Part 3

"Hänen Majesteettiinsa jalosukuinen koira", alkoi hovimarsalkka, "lihava, tanakka, pystykorvainen, lyhytkuonoinen, kultainen side kaulassa, nimeltään Moppe..."

"Herra marsalkka", tiuskasi keisari, "se on hovisalaisuus, jota ei saa julistaa maailmalle. Ja eihän tässä kurjassa kaupungissa ole kirjapainoa... Te, pormestari, toimitatte niin, että minun koirani löytyy ja tuotte sitten minulle pääkaupunkiin. Muuten minun pitää valvoa, että tämä kaupunki saa pormestarin, joka osaa pitää parempaa järjestystä."

Niin sanoen keisari jätti pormestarin talon, meni vaunuilleen, nousi niihin ja ajoi kaupungin läpi kuulematta pormestarin puhetta ja eläköönhuutoja. Kaupungin väki oli hämmästyksissään. Ja sitten kaikki pormestarin kehoituksesta lähtivät Moppea etsimään. --

Moppe oli sillävälin juossut metsiä. Se oli aina tuntevinaan potkuja ja kuulevinaan kirkumista. Maatessaan palatsin silkkisohvilla ja syödessään sokerikakkuja keisarin kädestä, ei se olisi koskaan uskonut, että se voi kuolematta näin juosta. Se näki pienen torpan metsässä ja aikoi poiketa sinne, mutta siellä oli suuri Musti, joka hampaitaan irvistäen karkasi hänen kimppuunsa. Moppe kiiti eräälle kalliolle, jonka alapuolella virtasi laaja joki. Musti hyökkäsi jälestä, ja Moppe putosi kalliolta alas jokeen. Säikähdys ja suuri loiskaus. Mutta Mopen paksu rasvakerros kannatti sitä veden päällä. Ja niin meni se virran mukana kauas toiselle rannalle.

Siellä puisteli Moppe veden karvoistaan. Sillä tuntui olevan kova nälkä. Se huomasi kaukaa paimenen, jolla oli koira muassa ja koiralla oli hampaissa kimpale mustaa leipää. Moppe lähestyi. Leipä tuntui siitä nyt makeammalta kuin keisarin sokerikakku. Ystävällinen paimenkoira jätti kernaasti leivän Mopelle. Mutta paimen tuli, otti maksuksi Mopen kultaisen kaulanauhan ja ajoi harhailevan elukan taas metsään, josta eräs kaupungin mies vihdoinkin löysi keisarin koiran.

Kaupungissa heräsi suuri riemu. Pormestarin kotona pidettiin suuret pidot, johon kaikki kaupungin rouvat kutsuttiin. Ja että Mopella olisi hauska, kutsuttiin kesteihin myöskin kaikki kaupungin koirat.

Seuraavana päivänä lähtee pormestari saattamaan Moppea pääkaupunkiin. Moppe pannaan laatikkoon ja laatikko nostetaan rattaille. Ajaessa pormestari pistää sinne tuon tuostakin sokerikakkuja.

Perille tultua ilmotetaan asia ensiksi hovimarsalkalle. Hovimarsalkka rientää hymyillen ja kumarrellen keisarin luo. Keisari astuu palatsin komeimpaan saliin, johon pormestari kantaa Mopen. Mutta kun Moppe siellä lasketaan maahan, kaatuu hän kuoliaana Majesteetin jalkain juureen.

Hovin viisain eläinlääkäri noudetaan mitä kiireimmin. Hän ei voi sanoa, kuoliko Moppe huonon ruu'an vaiko liiallisen rasituksen vuoksi.

"Sinä olet häntä tyhmästi syöttänyt", sanoi keisari pormestarille, "ja siksi saat täältä mennä, saamatta vettäkään kielellesi."

Pormestari läksi varmana siitä, ett'ei hän koskaan ministeriksi pääse.

Sitten etsittiin valtakunnasta keisarille toista samanlaista Moppea, mutta ei löydetty mistään.

Kuolleen Mopen nahka täytettiin korkilla ja kuivilla tappuroilla. Ja sellaisena se pantiin istumaan keisarin kesälinnan marmoripöydälle. Se näyttää samanlaiselta kuin siellä vaunun takaistuimellakin istuessaan.

Mutta se ei enää hyppää kenenkään paksumahaisen pormestarin virkalakkia tavottamaan.

Matka Onnelaan.

