Chapter 3

Totta puhuen, en ollut juuri hyvällä tuulella sen johdosta, että olin toverini suhteen pettynyt enkä saanut hänen kanssaan jatkaa matkaani, mutta mikäli olin ehtinyt pojan lapsellisesta juttelusta lämmetä, pääsi tämä kaikki haihtumaan, kun, taloon saapuessani, minut opastettiin huoneeseen, josta tukala kuumuus lehahti minua vastaan, avatessani oven. Kynttilä sytytettiin ja minä näin pienen matalan huoneen, jonka tilan täytti suurimmaksi osaksi komerolla varustettu, leveä ja matala uuni, siten muistuttaen tuota sadun kääpiötä, jolla on silmä keskellä otsaa, ruskeanpunainen kaappi, samanvärinen leveä sänky, jonka värisiksi myöskin ovi ja pienen akkunan kehys sekä pöytä ja tuolit olivat maalatut.

Se, joka sytytti kynttilän, oli emäntä, vanha nainen, joka tyynin ja ystävällisin, melkein äidillisin silmäyksin katseli minua ja arveli, että hän ei voinut muistaa nähneensä minua ennen talossa. Minä en vastustanut häntä ja pyysin illallista, sellaista, mitä heti oli saatavissa.

Muuta kalaa ei talossa ollut kuin silakoita, ja potaatit olivat jo ehtineet jäähtyä, mutta lihaa saataisiin, jos vaan malttaisin odottaa, niin kauan kun sitä keitettiin. Selitin tyytyväni siihen, mitä talossa sillä hetkellä oli tarjottavana, jonka jälkeen eukko, ystävällisesti nyökyttäen päätänsä alkoi askaroida kaapissa, jonka alempi osasto oli varustettu laskulevyllä ja parilla kolmella ulosvedettävällä laatikolla. Hän liikkui silloin hyvin hiljaa ja varovaisesti, raottaen hiukan kaapin ovea ja samaten laatikoita, ihan kuin minun vanhalla tädilläni ennen aikaan oli tapana, kun hänen piironginlaatikostaan piti ottaa esille hansikaspari taikka tanu; koettaen niin paljo kuin mahdollista välttää meidän liian uteliaita silmiämme, sillä me tunsimme kunnioituksen sekaista mieltymystä noihin kirjaviin soikuhuiveihin, kirjailtuihin vöihin, kuvakirjauksin kudottuihin harsonauhoihin sekä muihin vanhanaikuisiin harvinaisuuksiin, joita hänen kätköissään oli.

Samalla tavalla haki vanha emäntäni kaapeista ja laatikoista varovaisesti veitsen ja kahvelin, pari asettia, lautasen, pienen vadin, lasin ja kaatimen, jotka vähitellen ilmestyivät tuolille kaapin viereen. Minä kuulin kuinka kaapin oven takana pullo täytettiin toisesta ja näin sen jälkeen uraiseksi valetun ryyppylasin pujahtavan näkyviin, ja sitä seurasi puoli tuoppia vetävä viinapullo. Pullon kyljessä olivat luettavina lupaavat sanat "Hienon hienoa kirsikkamarjaviinaa qualité superienne". Kaiken tämän sälytti emäntäni tarjoimelle ja katosi, jättäen minut yksin lämpimään kamariin, jossa konemaisesti aloin tutkia seinille ripustettuja aikatauluja ja taksoja -- ei edes voinut keksiä päiväkirjaakaan, joka aina tarjoutuu matkustavaisten ensimäiseksi lohdutuksen lähteeksi yksinäisyydessä.

