Chapter 2

Huonetta lähemmin tarkastaessa näkee helposti, ettei nuori nainen asu siinä yksin. Pöydällä uunin vieressä on piippu tupakkakartuusin rinnalla, kenkäpari pilkistää esiin vaatekaapin takaa ja naulassa oven suussa riippuu haalistunut miehen kesäpäällystakki. Nämät esineet omistaa uutteran ompelijattaren mies, jonka kanssa hän kaksi vuotta sitten meni naimisiin, jättäen siihen aikaan varakkaan ja sivistyneen kodin antaakseen koko nuoren sydämmensä rikkaat tunneaarteet varattomalle alemmalle virkamiehelle, joka oli mieltynyt häneen ja kiinnittänyt monta tulevaisuuden toivetta siihen rikkauteen, jonka nuori vaimo aikanaan toisi uuteen kotiin.

Mutta vanha juttu uudistui. Onnellinen kuherrusaika ei vielä ollut päättynyt, kun odottamattomat suuret tappiot pakottivat appi-isän vararikkoon, joka raskas isku vei vanhan miehen hautaan, johon vainaja myöskin vei mukanaan aavistuksen siitä surullisesta tulevaisuudesta, joka tulisi kohtaamaan hänen rakasta tytärtään. Pettyneet toiveet suuresta perinnöstä paljastivat vävyn heikon ja kurjan luonteen kaikessa alastomuudessaan ja muuttivat sen myötätunnon, jota hän kenties oli tuntenut hellää ja harrasta puolisoaan kohtaan, ilkeäksi haluksi saada kaikissa mahdollisissa tiloissa osottaa tälle kylmyyttään ja halveksumistaan.

Vaimo puolestaan koetti alussa, vaikka pelko sydämessä, salata itseltään, että hän oli kadottanut puolisonsa rakkauden, joka kumminkin oli hänelle vielä kaikki kaikessa. Joskaan miehensä ei enään ollut häntä kohtaan sama kuin ennen, tulisi hän hellyydellään lopulta sulattamaan jääkuoren miehensä sydämmeltä, jonka hän kokemattomassa nuoruudessaan oli luullut niin lämpöiseksi ja jaloksi, tavatessaan onnensa lyhyenä hetkenä sieltä jonkun kimaltelevan jyväsen, jonka hän varmasti uskoi puhtaaksi kullaksi. Mitä huoli mies semmoisen jalokiven omistamisesta! Eihän se antanut tyydytystä hänen nautinnonhimolleen. Ja mistä koittaisi hänelle enään se iloinen, mukava elämä, jota hän niin varmaan oli odottanut. Eihän hän edes tahtonut kuollakkaan, tuo nainen, joka esti häntä toisella taholla, vielä nuorena ollessaan, kalastamasta rakkauden pyydyksellä rikasta vaimoa.

Hänen niukka palkkansa tuskin riitti vaatimattomaan elämään, mutta kävi aivan riittämättömäksi, kun hän nyt, näyttääkseen miten välinpitämätön hän oli vaimoaan kohtaan, joka ilta haki iloisten ystävien seuraa kodin ulkopuolella. Vähäinen luotto oli pian lopussa ja ystävät rupesivat vieromaan häntä paljon enemmän kuin hän itserakkaudessaan saattoi aavistaakaan. Seuraa täytyi hänen kumminkin saada. Hän haki sitä yhteiskunnan alemmista kerroksista ja muuttui vakituiseksi illanistujaksi kaupungin huonoimmissa ravintoloissa. Vaimon rakastava silmä huomasi miten mies päivä päivältä vajosi. Hän mietti yöt ja päivät tuskaisessa sydämessään hellimpiä sanoja, jotka kenties pelastaisivat miehen perikadosta, mutta miehen kylmä katse, hänen halveksiva napisemisensa kodin köyhyydestä, työnsivät nuo kenties jo löydetytkin taikasanat takaisin siihen äänettömään sopukkaan, jossa ne muuttuivat hartaaksi rukoukseksi rakastetun henkilön onnen puolesta.