Lukuvuosi oli kulunut onnellisesti loppuun. Tuhannet suunnitelmat risteilivät lasten aivoissa, kun he nousivat kuuntelemaan johtajan jäähyväispuhetta. Jokainen tiesi, että nyt oli kysymyksessä paljon puhuttu "Onnelan virkistysstipendi", jonka eräs vanha lämminsydäminen puutarhuri oli koululle lahjottanut. Kaikki olivat yhtenä korvana. Tavanmukaisten kevättervehdysten, neuvojen ja varoitusten jälkeen se vihdoinkin laukesi:

"Tänään on minulla ilo", puhui johtaja, "ensi kerran julistaa opettajakunnan päätös Onnelan kesävirkistyksestä. Jos te, rakkaat oppilaat, hyväksyisitte tämän vaalin yhtä yksimielisesti kuin opettajakunta on sen tehnyt, niin voisimme olla tyytyväisiä. Vapaan kesävirkistyksen ovat tällä kertaa saaneet toverukset Heikki Helmikylä ja Kalle Kankainen."

"Ah!" kuului äänekkäänä humauksena yli salin. Mutta johtaja jatkoi:

"Vaaliansa on opettajakunta perustellut sillä, että Heikin äidillä on täysi työ hankkiessaan ruokaa viiteen pieneen suuhun, vaikka hän peseekin pyykkiä aamusta iltaan, ja että Kallen vanhemmat ovat kuolleet. Sitäpaitsi Heikki ei ole koskaan ollut niityllä eikä järvellä, ei suuressa, ihanassa metsässä, ja Kalle raukka ei ole astunut jalkaansa ulkopuolelle tämän kivisen kaupungin. Sen lisäksi on Tohtori-Setä vakuuttanut, että maalle pääsy on molemmille aivan välttämätöntä. -- Hyväksyttekö?"

"Hyvä, hyvä!" huusivat lapset, ja kaikkien katseet suuntautuivat noihin kahteen onnelliseen, jatka kuluneissa puvuissaan seisoivat luokkansa riveissä.

"Ja te", jatkoi johtaja, "jotka nyt olette saaneet vanhan miehen rakastettavan lahjan, näyttäkää, että olette hänen tarkotuksensa oikein ymmärtäneet. Me taasen, jotka emme pääse mukaan, pidämme hauskaa omissa oloissamme ja odotamme uutta kevättä, joka varmasti tuo saman onnen joillekin meistä."

Lapset pyrähtivät kuin lintuset ihanan kesän iloisiin leikkeihin. Heidän mentyään piirsi vahtimestarin yhdeksänvuotias Kerttu juhlasalin isolle taululle: Kesä on tullut.

Seuraavana aamuna istuivat jo Heikki ja Kalle pitkässä, kauas sisämaahan kiitävässä junassa. Vasta iltapuolella, kun aurinko keikkui jo koivujen latvoilla, ilmotti ystävällinen konduktööri, että nyt tullaan sinne, mistä Onnelaan mennään. Ketterästi koppasivat pojat nyyttinsä hyllyltä ja menivät vaunun sillalle. Tuokion kuluttua juna pysähtyi, ja he astuivat pienelle sydänmaan asemalle.

"Mitenkä me nyt tästä osataan?" hätäili Kalle.

"Älähän huoli", virkkoi Heikki rohkeasti ja meni asemamiehen luo kysymään tietä.

"Jaa -- tuota -- sinne on vähän vaikea neuvoa. Sinne ei mennä tietä myöten", selitti mies korvallistaan kynsien.

"Mutta voittehan sanoa edes, minne päin on lähdettävä", tiukkasi Heikki.

"Jos osaisitte linnuntietä tuota aurinkoa kohti, niin ehkä perille tulisitte."

"Ainako vain suoraan?"

"Ihan kuin pyssystä."

"No sopiihan tuota koettaa -- kiitoksia vain!" Pojat lähtivät osotettuun suuntaan.

"Kun ne pojat eivät vain kiertäisi jäniksen rinkiä", hymähteli asemamies itsekseen.

Mutta vihellellen astuivat pojat auringon suuntaan. Punertavan unisena paistoi se heidän silmiinsä, niin että kuusten naavaiset oksat olivat harmaata hopeata ja petäjien kaarnaiset kyljet kirkasta kultaa.

"Kun emme vain eksyisi", sanoi Kalle.

"Onhan meillä aurinko", lohdutteli Heikki.

"Mutta se laskee."

