Chapter 4
Mutta ulkona Kaisaniemen tyynessä puistossa pukeutui tuo hoikka koivu, joka säilytti nuorten nimet, toivehikkaaseen vihreään ja kevättuuli hyväili lempeästi sen valkoista runkoa.
* * * * *
Tuon hyvin tuntemansa koivun juurella tapasivat Hedvig ja Arvid toisiaan samana päivänä, jolloin Arvidin piti lähteä kiireiselle, pitkälliselle matkallensa laulun maahan. He olivat jo tytön vanhuksille uskoneet rakkautensa ja vastaukseksi heiltä saaneet ystävällisiä hymyilyjä. Seitsemäntoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat! Ja rakas lapsi oli saanut ottaa vastaan niin monta iloista hyväilyä, niin ilahduttavia neuvoja odottamaan tulevaisuudelta onneansa; hän ei siis voinut muuta kuin luvata vanhemmilleen olla vastoin heidän tahtoansa rupeamatta kirjeitä vaihtamaan Arvidin kanssa, jonka nyt häiritsemättä pitäisi uhrata kaikki voimansa taiteelleen.
Tuolla koivun juurella he heittivät hyvästit toisilleen. Rakkaudesta liikutettuna antoi Hedvig hänen tietää, minkä ankkurisijan elämän myrskyjä vastaan hänen sydämensä Arvidille ikuisesti oli varannut, ja Arvid kuunteli häntä kuin pyhimystä, jonka esirukouksista hän oli varma. Hedvig ei voinut pettää, sen tunsi Arvid, ja kun heidän huulensa ensimäisen ja viimeisen kerran kohtasivat toisiansa, oli hän vannonut vaikean valansa koettaa tulla sen naisen arvoiseksi, jota hän ihaili ja rakasti enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Nuorten hyvästijättöä kuunteli ainoastaan laululintuspari, joka koivun oksien sekaan oli rakentanut pesänsä.
Muutamia tunteja myöhemmin lähti satamasta liukumaan höyrylaiva, joka vei laulajan kohti hänen kaukaista toivomustensa päämäärää.
* * * * *
Kertomuksemme voi olla lyhyt, kun on käsiteltävänämme ne surulliset vuodet, jotka nyt meidän kerrottavaksemme, seuraavat. Arvidin kaunis, pehmeä ääni ei ollut tarpeeksi suuri ulkomaan vaatimuksiin nähden, ja kun hän tuli itsekin tästä yhä enemmän vakuutetuksi, laimeni hänen intonsa, ja hänen entinen taipumuksensa elämän iloisiin puoliin alkoi yhä enemmän herätä. Sammumattomalla hellyydellä palasivat kuitenkin hänen ajatuksensa lemmityn luo kotimaahan. Kun ne kolme vuotta, joiden kuluessa hänen suosijansa oli häntä runsaasti avustanut, alkoivat lähetä loppuansa, heittäytyi hän hurjasti huvitusten ansoihin, ja 22 vuoden ikäisenä huomasi hän elämänsä olevan jo puoleksi häviön partaalla. Hänen tunnonvaivojensa ja katumuksensa, hänen murtuneen itseluottamuksensa ja hänen tahtonsa voimattomuuden yli kohosi Hedvigin enkelinpuhdas kuva päivä päivältä yhä korkeampana, yhä saavuttamattomampana. Ah, hän ei tiennyt, että kuta syvempään hän vajosi, sitä korkeammalle liiteli Hedvig kohti taivasta, jotta laupias Jumala kuulisi hänen rukouksensa hänen rakkaansa onnen puolesta.