Sen jälkeen huvittelin sillä, että kädellä tunnustelin matalan huoneen orsia sekä itse kattoakin, joiden yli sanomalehtipapereja oli liisteröity, jota vastoin harmajankeltaiset tapetit peittivät seiniä. Kun sitten satuin katsomaan karkeiden, puhtaiden ja vasta silitettyjen valkeiden kalinkokaihtimien taakse, jotka melkein ulottuivat akkunan kaikkien pienten, rihvelitaulun laajuisten ruutujen yli, mielistyin suuresti huomatessani, että akkunat vielä olivat yksinkertaiset ja että ne saatettiin -- toinen puolisko ainakin -- avata. Virkistävä viileys pääsi näin huoneeseen, josta sain kiittää raitista syysilmaa, joka nyt metsästä virtasi sisälle ja täytti pienen kammioni.

Lumivalkoiset kaihtimet ohjasivat katseeni sänkyyn. Karttuunipeite oli vallan uusi ja siihen oli kudottu hietaleivosten muotoisia tähtikoristuksia. Tyynyt ja patjat, joita oli melkoinen joukko, näyttivät myöskin olevan melkein käyttämättömät, lakana ja tyynynpäällinen olivat jotakin paksua, valkeata pumpulikangasta, kaikki puhdasta ja siistiä. Niin, kaiketi täälläkin yksi yö kuluisi.

Samassa siististi puettu, reipas, nuorenlainen nainen tuli sisälle, kantaen illallista tarjottimella, jolla toistamiseen havaitsin kaapista otetut posliiniesineet. Tuvassa oli nyt suuri leipomapäivä, ja Iida, joka oli vanhempi tytär, otti nyt palvellakseen minua. Hän ja hänen vanhempi kolmikymmenvuotias veljensä Vihtori eivät olleet kansakoulua käyneet. Heidän kouluiässä ollessansa rakennettiin parast'aikaa rautatietä, ja työmiehiä oli majoittunut talon täyteen, jonka vuoksi vanhempien lasten apua tarvittiin kotona, työtä kun siihen aikaan oli niin paljon. Nuoremmat lapset, Manda ja Kalle, olivat sitä vastoin käyneet kansakoulun. Manda oli virkannut pienen, yksinkertaisen huivin, joka oli levitetty pöydällä olevan peililaatikon yli, ja Kalle, jonka rihvelitaulu riippui akkunanpielessä, oli jo kaksi kesää palvellut reservissä. He olivat kaikki ikänsä olleet kotona talon töissä ja auttaneet isää ja äitiä, jotka nyt olivat noin 70 vuoden vanhat ja joilla ei ollut ollut vieraita palvelijoita, sittenkun lapset olivat kasvaneet niin isoiksi, että voivat ulkotöihin ryhtyä. Nyt oli isä sitä paitse huutokaupalla saanut Aaton; poika teki jo runsaasti hyötyä, ja vanha muori arveli olevan hauska nähdä lapsiaan kotona, koska ei kukaan hänen pojistaan eikä tyttäristään joutunut naimisiin. Ei Iidalla eikä Mandallakaan sitä paitse ollut kosijoita. He oleskelivat enimmäkseen kotona eivätkä juuri useammin menneet kylään kuin jos kirkkoon oli asiaa, kumpikin vuorostaan pyhäpäivinä.

Tämän kertoi minulle Iida vastaukseksi kysymyksiini, laittaessaan reippaasti vuodettani yöksi ja tuodessaan raitista lähdevettä, josta kaikesta olin mielissäni. Maistelin vähäsuolaisia hopeankarvaisia silakoita, jotka ikäänkuin toivat minulle tervehdyksen entisiltä, saaristossa vietetyiltä iloisilta päiviltä. Tuore leipä levitti hyvää tuoksua, maito oli vielä väkevää ja raitista, ja valkoinen juusto, joka oli sitkeän venyvää kuin kumilasti, sen oli Manda itse leiponut ja Kalle oli veistänyt sitä varten tarvittavan korean juustonkehän.