"Aamulla nousee se uudestaan. Mutta miltähän tuntuisi, jos huutaisimme? -- Ho-hooi!"

Kiven takaa ponnahti poika, samanikäinen kuin hekin, vaikka tuiki toisellaisissa tamineissa. Hetkisen katselivat pojat hämmästyneinä toisiaan.

"Iltaa! Etkö neuvoisi meille tietä Onnelaan?" sanoi Heikki rohkaisten itsensä.

"Te olette luullakseni kaupunkilaisia."

"Niin olemme. Nimeni on Heikki, ja tämä on ystäväni Kalle."

"Hm -- vai niin -- olen ollut hiukan huonoissa väleissä kaupunkilaisten kanssa. Ne ovat maalla niin tyhmän ylpeitä, -- mutta ehkä te olette toista maata... Minä lähden oppaaksenne! Olen Nyyrikki -- kättä päälle!"

"Onko sinne vielä pitkältäkin?" uteli Kalle.

"Nyt se vasta matka alkaakin. -- Mutta mitä mä näen: tehän olette vielä kaupunkilaishepenissä! Ei -- virsussa täällä vipsutellaan, rolitimissa rapsutellaan. Odottakaapas hiukan!" sanoi Nyyrikki ja pyyhälsi tummaan kuusikkoon.

"Sepä lystikäs poika!" kehasi Heikki.

"Kun ei vain kujeilisi kanssamme", epäili Kalle.

Mutta Nyyrikki oli siinä silmänräpäyksessä jälleen heidän luonaan.

"Kas niin. Nyt sukkelasti herraus metsään. Ensin selin aurinkoon -- sitten tämä mekko ylle, kun minä sanon hep --! sitten pyöräys ympäri -- ja tämä lakki päähän, kun sanon toisen kerran: hep! -- taasen pyöräys -- ja virsut jalkaan -- kas näin! --, kun sanon kolmannen kerran: hep!"

"Mitä merkitsee tuo hep?" kysyi Kalle pelokkaana.

"Älä sinä huoli siitä, tee kuten käsken", sanoi Nyyrikki ja luki harvakseen: "hep! -- hep! -- hep!"

"Ah!" huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.

"So so, ei mitään ilveilyjä! Nyt eteenpäin!" komensi Nyyrikki,

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun he saapuivat suurelle pihalle, jota vankat rakennukset ympäröivät.

"Nyt olemme Karhulassa", ilmotti Nyyrikki.

Talon vanha naispalvelija Löntys kehotti heitä astumaan pirttiin. Pojat seurasivat kehotusta, mutta eivät tavanneet sen enemmän Ukko kuin Akka Karhuakaan kotona. Yksin vanha miespalvelija Köntys loikoili kauheissa hammastuskissa uunilla. Hän sai sentään kerrotuksi, että talon ainoa poika, Tummaturkki, oli hävinnyt jäljettömiin ja että Ukko ja Akka olivat siitä saakka kuin mielipuolet erämaita kiertäneet.

"Ettekö osaa edes arvella, mihin Tummaturkki on joutunut?" kysyi Nyyrikki osaaottavasti.

"Kyllä paljonkin -- olemmehan jo monen sukupolven ajan olleet ilmivihassa onnelaisten kanssa", sanoi Köntys alakuloisesti.

Heikki oli vähällä sanoa jotain varomatonta, mutta Nyyrikki tuuppasi häntä ajoissa kylkeen ja virkkoi:

"Kelpo naapureita."

"Niin ovat. Peltomme ja asuma-alani he ovat anastaneet ja nyt vainoavat meitä viimeiseen vereen saakka!"

Vanhuksen silmät salamoivat ja hänen äänessään värisi vanha perintöviha.

Mutta vähitellen solui puhe toisille tolille ja illallista syötäessä oli mieliala jo melkein iloinen.

"Syökää pojat!" kehotteli Köntys ja katseli vesi kielellä, miten vieraat pistelivät hänen mieliherkkujaan: muurahaisenmunapiirakkaa ja häränhäntälientä.