Vihdoin palasi Arvid kotimaahan. Hänen isänsä oli sillä välin kuollut ja hänen äitinsä lukuisine lapsineen joutunut puille paljaille. Helsinki oli kovin muuttunut, kun Arvid tarpeellisimmankin puutteessa sinne palasi. Useimmat hänen vanhoista tovereistaan olivat jo jättäneet yliopiston, eikä kukaan täällä kiinnittänyt huomiotansa epäonnistuneeseen, lauluäänensä menettäneeseen taiteilijaan. Hänen entinen suosijansakin otti hänet, tosin kohteliaasti ja surkutellen, mutta huomattavan kylmästi vastaan. Hän tarjoutui kuitenkin, kun he erosivat, antamaan Arvidille tilapäisen apurahan, kuitenkin niin vähäpätöisen, että ainoastaan pakottava hätä ja toivo päästä Helsingistä pois saattoi Arvidin ottamaan sen vastaan.
Hänestä tuntui mahdottomalta uudestaan ryhtyä lakitieteellisiin opintoihinsa. Sellaisen ohjelman kaikkia edellytyksiä puuttui häneltä. Hänelle ei ollut enää mitään pelastuskeinoa tarjona, ja hän päätti, tahdonvoimansa viimeisten jäännösten tukemana, heittäytyä yhteiskunnan meren syvyyteen.
Hän vapautti nyt lyhyellä kirjeellä, jolle hän koetti antaa kylmän muodon, mutta jossa kaunis jälkikaiku hänen entisestä rakkaudestaan vielä soi, Hedvigin uskollisuudenvalastaan ja katosi Helsingistä, ilmaantuakseen muutamaan tuntemattomaan maaseutupaikkaan. Siellä otti hän suomalaisen nimen ja antautui puotipalvelijan toimeen. Sisällinen levottomuus vei hänet kuitenkin paikasta toiseen ja väkijuomilla koetti hän nukuttaa sitä jäytävää tuskaa, josta hän ei koskaan päässyt vapaaksi. Lasi tuli hänen uskolliseksi kumppanikseen moneksi pitkäksi vuodeksi ja vei hänet askel askeleelta yhä syvemmälle kurjuuteen, yhä synkempiä kohtaloita kohti. Joskus hän vielä unissaan saattoi nähdä nuoruutensa rakkauden valoisan haamun, mutta päivällä hän aina karkoitti tämän kuvan mielestään.
* * * * *
Mutta lempeänä ja tyynenä jatkoi Hedvig elämänsä kulkua, tuntematta ensinkään mielen katkeruutta häntä kohtaan, joka hänen kohtaloonsa oli sekaantunut. Rakkaus on voimakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja Hedvig siunasi sitä hetkeä, jolloin tämä voima ylhäältä oli laskeutunut hänen rintaansa asumaan ja suonut hänelle kykyä kaikkeen hyvään.
Arvidista hän oli vaan kuullut, että hän murtuneena oli palannut Italiasta, ja hymyilyllä, jota eivät enkelitkään voi unohtaa, luki hän sen kirjeen, jolla Arvid päästi hänet valastansa vapaaksi, valasta, jota Hedvig ei kaiken maailman aarteidenkaan hinnalla tahtonut unohtaa. Arvidin sanoista hän huomasi, että hän yhä edelleen oli hänelle rakas, ja sen uskon nojalla hän tahtoi vaeltaa läpi elämän, rukoillen hänen puolestaan niin kuin äiti rukoilee kaukaisessa maassa sairastavan lapsensa puolesta, jota hän ei voi toivoa enää saavansa nähdä.
Niinä kolmenakymmenenä vuotena, joita tämä kertomus koskee, tapahtui Hedviginkin elämässä paljon huomattavaa. 27 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi, ja muutamia vuosia myöhemmin vei kuolema häneltä äidinkin. Hän oli nyt melkoisen omaisuuden riippumaton haltija ja oli sentähden tilaisuudessa haihduttamaan elämänsä tyhjyyttä hyödyllisellä ja mielensä mukaisella toiminnalla. Kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut ojentaa nuoruutensa ystävälle sisarellisen pelastavaa kättä, mutta hänen uutterat tiedustelunsa eivät vieneet ystävän kohtaloiden jälille. Hän näki, että Arvid tahtoi olla häneltä salassa. Ehkä hän jo lepäsi tyynessä tuntemattomassa haudassa. Mitä sitten, hän eli hänen rukouksissaan, siinä sydämessä, johon hän oli virittänyt rakkauden puhtaan liekin palamaan, eikä hän olisi edes uskaltanut Herramme eteen astua, ell'ei hänellä sylissään ollut puhtaana hänen henkensä.
