Part 6

Myös Luoja katsoo ylähältä tuolta, Vaan hänpä pitää sorrettujen puolta!

(Iivo ja Urho astuvat esiin katuvan näköisinä.)

Ilvo.

Olemme kaikki pensaan taakse kuulleet: Niin onnettomiks emme teitä luulleet, Niin hyviks emme teitä arvanneet. Teit' uhkaa hätä, kurjuus, surkeus, Vaan teill' on turva, toivo, rohkeus. Tuo todellisuus eteemme kun aukes, Niin meissä korska röyhkeys jo raukes. Jos joutuisimme teidän asemaan Niin vaipuisimme hätään katkeraan. Siis häveten ja katuin sielustamme Anomme teiltä anteeks pahuuttamme! Olemme kesää hauskaa viettämässä Tätimme luona maalla Hirvelässä. Jos teidät meidän sijaan pantaisiin Ja meidät teidän -- oikein tehtäisiin!

Urho.

Olette, kuulemma, te turvattomat; Ja täti, setä ovat lapsettomat: He kenties teille suovat kotimajan Ja teistä saavat elon hauskuttajan. Me neuvoisimme koulutaidot teille, Te nöyryyttänne, hyvyyttänne meille. Täst' alkain olkoon pyrintömme pyhä Hyväksi heikkoin työtä tehdä yhä! Se nostaa parhain meitä itseämme. (Tarjoavat kättä Matille ja Marille.) Siis anteeks suokaa, armaat ystävämme!

Mari (iloisesti).

Min onnen hyvyytenne tuonut on!

Matti.

Mun riemuni on aivan rajaton!

(Suntio ja Hirvelän rouva tulevat perältä oikealta puhellen. Ilvo ja Urho rientävät rouvaa vastaan ja jäävät peremmälle innokkaasti kuiskailemaan. Rouva näyttää kelloa heille. Suntio lähenee Mattia ja Maria.)

Mari.

Kuin käy nyt? Eihän kielletty lie vain?

Suntio.

Nyt hyvin käy, mä soittoluvan sain. Rovasti lausui: kellot äidillenne, Kun toimititte, on se onneksenne. Ken vanhempiaan kuulee, kunnioittaa, Hänelle aina onnenpäivä koittaa. -- Nyt sielukellot kohta kaikuvat Ja iltakirkkoon kansaa kutsuvat.

(Menee vasempaan.)

Mari (Suntion jälkeen).

Oi, kiitos teille, kiitos tuhatverroin, Sen palkitkohon Herra monin kerroin!

Rouva (lähestyy poikain kanssa Maria ja Mattia, jotka niijaavat).

Mä suntiolta teistä kuulla sain, Pojilta myöskin tuossa tullessain. He kuvaa mulle kurjuuttanne syvää, Ja vakuuttavat teistä pelkkää hyvää. Tilanne sinänsä jo säälittää, (näyttää kelloa). Ja paljon sitä lisää kello tää: Se onko ollut teidän isällänne?

Matti.

On ollut -- mutta pantiks jää nyt tänne.

Rouva.

Kai tiedätte, kuink' isänne sen sai?

Mari.

Se kirjoitettu kuorehen on kai? Hän palkinnoksi sai sen, kun hän kerran Pelasti hukkumasta erään herran.

Rouva.

Sen herran luokse vien mä teidät nyt. Hän isäänne on usein kysellyt, Kiitollisuuttaan vielä täyttääkseen. Sen näyttää hän nyt hänen lapsilleen. Mä tiedän sen, kun mieheni on hän Ja isäntänä rikkaan Hirvelän. Mä sinne vien nyt teidät kasvatiksi. No, tulette kai tästä iloisiksi?

Mari.

Jumala meitä johtanut on näin. Hän kääntää aina kaikki parhainpäin.

Urho (Matille ja Marille).