Jo kauvan sitte oli mies herennyt pitämästä huolta vaimonsa pikkutarpeista. Yhdentekevää oli hänestä näkikö vaimonsa puutetta. Vaimo oli heti isänsä kuoltua alkanut ensin salaa, sitten julkisesti hankkia koru- ynnä muilla ompeluksilla lisätuloja kodin tarpeitten tyydyttämiseksi. Kun mies kiusaa tehdäkseen ei vastaanottanut vaimonsa pikkuansioita, joita vaimo niin suurella pelon ja samalla onnen tunteella miehelleen tarjosi, pani vaimo tavallisesti rahat jollekin pöydälle, josta ne hyvinkin pian hävisivät miehen taskuihin. Säännöttömällä elämällään mies lopulta menetti virkansakin, jonka jälkeen vaimon uutteruus ja miehen ajoittainen kirjoitustyö oli kaikki, mikä ylläpiti edes tätä rauhatonta kurjuutta uudessa "kodissa."

Kuinka toisellainen oli asema nuoressa naapuriperheessä, josta aikaisemmin hiukan mainitsimme. Ilo ja yksimielisyys, työ ja rakkaus tekivät puolisojen pienet uhraukset toisilleen niin suloisiksi ja kepeiksi kantaa. Maallisia hyvyyksiä ei siellä tosin ollut paljon, mutta päivä päivältä alkoi rattoisa varallisuus kainosti punehtuen hiipiä pieneen kotiin, ja täksi jouluillaksi olivat sekä mies että vaimo uutterasti ponnistelleet voidakseen odottamattomilla lahjoilla tulkita toisilleen onneaan.

Mutta palatkaamme sen kovia kokeneen nuoren vaimon luo, jonka tuttavuutta me hätäisesti teimme ja jonka jätimme jouluillan hämärässä lopettamaan työtä, josta hän odotti melkoista lisätuloa.

Mies oli päivällisen syötyään tapansa mukaan mennyt kaupungille heitettyään ivallisen katseen vaimonsa uutteriin sormiin, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada kallisarvoista työtä valmiiksi ja maksua perityksi.

Miehen poissa ollessa sai vaimo työn määrätyksi ajaksi valmiiksi ja tyytyväisyyttä tuntien nousi hän tuoliltaan, pani lumivalkoisen peleriinin koteloon, joka heti sen jälkeen käytiin noutamassa ja maksettiin. Työpalkastaan otti hän päältä sen, minkä välttämättömästi seuraaviksi päiviksi tarvitsi, sekä pani tapansa mukaan jäännöksen vähäisestä summastaan pöydälle.

Melkein samaan aikaan, jolloin joulun sanotaan astuvan portaita ylös malttamattomasti odottaviin koteihin, kuuluivat myöskin raskaat askeleet lähestyvän onnettoman vaimon hiljaista kotia. Ne olivat kotiin tulevan miehen askeleet. Hän näytti vastoin tapaansa olevan melkein hyvällä tuulella ja vähäinen rakkauden ilme välähti hänen kauneilla kasvoillaan, nähdessään, että työ, jota vaimonsa oli ommellut, oli jo noudettu.

Riisuttuaan kuluneen päällystakkinsa, jota hän koetti pitää niin mukiinmenevässä kunnossa kuin suinkin, alentui hän oikein puhuttelemaan vaimoaan.

Monta sanaa ei hän sanonut, mutta ne olivat niin suloiset kuulla, sillä niissä tuntui piilevän kaiku vanhasta rakkaasta äänenpainosta.

"Nythän on jouluaatto", sanoi hän ja katsoi hymyillen vaimoonsa ylähuulen hiukan värähdellessä, aivankuin hän itse olisi ollut epävarma onnistuiko hän saamaan ääneensä muinaisen hellän kaiun.