Hedvig oleskeli vuodet umpeensa maatilallaan, jonka lukuisat alustalaiset runsaimmassa määrässä niittivät hedelmiä hänen hyväntekeväisyyslaitoksistaan, mutta jonkun kerran kesäaikaan pistäysi hän pikimmältään Helsingissä.
Silloin vei tie hänet vanhastaan tutun koivun juurelle, joka nyt oli kasvanut tanakaksi ja jykeväksi ja jonka karkeasta kuoresta ainoastaan hänen tottunut silmänsä saattoi erottaa nuo epäselvät kirjaimet, jotka kerran piirrettiin puun valkeaan, sileään runkoon. Vuodet olivat painaneet leimansa niin hyvin siihen kuin häneen itseensäkin, mutta molemmat säilyttivät uskollisesti yhteistä muistoansa nuoruuden iloisilta kevätpäiviltä, eivätkä lukeneet niitä talvia, jotka sen jälkeen olivat luntansa sataneet.
* * * * *
Harhaillessaan maaseudulla asusti Arvid kesällä 1890 muutaman peninkulman päässä Helsingistä eikä hänellä ollut enää mitään syytä vastustaa haluansa vielä kerran nähdä sitä kaupunkia, missä hän ennen oli elänyt onnellisimmat päivänsä.
Helsingissä ansaitsi hän elatustansa tilapäisellä kirjoitustyöllä, kirjoitti puhtaaksi joitakuita arkkeja, kun sen hyväksi näki, laati jonkun valtakirjan taikka sepitti jonkun kirjeen Lapinlahden kulmilla sijaitsevien työväen asuntojen asukkaille, jossa paikassa hän itsekin asui vuokralla. Hänen siisti käytöksensä sai hänen suosijansa antamaan anteeksi hänen huolettoman herrasmiespukunsa kuten myöskin yhden ja toisen humalan, joka hänen oli onnistunut saada.
Tuli sitten tuo kauhistuttava hirmumyrsky, joka mainittuna kesänä 28 päivänä elokuuta jälkeen puolen päivän suuremmoisen voimakkaana kulki meidän seutujemme yli, hirmuisella tavalla hävittäen maamme eteläosissa puistoja ja metsiä. Koko seuraavalla viikolla ei puhuttu muusta kuin hirmumyrskyn tuhoista, ja sen mukaan kuin sanomalehdet kuvailivat sen hävitystöitä kaupungin eri paikoilla, riensi kansa itse omin silmin katsomaan niitä.
Kun Arvidkin vihdoin kuuli tarkemmin kerrottavan, miten myrsky oli raastanut vanhaa Kaisanientä, oli hänestä kuin sisällinen voima olisi vetänyt hänet sinne. Hoikka koivu, kirjaimia rungossa, kuvastui elävänä hänen muistossaan, ja hän koetti hymyillen poistaa tätä lapsellista muistoa mielestään. Eräänä kauniina päivänä iltapuolella valtasi hänet taas salaperäinen levottomuus, hän pisti viinapullon taskuunsa ja arveli, että hän saattoi sen tyhjentää yhtä hyvin Kaisaniemessä kuin kotinurkassaan.