Nyt emme pilkkaa enää rukousta, Ja meillä on nyt Luojaan luottamusta Ja rakkautta kanssa-ihmisiin, Ja säälimieltä kurjiin, kärsiviin. Oi sisko, veikko, tervetulleet vaan, Kaikk' elon kevätriemut jakamaan!

(Urho ja Iivo kättelevät Mattia ja Maria. Kirkonkellot alkavat soida vasemmalla. Mari ristii kätensä, pojat paljastavat päänsä.)

Matti (juhlallisesti).

Nyt sielukellot äidillemme soi! Nyt rauhassa hän vihdoin maata voi!

Esirippu alas.

Jouluvieraat.

HENKILÖT:

Isä ja äiti. Jaakko ja Hanna, heidän lapsensa. Mikko ja Eeva, näiden serkut.

Näyttämö kuvaa tavallista maalaistupaa. Perällä ovi, oikealla akkuna ja sen edessä pöytä rahineen, tuolineen; vasemmalla rukki tuolineen ja nurkassa halkoja. Keskellä lattiaa pieni jakkara.

Jaakko (istuu rahilla veistellen puupalasta, Hanna jakkaralla kirja kädessä.)

Jaakko. Kauvan se isäkin serkkujamme etsii. He kuuluvat lähteneen tänne heti äitinsä kuoleman jälkeen viime viikolla. Eivätkä vieläkään ole saapuneet perille. Minne ovatkaan, raukat, eksyneet? Äitikin on heistä kovin levoton.

Hanna. Ihme ei olekaan, jos ovat eksyneet. Onhan koko viikon tuiskuttanut. Kaikki tiet ovat vallan ummessa, Isä pelkäsi sitäpaitsi, ettei hän enää tuntisi heitä, vaikka heidät matkallaan tapaisikin, kun ei ole vuosikausiin nähnyt. Muistatko sinä, Jaakko, vielä heitä?

Jaakko. En paljoa. -- Kuinka aika onkin pitkä, kun äitikin on kylällä! Hän toivoo isän palaavan tänä iltana ja lupasi odotella häntä siellä, jotta pääsisi hevosella takaisin. -- Leikkisimmekö jotakin?

Hanna. Leikitään! leikitään! Minä tiedän! Ole sinä olevinasi isä, minä olen äiti, ja sitten puhumme niinkuin isot ihmiset.

Jaakko. Ja minä pukeudun isän takkiin, lakkiin ja saappaihin. Pukeudu sinä äidin hameeseen, esiliinaan ja huiviin.

(Pukeutuvat.)

Hanna (sitoessaan liinaa päähänsä). Mutta mistä saisimme lapset, joita sitten opettaisimme ja nuhtelisimme? Kelpaisivatkohan halot tuolta nurkasta?

Jaakko (menee tarkastamaan halkoja). Huonoja nuo ovat ja kovin tyhmiä lapsiksi, mutta parempien puutteessa saavat kelvata.

Hanna (katsoo ulos ikkunasta). Tuolla tulee kaksi kerjäläislasta, poika ja tyttö. Näyttää siltä, kuin he poikkeaisivat tänne.

Jaakko. Heistähän saammekin lapset! Olkaamme nyt olevinamme aivan kuin isä ja äiti ja pitäkäämme heitä lapsinamme.

Hanna. Mutta ovathan vanhempamme sanoneet, ettemme saa ilvehtiä kerjäläislapsille. He ovat Jumalan edessä --

Jaakko (keskeyttäen). Mehän vain vähän leikimme. Sitäpaitsi annamme heille vitsaa vasta hätätilassa. Mutta he tulevat jo. Istu sinä tuonne rukin ääreen, minä asetun tähän pöydän päähän.

Mikko ja Eeva (astuvat sisään). Päivää!

Jaakko ja Hanna. Jumal'antakoon!

Mikko. Onko tämän talon nimi Hakala?

Jaakko. Etkö sinä kotiasi tunne, poika? Tuo tänne isän puukko tuolta seinältä -- ja sinä tyttö, vie äidillesi sakset tästä pöydältä.

