Part 5

"Veli Honganheimo!" huudahti pieni, esiin pujahtava poikanen, joka oli puettu aivan samalla tavalla kuin ranta-äyräällä kukkiva pihlaja. "Minun kaikki herttaiset sisareni, jotka kasvoivat Lehtovuon rinteellä vietiin tänään kylään juhlakaunistukseksi, ja jos tulette katsomaan, ei heidän kasvantapaikallaan ole jälellä muuta kuin teräviä kannonsiroja. Se on niin hirveätä, että minun varpuni värisevät!"

"Kyllä minä tunnen Pihlajikko-veljen tuskat, samanlaiset ovat meikäläistenkin kohtalot", lausui hento, valkeahapsinen tyttö, jolla oli tuomenkukista tehty kaularöyhelö ja leveä kukkavyö vyötäisillä. "Kumpa suuri Luonto ei konsanaan pukisi meitä näin parhaisiimme juuri juhannukseksi, ehkä säilyisimme paremmin ihmisten isännyydeltä. Meilläkin on nyt niin surullista kotona, kun kaikki nuorimmat ja iloisimmat joukostamme on viety pois... Niin, niin, ei meillä ole muuta turvaa kuin vanhuuden ryhmyisyys, -- silloin eivät ihmiset meistä juuri paljoa välitä."

"Ei ole turvaa aina siitäkään!" huudahti Honganheimon vierellä seisova Valkotuohut. "Sen on minun sukuni kymmenin kerroin kokenut. Vaikkei meillä olekaan hohtavan lemuavia kukkia, kuten Pihlajikoilla ja Tuomisilla, viedään meitä kuitenkin suurimmat määrät kylien juhliin. Kymmenittäin soleita koivuja kaadettiin tänäänkin Lehtovuon liepeiltä... Niin että mitä, mitä meidän pitää tekemän, ystäväiset?"

"Minä ainakin raavin heiltä silmät, korvat kirjaviksi, kun tarpeettomasti katkovat oksiani! Eikä niistä moni uskalla minua lähestyäkään!" huudahti tanakka pystypäinen poika, jonka pukuna oli harmaan ruskeat polvihousut ja runsasnappinen pusero. -- Se oli tulisilmä Katajainen --, mutta siihen arveli väljäviittainen Lepikäs, ettei heitä, lehtipuita, oltu varustettukaan niin hyvillä aseilla elämän taisteluun. Tyyniluontoinen Tuominen leyhytteli hiljaa valkoista kaularöyhelöänsä ja sanoi:

"Minun soreimmalta siskoltani kiskoivat pojat tänään monta ihanaa, kukkivaa oksaa. Ja jos oikein heidät tunnen oli se Kujanpään Viljo, joka lopulta katkaisi poloisen latvankin."

Kun Viljo näin äkkiarvaamatta kuuli nimeänsä mainittavan, joutui hän kovin ihmeisiinsä, mutta itsekään tietämättään mitä teki, syöksähti hän kiivaasti keskelle metsänväen joukkoa huudahtain:

"Minä en katkaissut latvaa! Minä otin vain viisi kuusi käsivarren pituista oksaa, joilla koristin tuvan nurkat sillä aikaa kun äiti etsi Nökö-nössiä."

Odottamattoman vieraan tulo sai neuvottelevan joukon hämmennyksiin. Eivät he olleet tottuneet sillä tavalla ihmislasten kanssa seurustelemaan. Uljas Honganheimo malttoi ensimäiseksi mielensä ja kysyi, oliko se sellainen mies Hukan vai Repolaisen sukua, joka nakkautui kuin orrelta keskelle vieraan heimon kokoussalia.

"En ole heidän kumpaisenkaan sukua, olen vain Kujanpään Viljo, sama poika, jota tuo hieno neiti syytti tuomen latvan katkaisusta. Mutta minä en sitä tehnyt, sen teki Marjatrannan Paavo."

"Katsopa kun oletkin äkäinen!" virkkoi Katajainen. "Jos minulla nyt olisi piikkisauvani matkassani, antaisin siitä sinulle Marjatrannan Paavonkin osan... Että näet oppisit kohteliaammin puhuttelemaan vieraita. Mitä nyt teemme pojan-naskalille?"

