Part 4

Matti sanoi jäähyväiset Joulupukille, nyökkäsi jäniksille, ja niin he alkoivat taivaltaa kotia kohti. Jonkun aikaa astuttuaan näkivät he jo tulien vilkkuvan puiden välistä, ja juoksujalassa riensi Matti sitten loppumatkan kotiin, jossa hänen palaamisestaan nousi suuri ilo.

Laurin hiihtomatka.

Kylläpä nämä minun sukseni sentään ovat tuhoiset, kun ajattelee toisten poikien suksia. Ollapa semmoiset sukset kuin Mäkelän Matilla! Ne ovat niin sievät ja kulkevat melkein itsestään; hiukan vain potkasee, niin jo menevät kuin tuulen puuska... Ja minulla on tuommoiset rämät!

Lauri oli kovasti tyytymätön hiihtoneuvoihinsa. Koko tien koulusta kotiin hiihtäessään hän ajatteli niitä. Hän päätti pyytää niin kauvan, että äidin viimein täytyy ostaa uudet. Laurin äiti oli köyhä, siksi hänen oli aina täytynyt pojan kärttämisiin vastata, ettei hänellä ole varaa, ei ainakaan tänä vuonna. Mutta kuu toiset pojat ehtimiseen laskivat pilaa Laurin kömpelöistä kotitekoisista ja mennä huristivat mäestä laskiessa puolta kauemmaksi kuin hän, niin ei ollut ihme, jos se kävi Laurin luonnolle.

Lauri pystytti suksensa seinustalle ja oli juuri astumassa sisään, kun huomasi eteisen loukossa ihan uudet sukset. Hänen pieni yhdeksän vuoden vanha sydämensä alkoi tykyttää kovasti.

-- Mitkä ihanat sukset! ihan ne kiiltävät kuin Matinkin, jos ei vaan pikkuista paremmin... Äiti on siis jo ostanut, hän ajatteli. Ja käänneltyään ja siliteltyään niitä joka puolelta, hän pani ne lattialle, sekä työnsi jalkansa hihnoihin... Mutta mitä nyt! Suksethan lähtivät itsestään aika kyytiä portaita alas, ja ovi jonka Lauri oli äsken sulkenut, lensi auki...

Lauri ei ehtinyt ajatella mitään, ennenkun hän kiiti jo veräjästä. Silloin hän muisti äidin; ajatteli, että mahtoikohan äiti nähdä akkunasta. Hän koetti katsoa taaksensa -- mutta mitä ihmettä! Siellähän oli pikkuinen soma tonttu-ukko hänen takanaan suksen kannuksella. Lauri hieroi silmiään. Hän ei enää ollut moneen aikaan uskonut moista kansaa löytyvänkään. Ja nyt yksi kyykki kumminkin hänen takanaan. Lauri katsoi uudestaan, ja siinä se oli vielä samalla tapaa kuin äskenkin. Nyt se nyökkäsi päätään hänelle ja hymyili niin herttaisesti. Laurin mielestä; ei kukaan osannut hymyillä niin sievästi kuin Armi-sisko, mutta tuo pikku veitikka taisi viedä voiton hänestäkin. Mutta Laurin täytyi katsoa eteensä. Hei vain sitä menoa! Aidanseipäät, puut ja kivet kiitivät vastaan; silmissä vilkkui vain mustia ja valkeita viiruja. Kunpa nyt Mäkelän Mattikin ja muut pojat näkisivät! Samassa sukset veivät aivan Mäkelän portin sivutse, ja Matti katseli pihalta silmät tapillaan. Lauri nosti lakkia tervehdykseksi, mutta täytyi hänen nostaa hiukan nenääkin.

-- Mihin me oikeastaan matkustamme, hyvä tonttu-ukko? kysäsi Lauri. Mutta pikku mies vain nyökähytti päätään salaperäisesti. Ja kun Lauri katsoi ympärilleen, olivat seudut vallan tuntemattomia.