Mikko (hämmästyneenä). Ei meillä ole isää eikä äitiä.

Eeva (Mikolle). Mutta äiti sanoi, että setä ja täti ottaisivat meidät oikein omiksi lapsikseen ja olisivat isänämme ja äitinämme. Olisivatkohan nuo setä ja täti?

Mikko (Eevalle). Sanoihan äiti myöskin, että setä on iso mies, ja tuo on noin pieni. Mutta ehkä on niinkuin luulet.

Jaakko. Mitä siinä töllistelette, lapset! Kiltit lapset tottelevat aina vanhempiansa.

(Mikko ja Eeva noudattavat Jaakon käskyä.)

Mikko (antaessaan puukon). Ei meillä ole vanhempia; ne ovat kuolleet.

Jaakko. Mutta minä sanon teille, että me tässä olemme teidän vanhempanne. Tämä (osottaen Hannaa) on teidän äitinne ja minä itse olen isänne. Ellette tottele meitä, saatte vitsaa. -- -- Ota luuta nurkasta, tyttö, ja ala lakaista lattiaa. Ja sinä, poika, kisko tuohta haloista virikkeiksi äidille.

(Mikko ja Eeva tottelevat.)

Mikko (sivumennen Eevalle). Kovin pieniä setä ja täti sentään ovatkin. Lienevät jo vanhuuttaan kutistuneet.

Hanna. Elä sillä tavoin tuiski, tyttö -- lakaise näin kuin äiti näyttää. (Ottaa Eevalta luudan ja huiskaisee pari kertaa huolimattomasti sekä antaa sen sitten hänelle takaisin.)

Mikko (itku kurkussa). En minä saa tuohta lähtemään näistä haloista, ne ovat kuusisia.

Jaakko. Pitää saamasi, kun isä kerran käskee -- muuten annan vitsaa.

Mikko (itkien). Ei niistä lähde, ei havupuissa ole tuohta.

Jaakko (Eevalle). Tuo tänne vitsa luudastasi! Kyllä näytän, että tuohi lähtee.

Hanna (samoin Eevalle). Tottele heti, kun Jaak... isä käskee -- muuten saat sinäkin samasta vitsasta!

Eeva (uhmaten). En vie! Ette saa syyttä lyödä veljeäni -- lyökää ennen minua!

(Hanna sieppaa luudan Eevan kädestä, taittaa siitä oksan ja alkaa sillä piestä häntä. Jaakko ottaa luudan ja hutkii hänkin Mikkoa. Isä ja äiti astuvat sisään.)

Isä. Jaakko, Hanna, mitä te teette! (Jaakko ja Hanna vetäytyvät säikähtyneinä syrjään.) Mitä ovat he tehneet? Miksi olette noin puetut?

Äiti. Mitä olette te, vieraat, tehneet, kun meidän lapset teitä noin rankaisivat?

Eeva. Niin, kun veljeni ei saanut kuusesta lähtemään tuohta, niin isä ja äiti -- -- --

(Nyyhkyttää.)

Mikko (Eevalle). Varmaan eivät nuo olleetkaan oikea setämme ja tätimme:. Elä huoli itkeä, sisko!

Isä. Mitä, mitä tämä on? Olen monta päivää ollut matkalla. Kun sitten palaan kotiin, näen omien lapsieni syyttä pieksävän kahta vierasta lasta.

Äiti (itkien). Taivaan enkelitkin itkevät meidän lapsiemme tähden. Voi minua!

Hanna (ujosti). Me vain leikimme isää ja äitiä --

Isä. Koska olette nähneet isän ja äidin tuolla tavalla kohtelevan teitä? Vieraat, minkä rangaistuksen annan meidän lapsille tästä?

Mikko ja Eeva. Antakaa heille anteeksi!

Äiti. Mistä te, hyvät lapset, olette kotoisin?