Ilta kului verkalleen. Pieni seinäkello tikutti tasaisesti ja hiljaa, kerta kuului ohitse rientävän, tavarajunan vihellys. Tuvassa kävi kaikki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi; vihdoin kuulin kuinka porstuan ovi pantiin säppiin, ja kohta uinaili kammioni takana isossa tuvassa talonväki päivän työstä. Ainoastaan hiiren hiljainen ja tyytyväinen nakertaminen tapetin takana katkaisi syvän äänettömyyden. Pieni elukka tunsi olevansa aivan kuin kotonaan eikä vähintäkään askeleistani häiriytynyt. Eihän talossa ollut kissaakaan, ja vanha muori näytti liiaksi hyväsydämiseltä edes ajatellakseen loukkuja ja muita ansoja, joista elukan vapaus ja henki olisivat joutuneet vaaraan.

Koettaessani kävellä edestakaisin ahtaassa huoneessa, sattuivat silmäykseni silloin tällöin matalaan sanomalehtipaperien peittämään kattoon. Huomasin, että kynttilä kädessä enemmättä vaivatta sain selvää "Hämäläisen" ja "Hämeen Sanomain" lihavasta painoasusta. Nuo "Hämeenlinnan" sanomakirjalliset riitelijät liittyivät nyt hyvässä sisarusrakkaudessa toisiinsa. Eikä tainnut mokomalle sanomalehtien halveksijalle kuin minulle tehdä kovinkaan pahaa kerta silmäillä maaseutulehtiäkin.

Ensimäinen pätkä, johon katseeni kiintyi, olikin J. V. Snellmanin muistoonpanot Aleksanteri II:n käynnistä Hämeenlinnassa ja Parolan leirissä kesällä 1863 ja tuon suomalaisen isänmaanystävän "audienssista" maan suuriruhtinaan luona.

Luettuani uudestaan suurella innolla tämän kertomuksen, siirryin muihin kirjoitelmiin: "Fennomaaneista ja svekomaaneista", "Nya Pressenistä", August Strindbergistä j. n. e. ja lopetin varsinaisella iltalukemisella, nimittäin kertomuksilla, joista näin hajanaisia palasia "Torpan tytöstä", "Klaarasta", "Maalarista" ja "Käräjäkirjurista", kaikki nämä rakkautta, toivoa ja uskoa uhkuvia, ja niissä kuvatut henkilöt "rakkaudentaudin" uhreja.

Enempää ei tarvittu illan kuluksi, vieläpä kului se sangen mukavastikin, ja sitten vaivuin mitä makeimpaan uneen, talousaskareissaan puuhaavan pikku hiiren hiljaa nakerrellessa. Näin unta keisarinnasta, joka hymyili minulle virkkaen: "Aber Sie sind ja ganz freundlich" (mutta Tehän olette vallan ystävällinen) ja äidistäni, joka tuli käärimään peitettä ympärilleni, kuten hänen tapansa oli kun hän, lasna ollessani, tuli toivottamaan onnea pojalleen sen johdosta, että tämän syntymäpäivä oli huomenna.

Kuinka makeasti sitä uinaileekaan erämaassa! Varhain aamulla, ennenkuin päivä oli alkanut sarastaa, heräsin siitä, että kukko täydellä todella ja ponnistuksella huutaa kiekasi porstuassa ihan oveni edessä, missä talon kanat herransa kera avonaiselle yliselle vievällä katonorrella pitivät yömajaa. En tiedä, kuinka kauan huolellinen perheenisä kaiutti herätyshuutojansa, sillä minä käänsin toista kylkeä ja hymähdin sekä nukahdin uudelleen, kunnes Iida kello 6 toi minulle kahvia. Nyt läksimme Aaton kanssa halki metsän joutuaksemme asemalle aamujunalle, joka ei sekään tuonut odotettuani mukanaan.

Kun sitten palasin takaisin taloon, tulin mielestäni kotiini, jossa kaikki oli minulle hyvin tuttua, ja jossa ymmärsin joka katseen, jokaisen työn, ilon ja huolen. Minä näin sen heistä kaikista ja itsessäni tunsin, että saatoin olla kuin lapsi talossa ja ihastuksella vietin avarassa tuvassa päiväni.