Kuinka kummallista täällä onkaan! Metsä on suurta ja tiheää, varmaankin oikeata aarniometsää. Ja tuo vuori! Onko todella Suomessa noin hirveän korkeita vuoria?

Pikku äijä hymyili Laurin ihmettelylle. Yks kaks aukeni eteen jyrkkä alamäki, niin korkea, että päätä huimasi. Sukset liukuivat siitä semmoista kyytiä, että ilma korvissa vihelsi.

Seis! huudahti tonttu ja sukset pysähtyivät. Lauri astui suksilta, jotka samassa silmänräpäyksessä muuttuivat pienen pieneksi linnaksi. Lauri ei ollut koskaan unissaankaan nähnyt niin kaunista. Kaikki värit vivahtelivat sen pienissä torneissa, väliin ne hehkuivat punaisina, väliin vihreinä ja sinisinä.

-- Tämän minä veisin Anni-siskolle, jos tuo tonttu ymmärtäisi antaa, ajatteli Lauri.

Aivan kuin veitikka olisi kuullut, ajatuksen, kysyi se, kumman Lauri tahtoisi ennen ottaa: itselleen ne oivalliset sukset, vaiko pikku siskolleen linnan. Lauri ensin hyppäsi iloissaan, mutta samassa hän kävi vakavaksi. Kyllä hän olisi tarvinnut ne molemmat. Hän näki jo, kuinka Annin silmät loistaisivat, kun hän, Lauri, antaisi tuon kumman lelun. Mutta sukset! Semmoisia suksia ei taida olla monella. Ja Mäkelän Matin ja muitten poikien sydäntä saisi kyllä vähäsen karvastella.

-- Kiitos, hyvä tonttu-ukko. Kyllä minä mieluimmin ottaisin sukset, sopersi hän.

Tonttu ei vastannut mitään, katsoi vain niin vakavana Lauria, ja käski pojan astua linnaan sisälle.

-- En minä mahdu noin pienestä ovesta, sanoi Lauri. Mutta tonttu kehotti häntä koettamaan ja pujahti itse edellä.

Voinhan näyttää hänelle, ettei mies voi kulkea mistään hiiren reijästä. Mokomakin papu itse! Lauria suututti, kun tonttu ei hänen äskeiseen valintaansa kiinnittänyt suurempaa huomiota, ja harmissaan hän puskasi päällään pieneen oviaukkoon, josta tonttu-ukko oli kadonnut... Taas ihme! Hänhän mahtui siitä vallan mainiosti, ja hän ja tonttu olivat tulleet aivan yhdenkokoisiksi. Lauri ei tiennyt mitä ajatella.

-- Minua säälittää sanoa, että äsken menetit molemmat lahjat siksi, että ajattelit enemmän omaa iloasi kuin toisen, puheli tonttu surullisella äänellä heidän kulkiessaan hämärää käytävää. Mutta nyt saat tehdä uuden valinnan, jatkoi tonttu puhettaan, joko jäät tänne meidän pikkumiesten kisakumppaliksi, jolloin saat sukset, tai riennät kotiin ilman suksia. Kumman valitset?

Samassa ovi aukeni heidän edessään, ja siellä valoisassa salissa karkeloi punalakkisia pikkumiehiä. Yksi soitti viulua, jotta harmaa parta keikkui, ja toiset viittasivat sormillaan häntäkin yhteen leikkiin. Mutta Lauria alkoi peloittaa, entäs jos ei täältä pääsisikään enää kotiin.

-- Vie minut kotiin, hyvä tonttu! rukoili Lauri.

-- Välitätkö sinäkin kodistasi? Parempi on, että pysyt täällä. Silloin sinun köyhä äitisi saa olla rauhassa kärttämisiltäsi, sanoi tonttu tyynesti. Ja Lauri ymmärsi hyvin, että se sillä tarkotti hänen suksijuttuaan.

-- Minä en koskaan tee enää niin, lupasi hän.