Mikko. Pohjanmaalta; etsimme setää ja tätiä, jotka äitimme kuoltua pitävät meistä huolta.

Isä. Torppari Heino-vainajan lapsia?

Mikko ja Eeva. Niin.

Äiti (ihastuneena). Voi, kun en teitä heti tuntenut. (Syleilee lapsia.) Terve tultuanne!

Isä (hänkin syleillen). Jaakko ja Hanna, tervehtikää serkkujanne! Heitä saatte kiittää siitä, että nyt jäätte rankaisematta. (Jaakko ja Hanna syleilevät serkkujansa.) Kas niin hyvät lapset tekevät! Aatto-ilta on jo huomenna. Tehkäämme se oikeaksi juhlahetkeksi, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Jaakko ja Hanna (serkuillensa). Annattehan meille todellakin anteeksi, hyvät serkut?

Mikko ja Eeva. Kaikki on unohdettu.

Isä (äidille). Saimme todellakin hauskoja ja herttaisia jouluvieraita.

Kuusenhaltija.

Pieni joululeikki lapsille.

Henkilöt: Matti ja Mikko, Kuusenhaltija, Jouluenkeli. -- Metsä, kaunis pienehkö kuusi etualalla, kiven vieressä.

Pojat tulevat. Matilla kirves olalla, Mikolla pieni, punainen pussi kädessä.

Matti (edellä). Voi kuinka väsyttävää! Ja kohta on jo pilkkosen pimeä, eikä kunnollista kuusta ole vieläkään löytynyt.

Mikko. Kaikki sellaisia variksen pelättiä, ettei niistä kukaan huolisi! -- (Tähystelevät ympärilleen.)

Matti. Niin juuri, -- viepäs tuommoinenkin rupukka kotiin joulukuuseksi, niin kyllä ne tytötkin nauraisivat (naputtaa kirveellään pientä, harvaa kuusta vierellään).

Mikko. Ja ilkkuisivat! Sanoisivat taas, että kyllä olette huonoja miehiä, kun ette kunnon kuusta kykene löytämään.

Matti. Tulisivat itse tänne lumikinoksiin rypemään, niin saisivat nähdä ja kokea, onko hauskaa.

Mikko. Mutta hauskaahan tämä kuitenkin on!

Matti. No tietysti, tietysti! (huomaa kauniin kuusen.) "Hip, hellettä! sanoi jänis pakkasessa!" -- Tuossapa nyt viimeinkin meidän kuusemme!

(Juoksevat kuusen luo kierrellen sen ympäri ja tarkastellen sitä joka puolelta.)

Matti ja Mikko (yhtaikaa). Kuinka tuuhea ja kaunis! Kuinka herttaisen vehreä! --

Mikko. Mutta ennenkun hakkaamme sen, istumme tähän kivelle ja syömme viimeiset voileipämme. Minulla on niin hirmuinen nälkä!

(Istuvat, Mikko ottaa pussista esille kaksi vastakkain pantua voileipää. Syövät.)

Matti. Niin minullakin. Äitiköhän nämä voileivät laittoi?

Mikko. No näkeehän sen jo etäälle, että äiti! Maija panee tok' aina niin vähän voita leivälle, että oikein suututtaa, -- eikä maistu miltään.

Matti. No ei miltään!

Kuusenhaltija (tirkistelee salaa kuusen takaa). Mitähän ne nuo ovat olevinaan? Meluavat niin, että heräsin makeasta unestani.

Pojat (hypähtäen ylös). Kuka puhui?

(Katselevat ympärilleen, kuusenhaltija piiloutuu.)

Mikko (kiertää kuusen ympäri). Taisimme erehtyä. Ei täällä olo ketään.

Matti. Vaikka niin selvästi kuulin äänen.

Mikko. Eikö lie ollut orava. Pelkäätkö?

Matti. Minäkö pelkäisin! -- Ehei, -- Mikot ja Matit ne miehiä ovat -- mutta Jussia on kaikki metsätkin täynnä!