Syötyänsä menivät toverukset aitan luhtiin nukkumaan. Mutta jo aamulla aikaiseen heräsivät he kummalliseen kuhinaan ja kukerrukseen, joka tuntui täyttävän koko äärettömän salon. Reippaasti laskeutuivat he alas pihalle. Aurinko kiipeili vielä metsän rannalla, kun he jo jättivät nukkuvan talon ja lähtivät eteenpäin, "Nyt ne hunajakahvit jäivät", sanoi Nyyrikki. Mutta toiset eivät kiinnittäneet siihen ollenkaan huomiotaan, sillä nuoren Tummaturkin onneton kohtalo alkoi kiertää heidän aivoissaan. Köntyksen puhetta onnelaisista he eivät ottaneet uskoakseen. Siinä täytyi olla joku erehdys.

Käveltyään jonkun matkaa he tapasivat pahanpäiväisen talorähjän. He aikoivat poiketa siihen sisälle saadaksensa jotakin juotavaa, mutta huomattuaan, että talon likaiset kakarat olivat ikkunassa irvistelemässä, he kääntyivät takaisin.

"Kylläpä oli ilkeitä lapsia!" ihmetteli Kalle.

"Sellaisia ne ovat Sutelan penskat aina olleet", sanoi Nyyrikki naurahtaen.

Vähitellen alkoivat maat tulla alavammiksi, maisemat surullisemiksi. Nyyrikki ilmotti, että ne olivat jo Kurkelan ulkoniittyjä. Pian seisoivat he laajan lakeuden laidassa, jommoista kaupungin pojat eivät koskaan ennen olleet nähneet.

"Nyt virsut kainaloon ja housut makkaraksi", komensi Nyyrikki, "tässä alkaa toinen tanssi!"

Pojat tekivät kuten neuvottiin. Ja hetken päästä oli juoksu-hyppy täydessä käynnissä.

"Hei, tämäpä on hauskaa!" huusi Heikki ihastuneena.

Mutta Kallen lyhyet sääret eivät kestäneetkään moista kurssia. Hän päästi yht'äkkiä kimakan huudon, ja kun toverit kääntyivät katsomaan, näkivät he hänen pulikoivan suonsilmässä. Märkänä ja mutaisena aina korviin saakka kiskoivat he hänet kuiville. Ja pienen siistimisen jälkeen oli Kalle mies niinkuin toisetkin, joskin hieman varovaisempi.

Aikansa juostuaan pojat tulivat jonkunlaisen saaren rantaan. Siellä oli koko Kurkelan herrasväki tulijoita vastassa, sillä kesänaikana ei kukaan kulkenut Kurkelan kautta. Siinä oli kunnianarvoisa herra Kurki pitkine letkupiippuineen, oli puolitusinaa rillinokkaisia Kurki-tätejä, kevytkenkäinen ja veikistelevä Kurki-neiti Heippana, sekä monta muuta perheen mies- ja naispuolista sukulaista.

Rouva Kurki seisoi verannalla huitoen nenäliinallaan. Kun seurueet olivat tutustuneet, sanoi herra Kurki:

"Mammalla taitaa olla aamiainen pöydässä -- tehkää hyvin!"

Herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja kohta istuivat ystävämme Kurkelan herraskaisessa pöydässä yhdessä talon väen kanssa. Oli siinä ruokaa senkin seitsemätä lajia, niin arkipäivä kuin olikin: kämmenjuuripyreetä, onkimatomakkaroita, sammakonkaviaaria ja muita herkkuja, joiden nimistä pojilla ei ollut aavistustakaan. Ja rouva Kurki pyyteli vielä talon puolesta anteeksi, että räätit olivat ylivuotisia!

"Ei mitään valittamista", tuumi Heikki ottaessaan kolmatta lautasellista mitä hienointa karpalokiisseliä.

Syötyään he tarinoivat vielä hetkisen herrasväen kanssa, kunnes Nyyrikki iski Heikille silmää ja he nousivat kiittämään ja hyvästelemään.

"Muistakaa vain poiketa syksyllä tänne!" huusi rouva Kurki vielä heidän jälkeensä.

"Kyllä tullaan!" kirkasivat pojat täysin keuhkoin ja heiluttivat lakkejaan.

Hyppyjuoksu onnistui mainiosti. Kallekin käytteli koipiaan entistä ehommin, joten Heikin varotus -- pidä vaari! -- oli tuiki tarpeeton. Kuivalle maalle päästyään istuivat he hiukan hengittämään.

"Oli se mukava talo", sanoi Kalle ihmetellen.

"Paras talo koko matkan varrella", vahvisti Nyyrikki.

"Taitavat olla hienoa väkeä?" arveli Heikki.

"Ovat -- asuvat talvetkin ulkomailla. Ja sieltähän se taitaa koko suku olla peräisinkin. -- Mutta ei matka istuen etene!"