"Ettehän vain tehne pahaa minulle, armollinen herrasväki?" lausui Viljo, säikähtäen Katajaisen tuimaa katsetta. Hän oli kyllä rohkea poika, mutta tämä kaikki tuntui niin ihmeelliseltä, että se pani pelottamaankin. Ja sen tunteen valtaamana hiipi hän lähemmäksi Valkotuohutta, joka näytti hyväntahtoisimmalle koko joukosta.

"Enkä minä nyt tullut puiden oksia katkomaan, minä vain etsin äidin porsasta, joka eksyi aamulla metsään. Ja enkö liene eksynyt itsekin."

"Kas niin, osaathan sinä kauniistikin puhua", virkkoi Valkotuohut ystävällisesti. "Mutta emme me mitään herrasväkeä ole, me olemme puiden haltioita ja neuvottelemme tässä, kuinka voisimme suojella metsää ihmisten väkivallalta. Sanopas nyt sinä, joka olet ihminen, miksi tuhositte tänäänkin niin paljon metsän nuorisoa?"

Viljo katsahti häpeillen alaspäin, voimatta heti vastata kysymykseen. Sitten hän nosti arkaillen silmänsä ja sanoi hiljaa: "Nythän on juhannus ja me tahdoimme kaunistaa autioita pihojamme."

"Kyllä kai!" tiuskasi Katajainen. "Miksi sitten olette karkoittaneet kaikki puut pihoistanne metsään? Olisitte antaneet meidän kasvaa tupienne seinuksilla, niin ette tarvitseisi joka juhannus käydä ryöstöretkillä, mokomat!"

Viljo sanoi että heidän pihallaan kasvoikin koivu ja pieni pihlaja,

"Niin, mutta senkin pihlajan väänsit sinä, vekkuli, aivan vääräksi aidasten väliin..." tiesi Katajainen.

Se oli totta. Turvattomuuden ja syyllisyyden tunne valtasi Viljon jälleen ja hän pyyhkäisi paidan hihalla kyyneleitä silmistään. Sitten istahti hän äänetönnä Valkotuohen viereen kivelle ja kuunteli tarkkaavaisesti, kun metsän väki jatkoi keskeytynyttä neuvotteluaan. Oikeinpa hänen sydäntään viilsi, kun hän kuuli heidän kertovan monenlaisista väkivallanteoista, joita ajattelemattomat ihmiset olivat metsää kohtaan harjottaneet. Mutta eihän hän, poika parka, ollut tiennyt, että puihinkin koski, kun niitä reveltiin. Ja hän sanoi sen metsän väelle.

"Vai et... etpä vainen!" ilkkui Katajainen jälleen, "Vaikka te ihmiset olette tietävinänne niin kovin paljon.... Pyh sentään, siinäpä se nyt nähtiin!"

Mutta lempeä Valkotuohut veti Viljon aivan vierelleen ja sanoi vakavasti: "Pane nyt mieleesi, että kaikki Luojan luomat voivat tuntea iloa ja surua, kipua ja nautintoa; sentähden pitää niitä kohdella oikeudenmukaisesti. Teetkö nyt niin tästälähin, nyt, kun et enää ole tietämätön asian oikeasta laadusta?"

"Teenpä kylläkin!" huudahti poika vilpittömästi. "Minä istutan monta, monta puuta pihallemme, ja neuvon muitakin tekemään samalla tavalla. Sitten kai me saamme tuntea juhannusiloa useampanakin päivänä kuin sinä yhtenä ainoana, jolloin katkotut puut pihoillamme surkastuvat. Kunhan minä nyt vain löytäisin Nökö-nössin ja tien kotiin jälleen, ennenkun äiti tulee levottomaksi tähteni."

"No siinä asiassa autamme me sinua!" sanoivat puiden haltiat yhteen ääneen. Ainoastaan äkäpää Katajainen epäili tokko sitä kadonnutta porsasta on olemassakaan.

Mutta siinä samassa pujahti Nökö-nössi esiin lehvästen välistä, tervehtien metsän väkeä syvään kumartaen.