-- Hyvä on, vastasi ukko. Ja kohta linna pikkuväkineen katosi, ja hän ja tonttu-ukko seisoivat hiljaa lainehtivan järven rannalla. Laurista tuntui, että oltiin oikeassa satumaassa, jossa joka henkäys oli ihanaa satua. Metsä ja kivetkin tuntuivat eläviltä. Ja kauniita lumivalkeita kukkia huojui rantamilla. Niiden hohtavan puhtaat terät lumosivat Laurin, ettei hän enää muuta nähnytkään.

-- Hyvien lasten sydämessä kasvaa tuo kukka, selitti tonttu. Ja sitten se antoi yhden niistä Laurille kehoittaen häntä hoitamaan sitä hyvin.

-- Kiitoksia paljon, ennätti Lauri sanoa, mutta samassa hän huomasi olevansa omassa sängyssään. Hän haki kukkaa, mutta sitäpä ei löytynytkään. Mutta Lauri ei ollutkaan tyhmä; hän hoksasi paikalla, että kukka kasvoi hänen sydämessään. Sinne tonttu oli tahtonut sen juurruttaa.

Siitä alkaen Lauri koetti olla kiltti äidille ja entistä ahkerampi koulussa. Ja tontulle antamansa lupauksen hän piti, ei koskaan kuultu hänen valittavan suksiensa huonoutta.

Kesäyö metsäniityllä.

Korkealla metsäisellä niemellä pitkän kapean lahden kupeella oli Hilkan ja Annikin koti. Se oli pieni punaiseksi maalattu talo, joka valkeine nurkkineen ja akkunalautoineen tuuheiden koivujen keskeltä kuvastui lahden kuulakkaan kalvoon.

Oli heinäkuu ja heinänteko parhaillaan. Kodin ympäriltä ja pellon pientareilta oli heinä jo korjattu. Siinä työssä olivat Hilkka ja Annikki mukana.

Tänä aamuna oli taivas heleänsininen, ja päivä paistoi täydeltä terältä. Hilkka ja Annikki olivat nousseet jo aikaisin, sillä tänään lähti talonväki kaukaniitylle heinään. Tyttöset saivat kahdenkesken jäädä talonvartijoiksi iltaan asti.

"Kuules, Annikki" sanoi Hilkka, joka aina oli kekseliäs, "miksi nököttelemme tässä päiväkauden tuvan portailla. Lähdetään mesimarjoja poimimaan. Se on toista!"

"Voimmehan mennä vähän", sanoi Annikki.

"Vähän!" nauroi Hilkka. "Kuinka hullunkurisen vanha pikku mummo sinä oletkaan, Annikki! Ei! Kipposia kapposia, tuohiset täyteen! Kas noin!" Ja samassa kiitivät tuohiset ylös taivasta kohden.

"No, pikku mummo, näetkös nyt!" Ja tuskin ennätti Annikki rantaan, niin jo oli Hilkka työntänyt venheen vesille. "Joudu nyt Annikki", kiirehti hän, ja samassa hän oli jo airoissa.

Kuinka kirkas ja tyyni se lahden pinta olikaan! Aivan kuin kuvastin, johon rannan solakat koivut ja taivaan lempeä sini kuvastuivat. Ja niin keveästi liukuu siinä venhe pysähtyen vastaisen rannan valkeaan hiedikkoon!

Tytöt hyppäsivät rantaan, ja vetivät venheen maalle. Vähän matkan päässä siitä oli aho, jossa he usein olivat olleet marjassa isän ja äidin kanssa. Sillä laajalla aholla oli paljon mesimarjoja harvan korkean heinikon seassa. Kyllä olikin iloista käyskellä siellä poimimassa noita suuria tuoksuvia marjoja, jotka hymyillen vilkkuivat lapsille sieltä mättäiden siimeksestä. Ja ylhäällä puissa visertelivät linnut, ja valkeat perhot lentelivät sinisten kellokukkain ympärillä, ja sirkat soittelivat heinikossa. Jutellen ja marjoja poimien kului lasten aika ja he joutuivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Viimein, kun heitä alkoi väsyttää, rupesivat he ajattelemaan kotiin paluuta. Mutta minnepäin oli lähdettävä. He olivat kierrelleet siellä täällä, ja aho oli laaja ja metsän ympäröimä joka suunnalta. Hilkka muisti heidän tulleen tuolta suunnalta, Annikki tältä. Hetken arveltuaan päättivät he lähteä metsään suunnaten askeleensa sinne päin, missä luulivat kotilahden olevan. Mutta metsä vain tiheni, eikä vilahdustakaan näkynyt kotilahdesta.