Astuessaan tuohon hänellekin muistorikkaaseen, rauhaisaan puistoon ja nähdessään korkealle kasvaneita puita maahan kaatuneina taistelukentällä surmansa saaneiden soturien kaltaisina vetääntyi hän takaisin, säikähtäen surullista näköä. Hänestä näytti kuin olisi hän katsonut takaisin entisyyteensä kaikkine murtuneine toiveineen, mitättömiksi käyneine aikomuksineen, lakastuneine, hävitettyine, rikki revittyine ajatuksineen ja tunteineen.
Niin, hirmumyrsky oli tuhonnut hänen sielunsa, sen huomasi hän nyt niin hyvin. Tämä hävitetty puisto on vielä uudesta syntyneenä luonnon lempeästä helmasta nouseva, mutta sielunsa muistot hän on vievä mukanaan hautaansa.
Kuta kauemmin hän puistossa käveli, sitä julmemmalta hänestä hävitys näytti. Hän tunsi itsensä enemmän kuin konsanaan vanhaksi ja murtuneeksi katsellessaan hirmumyrskyn tuhoamaa nuoruusaikansa puistoa.
Hitain askelin mennessään tunnettujen koivujen luokse näki hän nämä jo pitkän matkan päästä kaatuneina, isomman puun juurineen, toisen -- Hedvigin koivun -- suoraan poikki parin sylen korkeudelta maasta.
Kaksi työmiestä sahasi parast'aikaa jälkimäistä koivua tyvestä poikki.
Arvid istahti kumoon puhalletun puun rungolle ja seurasi ääneti työn menoa.
Miehillä näytti olevan kiire, ja pian oli koivu poikki sahattu, jonka jälkeen he mittasivat noin kahden kyynärän pituisen kappaleen poistettavaksi rungosta.
Arvid oli huomaavinaan, että se kappale, jota työmiehet alkoivat sahata erilleen, juuri oli se paikka, johon Hedvig ja hän muinoin olivat nimensä piirtäneet.
Hän meni lähemmäksi ja katseli runkoa. Kas, siinä hän saattoi vielä heikosti erottaa merkit
H. A. A. L. 18 3/9 60
Vapisevalla äänellä hän kysyi lähimpänä seisovalta työmieheltä: "minkätähden te mittasitte juuri tuon kappaleen? Mitä tuolla mahdetaan tehdä?"
"En tiedä", vastasi mies, "herrain tuumilta tämä näyttää. Noin tunti sitten tuli tänne eräs vanha rouva ja lupasi meille kymmenen markkaa, jos me sahaisimme hänelle tämän kappaleen kukkaruukun alustaksi. Niinpä niinkin, kellään ei siihen ole oikeutta, mutt'ei maistraattikaan tuon koivunkannon tähden köyhdy, ja onhan kymmenen markkaa kaunis raha. Hän lupasi tuoda sen meille kello 1/2 6; mitähän kello nyt mahtaa olla?"
Arvid kuunteli niinkuin unissaan. Mies jatkoi:
"Hän matkustaa kuudenjunalla."
Sen jälkeen ryhtyivät miehet taasen innolla työhönsä, joka pian oli suoritettu, ja nyt he asettivat muhkean luonnollisen jalustan tien viereen kappaleen matkaa syrjään.
Veri oli noussut Arvidilla päähän, ja hänen kuihtuneihin, kalpeihin kasvoihinsa kuvastui heikko ilme entisiltä päiviltä. Niinkuin kuumetta sairastava hän horjui taaksepäin kaatuneen koivun läheisyyteen, missä äsken oli istunut, ja peitti kasvonsa käsillään. "Se täytyy olla Hedvig", ajatteli hän. "Olenko minä hänet jälleen näkevä? Olenko minä tunteva hänet? Ah, minua ei kukaan enää entisiltä ajoilta tunne. Syyskuun kolmas päivä! -- Tänään juuri ja 30 vuotta sitten." Samassa hän kuuli ihan läheltä vienon naisäänen ja vaivaloisesti nosti väsynyttä päätänsä. Pieni, mustiin puettu naishenkilö oli sillä välin hiljaa lähestynyt kaatuneiden puiden taakse.