Sanomattoman hellästi ja arasti katsoi vaimo mieheensä ja sanoi: "Niin on; etkä sinä voi uskoa, kuinka iloinen minä olen saatuani hyvissä ajoin työni valmiiksi".

"Minkä työn?" kysyi mies teeskennellyn välinpitämättömästi.

"Sen kauniin silkkipeleriinin, jonka minä suureksi ilokseni sain tehtäväkseni". "Vai niin", sanoi mies. "Se on varmaankin joululahja jonkun rikkaan miehen vaimolle. Mitä sanoisit, jos minä sinulle lahjoittaisin semmoisen helyn? Se maksaa kai sangen paljon", lisäsi hän kysyvästi.

"Sen kyllä uskon" vastasi vaimo, "koska minäkin ainoastaan tekopalkkaa sain niin paljon", ja hän mainitsi saamansa pienen summan.

"Ah, sinähän olet oikein rikas ja voit viettää jouluaattoa oikein herroiksi. Mutta koska nyt on joulu, ja kun sinä muistaakseni jonkun kerran ennen olet tarjonnut mulle rahoja, niin en minä nyt tahdo kieltää sinulta sitä iloa. Onhan nyt jouluaatto vai miten? Sinun ei pidä panna pahaksesi", lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen ja muka korjaten kaulustaan.

Puhtaudessaan liikuttavalla ilontunteella, jossa luuli pitkällisen surun ja kärsimyksen sulautuneen onnelliseksi unheeksi, vastasi vaimo ainoastaan: "Niin mielelläni!" ja otti pienellä lemmenarmaalla kätösellään rahat pöydältä antaakseen ne miehelleen, mutta hillitsi itsensä samassa, avasi salaa kukkaronsa ja otti sieltä sen vähäisen summan, jonka hän oli varannut omiin tarpeisiinsa.

Koko pieni summa kädessä astui hän sitten miehensä luo ja ojenti sen kainona ja onnellisena hänelle, melkeinpä peläten, ettei miehensä sitä ottaisi vastaan.

Mies otti rahat näöltään aivan tyynenä ja välinpitämättömänä, silittäen kammalla tummia kiharoitaan, joita hänen vaimonsa niin mielellään vielä kerran olisi tahtonut lempeällä kädellä hyväillä.

"Vai niin, kiitos sulle siitä", lausui hän jättäen peilin ja ottaen laatikosta puhtaan nenäliinan. "Minä voin niitä tarvita tänä iltana, muilla on kai tällä kertaa paljon rahaa."

Katsomattakaan vaimoonsa astui hän sitten ovelle, otti hitaasti ja huolettomasti päällystakin ylleen, nyökkäsi päätään jotenkin ystävällisesti, mutta väsyneesti ja meni ulos.

Nöyränä, emme voi sanoa nöyryytettynä, seisoi vaimo paikallaan, katsoi ovelle, joka oli sulkeutunut rakastetun jälkeen, kuuli hänen askeleensa loittonevan yhä kauemmaksi, kunnes kaikki taas oli hiljaista.

Oli kuin ei hän edes huokauksellakaan olisi tahtonut ilmiantaa Jumalalle miehensä rakkauden puutetta.

Sitten astui hän pöydän luo, väänsi hiljaa vapisevalla kädellä lampun sydäntä pienemmäksi säästääkseen öljyä, istuutui sitten akkunan ääreen ja katsoi kyynelettömin silmin, miten kerros kerroksen jälestä alkoi loistaa joulukuusen lempeässä hohteessa. Hän ei sitä ajatellut, hän ei kadehtinut ketään, hän ei muistanut itse jouluaattoa, hänen ajatuksensa hiipivät arkoina sen jäljissä joka oli hänet jättänyt.