Sinne tänne harhailivat lapset väsyneinä ja hiukan peloissaankin. Ilta alkoi jo hämärtyä, eikä metsä enää ollut läheskään niin iloinen kuin päivällä. Aurinko oli jo mennyt mailleen, ja kukkaset sulkeneet kupunsa. Linnut jo nukkuivat pesissään. Korkean kuusen latvassa vain lauloi yörastas monisävelistä yölauluaan. Metsä humisi suruisasti, himmeät varjot hiipivät puiden juurilla.

"Sisko kulta, olen niin väsynyt, etten enää jaksa kävellä", valitti Hilkka, ja suuret kyyneleet kiilsivät hänen muutoin niin iloisissa silmissään.

"Elä itke, Hilkka", lohdutteli Annikki, joka oli tyynempi ja kestävämpi. "Katsohan, tuossa on edessämme niitty ja lato, jossa voimme levätä, ja minulla on taskussani leipäpala meille kummallekin. Arvelin kotoa lähteissämme, että metsässä tulee nälkä."

Hilkka kuivasi kyyneleensä, ja nyt laskeutuivat tytöt metsärinnettä alas laaksoon, jonka pohjassa kaunis niitty latoineen uinui. Ladon ovi oli auki, ja se oli täynnä heiniä. Olipa onni, että Annikilla oli leipää taskussaan, sillä kovin nälkäisinä olisivat nuo pienet marjamiehet muuten saaneet käydä levolle. Löysivätpä he lähteenkin, josta saivat vettä juodakseen. Sitten laskeutuivat he levolle kuiville heinille ladossa aikoen aamun sarastaessa lähteä etsimään kotia. Mutta väsyneitä kun olivat, alkoivat heidän silmänsä pian painua umpeen. --

-- Yö oli tullut. Yhä pitempinä hiipivät varjot niityllä. Synkkänä ja hiljaisena seisoi metsä. Kuusikkoryhmän tummien lehvien lomista kohosi taivaanrannalta hopeisena kuun kehrä. Se valoi vienoa valoaan yli hämärän niityn, jossa tuhannet kastehelmet heinikossa ja kukkasilla kimmelsivät. Mutta uinuvan salon syvyydessä alkoi hiljaa kuulua kaukainen soitto. Se läheni yhä, se muuttui heläjäväksi lauluksi:

"Kun kuutamon loisteessa kultaisen kesähämyinen ilta hohtaa, yli kastehelmien, kukkasten tie metsänneitojen johtaa, sinilaine kuu lahdella uinahtaa, yön sylissä nukkuu metsä ja maa, me kuljemme niitylle seppelepäin ja hunnuin huiskivin laulamme näin:

"Elo kaunis on metsän tyttösten, se kuluu tanssien laulellen! Ja huolia vailla ain' metsissä, mailla soi laulumme nousuhun auringon, Kesä kirkas se Pohjolan on!"

Koko niitty oli kuin muuttunut. Se välkkyi ja säteili. Hiljaisina, vakaina kuin ihmeellisissä unelmissa, seisoivat synkät kuuset sen ympärillä. Ja niiden yllä kaartui korkeana taivas, jonka sinessä kesäyön vaaleat tähdet syttyivät. Mutta keskellä niittyä karkeloivat suuressa piirissä metsän sinipiiat. Heillä oli vienot vaaleat kasvot ja syvät ihmeelliset silmät. Ilmassa liehuivat heidän sinertävät huntunsa ja välkkyvät kultakutrit, joita kukkaseppele kaunisti, valuivat harteille. Kirkkaana helkkyi heidän laulunsa, ja kepeänä keinui tanssi yli kukkasten ja kastehelmien.