He päättivät mennä Kiiskilään yöksi. Olisihan siinä sitä ennen ollut Hirvelän kartano, mutta kun siinä asui sukuylpeitä kreivillisiä, ei heitä haluttanut sinne poiketa.

Päivä pyrki jo iltaan, kun he vihdoinkin huomasivat Kiiskilän ikkunat kimaltelevan koivujen välistä. Moista hiljaisuutta ja rauhaa eivät ison kaupungin lapset koskaan olleet nähneet. Ihastuksesta sanattomina laskeutuivat he ruskealle rannalle, jonka yli riippakoivut kuvaansa kurkistelivat.

"Voi teitä kaupunkilaisraukkoja", sanoi Nyyrikki katsellessaan heidän liikutustaan.

Mutta pian kallistui heistä yksi toisensa jälkeen lämpöiselle hiekalle ja nukahti ennenkun toisetkaan ehtivät sitä huomata.

Mutta Kiiskilän nuoret eivät mennetkään maata. Kesäyön hienossa hämyssä uivat he rantaan ja lauloivat poikasille:

Uinukaa, uinukaa, aallot soivat rauhaa, kun ne rantaa ruskeaa suutelee ja pauhaa.

Uinukaa, uinukaa elon kukkais-unta: silmät aukee, katoaa sadun valtakunta...

Kun he aamulla heräsivät, oli heidän silmänsä kyynelissä. Kaihomielin ja vähän päästä taaksensa katsellen he jättivät Kiiskilän ruskeat rannat. Sieti astua ravakkaan, jos mieli sinä päivänä ehtiä perille. Sentähden Nyyrikki heittäytyi sanattomaksi ja käveli niin tuimasti, että toiset vaivoin perässä kestivät. Siten joutui matka entistä nopeammin.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat isolle niitylle, missä tuhannet kirkkahat sinikellot keinuivat hiljaisessa tuulessa. Kalle sattui koskettamaan erästä niistä, ja se helähti kuin hopeatiuku. Tuhannet muut kuulivat sen, ja siinä silmänräpäyksessä alkoi hiljainen soitto ja hyminä. Heikki ja Kalle seisoivat hämmästyneinä, mutta Nyyrikki naurahti ja sanoi:

"Niin se on. Kun minun tamineissani tallustatte, avautuvat silmänne ja korvanne."

"Mutta tämä ihana soitto?!" sanoi Heikki katsoen kysyvänä Nyyrikkiin.

"Tämä on ikivanha kevätlaulu, vanhan mestarin säveltämä, jota soitetaan aina uusilla kelloilla. Sentähden se on niin ihana. -- Mutta nyt hyvästi, ystävät! Tuolla on Onnela. Osaatte sinne ja ilman minuakin, -- niityn ja pellon poikki vain menette. Tamineenne saatte pitää. Hauskaa kesää!"

Kuin unessa painui Nyyrikki takaisin metsään, mutta pojat astuivat niityn poikki sinikellojen soittaessa...

Västäräkki tuli heitä vastaan.

"Tilitt tilitt..." hoki se ahkeraan.

Pojat ymmärsivät olevansa perillä.

Pelto oli juuri kynnetty, niin että mustanpuhuva multa vielä höyrysi.

"Onkohan tämä Onnelan pelto?" kysäsi Kalle.

"Tilitt tilitt", sanoi västäräkki juostessaan vakoa pitkin. "Ettekö tunne mullan tuoksua? Eikö kevät ole mielestänne kylliksi ihana? Tilitt!"

He astuivat rohkeasti puutarhaan, missä kirsikka- ja omenapuut parhaillaan kukkivat ja tuhannentuhatta mehiläistä hyrisi ahkeruuden ääretöntä hymniä. Punaisesta tuvasta puitten takaa kuului kirkas lapsen ääni:

"Isä! Eikö vieraitamme vieläkään näy? Kahvini jähtyy uudelleen."

"Ei näy, lapseni", vastasi syvä miehen ääni pensastosta. "Ehkä lienevät poikarievut metsään tahi rannalle uinahtaneet."

Matin kuusen etsintä.