Kauvan hän istui siinä. Melu naapurin huoneesta oli aikaa sitten lakannut ja tuskin mitään ääntä kuului enää sen ohuen seinän lävitse, joka erotti huoneet toisistaan. Silloin kuuli hän naapurin iloisesti huutavan salista: "Nyt on kuusi sytytetty, eukkoseni! Nyt saat tulla sisään!" Kirkas ja melkein lapsellinen naisääni kuului silloin puhkeavan ilonhuutoon, joka varmaankin sammui suuteloon. "Mun kiltti, häijy poikani, mitä sinä, olet tehnyt!" kuului sama ääni mitä armaimmalla äänenpainolla sanovan, ja samassa kaikui miehen joululahjasta -- muhkeasta flyygelistä -- Beethovenin ihmeellinen "Adelaïde", jonka taivaanihanissa sävelissä rakkauden onni ja suru kyynelissä liitelevät rakastetun ympärillä, eivätkä näytä hennovan erota maailmasta kimmotakseen ylös siihen taivaaseen, joka heille on avoinna.

Hämärässä huoneessa istuva naisparka kuunteli alussa ihmettelyn tunteella näitä ääniä, jotka olivat olleet hänelle niin rakkaat hänen onnensa päivinä. -- Mitä kauvemmin hän iloitsevaa ja valittavaa laulua kuunteli, sitä selvemmin astui hänen sielunsa silmien eteen entinen aika, se aika, jolloin hänkin oli saanut rakastaa ainoastaan hyvää ja kaunista ihmiselämässä. Hän ajatteli kauhulla, ettei hänellä kenties nyt enään ollut voimia siihen, vaikkakin hänellä joskus olisi aikaa ajattelemaan sieluaan. Hän tiesi nyt uhranneensa elämänsä hänelle, jota hän vieläkin rakasti niin hartaalla rakkaudella, että hän uskoi sen voivan pelastaa hänet kaikesta turmiosta, ja ääriään myöten täyttyneestä sydämestä, joka niin kauan ja niin tuskaisen voimakkaasti oli kärsinyt, valui nyt kyynelvirta.

Se oli rakastavien joululahja hänelle.

Hänen siinä itkiessään lakkasi soitto, mutta hän tunsi itsensä niin ihmeellisen levolliseksi. Säveleet viereisestä onnellisesta kodista tulivat hänen toverikseen yön pitkinä hetkinä. Ne puhuivat hänelle ylevämmästä elämästä ja pitivät toivoa rakkauden voitosta valveilla hänen sydämessään.

Hiljaa väänsi hän lampun sydämen taaskin korkeammalle ja alkoi tehdä työtä rakastetun hyväksi.

Jouluaamun sarastaessa lähetti hän palavan rukouksen taivaaseen hänen puolestaan. Kenties ottaa joku niistä lempeistä enkeleistä, jotka silloin palaavat maan päältä, missä he jouluaattona ovat vierailleet, tämän rukouksen mukaansa ja laskee sen Kaikkivaltiaan jalkojen juureen.

Joulutervehdys sydänmaasta

Ankara lumituisku oli raivonnut kautta maan. Monellaisia seisahduksia oli siitä aiheutunut kulkulaitoksissa, vieläpä juuri jouluaaton edellisenä päivänä. Kaikkialla puuhailtiin maanteiden avaamisessa liikenteelle. Lumiaura eteni vitkalleen ajajien hurjasti hoilatessa ja ruoskansiiman vinhaan vinkuessa. Olipa paikka paikoin tieltä raivattava yksinäinen petäjäkin, jonka rajuilma oli kumoon kaatanut.

Sähkölennätinjohdon käyttämisessä oli pyryilma niinikään saanut aikaan keskeytyksen. Puut olivat näet maahan sortuessaan katkaisseet moniaita johtolankoja. Siitäpä syystä jouluaattopäivän aamuna lähetettiinkin eri asemilta työmiehiä ja tarkastajia mahdollisuuden mukaan ensi tilassa korjaamaan tapahtuneita vaurioita.