Silloin sinipiikojen kuningatar erosi tanssivista siskoistaan ja astui hiljaa latoon, jossa lapset nukkuivat. Hän seisoi ovella heitä katsellen. Valkeana ja ihanana hän siinä seisoi, pitkät hiukset vyötäisille valuen ja päässä säteilevä kruunu kuin suurista kastepisaroista. Syvin, viisain silmin hän lapsia katseli ja sitten hiljaa suuteli pois kyyneleet jotka vielä välkkyivät heidän tummissa silmäripsissään.

"Oletteko suruissanne, pienet ihmislapset?" virkkoi hän sointuvalla äänellä. "Tulkaa kanssani metsän sinipiikojen karkeloon! Siellä haihtuvat kaikki huolet."

Ja hän katsoi lapsiin niin kauniisti suurilla ihmeellisillä silmillään, ja ojensi heille hennot kätensä. Ja kohta olivat Hilkka ja Annikki siellä keskellä sinipiikojen piiriä laulaen kirkkain äänin heidän lauluaan ja liidellen keveinä keijukaisina yli uinuvan kukkaskentän.

Mutta lyhyt on Pohjolan kesäinen yö. Taivas alkoi jo ruskossa punertaa, ja pian pujahti nousevan päivän ensimäinen kultasade metsän latvojen välistä niitylle. Sinipiikojen kuningatar viittasi siskoilleen. Laulu hiljeni, tanssi taukosi ja pian olivat he kadonneet metsän siimekseen.

Kultaisena kohosi aurinko metsän rajasta. Kukkaset heräsivät hymyillen unestaan, ja linnut virittivät aamulaulunsa. Ladossa nukkuivat vielä Hilkka ja Annikki punaposkisina ja hymy huulilla.

Sellaisina löysivät heidät isä ja äiti, jotka olivat koko yön harhailleet metsässä heitä etsien.

Satutyttö.

Kevät leikki pilvettömällä, sinisellä taivaalla, sinkosi sieltä kultaisina säteinä, jotka karkeloivat valkorunkoisten koivujen untuvaisilla pihkalehdillä ja värähtelivät järven kirkkaassa pinnassa. Kaikkialla oli nuoruutta ja iloa.

Muori talonpoika vain, joka kirves olalla kulki metsässä, ei tästä mitään huomannut, vaan oli hyvin nyrpeillään. Äitimuori oli sanonut, että hän muka olisi jo kyllin vanha emäntää ottamaan. Niinpä kyllä! Mutta mistä sen ottaa? -- Ja hän asteli yhä vihaisempana, kunnes äkkiä pysähtyi.

Hän oli tullut niitylle, missä kimalteli suonsilmiä, ja ympäri niityn ja suonsilmien oli rentukoita. Ne loistivat niin heleänkeltaisina, aivan kuin kultaa olisi kylvetty... No, rentukoista hän ei niinkään välittänyt -- mutta jotain muuta näki hän myöskin, näki tytön, jolla oli rentukkaseppele päässä ja joka hyppeli niin keveästi, että pienet paljaat jalat tuskin koskivatkaan maahan.

"Onpas siinä! Tanssia keskellä kiireistä päivää!" Ja talonpoika hyppäsi yli suonsilmäin ja sai kiinni liehuvista kiharoista. Silloin tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. Mutta sekös ärsytti talonpoikaa. Niissä silmissä oli kokonainen maailma päivänsäteitä. Ja päivänpaiste häntä nyt kerrassaan kiukutti. Hän tempasi rentukat tytön kiharoilta ja viskasi ne suonsilmään.

"Nyt sinä tulet meille emännäksi!" sanoi hän, "näkyipä sulla olevan notkea selkä!"

Ja hän vei tytön taloonsa!

Mutta seuraavana aamuna oli tyttö poissa. Koivikosta talonpoika hänet vihdoin tapasi. Siellä hän istui rentukkaseppeleineen lähteen reunalla ja huljutteli jalkojaan kirkkaassa vedessä.