"Öh, öh, öh" sanoi se syvällä rinta-äänellään. "Täällä minä kuuntelin koko ajan pajukossa, kun te opetitte Viljo-pojalle tärkeätä oppiainetta, välttämätöntä elämän läksyä. Ja hyvilläni siitä olen... olenpa suuresti. Sillä nähkääs, sen olen minä, pätöinen porsaskin, tajunnut, etteivät ne ihmislapset läheskään niin järkeviä ole, kuin vakuuttavat olevansa... öh, öh."

Ihmetellen katseli Viljo porsasta. Hän oli hämmästyksestä aivan mykkänä. Ei ikinä hän uskonut porsasten puhuvan! Mutta Nökö-nössipä siinä pisti tarinaa! Ja sen tehtyään sipsutteli se somasti Viljon viereen ja pisti pienen sorkkansa pojan kainaloon sanoen: "Kyll' on nyt aika lähteä kotimatkalle. Ehkä arvoisa metsänväki saattaa meitä ensimäiseen tienhaaraan asti."

Olipa soma näky, kun kirkkaan juhannusaamun koitteessa pitkä saattokulkue vaelsi metsäpolulla. Käsikädessä ja hilpeästi naureskellen kulkivat Viljo ja Nökö-nössi edellä ja heidän jälissään astuivat Valkotuohut ja Honganheimo ja sitten kaikki muut yhä vain kaksittain. Ainoastaan tulisilmä Katajainen astuskeli yksikseen, hiukan happaman ja tyytymättömän näköisenä. Tämä tämmöinen oli jo liikaa vieraanvaraisuutta hänen mielestään.

Voinette arvata kuinka suuri oli Kaisu-Liisun ilo, kun Viljo ja Nökö-nössi viimeinkin pujahtivat kotiportista pihamaalle. Silloin oli Kujanpäässä juhannus.

II. LEIKKEJÄ

Sudenajo.

Henkilöt:

Susi, (Laitettu hallavasta turkista.) Antti, Kalle, Ville, Matti, Kusti, Eemil, kyläkoulun poikia. Sudenajaja.

(Näyttämö kartanolla, jossa näkyy huoneen nurkka ja sola oikealla. Seinämällä, keskellä näyttämöä, on muutamia lyhyitä suksia ja kaksi pientä kelkkaa, joista toisessa on paidanhihasta tehty eväspussi.)

Kalle: Vieläköhän tässä ennättäisi hurautella muutamia mäkiä ennen lukutunnin alkamista?

Ville: En minä enää lähde, kun täällä ei ole oikeata hyppyri-mäkeäkään.

Kalle: Kukapa teistä uskaltaisi oikeasta hyppyrimäestä laskoakaan?

Matti: Jottako sinä uskallat, jos oikein syltä korkea hyppyri laitetaan?

Kalle: Uskallan minä vaikka minkälaisesta hyppyristä.

Eemil: (Pienin pojista.) Ja minä kelkalla.

Kusti: Kelkallako sinä hyppyristä. Mene toki...

Antti: (Tulee vasemmalta silmät pyöreinä ja innostuneena.) Ku... kuulkaapas pojat, kun tuolla Vatalan kylällä kuulutaan sutta ajettavan ja...

Kaikki: (Kukin eri lausetta, melkein yhteen ääneen.) Mitä sinä sanoit? Suttako ajetaan? Nytkö aivan? Kuka sitä sanoi? Oikeata suttako?

Antti: (Huiskii kädellään.) Kuunnelkaahan, kun minä sanon! Sitä kuulutaan jo ajetun monta päivää, ja nyt se on kääntynyt tännepäin ja se saattaa tulla vaikka tännekin.

Kaikki: (Melkein yhtaikaa, kukin eri lausettaan.) Tännekö? Kuka sitä sanoi sinulle? Voi jos se tulisi? Onko se suuri? Mitäpä me tehtäisiin jos se...?

Antti: Älkäähän höliskö, kun minä sanon. Se kuuluu olevan jo niin väsynyt, että juoksee vain tietä myöten ja kartanoiden kautta.

Kalle: (Pöyhistelleen.) Jos se tulisi tästä kautta!

Ville: Silloin se saisi kalloonsa.

Matti: Me kuu annettaisiin miehissä sille oikein.

(Eemil ottaa eväspussinsa kelkasta.)