Niiden työmiesten joukossa, jotka Helsingistä ensimäisellä aamujunalla sanotulle matkalle lähtivät, oli Fritiof Koivu, seitsemänkolmatta vuotias pohjalainen. Häntä oli ollut asemalle saattamassa tuona varhaisena aamuhetkenä hänen nuori vaimonsa: pienenläntä nainen vielä lapsellisine, kauniine kasvonpiirteineen, joissa kuitenkin tällä kertaa tukahutettu itku kuvastui miellyttävän hymyilyn alta, jolla hän heitti jäähyväiset miehellensä, ojentaessaan hänelle huolellisesti varustetun eväspussin. Näkyi kyllä, että tämä oli heistä ikävä pettymys, kun näin joutuivat erotetuiksi toisistansa jouluaattona, vieläpä juuri nyt, jolloin heidän pikku Elsansa paraiksi oli ennättänyt niin isoksi, että hän hyvin saattoi iloita kaikesta siitä ihanuudesta, mitä jouluilta oli myötänsä tuova.

Kohisten kiiti juna täynnä väkeä lumivaippaan verhottujen seutujen halki. Keskenänsä rattoisasti keskustelevien matkustajien joukossa oli Koivulla siinä vaunun kolkassa, missä hän oli joutilaan paikan tavannut, hyvää aikaa aprikoida, kuinka velvollisuuden täyttäminen nuoresta, elämänhaluisesta perheenisästä sentään toisinaan saattoi tuntua vaikealta.

Hän oli ajatellut ruveta koneenrakentajaksi. Sellaisissa aikeissa oli hän jo moniaita vuosia sitte, suuria vaikeuksia voittaen, saapunut Helsinkiin. Olipa hän päässyt oppilaaksi sikäläiseen polyteknilliseen opistoonkin, mutta vallan varaton kun oli, kävi hänelle ajan pitkään mahdottomaksi jatkaa opinnoitaan. Sen vuoksi oli hän uudelleen ruvennut tavalliseksi työmieheksi. Eräs hänen lapsuudentuttavansa, joka oli kotoisin samoilta seuduilta kuin hänkin, ja jolla nyt oli virka sähkölennätinlaitoksen palveluksessa, oli alkanut joutohetkinä opettaa häntä sähköttämään. Mutta puuttuva kielitaito pystytti esteet hänen edistykselleen tälläkin alalla. Kun nuori ystävämme viisi vuotta sitte oli tullut tuttavaksi eli ehkä paremmin rakkaussuhteisiin tytön kanssa, joka nyt oli hänellä aviosiippana, onnistui lapsuudenystävän hankkia hänelle varma, joskin niukkatuloinen paikka sähkölennätinhallituksen palveluksessa. Tässä toimessa hänellä oli ollut menestystä. Lupasivatpa hänen synnynnäiset koneenrakentajataipumuksensa hänelle melkoista paremmankin tulevaisuuden, kun hän sen lisäksi kaikkina noina työteliäisyyttä kysyvinä vuosina varojensa ja tilaisuuden mukaan oli koettanut kartuttaa tietojansa.

Ja kaikkien hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa yli kohosi kirkkaan aamutähden lailla hänen pieni, rakas nelivuotinen Elsansa viattomasti ja, kuten aina, iloisesti hymyillen isälle ja äidille; hänen pieni, rakas Elsansa, joka tänä iltana ensi kerran saisi nähdä loistavan, ihmeellisen joulukuusen, ja jonka ensimäinen, kauniin kaunis nukke salavihkaa lepäsi kääreeseen kietaistuna äidin piirongin laatikossa. Tämän rakastetun lapsensa ensimäiseksi, reippaaksi joulupukiksi oli isä toivonut saavansa pukeutua. Mutta lumituisku, lumituisku!