"Kotia, laiskuri!"

"Enkä tule!" tyttö sanoi, "kuinka minä semmoisessa paikassa viihdyn, jossa on niin likaista ja pimeää ja jossa sinä ja äitisi alituiseen riitelette!"

Talonpoika aikoi ankaraksi ruveta. Mutta silloin ratsasti siitä ohi kuninkaanpoika, jolla oli kruunu päässä ja samettiviitta hartioilla ja sata ratsastajaa henkivartijoina.

"Kuule, sinä kaunis tyttö", huusi hän. "Kultakruunu sopii sinulle paremmin kuin nuo vaivaiset kukat. Sinustapa tulee minun kuningattareni!"

Ja hän käski nostaa tytön eteensä satulaan. Silloin tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. Ja hänen katsoessaan oli taas kokonainen maailma päivänpaistetta. Mutta kuninkaanpoika iski vihaisesti kannuksensa hevosensa kylkiin -- sillä hän ei pitänyt muusta loisteesta kuin kultaisen kruunun -- ja niin kiidettiin linnaan. Ja tytöstä tuli kuningatar.

Mutta yöllä oli tyttö poissa. Ja vaikka häntä etsittiin läpi uhkean kaupungin, niin löytymättä hän pysyi.

Vaan jos he olisivat osanneet etsiä häntä kaukaisesta salosta, missä vuoret sulivat taivaan sineen, olisivat he löytäneet hänet; Siellä hän istui korkean hongan alla, jonka latvassa laulurastas helkytteli sillä nyt oli keskiyö. Kevätkuutamo heitti hohtavan hämärän metsään, ja kaikki näytti pehmoiselta kuin sametti, yksinpä pistelevät katajatkin. Tytön päässä oli taaskin rentukkaseppele. Ja laulurastas korkeassa hongassa lauloi:

"Miksi vaihdoit kruunun ja kullan kukkihin kostean mullan?"

"Kuinka minä olisin siellä voinut olla, missä ihmiset vain kultaa kumarsivat eivätkä iloinneet Jumalan kirkkaasta päivänpaisteesta!"

"Se on totta, se on totta!" helskytti laulurastas, ja koko korpi kaikui, helisi ja soi.

Tuli sieltä metsän kätköstä repaleinen poika, hiljaa asteli ja kuunteli, katseli ihastuneena. Sitten otti hän huilun, jota hän kantoi mukanaan, ja alkoi soittaa. Rastas vaikeni, kuutamo kuunteli, ja metsä oli hiljaa, hiljaa.

Silloin nousi tyttö. Ja kuutamo leikitteli rentukkaseppeleellä, ja silmistä loisti kuin tuhat päivää.

"Kukas sinä olet?" sanoi hän pojalle.

Mutta poika oli lopettanut soittonsa ja itki.

"Onnen Pekaksihan ne sanovat" --

"Vai Onnen Pekka! Etpä sinä onnelliselta näytä!"

"Kas, kun en minä ole vielä onneani löytänyt!"

"Vai niin!" sanoi tyttö. "Vähäpä sinä sitten huomaat. Onni on ihan nenäsi edessä!"

"En minä sinua ymmärrä!" sanoi poika.

"Etkö?" sanoi tyttö. Ja yhä hänen silmissään säteili päivä ja rentukat loistivat.

"Kyllä sinulla on sellaiset silmät, että tulee hyvä olla, kun niihin katsoo", poika virkkoi, "eikä ole kuninkaallakaan kauniimpaa kruunua kuin sinun kukkaseppeleesi!"

"No, sittepä minä tulenkin mukaasi!" tyttö sanoi.

"Äläpäs!" sanoi poika. "Mitäs minä sinulla tekisin! Näes, minä olen köyhä. Ei minulla ole muuta rikkautta kuin Jumalan kaunis luonto ja huiluni ja mökkipahanen tuolla salojärven rannassa."

"Sepä hauskaa! Minä tulen siihen mökkiin emännäksi!"