(Nauravat.)

Mikko. Ja nyt kiireesti toimeen. Ala paukuttaa!

Matti. Heti paikalla!

(Nostaa kirveensä iskeäkseen kuusta, mutta samassa hypähtää haltija esiin, vihaisena uhaten poikia kepillä.)

Kuusenhaltija. Keitä te olette, -- tyhmeliinit? Kenenkä luvalla te tulette tänne hiljaiseen metsään meluamaan -- vieläpä jouluaattona. Hoh hoi, herätitte minutkin herttaisesta unestani.

Mikko. Me olemme Päivölän poikia ja etsimme kuusta joulukuuseksemme. Mutta kuka sinä olet, joka aiot maaten joulusi viettää?

Kuusenhaltija. No ettekö näe, että minä olen minä, (pyörähtää verkkaan ympäri) tällainen, katsokaa! Ja tämä punainen myssy on minun juhlamyssyni.

Mikko (pistää eväspussin päähänsä). Ja tämä on minun juhlamyssyni!

(Kaikki nauravat.)

Matti. Niin, mutta mikä sinun nimesi on?

Kuusenhaltija. Ka, Kuusenhaltija, Tonttu-ukko, Korven ketterä poika, -- eikö se ole komea nimi?

Pojat. Onpa kylläkin!

Matti, Mutta nyt täytyy kaataa kuusi. Kohta on pimeä käsissä.

(Iskee kerran kuusta).

Kuusenhaltija (sieppaa kirveen hänen kädestään). Poika! Vai sinä kaataisit minun kuuseni? Häpeä toki!

Matti. Vai häpeä. -- Mehän viemme sen joulukuuseksemme. Ja se on suuri kunnia sinulle, herra Korven poika.

Kuusenhaltija. Mihin viette? Ettekö luule sillä olevan joulua täällä metsässäkin?

Mikko. Kylläpä täällä taitaa olla ikävä joulu -- pimeässä ja pakkasessa, hui!

Matti. Mutta meillä kotona on valoa ja lämmintä, on iloa ja riemua kattoon asti! Ja kuusen me koristamme, niin että se loistaa kuin taivaan tähti!

Kuusenhaltija. Joutavia! Minä vain en anna katkaista rakasta kuustani, en vaikka! Pienestä pitäen olen sitä hoitanut ja suojellut, kesät ja talvet rakkaudella vaalinut. Lumitaakasta olon sen hennot oksat vapauttanut ja kuivina kesinä kantanut vettä juuriensa kostukkeeksi tuolta alhaalta Urpus-noron lähteestä. Kuivat oksat olen siitä karsinut ja aina, aina sen hyväksi elänyt.

Mikko. Mutta sittenkään et saa sitä niin komeaksi, kuin me sen laitamme jouluiltana. Siihen pannaan tuhat tähteä, sata kynttilää ja paljon muuta kaunista ja hyvää. Tule vaikka katsomaan!

Kuusenhaltija. Ei kiitoksia! Juhlallisempaa on sittenkin täällä metsässä -- (viittaa ylöspäin). Täällä on tähtiä ja kynttilöitä -- miljoonittain!

Matti (ankarasti). Anna pois kirveeni! Kuuletko, -- ellet tahdo että yövymme ja eksymme tänne pimeään korpeen.

Kuusenhaltija. No juoskaa sukkelaan kotiinne. Ei teitä täällä kukaan kaipaa! Mutta kuustani en anna.

Pojat (yht'aikaa). Hyvä, rakas Kuusenhaltija, elä nyt ole noin paha .-! Emme löydä koko metsästä toista näin kaunista kuusta.

