tuvan penkillä, mutta kyyneltäkään hän ei päästänyt silmään, ja paraansa mukaan koki hän salata sanomattoman katkeraa pettymystään. Koko maailma oli hänestä musta ja seinäkellon vitkalliset napsaukset tuntuivat vihattavilta hänen korvissaan, kuta lähemmäksi ne antoivat hääjuhlan, tuon suuren ihmeellisen juhlan lähetä.

Kuinka kauniilta, jopa enkelimäiseltä hänen sisarensa näytti valkoisessa morsiuspuvussaan harsoineen ja myrttiseppel tummilla kiharoillaan. Kun hän kyynelsilmin salaisesti oli syleillyt ja hyväillyt pientä veljeään, puristi tämä epätoivon voimalla hänen kättään ja piilousi musertuneena hänen morsiusharsonsa taakse, mutta kun isä hetki sen jälkeen kulki ohitse istui hän hiljaa kuten tavallisesti penkillään. Mutta sisällä riehui sydänparka, ja Roopetti olisi ottanut vaikka kaikki maailman selkäsaunat, jos hän vaan olisi voinut hiipiä hääiloihin mukaan.

Kaikki muut lähtivät vihdoin juhlapuvuissa hääjuhlaan, mutta Roopetti istui yksinään autiossa, pimeässä pirtissä, jossa muutamia hiiliä vielä kimalteli takassa. Äänetönnä, itkemättä istui hän, isän ankara katse mielessä. Ovikin oli sulettu, ettei hän voinut edes etsiä Juoseppia suruaan jakamaan, eikä hän sitä halunnutkaan, sillä hän häpesi itseään aivan kuin jotain hyvin halpaa ja huonoa tässä maailmassa.

Silloin kuului äkkiä nopeita askeleita porstuasta, avain kiertyi lukossa, ja piika pisti päänsä ovesta sanoen, että isä oli käskenyt Roopetin tulemaan häihin sekä huolellisesti sulkemaan oven jälkeensä. Morsian oli rukoillut hänen puolestaan. Niine sanomisineen katosi tyttö kiirein askelin.

Oli ihan kuin taivas olisi auennut Roopetille. Oliko se oikein totta, että hän sai olla mukana häissä. Mutta niinhän isä oli sanonut. Pyörällä päästään hyökkäsi hän ulos semmoisissa tamineissa kuin oli, mutta oven hän muisti sulkea.