"Ei sellaiseen mökkiin sovi emäntää ottaa. Se on niin matala, siinä on turvekatto, ja ikkunalasi on vanhuuttaan vihreä."

Tyttö vain nyökäytti päätään. Ja he läksivät yhtenä astumaan.

"Tässä tämä nyt on. Mutta olet sinä liian hyvännäköinen tässä asumaan", poika sanoi, avatessaan mökkinsä ovea.

Mutta hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä. Sillä kun tyttö astui kynnyksen yli, avartui matala mökki kuninkaan saliksi, ja vihertynyt lasi loisti kirkkaana kuin päivä.

"Kuka sinä oikein olet?" kysyi onnellinen Onnen Pekka.

"Minähän olen Satutyttö!" tyttö vastasi.

_Annikki Virvatuli_.

Tarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä.

Kaisu-Liinulla oli mökki, poika ja porsas. Mökin nimi oli Kujanpää, poika oli Viljo ja porsasta sanottiin Nökö-nössiksi.

Eräänä juhannuksena, kun luonto uhkui kauneimmillaan ja lintujen sävelet soivat taukoamatta taivaalla, juoksi porsas metsään, eksyi sinne, eikä sitä löytynyt vaikka Kaisu-Liisu etsi koko päivän. Mihin kumman sokkeloon lie Nökö-nössi joutunutkin! -- Murheisella mielellä palasi Kaisu-Liisu illan suussa kotiin, lämmitti saunan ja paistoi tuvan uunissa juhannusjuustonsa. Mutta eihän siinä oikeata juhannustunnelmaa sittenkään syntynyt, vaikka porstuan ovella seisoi kaksi koivun närettä ja tuvan nurkat olivat täpösen täynnään kukkivia tuomen oksia... sillä, Nökö-nössihän oli kateissa.

Viljo ei ollut mikään hyvä poika, kaukana siitä, monet kepposet oli hän tehnyt naapureille, kylän kissoille ja koirille, vieläpä omalle Nökö-nössillekin, Mutta kun hän nyt näki äitikullan surullisena ja tiesi hänen alati ajattelevan kadonnutta porsasta, heräsi hänen mielessään reipas tuuma, joka oli toteutettava heti paikalla. Hänkin tahtoi lähteä possua etsimään.

"Et sinä, poika rukka, saa lähteä yön selkään", kielsi äiti, "eksyt vielä itsekin sinne..."

"En minä eksy --, en vaikka! Olenhan käynyt yksinäni jo Tervalammilla asti... eikä se Nökö-nössi toki sen etemmäksi ole jaksanut pienillä sorkillaan kulkea. Kyllä minä joudun takaisin ennenkun aurinko laskee." Ja niin se Viljo sitten läksi.

Valkeana välkähtelivät vasta aitan orrelta otetun paidan hihat ja uuden uutukaiset siniaivina housut lepattivat somasti säärien ympärillä, kun hän livisti metsäpolkua ylös vuorelle. Polun kahden puolen kasvoi kärrihkämäntyjä ja kanervia ja siellä täällä seisoi ikivanha kivenmöhkäle, siro, vaaleanharmaa sammal myssy päässä. Voi kuinka vanhoja ja viisaita ne mahtoivat ollakaan! Mutta kysypäs niiltä Nökö-nössiä, eivät ne päätänsäkään kääntäneet, katsoivat vain äänettöminä eteensä, niinkuin eivät mitään tietäisi tämän maailman asioista...

Vuoren takana välkähteli pieni lampi, ja sen rannalla kävi havuneulojen peittämä polku kapeammaksi, peittyen vähänväliä korkeiden sananjalkojen sekaan. Entäpäs Nökö-nössi nukkuikin niiden alla virkeällä mustikanvarsivuoteella?

"Sik, sik sik siikaa! Pos, pos, pos poossua!" huuteli Viljo, mutta vastausta ei kuulunut.