Minä näin tässä seitsenkymmenvuotisen kodin, missä tottumusta, tuota suloista, tyyntä olemisen muotoa ei ulkonaisen maailman levoton tuulahdus vähintäkään ollut häirinnyt, missä intohimot, niin jaloimmat kuin alhaisimmatkin, olivat ventovieraita, missä kaikki ilmaisi keskinäistä luottamusta. Siinä vallitsi veljellinen pyrkimys elämän viihtymyksen saavuttamiseen kodin onneksi ja niiden velvollisuuksien täyttämiseen, joita yhteiskunta heiltä kaikilta vaatii. Niin, kellä olisi sydäntä ilkkua tuolle, rahvaan käsityskannan mukaan, vanhalle poikamiehelle ja näille "vanhoille piioille", joiden tyyneen mieleen se ajatus, että aika oman kodin perustamiseen oli tullut, ei täydellä todella ollut pälkähtänytkään. Vanhukset, jotka jo alkavat huomata sydämensä tykytyksen hiljenevän, muuttavat kaiketi piankin viimeiseen maalliseen kotoonsa kirkkomäellä. Silloin kai on vanhin poika huomaava ajan otolliseksi isäntämiehenä ottaa itselleen emäntä, silloin kaikki on oleva toisin. Mutta tulevatko nämä sisarusten sydämet milloinkaan enää sykkimään yhtä tyynesti, yhtä onnellisesti kuin nyt, jolloin heissä ei asu vähintäkään kaipausta, vähintäkään kaukomielisyyttä, vaan päivä aina, kallistuessaan iltaan, jättää jälkeensä muiston täytetyistä velvollisuuksista.

Jollei pikku Aattoa, tuota huudolla olevaa vaivaista olisi, ei mikään häiritsisi kodin rauhaa. Vanha eukko uskoi minulle, että Aatto oli luonnoltaan huimapäinen ja ettei hän ollut oppinut aina totta puhumaan. Pikku Aatto jutteli vuorostaan kaikessa hiljaisuudessa minulle, kuinka hänen nyt oli hyvä olla, paljon parempi kuin entisessä paikassa, johon hän huutokaupalla oli joutunut. Täällä emäntä oli hänelle hyvä, "lapset" kaikki tyyni samanlaiset, ja "isäntä sitten -- hänpä vasta mainio on", ja näin puhuessaan loi poika minuun lämpimän katseen vinoista silmistään, jotka elämän kovien kokemusten takia vielä arasti vilkuivat.

Illan tultua palasivat miehet ulkotöistään. Kattolamppu sytytettiin silloin, ja yksinkertaisiin talon tarpeiksi tehtäviin veistotöihin käytiin nyt käsiksi. Tyynesti ja väliin hilpeästikin pakistiin, johon pakinaan varsinkin Kalle otti osaa, hän, joka oli ollut ulkona maailmassa, ollut Lammilla reservissä. Isä ja äiti nauroivat sydämensä pohjasta kertoessaan, että muut pojat tavallisesti laihtuvat, aseharjoituksissa ollessaan, mutta Kalle, hän oli niin lihonut, että he töin tuskin tunsivat omaa poikaansa noiden kuuden viikon poissaolon jälkeen.

Iltajunalla tuli kirje toveriltani, joka lupasi saapua asemalle seuraavana aamuna. Hopeanhohtoiset silakat ja kotona tehty juusto ilmaantuivat uudelleen illallispöydälleni ja sänky levitettiin rauhallisine unelmineen minua vastaanottamaan.

Toivotin talonväelle hyvää yötä ja vetäysin huoneeseeni, jossa piirsin paperille seuraavat rivit. --

Nyt alkaa kello olla puoli kymmenen. Hiljaisuus on jo kauvan vallinnut talossa. Jo kauvan sitten on Turva tänä iltana viimeisen kerran varottavalla haukunnallaan vastannut niihin ääniin, joita sattumalta kuului pimeästä metsästä.