Kusti: Kuulitteko paukausta?

Antti: Tulkaa te isommat pojat, niin mennään katsomaan, jos se hyvinkin on jo tulossa; jo ne ampuvat sitä.

(Neljä ensimäistä poikaa, sieppaavat suksensa ja menevät vasemmalle, Kusti ja Eemil jäävät kurkistelemaan nurkan suojasta.)

Kusti: Näetkö sinä mitään?

Eemil: En minä ylety näkemään.

Kusti: Otetaan kelkat ja mennään mekin toisten perästä.

Eemil: Mihinkäs minä tämän eväspussin panen?

(Pojat juoksevat vasemmalta takasin kiihkoisina.)

Antti: (Huiskii käsillään.) Se on ihan varmaan se susi.

Kalle: Ja miehiä hiihtää perästä.

Ville: Mitäs me nyt?

Matti: Seiväs käteen joka mies! (Alkavat hamuilla seinäviereltä aseita.)

Eemil: Mihinkäs minä tämän pussin?

Antti: Mene sinä pussinesi Kustin kanssa huoneeseen. Susi kuuluu koirankin rutasevan sivumennessään, niin samoinhan se sinunkin.

Kalle: (On löytänyt seipään.) Tässä on poika, jota ei susi rutase.

Ville: (Seiväs kädessä.) Mihinkä me nyt asetutaan?

Matti: Kaksi miestä jokaiselle solalle, ja kenen solasta vain susi päätään pistää, niin silloin silmäin väliin.

Antti: Kiireelle nyt, se on kohta täällä. Pienimmät pojat menkööt piiloon. Kuka tulee minun toverikseni aittojen solalle?

Kalle: (Asettuu pöyhistellen nurkan viereen.) Tässä ei tarvita muita kuin minä. Menkää te sinne!

Antti: Jos se vaan tulisi tänne.

(Antti, Ville, Matti ja Kusti menevät vasemmalle. Eemil nousee kelkkaansa, joka on noin 2 metriä etäällä Kallen selän takana ja asettuu seisomaan torjuvaan asentoon, leipäpussi ojennettuna.)

Kalle: Kunhan ne toiset vain eivät antaisi mennä ohitse. (Kääntää päätänsä ja huomaa Eemelin.) No siihenkö sinä jäitkin seisomaan?

(Susi tulee oikealta nurkan takaa. Samassa kääntää Kalle päätänsä sinne päin ja seiväs putoaa kädestä.)

Eemil: Nyt se on tuossa.

(Heittää pussillaan sutta, joka kääntyy oikealle ja katoaa.)

Kalle: (Hamuilee seivästä maasta.) Mihinkä se nyt meni?

(Antti, Ville ja Matti juoksevat vasemmalta hätäisinä ja ilman aseita.)

Antti: Näitkö sinä sitä sutta?

Ville: Saitko sinä sitä lyödä?

Kalle: (Vapisten.) Olisinhan minä saanut lyödä, mutta seiväs luiskahti kädestä.

Matti: No kun et puristanut kovemmin.

Kalle: Puristinhan minä, vaan kun satuin katsomaan tuohon Eemeliin päin, niin se susi silloin tuli ja seiväs luiskahti. Missäs teidän seipäät ovat?

Kaikki kolme: (Yhtä aikaa kukin eri lausettaan.) Minä en ennättänyt asettua vielä vahtiinkaan, kun se tuli kieli pitkällä ja minun täytyi hypätä hankeen.

Minä en arvanna, että se on jo niin lähellä ja kun se sitten tulla volahti, niin enhän minä päässyt sitä lähelle, kun täytyi hypätä hankeen. Heitin minä seipäällä jälkeen ja kyllä se saattoi häntää hipaista, vaikka en minä sitä nähnyt.

Kalle: Niin, kyllä me olisi annettuna sille aika paukaus, jos vain...

Eemil: Niin, jos olisitte uskaltaneet.

Antti: Uskalsitkos sinä?

(Kuuluu paukaus.)

Ville: Mikäs paukaus se oli?

Matti: Nyt ne saivat sen ammutuksi, koska huutavat hurraata.