"Kiitoksia", virkkoi hän ystävällisesti työmiehille. "Näen, että olette pitäneet sananne. Tässä ovat teille rahat. Kiitoksia vielä kerran."
Kevein, kiireisin askelin nainen lähestyi poikkisahattua koivunrunkoa, joka oli käytävän varteen pystytetty. Hieno hymy, täynnä sydämellisintä tunnetta, kirkasti hänen tyyniä, vieläkin kauniita kasvojansa, ja käsillään hän kosketteli varovaisesti karkeata kuorta, iloisesti kuiskaten itsekseen: "Pikku Arvid!"
Tämä istui jäykkänä aivan kuin hänen verensä olisi jäätynyt. Hän tunsi Hedvigin joka piirteestä, joka äänenvivahduksesta, mutta jalostuneena, puhdistettuna ja monta kovaa kokeneena. Hän näki miesten nostavan ylös koivunrungon ja Hedvig etunenässä poistuvan sen kanssa. Hänen povensa alkoi verkalleen paisua, verkalleen mutta voimakkaasti. Kun viimeinen vilahdus Hedvigistä katosi puiston puiden taakse, nousi Arvid seisalleen ja, huitoen vapisevia käsiään, tahtoi hän ikäänkuin syrjään työntää sitä näköä, jota oli katsellut, sekä käydä hoiperteli niinkuin juopunut täysinäinen viinapullo taskussaan myrskyn tuhoomalle kummulle rautatiealueen aitauksen viereen. Siellä hän paneutui pitkäkseen kaatuneiden runkojen sekaan ja makasi aivan kuin horrostilassa.
Hetken kuluttua kuului lähtövihellys läheiseltä rautatienasemalta. Jäntevänä, kuin jos olisi koonnut viimeiset voimansa, nousi hän istumaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi odotusta, mitä jännittävintä. Juna lähestyi vielä hitaasti, ja se tuli, lisäten vauhtiaan, yhä lähemmäksi. Se riensi hänen ohitsensa, hänen istuessaan pirstottujen puiden seassa, ja hän heittäysi maahan, peitti kasvonsa laihoilla käsillään ja koko hänen ruumistansa värisyttivät kouristuksen tapaiset nyyhkytykset.
* * * * *
Nuori ylioppilas sattui kulkemaan Arvidin ohitse, hänen siellä niin katkerasti itkiessään, että sydän oli vähällä haljeta. Kummastellen ylioppilas pysähtyi ja kysyi, osoittaen tyhjää pulloa miehen jalkain juuressa: "Oletteko juovuksissa, mies?" Arvid pidätti itkunsa ja katsahti nuorukaista. Pää oikean kätensä varassa vastasi hän:
"Se oli äsken täynnä; viinan olen kaatanut tähän hävityksen maahan."
Suuremmalla myötätuntoisuudella kuin äsken kysyi ylioppilas taas: "Sanokaahan oletteko kipeä, niin haen teille apua."
Jotakin jaloa ilmaisi Arvidin raukea katse, kun hän vastasi: "Olen nyt jo parantunut!"
Sitten hän nousi seisomaan, pyyhki käden selällä kyyneleet silmistään, asettui taasen muutamalle puunrungolle istumaan ja virkkoi: "Olette nuori ja ylioppilas, niinkuin minäkin 30 vuotta sitten olin. Minä kaipaan veljeä, jonka kanssa saisin puhua. Jos tahdotte, nuori herra, kuulla hämärää eloni tarinaa, niin istukaa, ja minä olen oleva teille kiitollinen siitä hyvästä, että olette minua kuunnelleet, kun sydämeni on liian täynnä, voidakseni kestää yksin-oloa."
Ylioppilas istuutui, ja hänen kasvoihinsa kuvastui hämmästystä puhuva ilme. Arvid selitti hänelle, avomielisesti ja yksinkertaisesti, mitä jo tiedämme hänen elämästään siihen katkeraan hetkeen asti, jona hän jälleen näki Hedvigin.