Sisällä avarassa ja puhtaassa tuvassa nukkuvat jo kaikki, isä ja äiti, sisaret ja veljet sekä Aatto, leposijoillaan. Heillä ei ole aavistustakaan siitä aarteesta, minkä talonhaltija heidän häiritsemättömässä rauhassaan tuvan kurkihirren alla heille on varannut. Valonsäde tunkeutunee kamarini oven raosta pimeään porstuaan, sillä nyt juuri antaa kukko toistamiseen rohkeiden ja totisten herätyshuutojensa kuulua, mutta vaikenee pian, koska kanat ovat tarpeeksi hienotunteiset ollakseen välittämättä ukko-vaarin unikohmelosta. Tyyneys ja öinen rauha vallitsevat taas kodissa. Ainoastaan pieni vikkelä hiiri liikkuu huoneeni seinäverhon takana huolellisissa näppärissä talouspuuhissaan, noudattaen tutussa talossa vanhaa tapaansa.

Hiljainen, tyyni, rauhaisa metsän kolkka, josta pikku Aatto huomenna varhain on, hilpeästi jutellen, opastava minut pois. Jokainen saastainen käsi olkoon häpäisemättä rauhaasi, sinä rauhaisa talo. Sinä et kuule, kuinka yöjuna, syyspimeässä käheästi viheltäen, nyt rientää sivu, huutaen: ei mitään rauhaa, ei mitään lepoa, ei mitään kotia!

Koivun rungossa

1860--1890

Oli kesäisen kaunis ilta alussa syyskuuta vuonna 1860. Helsingin laidassa olevassa Kaisaniemen puistossa istui muutamalla syrjäpenkillä kaksi vanhanpuoleista hyvin puettua rouvaa puhellen keskenään ja sen ohessa silmillään seuraten kolmea nuorta tyttölasta, jotka jutellen ja nauraen kävelivät läheisyydessä.

Heistä saattoi huomata, että he hiljakkoin olivat jättäneet kouluvuodet taaksensa ja että he todennäköisesti tulisivat jo ensi talvena ensikerran lähtemään ulos "avaraan maailmaan". Koko heidän olentonsa yli oli nuoruuden tervein kaste laskeutunut, eikä ole kummastelemista, jos nuo kaksi rouvaa äidillisen ylpeillä silmäyksillä seurasivat nuoria tyttäriänsä, missä näiden vartalot koivujen valkeiden runkojen välistä häämöittivät. Äkkiä pysähtyivät nuoret tytöt kahden kauniin koivun eteen, vaihtoivat muutamia sanoja, ja heidän naurunsa kaikui heikommin kuin äsken.

He olivat tehneet tärkeän päätöksen: koivujen valkeihin runkoihin leikkaisivat he nimikirjaimensa, kaksi sisarusta toiseen isompaan koivuun; kolmas nuori tyttö oli valinnut korkean ja hoikan puun säilyttämään nimensä siitä ajasta asti, jolloin hän oli seitsemäntoista vuoden vanha. -- He aavistivat kaikki, että se päivä oli tuleva, ehkä piankin, jolloin viimeinen nimikirjain mahdollisesti olisi oleva toinen kuin nyt ja sykkivin sydämin he alottivat salaperäistä leikkiään terävällä kynäveitsellä. Aina silloin tällöin he heittivät sivulle salaisia silmäyksiä nähdäkseen, tarkastiko sattumalta heitä joku vieras silmä, heidän piirrellessä kirjaimia koivuihin.

Mutta ei ketään näkynyt, ei läheltä eikä kaukaa mitään liikettä huomattu, paitse iloista, ystävällistä huminaa puiden latvoista. Mitä tämä kuiskailikaan?