Suden-ajaja: (Tulee oikealta nurkan takaa.) Kunnon poikia, kun saitte suden kääntymään tänne syrjään, että pyssymies joutui. Kuka teistä sitä niin urhoollisesti löi?

Eemil: (Ottaa pussinsa maasta.) Minähän sitä tällä leipäpussilla pamautin.

Suden-ajaja: (Silittää Eemelin päätä.) Sinusta mies tulee, kunhan syöt vielä useita pussillisia leipää.

(Toiset katsovat häpeissään maahan.)

Esirippu laskee.

Puurokuppi.

Henkilöt:

Lauri, poika. Lempi, tyttö. Musta, henki. Valko, henki.

Näyttämönä huone, jossa on joulukuusi, pöytä, kaappi ja kaksi ovea. -- Lauri katselee kuusta.

Lempi (tulee, kainalossa paperiin kääritty kuppi).

Joulu saapui vuoden takaa. Aika lahjoja on jakaa. Täss' on lahja äidillen. Arvannetko, Lauri, sen? Vuoden kokosin ja säästin pennit kaikki nyt mä päästin, äidillemme ostin tän. Mitä sulta saapi hän?

Lauri.

Mullakin on rahaa vähän. Isä kylään lähteissähän mukaansa ne multa sai, äidilleni -- muut en keksi -- kupin ostaa, iloiseksi äiti siitä tulee kai.

Lempi (säikähtäen).

Ethän toki, veikko kulta! Äitihän saa kupin multa.

Lauri.

Sulta?!

Lempi.

Katso tätä! (Ottaa vadin paperista ja näyttää.) Aikeesi sä, Lauri, jätä! Keksi jokin lahja muu, josta äiti ilostuu. Mutta minä lämpimällä puurolla tän kupin täytän. Kun sen äidillemme näytän, mieli riemastuvi hällä.

Lauri.

Mutta mulla, kuulit sen, vati myös on kaunoinen.

Lempi.

Kaksi lahjaa samanlaista? Se ei ole sopivaista.

Lauri.

Sit' on isä tinkimässä.

Lempi.

Minun kuppini on tässä.

Lauri.

Aivan heti minä saan.

Lempi.

Kaksko sitten annetaan?

Lauri.

Jollet omaas heitä pois...

Lempi (pilkalla).

Minä? Sepä temppu ois! Kumpi ensin ehti ostaa?

(Panee kuppinsa kaappiin ja poistuu).

Lauri (hänen jälkeensä katsoen, katkerasti).

Voisin pilkkaa sulle kostaa... (Menee kaapin luo, ottaa kupin). Tulis samanlaista kaksi, äiti katsois paremmaksi sen, min ensiks saanut on, toinen olis arvoton.

(Huone pimenee).

Musta (hiipivä haamu, ilmestyy kuusen taa).

Lauri.

Soisin, että kuppi tämä olis rikkinäinen rämä, minun ehjä.

Musta.

Säre vähän!

Lauri (katsellen kuppia).

Jos sais naarmun syntymähän.

Valko (pieni kultakutri ilmestyy ovelle).

Musta.

Permantoon se rikki lyö!

Valko.

Oi, se olis rosvontyö!

Lauri.

Lusikkaa en ainokaista puuroa ma tästä maista.

Valko.

Tuo on alentavaa ähmää.

Lauri.

Voisinhan näin salakähmää kupin kestävyyttä koittaa.

(Lyö vatia hiljalleen permantoon).

Musta.

Kellonas se kestää soittaa.

Lauri (lyö lujemmin).

Sepä vasta vahvaa lie.

Musta.

Lempi lahjaksi sen vie.

Valko.

Muista, toisten riemu soma hyvälle on onni oma.

(Askelia kuuluu, valo suurenee, haamut häviävät).

Lauri (piilottaa kupin ja katsoo ikkunasta).

Eipä isää vielä näy.

Lempi (tulee vasemmalta).

Äiti läävässä nyt käy. Kuppini siis voin nyt pestä, äidin silmä sit' ei estä. (Ottaa kupin.) Puuroa on lämpimää täynnä kuppi kohta tää.

(Menee).

Lauri.

Kun en tuota särkenyt!

(Menee sisarensa jälestä, mutta palaa pian juosten, painaa ovea ja tarkastelee avaimen reiästä).