"Hän mainitsi hiljaa nimeni", lisäsi Arvid epäröiden, "kun hän kajosi koivunrunkoon. Minusta oli, kuin hän siunatulla kädellään olisi kajonnut, heikkoon, syntiseen sydämeeni, ja silloin puhkesivat tunteeni ilmiliekkiin."
Arvid nousi seisomaan, katsahti merkitsevästi ympärilleen ja kysyi rohkeasti, mutta samalla arvokkaasti nuorelta ylioppilaalta: "Tunnetteko, herrani tämän paikan työnjohtajaa ja tahdotteko saattaa minut hänen luoksensa?"
Ylioppilas ojensi kätensä Arvidia kohti, mutta tämä ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Sanaakaan virkkamatta he molemmat menivät työnjohtajan luo, ja tämä käski Arvidin seuraavana aamuna, kirveellä ja lapiolla varustettuna, saapua työhön puistoon.
Arvid kiitti ja kääntyi pois mennäkseen. Ylioppilas oli häntä seuraavinaan, ja kun he olivat moniaita askelia astuneet, kysyi nuorukainen, eikö hän nyt, tietäessään että hänen muistonsa oli Hedvigille rakas, vielä kerran kunniakkaana miehenä ajatellut tulla häntä tapaamaan.
Arvid seisahtui, hänen kasvonsa lensivät ihan punaisiksi, hän huoahti syvään ja lausui vakavakatseisena: "Kentiesi tuhlaajapojan tavoin, etsien äitinsä kotia, siunatakseen häntä ja antaakseen hänen kiittää Jumalaa rukouksen ja rakkauden voimasta."
Sitten tarttui Arvid ylioppilaan käteen, puristi sitä voimakkaasti, nyökäytti päätään hänelle jäähyväisiksi ja katosi puiden taakse.
* * * * *
Tuon omituisen tuttavuuden viehättämänä meni ylioppilas seuraavana aamuna Kaisaniemen puistoon. Hän näki Arvidin innokkaasti puuhaavan koivun kimpussa, koivun, jonka runkoon nimet olivat piirretyt. Huomatessaan nuorukaisen Arvid nosti iloisesti lakkiansa ja lapiollaan osoittaen rakkaan puun juuria, hän huudahti:
"Kaikki on sujuva hyvin! Juurineen päivineen! Juurineen päivineen! Siten saadaan uutta maaperää, jossa uudet siemenet itävät."
Toteutuvia ennustuksia
I
Oli perjantai, kaunis sydänkesän päivä alkupuolella 1880-lukua. Ekkerön tullikamarin edustalla olevalta laiturilta nähtiin vanhan eukon vaeltavan askelin, jotka ilmaisivat tottunutta jalankävijää, Marsundiin vievää maantietä myöten. Hän oli vähäistä ennen saapunut ahvenanmaalaisella aluksella Ruotsista, ja, vaikkapa hänen täysin selvät kirjansa eivät olisikaan sitä sanoneet, olisivat jokunen kirjava pikku esine hänen yksinkertaisessa puvussaan sekä hänen sysimustat silmänsä ja tumma ihonsa kertoneet, että hän oli mustalainen, tavaton vieras Ahvenanmaalla. Hän kulki kuitenkin oikeilla asioilla ja aikoi, vaikkapa vaan muutamia kruunuja lakkarissa, pyrkiä aina Sortavalan seuduille saakka sopiakseen siellä asuvain heimolaistensa kanssa hänelle tärkeästä perheasiasta.
Päästyään salmen poikki jatkoi hän matkaansa itäänpäin kenties vielä rivakammin, ja vasta parisen tuntia taivallettuaan hän asettui istumaan yksinäiseen ja varjokkaaseen paikkaan tien varrella levätäkseen hetkisen.