Niinpä niin. Se se olikin sattunut juuri paraiksi. Kuta etäämmälle juna ehti, sitä varmemmin saattoi työmiehen tottunut silmä havaita, miten vaivaloinen työ hänelle joutui suoritettavaksi sinä päivänä noissa asumattomissa metsäseuduissa, jonne hänet oli lähetetty. Ja ne kun vielä sijaitsivat monen penikulman päässä rautatiestä, niin oli hänellä, joskin hänen onnistuisi saada työnsä valmiiksi ennen aikaisen iltapimeän tuloa, vähän tai ei ollenkaan toivoa ehtiä iltajunalla takaisin kaupunkiin. Mutta joulun, vieläpä oikein iloisen ja hauskan joulun saisi pikku Elsa sentään tänä iltana viettää. Sen oli äiti hänen lähtiessään luvannut, ja mitä hän kerran lupasi, sen hän myös piti. Senhän isä tiesi vallan hyvin.

Vihdoin oli saavuttu asemalle, mistä hänen oli hevoskyydillä jatkettava matkaansa maanteitse. Muutaman tiiman kuluttua oli hän matkansa perillä metsämailla. Myrsky oli nyt jo kokonaan herennyt temmeltämästä. Syvä, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äänettömässä seudussa, jossa kyynärän korkuiset kinokset sinivalkoisina kimaltelivat siinäkin niukassa valossa, minkä talviaurinko jaksoi levittää maille, mantereille vuoden lyhimpänä päivänä. Kauan ei kestänyt, ennenkuin hän jo oli täydessä työssä. Työvehkeinensä hän kapusi milloin yhteen, milloin toiseen sähkölennätinpylvääseen kiristämään lankoja ja liittämään toisiinsa katkenneita päitä.

Sitä tekoa tehden etääntyi hän vaivaloisesti työskennellen yhä syvemmäs metsämaille. Lyhyt päivä läheni loppuansa. Mutta aina vaan ilmaantui hänelle uutta työtä. Tämä ikäänkuin kiihoitti häntä ponnistamaan kaksin verroin voimiansa. Hänen liikkeensä tulivat ripeämmiksi, hänen käyntinsä yhä nopeammaksi, hänen kourasemisensa yhä voimakkaammaksi ja lujemmaksi. Tajuttomasti täytti hänen sielunsa tieto siitä, että hän kunnialla saattoi olla kelvollinen ja hyvä työntekijä yleisön palveluksessa. Hän ei enää ponnistellut voimiansa siinä mielessä, että pääsisi ottamaan osaa jouluiloihin kotonansa. Ei. Vaan sitä varten hän ponnisteli, että saisi sähköjohdon taas kuntoon laitetuksi, saisi nuo mitättömät langat, joista kumminkin usein elämä, terveys, onni, kunnia ja hyvinvointi riippuu, saisi ne tekemään tehtävänsä. Kuumeentapaisella innolla hän työskenteli. Siinähän sitä oli joululahjaa kaikille -- siinä, mitä tuo yksinkertainen työmies kaukana sydänmaassa kiireellä valmisteli.

Aurinko oli mennyt mailleen milt'ei suoraan etelän taivaalle. Hämärä tunkeusi esiin alussa melkein huomaamatta ensin etäällä petäjikössä, sitte hitain, vitkallisin, mutta yhtä kaikki varmoin askelin se eteni avonaiselle maantielle aivan kuin olisi se halunnut olla vielä ilmaisematta pimeän yön tuloa, tuon pitkän yön, joka pyrkii kokonaan vallitsemaan luontoa. Mutta kauan se ei sentään voinut aikomuksiansa salata. Kaikkihan jo mailla mantereilla tiesivät, että heidän oli pakosta antautuminen pimeän syleilyyn, ja voitonvarmalla voimalla levitti sankka hämärä vaippansa kolkon talvimaiseman yli. Ei hiiskaustakaan kuulunut siitä, että tämä ilta juuri oli kodin rakkain, iloisin ilta, ei hiiskausta että esiin tunkeva pimeys tulisi mustaan verhoonsa sulkemaan tuhansia ja taas tuhansia viritettyjä, kimmelteleviä joulukynttilöitä ja tuhansia yhtä loistavia, iloisia lasten silmiä.