Tänne sit' et kanna nyt!

Musta (ilmestyy).

Oikein, Lauri! Ällös päästä!

Valko.

Sisartasi sääli, säästä!

Lauri (varansa pitäen).

Nyt se tulee!

Lempi (oven takaa).

Avaa ovi!

Lauri.

Tästä sä et käymään sovi!

Lempi (koettaa tulla väkisin).

Musta.

Nyt se tulee, puuro-Lempi, äidin omaa pikku hempi.

Valko.

Lauri kuule! Pois jo tule! Kiusaajalle korvas sule!

Lempi (huutaa).

Mari, joudu avaamaan!

Musta.

Katsos itsepäistä vaan! Nykäise ja kiinni lyö!

Lauri.

Siitä puuroa et syö!

(Tempaa oven äkkiä auki. Lempi kaatuu vatineen permannolle. Kuppi särkyy).

Lempi (kipeästi).

Voi, voi!

Musta (ryntää ulos).

Hah hah hah haa!

Lempi (itkien kupin palasia kooten).

Lauri, tää on kauheaa. Miksi, veljeni, sen teit? Jouluilon kaiken veit.

Valko.

Paha taasen voitti, voi! Lauri ilon sille soi.

Lempi.

Joulua ei meille tulle.

Lauri (on hämmästyksissään katsellut sisartaan. Isän ääni kuuluu ulkoa).

Isä toi jo kupin mulle!

(Menee).

Lempi (koettaa sovitella särkyneitä paloja yhteen).

Ehjää näist' ei kenkään saa.

Valko.

Tahdon sentään koettaa.

Lauri (saapuu kuppi kädessä).

Onko samallainen? Sano!

Valko.

Sisareltas anteeks ano!

Lauri (hitaasti läheten).

Lempi, anteeks mulle suo.

Valko.

Viel' ei riitä sana tuo.

Lauri (tarttuen sisarensa käteen).

Anteeks anna pahuuteni! Tässä sulle kuppiseni. (Ojentaa vatinsa hänelle). Vie se lahjaks äidillemme.

Lempi.

Yhdessä miks antais emme?

Lauri ja Lempi.

Puurokupin yhteisen annamme me äidillen.

Valko.

Rakkaus ja sopu tuo onnen puurokupin luo.

Sielukellot.

1-näytöksinen lastennäytelmä.

HENKILÖT:

Matti ja Mari, orpolapsia metsäkulmalta. Ilvo ja Urho, kaupunkilaispoikia maalla, tätinsä luona Hirvelässä. Suntio eli kirkonvartija. Hirvelän kartanon Rouva.

Näyttämö: maantie puiden välissä lähellä Kirkonkylää. Perällä (jos mahdollisia) kaunis veräjä. Matti ja Mari tulevat vasemmalta, Marilla eväsnyytti, Matilla nenäliinaan kääritty taskukello kädessä. Molemmilla liian suuret vaatteet. Kantavat kenkiänsä olalla.

Matti (näyttää perälle oikealle).

On kirkonkylä tuossa vihdoinkin. Ja päivä paistaa kirkon ristihin. Minusta tuntuu aivan, niinkuin yhä Ois täällä juhlapäivä suuri, pyhä. On huoneet kauniit, siistit ihmiset. Hyviä mahtaa olla miekkoset. On kirkot, koulut heillä avoinna. Se toista on, kuin meillä raukoilla. Kun näen kaiken ihanuuden tään, En tunne enää väsymystäkään, Vaikk' onkin meillä ollut pitkä tie. Kai sitä täysi peninkulma lie?

(Kuuntelee kelloa korvassaan.)

Mari.

Vaan mistä löydämme nyt suntion? Hän kai se kellonsoittajakin on.

Matti (viittaa perälle oikealle). Kas poikaa kaksi tulee vastahamme. Me heiltä suntiota tiedustamme. (Ilvo ja Urho tulevat perältä.) Ois suntiolle meillä asiaa. Hän missä asuu, meille neuvokaa!

Ilvo (näyttää perälle vasempaan). Mäellä tuossa tupa punainen. Vaan mitäpä, jos löydättekin sen? Käy kerjäläiset turhan matkan sinne. Ei mitään sieltä tiuku pussihinne.