Yhä syvemmälle metsään painautui poika, yhä kapeammaksi kutistui polku; puiden ja kukkien suloinen tuoksu leijui tenhoten ympärillä ja käen kukunta loi turvallisen tunteen rintaan. Ei ikinä uskonut hän metsässä näin ihanaa olevan!

Mäeltä mäelle kulki tie, ja mitä kauemmas se juoksi, sitä salaperäisemmäksi muuttuivat tien vierustat. Kuinkahan kaukana mahtoi kotimökki nyt ollakaan! Sitä ajatusta säikähtäen seisahtui Viljo hämmästyneenä pienelle kummulle, jonka vieritse virtasi pienoinen ruohorantainen joki. Jos vaikka eksyisi... eikä löytäisi kotiin koko yönä... ja voi voi silloin äiti rukankin surua! Viljoa alkoi jo itkettää, niin pahalta tuntui turvaton ajatus kaukana metsän kainalossa.

Mutta siinä samassa, ennenkun ensimäiset kyynelkarpalot ehtivät puoliväliin poskia, huomasi hän pienen, soman tytön hyppelevän edessään puiden välissä, ja riemu ja rohkeus syöksähtivät sydämeen uudestaan, Ketterästi kuin orava juoksi hän tyttöä kohti huudellen: "Hohoi, odotappas vähäsen!" Mutta tyttöä oli mahdoton saavuttaa. Se puikkelehti kuin tuulen lennättämä lastunen puulta puulle ja sen pitkät hiukset liehuivat niinkuin nuoren viidakon varvut.

Viljoa jo suututti, -- olihan hän ennen tytöt kilpajuoksussa voittanut... mikä kumman nopsajalka se täällä metsässä puikkelehti -- --

Viimein seisahtui tyttönen koivikkoon joen rannalle ja istua kiepsautti kaatuneen puun rungolle. Ja voi ihmettä! Kun tarkemmin katsoi ja yhteen kohti tähystämään jäi, näki siinä joukkoa enemmänkin. Oli siinä suuria ja pieniä olennoita, oli tyttöjä ja poikia, oli uljaita, komearyhtisiä nuorukaisia ja suloisen suloisia nauravia neitoja. Mahtoivat olla oikeata metsän väkeä! -- Viljo unhotti porsaan, kotimökin ja äidin -- unhottipa aivan oman itsensäkin katsellessaan sitä komeutta ja liikettä, mikä joen rannalla, koivujen alla välkehti.

Joukon johtaja oli päätään pitempi muita, se muistutti suuresti vuorella kasvavaa uljasrunkoista honkaa. Ja aivan oikein; tälläkin oli ruskea, hileinen puku ja hartioilla lyhyt, tummanvihreä vaippa, jonka reunoja somistivat täyteläiset, hopeanharmaat kävyt. Päässään sillä oli kevyt kaarnahattu ja siinä pari pitkää, huojuvaa vastakasvanutta männyn kerkkää. Niin että komea se oli!

Hänen rinnallaan seisoi solakka neitonen, joka Viljon mielestä oli aivan kotipihalla kasvavan koivun näköinen. Läpikuultavan hieno ja keväisen vihreä oli neitosen pitkä, poimukas leninki ja sen helman alta pilkisti hienon hieno valkoinen silkkikenkä. Ja kuinka pitkät, kauniit hiukset sillä olikaan, -- laskeutuvan auringon hohteessa näyttivät ne hienoilta, väräjäviltä kultasäikeiltä! Ruskeista urvuista kierretty seppele piti niitä koossa, estäen ohimoille valumasta.

Iloinen puheen hälinä kuului metsänväen joukosta ja jokaisella niistä näytti olevan paljon sanomista toisilleen. Mutta siinä hetkessä, kun joukon johtaja heilautti sauvaansa, syntyi syvä hiljaisuus, ja Viljo kuuli hänen puhuvan aivan ihmisten kielellä.

"Nyt on jälleen juhannusilta", sanoi se "ja lehtipuiden pyynnöstä olemme me tulleet neuvottelemaan, miten voimme suojella itseämme ihmisiä vastaan, kun he kaatelevat meitä juhannuspuikseen."