Jo oli ystävämme kaukaisessa sydänmaassa ennättänyt harjanteen korkeimmalle kohdalle, missä metsän kera loppui hänen työnsä. Alapuolella harjua sijaitseva seutu oli näet ollut suojassa myrskyn tuhotöiltä. Viimeisen kerran tänä iltana hän pystytti ylhäällä harjun laella tikapuunsa sähkölennätinpylvästä vastaan kiinnittääkseen katkenneet langat toisiinsa.

Vasta nyt kun hänen työnsä oli loppuun suoritettu, hän jouti tikapuiltaan siinä missä seisoi silmäämään laajahkoa seutua, joka hänen silmiensä eteen avautui, esiytyen illan sankassa hämyssä valtavan autiona ja rajattomana epävarmoine, metsien, kukkuloiden ja lakeuksien muodostamine ääriviivoineen. Muutaman kivenheiton päähän hän saattoi silmillänsä seurata sähkölennätinlankojen suoraa suuntaa, noiden lankojen, jotka ulottuivat kauas kaupungista kaupunkiin ja paikasta toiseen avarassa Suomenmaassa yhdistäen satoja tuhansia koteja keskenään.

Hänen siinä seistessään käsi vielä noiden lankojen nojassa, jotka hänelle tänään olivat niin paljo työtä aiheuttaneet, johtui hänen mieleensä, kuinka hän useita vuosia sitten opiskellessaan sähköttämään oli eräänä jouluaattoiltana avustanut ystäväänsä, sähkölennätinvirkamiestä, ja kuinka he silloin olivat innolla toimineet vastaanottaessaan ja lähettäessään monen monia, vilpittömiä, sydämellisiä joulurauhan ja jouluilon toivotuksia. Olivathan nekin tervehdykset noita, kotvan kuluttua kokonaan pimeän peittoon hälveneviä lankoja myöten kiitäneet kodista kotiin. Niille ei yksikään välimatka ollut ollut liian pitkä, ei mikään sydänmaan seutu liian kolkko. Ne olivat pakkasesta ja pimeästä huolimatta tulla huristaneet toivotuille perille hymyilevinä ja herttaisina joulukuusen valopiiriin. Ja samalla tapaa kuin silloin, ne nytkin, kun hän oli saanut työnsä päätökseen, tänä jouluaatto-iltana kiitäisivät päämääräänsä, risteillen keskenään lumivaippaan verhotussa synnyinmaassa.

Hän muisti sen juuri siksi samaiseksi sähkölennätinkonttorissa viettämäksensä jouluaattoillaksi, jolloin hän oli lujasti päättänyt, että, maksoi mitä maksoi, hän hankkisi itselleen ja tytölle, jota hän rakasti, oman kodin -- ja tähän samaiseen kotiin hän ei nyt voinut lähettää ainoatakaan ystävällistä sanaa jylhästä metsästä.

Vaipuneena ajattelemaan omaisiansa tuo suurten runoilijaimme runolliselta synnyinseudulta kotoisin oleva työmies alkoi konemaisesti kolkuttaa sähköttämistahdissa johtolankaa. Ja jos vaan tottunut korva olisi ollut kuulemassa, olisi se varmaan selittänyt naputuksen seuraavin sanoin: "äiti kulta, Elsa kulta, oi kuin teitä molempia kovin rakastan!"

Mutta vaikkakin vain sydänmaan syvä äänettömyys kuuli nämä häipyvät äänet, niin ne sittenkin saapuivat toivotuille perille niinkuin jokaisen hartaan ja todellisen tunteen laita on elämässä; eli niinkuin saapuu perille jokainen sydämellinen menestyksen toivotus niille, joita hellästi rakastaa.