Kuusenhaltija. Sen kyllä uskon. Mutta tätä en anna -- en, en, en! (Pui nyrkkiä pojille. Silloin alkaa kuulua vienoa laulua metsästä, ensin hiljempaa, sitten kovemmin):

Oi pyhä on jouluilta, niin armas ja ihana! Soi sävelet taivahilta ja maassa on rauhoa -- On hyvyyttä sydämissä ja rakkautta rinnoissa, kun taivahan puhdas lapsi käy ihmisten majoissa! --

Kuusenhaltija (riemuiten). Enkelit laulavat! Vieläkö sanotte, ettei metsässä ole juhlallisempaa!

Pojat (ihmeissään). Voi kuinka kaunista! Oikeinko enkelit?

Enkeli (ilmestyy puiden välistä). Luulin kuulleeni täältä kiivaita ääniä. Lapsi-kullatko riitelevät?

Kuusenhaltija (nöyrästi), Nehän ne tahtovat viedä kuuseni, -- katkaista, kaataa, sydämettömät, -- kauniin puuni!

(Itkee.)

Pojat (paljastavat päänsä arasti). Me olisimme vieneet sen joulukuuseksemme, -- isälle, äidille, siskoillemme.

Enkeli, No miksi et anna heille kuustasi, pikku haltija? -- Sinähän olet aina ollut niin hyvä.

Kuusenhaltija. Kuinka voisin luopua siitä, kun se on minulle niin rakas, -- niin rakas!

Enkeli. Tiedän sen. Mutta kuulehan! Jumala itsekin antoi ainoan poikansa lahjaksi ihmisille, vaikka se oli hänelle niin rakas! -- -- niin rakas! -- Sentähden viettävät ihmiset joulua suurena muistojuhlana, asettaen vihreän, valaistun kuusen Jumalan antaman kalliin lahjan vertauskuvaksi.

Kuusenhaltija. Kylläpä ne ihmiset ovat itsekkäitä -- ensin ne saavat suuren lahjan Jumalalta, ja sitten vielä tahtovat viedä minun armaisen kuuseni. -- E-ei! Ottakoot petäjän, tuolla Köpin kankaalla kasvaa niitä vaikka kuinka paljon!

Pojat. Ei, ei! Me tahtoisimme kuusen.

Enkeli (ottaa poikia kädestä kiinni). Katsokaa, lapsukaiset, uhraus on vaikea jokaiselle, joka kalleimmastaan joutuu sen tekemään. Ymmärrättehän siis, kuinka raskasta Kuusenhaltijallekin on luopua lemmikistään, suojatistaan. Mutta jos te, pienet ihmisalut, lupaatte elämässänne auliisti antautua uhrauksiin, jos te lupaatte toisten, tarvitsevien hyväksi luopua sellaisestakin, joka on teille niin rakas, niin rakas, että aina juuri itse tahtoisitte sen pitää, niin saatte tämän komean kuusen.

Pojat. Oi, kyllä me lupaamme!

Enkeli. Teidän tulee myöskin pitää lupauksenne; silloin joulun merkitys on pyhitetty sydämissänne!

Pojat. Kyllä me tahdomme pitää sen!

Enkeli. (Kuusenhaltijalle). Suostutko? Annatko?

Kuusenhaltija (surullisesti). Kuuseni kuolee, jos se viedään joulupuuksi.

Enkeli. Niin, mutta joulu-ilo elää lasten sydämissä!

Kuusenhaltija (katselee hetkisen miettien enkeliin, ojentaa sitten kirveen Matille ja molemmat kätensä enkelille). Sinun tähtesi, hyvä enkeli!

Enkeli. Hakatkaa, pojat!

Pojat. Kiitos! Kiitos!

(Matti hakkaa kuusta ja Mikko tukee sitä kädellään. Enkeli ja Kuusenhaltija seisovat vierekkäin hymyillen ja enkelien laulu kuuluu jälleen kirkkaasti):

Oi pyhä on jouluilta, niin armas ja ihana! Toi lupaus taivahilta sydämihin riemua -- Ja jouluinen siunaus suuri maan alhoissa virtailee: se köyhien kyyneleet pyyhkii ja rintoja valaisee!