Silloin kuului iloinen ja meluava seurue lähestyvän viulun soidessa ja muutamain ilolaukausten pamahdellessa. Siinä kulki hääsaattue kaikessa komeudessaan vanhuksen ohitse, kun hän kyyristyneenä pensaan taakse terävin katsein silmäili nuorta morsianta, joka täydessä juhla-asussa, korkea kruunu päässä, koristettuna kiillekullalla ja keinotekoisilla kukkasilla, ajoi saaton etupäässä komean sulhasen vieressä, joka Ahvenanmaan tavan mukaan oli noutamassa häntä kotitaloonsa vihkiäisille.
Kohta kun saattue oli kadonnut näkyvistä, palasi vanhus syvästi huoaten lepopaikalleen tien varrella ja näytti vaipuvan mietteisiin, joista hänet kuitenkin pian herättivät syrjästä lähenevät iloiset äänet.
Kolme ihan nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet lähimmässä talossa katsellakseen siellä morsiussaaton lähtöä, palasi nyt lapsellisesti puhellen ja ilakoiden.
Tultuaan lähemmäksi ja huomatessaan, että tiepuolessa istuva vanha nainen oli mustalainen, vaikenivat he heti ja silmäilivät arasti toisiaan.
Mutta kokenut mustalainen, joka ei tahtonut päästää käsistään hyvää tilaisuutta pienen ansion saamiseen, tervehti tyttöjä kohteliaasti ja ystävällisesti sekä arveli heille sattuneen onnellisesti, sillä jos tahtoivat tietää kohtalonsa, niin ei hän ikipäivinään voisi sitä varmemmin ennustaa kuin nyt, jolloin hän juuri oli saapunut vieraaseen maahan, ja tässä tien varrella, missä ei kukaan vielä ollut astunut morsiussaaton jälkien yli.
Tytöt tosin pysähtyivät, mutta väittivät, etteivät he uskoneet ennustuksiin eivätkä myöskään tahtoneet tietää vastaisia kohtaloitaan. Vanhuksen jatkaessa ystävällistä puhettaan alkoivat tytöt epäröiden katsella toisiaan, silmäsivät varovasti kaikille tahoille ympärilleen sekä kuiskasivat muutamia sanoja keskenään, jonka jälkeen antoivat mustalaisnaiselle merkin seuraamaan heitä kappaleen matkaa metsään, missä ei kukaan heitä näkisi.
Mustalaisakka katseli ensin tarkkaan pyörän jäljet maantiellä ja seurasi sitte heitä ääneti. Heti kun tytöt olivat pysähtyneet, otti hän vanhimman tytön, Hannan, kädestä kiinni ja tarkasteli sen viivoja. Hanna tulisi, niin ennusti akka, vuoden kuluessa kulkemaan yhtä koreassa juhlapuvussa sekä vähintäin yhtä lukuisan saattojoukon seuraamana, kuin se morsian, jonka he kaikki äsken olivat nähneet, mutta hänen matkansa kävisi päinvastaiseen suuntaan, ennustus, joka sai toiset tytöt hymyillen, kuiskaamaan muutamia sanoja punastuvalle ja onnelliselle Hannalle.
Köyhän ja kauniin Elsan, hiljaisimman noista kolmesta, tulisi, niin sanoi vanhus, kohtalo kuljettamaan itäänpäin, ja hänetkin akka näki koreaksi morsiameksi puettuna kulkevan pienen saattojoukon etunenässä.
Kun sitte nuorin tyttö Henriikka, jota pidettiin rikkaimpana kaikista kolmesta, uteliaana ojensi esiin vapisevan kätensä, tarkasti mustalaisakka tuota rumanpuoleista tyttöä terävin, tutkivin katsein, joka näkyi tahtovan tunkeutua tytön suuriin ihmeellisen tummansinisiin silmiin. Kahdesti sipaisi eukko karhealla kädellään kiivaasti Henriikan kättä ja luotuaan viimeisen tarkastavan silmäyksen käden viivoihin työnsi käden luotaan, sanoen melkein vihaisella äänellä: "Morsiuskruunua ette koskaan tule kantamaan, eikä jälkeäkään morsiussaatostanne ole näkyvä maantiellä".