Ja kun äiti pienessä kodissa kertoi ilosta loistavalle Elsalle, että isä oli hänelle lahjoittanut tuon kauniin nuken, ja kun lapsi soperrellen kiitti "kilttiä isää", silloin olivat nuo heikot häipyvät sanat sydänmaasta rakkauden tenhovoimalla saapuneet toivotuille perille ja isä oli saanut olla ottamassa osaa kodin jouluriemuun.

Koti!

Sattumalta jouduin eräänä sysimustana marraskuun iltana pieneen kestikievaritaloon, joka sijaitsi kappaleen matkaa yleisestä maantiestä, missä tämä syyssateesta likomärkänä mutkitteli Hämeen sydänmaiden läpi. Talo oli menettänyt merkityksensä matkailijamajana sen jälkeen kun rautatie oli pantu läpi seudun kulkemaan; sen ainoana tehtävänä oli, tarinain näkymättömän, hyvän haltijattaren tavoin, hankkia kyytihevosia jollekin matkustavaiselle, joka lähellä olevalta asemalta niitä tilautti.

Minäkin olin samana päivänä kulkenut junalla ja saapunut kysymyksessä olevalle asemalle, jossa minun oli määrä kohdata erästä toveria. Postissa oli kuitenkin kirjeemme hukkunut, ja kun juna minuutin viivyttyään riensi eteenpäin, ja minä huomasin olevani yksin kohtauspaikalla, ei minulla enää ollut muuta neuvoa kuin etsiä yösijaa, mistä sellainen oli saatavissa.

Pieni, vilkas yhdentoistavuoden ikäinen poikanulikka, joka junan mentyä oli alottanut miehekästä tappelua erään läheisestä herraskartanosta olevan postinkantajan kanssa, otti huomattavalla mieltymyksellä opastaakseen minut kestikievaritaloon. Hän esitti itsensä talon ylimääräiseksi sanansaattajaksi kulkiessamme pitkin kaitaista polkua, joka kierteli nuoren ja tiheän männikön läpi, missä pimeän tultua pikemmin tunnusteli kuin näki puita. Mutta vikkelänä kuin näätä lippasi poika eteenpäin kivien ja mätästen yli, ollen jotenkin ylpeä luottamustoimestaan, eikä vaatinut paljon kehotusta ylläpitääkseen vilkasta keskustelua niiden vajaan kymmenen minuutin kuluessa, mitkä matka kesti.

Aatoksi häntä nimitettiin, vaikka hän oli kastettu Aatolfiksi; isä ja äiti olivat molemmat kuolleet, ja kestikievarin isäntä oli hänet huutolaisena ostanut. Aatto oli juuri taistelussa asemalla olevan toverin kanssa ollut pääsemäisillään voitolle, kun hän minun tähteni oli keskeyttänyt tappelun. Hän oli ainoa vieras talossa, sillä isännän ja emännän apuna olivat yksinomaan pojat ja tyttäret. Talon koira, joka seurasi mukana ja tuhansilla iloisilla keikauksilla ja sydämellisillä katseilla tervehti minua, niin pian kuin minä kiipesin yli aidan, oli nimeltään Turva ja osasi kyllä haukkua outoja ihmisiä, jotka tulivat taloon.

Ja tuolla pellon takana, jonka ojan vartta kuljimme, oli talo, ja sen yhdestä ainoasta akkunasta välkkyi valoa meitä vastaan. Kesäisin oli täällä kyllä lisärakennuksessa kolme huonetta matkustavaisille, mutta ne olivat ainoastaan kesähuoneita. Kyllä emäntä kuitenkin saattoi hankkia minulle huoneen yöksi, niin uskalsi Aatto minulle vakuuttaa, yksitoistavuotiaan poikasen kaikella luottavaisuudella ja vakavuudella.