Matti (loukkaantuneena). Me emme kerjää! Sielukellot me Tulimme hankkimahan äidille. Kuin tiedätte, on tänään lauantai. Ja silloin soivat sielukellot kai?

Ilvo.

Voi korven pökkö. Kaiket viikothan Nuo kellot tuolla kuuluu vonkuvan! Jos sielu taikka ruumis kellot saa, Se mahtaa niille saman vaikuttaa?

Matti.

Ei ketään haudata tok' ennen voi, Kuin hälle pyhät sielukellot soi. Kun malmit kaikuu, ruumis sitten vasta Voi laata näkemästä, kuulemasta.

(Ilvo ja Urho nauravat.)

Ilvo.

Ken moista taikaa uskotellut on?

Matti.

Ken? Äiti itse. Eikä, kelvoton, Hän ole taikuri?

(Ilvo ja Urho katsovat ivallisesti toisiinsa.)

Ilvo.

Vaan se on taika! Ei moista enää usko nykyaika. Jos kellot soivat taikka eivät soi, Se aivan saman sielullemme voi!

Matti.

Vai niin, vai niin? Se minusta on uutta, Ja kauheaa se lienee pakanuutta? Sa herjaat kirkonkelloja, sen kuulen. Sä pilkata voit kaikkea, mä luulen. Siis sano, onko taikaa rukouskin?

Ilvo (ivalla).

Se vastausta ansaitseepi tuskin.

Mari.

Ei ole ollut teillä äitiä.

Urho.

Sen mistä tiedät, löntti, päätellä?

Mari (säälien).

Silt' usko puuttuu aivan kokonaan, Ken rukousta pitää pilkkanaan.

Urho.

Me rupatustas emme viitsi kuulla, Meit' opetetaan viisaammalla suulla. Me käymme koulua -- -- --

Mari.

Ei luulla vois. Ja koulustako aatteet moiset ois?

Urho (repelee Maria).

Pois vätystys, sä lintuinpeljätin! Sun nuttuus mahtuis vielä veljeskin.

Ilvo (repelee Mattia). Ja entäs tämä -- siinä vasta mies! On pienennetty vanhasta kenties! Rahasta teitä sopis näyttää kyllä. Niin kaunista on kaikki teillä yllä!

Mari.

Miks ilvehditte? Ilo kellenkään, Ei köyhyys ole; kenties näkemään Sen joudutte.

Urho.

Vai povailet jo mulle!

Mari.

Sanonpa suoraan: hyvin ei käy sulle, Jos oitis et sä lopeta sun pilkkaas!

Ilvo (ilvehtien Urholle).

Kai noidannuoli iskee vielä nilkkaas!

Mari.

Kyll' omatuntos kerran iskun saa, Ja nöyrtymään sun vielä pakottaa!

Matti.

Niin, varmaan teitä vartoo rangaistus, Ja olkoon siitä teissä parannus!

Urho.

Vai mökötätkös vielä, Jöröjussi! (Tempaa kellon). Kas, mikäs tää on? Varmaan taikapussi! (Juoksee Iivon kanssa vasempaan.)

Matti (rukoillen).

Se isän kello on, sit' älä raiskaa!

(Juoksee Marin kanssa heidän perässään.)

Mari (kulissin lakana).

Voi ilkeää -- sen tuonne lokaan paiskaa! Se heille vielä rangaistuksen tuo! Puvusta heidät herraspojiks arvaan.

(Itkevät ja puhdistavat kelloa. Ilvo ja Urho ilmestyvät puun taa kuuntelemaan.) (Palaavat näyttämölle.)

Voi kuinka paatuneet on pojat nuo.

Matti.

Ei ole koiraa katsomista karvaan. Kai katupoikia on täälläkin, Kun tääll' on muutkin tavat kaupungin.

Mari.

Perintö isän kallis, ainut tää! Noin kuinka kehtasivat ryvettää!

(Kuuntelevat kelloa korvassaan.)

Matti.

Se kaikeks onneks sentään vielä käy, Ei siinä myöskään muuta vikaa näy.

(Itkevät ja puhdistavat. Suntio tulee perältä vasemmalla, kirkonavaimet kädessä.)