Auringon laskeuduttua jonkun verran alemmaksi, niin että sen paiste tunkeutui lehtien lomitse valaisemaan hietaista käytävää varjokkaassa, pitkässä lehtokujassa, olivat näiden kolmen tytön nimien alkukirjaimet sirosti leikatut valkeihin koivujen runkoihin. Hoikemmasta puusta saattoi erottaa: H. A.

Kotvasen kuluttua poistui pieni seura puistosta, jonka hämärässä nuoret tytöt jonkunlaisen lapsellisen pelon valtaamina tunsivat humisevien koivujen huostaan uskoneensa nimimerkkinsä. Mutta eihän sitä kukaan huomannut, ei kukaan!

* * * * *

Kyllä kuitenkin. Eräs nuori ylioppilas oli sen huomannut. Hän oli istunut kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka ainoastaan tiheä ruusupensasta ja aita erotti mainitusta pitkästä lehtokujasta. Hän oli istuutunut muutamalle penkille kirja seurakumppaninaan, mutta luvusta ei tahtonut mitään tulla, sen jälkeen kun hänen huomionsa oli nuoriin tyttöihin kiintynyt. Mitä piti hänen tehdä? Hän ei tahtonut tyttöjä häiritä -- ja yksi heistä erittäinkin oli niin miellyttävä, seisoessaan siinä hoikan koivun juurella piirtelemässä nimeään sen runkoon. Toiset nimittivät häntä Hedvigiksi, sen hän kuuli. Kuka mahtoi hän ollakkaan? Mitä välittää kahdeksantoistavuotias nuorukaissydän arvosta ja syntyperästä, kun aamuruskon hohde ennustaa rakkauden auringon pian kohoovan.

Kun kaikki taas hänen ympärillään oli hiljennyt, heittäytyi hän notkeasti aitauksen yli ja astui koivun luo. "Hedvig A.", sanoi hän puoli-ääneen, selvittäen niin hyvin kuin osasi kirjaimia puun rungossa. Hänen rohkeaan katseeseensa ilmestyi vakava, melkein hellä ilme hänen katsellessa näitä kahta kirjainta, joitten hän hämärästi aavisti pian tulevan hänelle merkitsemään enemmän kuin mikään muu maan päällä. -- Hän kääntyi ympäri poistuakseen, mutta pysähtyi äkkiä ja uursi seuraavassa silmänräpäyksessä nimikirjaimensa A. L. tytön kirjainten. viereen sekä piirsi molempien alapuolelle päivämäärän: 18 3/9 60. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi tahtonut heittää tätä H:ta ja tätä A:ta turvattomiksi illan sakeneviin varjoihin.

Olisiko hänestä mies tarjoomaan hänelle rauhaisaa ja onnellista kotisuojaa elämän myrskyiltä? Ah, nuorukaisellehan on koko avara maailma auki ja sen taivaanrannat niin vapaat kuin valtameren partaalla.

"Minä olen jälleen näkevä Hedvigin", ajatteli Arvid L. "ja hän on oleva minun".

Kun ilta lähestyi ruskottavine kirkkaine taivaineen, tuntui Arvidista, että tähdet eivät koskaan niin ihmeen puhtaasti ja pyhästi katselleet Jumalan autuasta maailmaa kuin sinä iltana.

* * * * *

Arvid sai ennen pitkää tietää, että Hedvig oli varakkaan tilanomistajan ainoa tytär, joka tilanomistaja vaimonsa kautta oli sukulaisuussuhteissa muutamiin meidän vanhempiin aatelisiin sukuihimme. Mutta Arvidhan oli ylioppilas ja kahdeksantoista vuoden vanha! Entäs sitten, jos hänen kotinsa olikin köyhä maalaispappila, ja hän itse kahdeksasta sisaruksesta vanhin. Muutamien vuosien opinnot vaan, ja hänelle oli koko lakitieteellinen ura avautuva tasaisena ja sileänä sekä kullankoristeisista virkapuvuista kiiltelevänä.