Sen alakuloisuuden vallitessa, jonka nämä sanat synnyttivät tytöissä, kurotti mustalaisakka kiireellisesti kätensä periäkseen palkan vaivoistaan, ja saatuaan lanttinsa käänsi hän tytöille selkänsä sekä katosi seuraavassa tuokiossa näkyvistä. Mutta vanhuksen ennustuksista eivät nuoret puhuneet kellekään, koska heitä hävetti, että olivat antaneet houkutella itsensä kuuntelemaan mustalaisakan lörpötyksiä.
* * * * *
Noin vuosi sen jälkeen osui tieni Ahvenanmaalle, jonka kirkolliset muistomerkit kiinnittivät mieltäni. Sitä paitsi olin viehättynyt kansan elämästä. Suurempiin juhliin talonpoikaiskodeissa saavuin sentähden usein kutsumattomana vieraana, ja otettiin minut aina kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan, niinkuin on tapana näiden saarien säädyllisten asukasten kesken.
Eräänä iltana -- oli taas perjantai, tuo tavallinen ensimäinen hääpäivä Ahvenanmaalla -- matkustin Getan pitäjässä ja huomasin äsken pystytettyjä "juhannusriukuja" erään erittäin hauskan näköisen talon veräjällä. Korkeat riuvut, joiden jokaisen latvaan oli kiinnitetty hento kuusi, sinne tänne ripustetut kirjavat huivit ja saalit sekä juhlapukuisen rahvaan, ajopelien ja hevosten täyttämä pihamaa kertoivat kyllin selvästi, että hääjuhlaa parhaillaan vietettiin.
Käskin kyytimiehen pysähyttää hevosensa veräjän edustalle ja astuin itse pihalle, jossa isäntä tuli minua vastaan sekä kohteliaasti pyysi jäämään katselemaan, kuinka nuoriso huvittelihen. Hänen poikansa oli tänään tuonut kotiin vaimokseen kunnollisen ja hyvän tytön, ja koko suku oli ilolla vastaanottanut nuoren ja iloisen Hannan, joka minuunkin teki hyvän vaikutuksen mustassa, hienossa puvussaan ja koreassa morsiuskruunussaan.
Kun minä häävieraiden joukossa tapasin useita, joihin olin vähäistä ennen tutustunut naapuripitäjässä, ja koska nuoret juhlailossaan olivat puheliaita, sain pian tietää salaisuuden, jonka morsian vasta tänään oli uskonut ystävilleen, sen nimittäin, että mustalaisakka oli hänelle vuosi sitten ennustanut, että hän vuoden kuluessa tulisi morsiuspuvussa kulkemaan tietä länteenpäin, ja tämä oli sanasta sanaan käynyt toteen, sillä aina sille syrjätielle saakka, joka pohjoiseen päin vei Getaan, oli morsiussaatto kulkenut länttä kohti.
Häätalossa ihmeteltiin suuresti ennustuksen toteutumista ja puhuttaessa tästä ja muista ennustuksista selveni, että oli ollut kolme tyttöä, jotka olivat antaneet mustalaisakan ennustaa itselleen. Yksi näistä, köyhä ja kaunis Elsa oli, kuten oli ennustettu, todellakin muuttanut itäänpäin Sundiin, jossa häntä piti kuten omaa lastaan se isäntäväki, jota hän palveli, mutta ei mitään oltu vielä kuultu niistä vaatimattomista häistä, joita mustalaisakka oli hänelle ennustanut. Päinvastoin kuului Elsa, joka oli liian heikko palvelemaan, jo kekriksi palaavan köyhään kotiinsa.