Suntio.

No, lapset, mikä hätä teillä on?

Matti.

Me luultiin tulleen vian kellohon.

Suntio.

En tunne teitä. Kenen lapsia?

Mari.

Me? Sydänmaalta, Kolhon torpasta. Olemme orvot, murhe meitä painaa. Isämme monta vuott' on ollut vainaa. Ja eilen myöskin äitikulta kuoli. Se nyt on meillä huoliemme huoli, Kun ilman sielukelloja hän jää. Se ajatus meit' oikein hirvittää. He huomenna jo hänet hautaan tuo. -- Jos osais kirkonvartijan nyt luo!

Suntio.

Mä olen suntio.

Matti (iloisesti).

Oi kuitenkin! (Rukoillen.) Siis kuulkaa pyyntömme nyt hartahin Ja äidillemme kellot soittakaa! Tää kello korvaukseks ottakaa.

Suntio.

Nyt soitosta ei mitään tulla voi.

Matti.

No eikö enää kirkonkellot soi?

Suntio.

Kas, illalle jo kääntyy päivä tuolla. Sanomakellot soivat aamupuolla. Tulitte myöhään.

Mari.

Läksimme jo varhain. Ja kippasimme, minkä voimme parhain. Vaan matkalla me kovin väsyimme. Ja heittäydyimme ruohokummulle. Niin uni petti -- --

(Urho ja Iivo ovat puun takana muuttuneet hyvin vakaviksi ja alkavat kuivailla silmiään.)

Suntio.

Eikä ihmekään! Vaan eikö ollut muita lähtemään? On lapset lapsia -- --

Matti.

Ken tullut ois, Kun omaisemme kaikk' on kuolleet pois?

Suntio.

Mut eikö voisi maanantaihin jättää?

Mari.

Ei; tänäpäivänä aivan välttämättä. Ei kuuma ilma viivytystä siedä. Nyt pian täytyy ruumis hautaan viedä.

Suntio.

Mä teitä säälin, mutta mitäs voin? Ei laatuun käy, jos kuinka aprikoin.

Matti (itkusuulla).

Oi suntiokulta, sentään koittakaa!

Suntio (tuumii).

No, voinhan rovastilta tiedustaa.

Mari.

Oi tehkää se! Hän kieltäne ei varmaan -- On kallis hälle sielu äidin armaan!

Suntio.

Ma olen matkalla nyt pappilaan. Te jääkää tähän siksi vartoomaan. Mä parastani pappilassa koitan, Jos luvan saan, niin mielelläni soitan.

(Ottaa taskukellon, menee perälle oikealle.)

Matti.

Tuo suntio niin lempeältä näyttää. Saa nähdä: vielä toivomme hän täyttää.

Mari.

Oi hyvä Jumala, nyt meitä auta, Ja siunaa meidän äitikullan hauta!

(Ilvo ja Urho näyttävät hyvin liikutetuilta.)

Matti.

Niin, äitimme siis tuodaan hautahan. Voi, sisko, miltä luulet tuntuvan, Kun palajamme tyhjään kotohon! Kai koturikin taloon mennyt on. Nyt velkamiehet mökin ottavat, Myös vievät lehmän sekä lampahat. Ja toisistamme kauvas erilleen Me kunnan eläteiksi myytäneen!

(Itkevät käsi kädessä.)

Mari.

Niin, yksin kyllä jäimme maailmaan, Vaan äiti käski luottaa Jumalaan. Tilamme vaikka kuinka kurja ois, Ei orpoin Isä hylkää meitä pois! Kun vuosi muudan vielä vieriää, Niin itsemme me voimme elättää. Rukoillen teemme ahkerasti työtä Ja säästäen, -- niin siunaus on myötä.

Matti (näyttää jotakin tuumivan).

Ei kostaa saisi eikä vihaa kantaa, Mut poikain työ on työläs anteeks antaa. Knink' onnelliset sentään julkeaa Viel' onnettomain kuormaa suurentaa?

Mari.

Kentiesi mekin heidän sijassaan Niin piintyisimme mieleen korskeaan. Kun ylempää ken katseleepi toista, Hän arvelee: saa halveksia moista!

Matti.