Ollen komea ja iloinen, hyvä laulaja ja innokas tanssija oli hän jo suuresti suosittu ja melkein joka paikassa häntä kaipasi se Helsinki, joka huvittelee. Hän sai sentähden piankin tilaisuuden tutustua Hedvigiin ja hänen äitiinsä, jotka joka syksy ja kevät, pitemmän tahi lyhyemmän ajan oleskelivat pääkaupungissa.

Nuoret tulivat tutuiksi Kaisaniemen "Meripaviljongissa" eräässä hauskassa illanvietossa, jonka ylioppilaslaulun ystävät olivat panneet toimeen. Lehdet olivat jo kellastuneet, mutta syysaurinko heitti niihin kaunista valoansa.

Kun seura puolisten aikana teki lähtöä, kuljettiin eri joukoissa läpi puiston kaupunkiin. Arvid oli, nuoren onnensa hurmaamana, liittynyt siihen piiriin, jonka keskustana Hedvig ja tämän molemmat ystävättäret olivat, ja tie vei sivu niiden kahden koivun, joiden runkoihin nuoret olivat nimensä leikanneet.

Niin, tuskin kuukauttakaan oli siitä kulunut, mutta tämä lyhyt, seuraelämässä vietetty aika oli antanut niin paljon tottumusta nuorille tytöille, että he, iloisesti leikkiä laskien, kertoivat muille seuran tuttaville, miten olivat tehneet kokeita "puunpiirtämisessä", ja niitä tahtoivat luonnollisesti kaikki päästä tarkastamaan, josta seurasi, että molemmat koivut tuossa tuokiossa olivat riemastuneen nuorisojoukon piirittäminä. Ainoastaan Arvid lähestyi hitaasti ja milt'ei välinpitämättömästi, sillä aikaa kun hänen sydämensä katumuksesta ja ylpeydestä löi levottomasti, tietäessään, että hänen nimensä oli nähtävänä Hedvigin nimen rinnalla.

Katseltiin ja juteltiin, naurettiin ja tehtiin pieniä näppäriä huomautuksia muun muassa tuosta A. L. merkistä, joka Hedvigin nimen rinnalla oli nähtävänä. Mutta kun on tavallista, että yhdestä koivun rungosta voi löytää useitakin nimiä, niin ei kenenkään mieleen juolahtanutkaan, että tämä olisi muuta kuin sattuma. Nuo kolme ystävätärtä ymmärsivät alapuolella olevasta päivämäärästä, että heitä silloin oli pidetty silmällä. He heittivät toisiinsa pikaisen, muilta huomaamatta jääneen silmäyksen, ja Hedvigin posket sävähtivät punaisiksi. Mutta Arvid oli lähestynyt tien varrella olevaa kourilammikkoa ja käveli siinä alla päin pahoilla mielin, sivaltaen poikki moniaita polttiaisia kävelykepillään.

Lähtiessään puistosta sattuivat nuo kolme ystävätärtä hetkisen olemaan erikseen. "A. L.", "A. L.", sanoivat sisarukset hiljaa. "Kuka on tämä A. L.?" Samassa lähestyi Arvid ja katseli heitä kauniilla, avonaisilla silmillään. Arvid L., mahtoiko se juuri olla hän? Tämä ajatus välähti hennon lapsen aivoissa, lähti kevätpääskysen kevein siivin liitelemään, lensi niin korkealle kohti taivaan sineä, että pilvien seassa saattoi viserrellä ilojaan näiden tulematta maan päällä kenenkään kuultaviksi.

* * * * *

Ja talvi kului niin joutuisasti, ja kevät meni menojaan, ja kesä saapui, tuoden mukanaan lintujen laulua, ja puki maan viheriäksi. Ensimäinen rakkaus pääsi nyt, vieraista silmäyksistä saastumattomana, kahteen nuoreen sydämeen asumaan. Hedvigissä se asui syvänä, totisena ja puhtaana, Arvidissa voimakkaana ja palavana. Olisiko hän ehkä Hedvigille kuiskannut jonkun sanan rakkaudestaan? Se oli kuitenkin tarpeetonta. Hedvig huomasi kyllä, että Arvid rakasti häntä. Ja Arvid puolestaan, hän tunsi selvästi, että Hedvig olisi tahtonut henkensäkin uhrata herättääkseen hänessä mitä jaloimpia, mitä ylevimpiä ajatuksia; päivä päivältä hän yhä enemmän näki, kuinka rakkauden voima kehitti tuota vielä äsken niin lapsellista tyttöä suurisieluiseksi naiseksi, jota maan kuona ei tohtinut tahrata.

Sinä ensimäisen rakkauden pyhä aamuhetki, kuinka katseletkaan, rikkaana viattomuudesta ja kauneudesta, kirkasta taivasta kohti, kunnes sinutkin maan sumut kätkevät niiden aarteiden joukkoon, jotka ne ovat anastaneet ja ikuisiksi ajoiksi itselleen pidättäneet.

* * * * *

Tässäkin alkoi tuo vanha juttu ihmissielun heikkoudesta. Nuorelta, suositulta ylioppilaslaulajalta olivat lakitieteelliset opinnot hitaasti edistyneet eikä hänellä ollut tarmoa irroittaumaan seuraelämän hauskuuksista, erittäinkin kun nämät tarjosivat hänelle mitä otollisimpia tilaisuuksia tapaamaan sitä tyttöä, jota hän niin lämpimästi ja avomielisesti rakasti. Turhaan koetti tyttö terästää hänen tahtonsa voimaa, ja levottomin mielin Arvid itsekin huomasi, kuinka aika liukui niinkuin hieta hänen kädestään. Kun vihdoin Hedvigin vanhemmat näkivät, että nuorten mieltymys toisiinsa oli vakavinta laatua, katsoivat molemmat aivan luonnolliseksi, että heidän välinsä täytyy loppua, mutta kaikki oli tapahtuva ilman sanottavampaa väkivaltaa, ilman mitään marttyyrituskia. Sentähden ei Hedvigin jalosukuinen äiti sen enempää kummastunut, kun hänen rikas herransa ja miehensä muutamana ehtoona, jolloin Arvid oli mitä tuttavallisimmassa keskustelussa heidän kanssaan, hartaalla innostuksella alkoi puhua nuoren miehen todellisen ihanasta tenorista. Ja samalla Arvidille hän hienotunteisesti tarjoutui avustajaksi, luvaten kustantaa hänen lauluopintojansa ulkomailla, jos hän olisi halukas heti lähtemään Milanoon, erään sikäläisen siihen aikaan hyvin tunnetun mestarin luo. Itse hän vaan tahtoi saada palkakseen iloa siitä, että hän tulevaisuudessa voisi esittää hänet kotimaallensa todellisena taiteilijana.

Arvidin oma, salaisin tulevaisuuden unelma oli nyt muuttunut melkein todellisuudeksi, ja ketä olisi hän kernaammin tahtonut kiittää tästä onnesta kuin oman Hedviginsä jaloa isää. Kauhistuen vastasi Hedvig siihen ilosta loistavaan silmäykseen, jonka Arvid, kaikkea tätä kuullessaan, häneen loi. Kylmänä ja ankarana uhkasi halla hävittää sen tyynen tulevaisuuden kuvan, josta Hedvig rakkaudessaan oli lemmitylleen uneksinut.

Hänen arkoihin katseihinsa vastasi Arvid luottamuksella ja uskolla, ja ennenkuin kevätillan keveässä hämärässä erottiin, oli arpa heitetty ja päätös kahden ihmissydämen vastaisesta kohtalosta langennut.