Oli käsissä se vuoden päivä, jona Joulupukkia odotetaan, ja Ahopellon talossa oli kaikilla kiire. Metsärannassa lämpeni sauna, josta savu paksuna patsaana hitaasti nousi talviseen ilmaan. Halkovajassa pienenteli renki-Pekka puita pyhien varaksi, ja hänen kirveeniskuihinsa kaiku metsästä aina somasti vastaili. Keittiön puolella oli äidillä ja piika Marialla monenmoista puuhaa ja hommaa, ja isossa salissa niin, siellä tapahtui päivän tärkein ja salaperäisin toimitus: isä ja isot pojat laittelivat kuntoon joulukuusta.

Pikku lapset, Matti ja Liisa, oli sijoitettu pihakamariin leikkimään, jotta eivät olisi muiden tiellä. Matti oli isänä, Liisa äitinä, ja nuket olivat pikku lapsia. Joulu oli tulossa heilläkin. Nuket olivat siististi kammatut ja vaatetetut ja istuivat nyt sievästi lattialla puoli-ympyrässä. Mutta heiltä puuttui se, jota paitsi ei joulu oikein tahtonut joululta tuntua: ei ollut kuusta. Tuolilla olivat lapset koettaneet sitä korvata mutta oikeata juhlatunnelmaa ei siitä tahtonut syntyä.

"Ei tämä olo kuusi", sanoi Liisa nyreänä, "eihän siinä ole oksiakaan."

Matti katsahti tuolia: Selkänojasta oli pari pienaa katkennut, ja rottingista punotussa istuinnojassa oli iso reikä. Se ei todellakaan ollut joulukuusen näköinen.

"Kuulepas", sanoi hän, "minä lähden metsään hakemaan meille oikeata joulukuusta. Katso sinä sillä aikaa nukkeja!"

Sanottu ja tehty. Matti pani linkkuveitsen taskuunsa, haki sitten lakkinsa ja nahkalapasensa ja lähti matkaan. Pihan poikki päästyään hän seurasi tietä saunan ohi ja poikkesi sitten metsään.

Hei kuinka siellä oli lunta! Matti vajosi melkein polviin saakka; olisi tarvinnut ottaa sukset mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä. Pahinta oli, ettei sopivaa kuusta näkynyt likipaikkeilla. Mäntyjä ja katajia kyllä oli, mutta niistä ei Matilla suurta iloa ollut. "Mistähän Pukki kuusia hakee?" tuumi hän. "Täältähän isä sanoo sen niitä tuovan Isonmäen metsästä. Minun täytyy mennä kauemmaksi!"

Ja hän tallusteli eteenpäin. Puut alkoivat tulla yhä korkeammiksi ja solakammiksi, mitä syvemmälle hän metsään joutui, ja lumipeite niiden oksilla kävi yhä paksummaksi. Lopulta hän tuskin tunsikaan mikä puu oli mänty, mikä kuusi; täytyi lyödä lunta pois ja katsella oksia. "Kyllä Joulupukin virka on raskasta", ajatteli hän nostellen jalkojaan syvässä lumessa, "jos sen pitää joka taloon illaksi kuusi hankkia."

Matti oli nyt joutunut korkealle mäen nyppylälle. Hiljaisena lepäsi suuri, luminen metsä hänen ympärillänsä. Idästä nousi kuu jo pyöreänä pallona, mutta lounaisella taivaanrannalla vielä punersi iltarusko. Matti näki epäselvästi siellä lakeuden ja joitakin rakennuksia. Siellä oli varmaankin koti.

"Olenpa minä jo joutunut pitkälle", mietti Matti. "Kyllä nyt täytyy kääntyä takaisin. On jo kohta sauna-aikakin. Kun menen suoraan iltaruskoa kohti, tulen kotiin."

Ja hän alkoi laskeutua alas mäeltä. Mutta heti laaksoon tultuansa hän huomasi, ettei iltaruskosta näkynyt jälkeäkään. Puut sen kokonaan peittivät hänen silmiltään. Mutta Mattipa ei ollutkaan hätäpoikia, jotka heti pelästyvät. Hän koetti pitää suoraa suuntaa lounaiseen, jossa oli nähnyt iltaruskon ja lähti rohkeasti eteenpäin. Hetken kuluttua jänis tulla tupsahti pensaikosta.

"Hyvää iltaa ja hauskaa joulua", sanoi jänis. "Minne sinä olet menossa?"

Mattia hiukan kummastutti, kun jäniskin osasi puhua. Mutta sitä hän ei ilmaissut, vaan sanoi:

"Lähdin hakemaan Liisalle ja nukeille joulukuusta. Täältä metsästähän Pukkikin niitä tuo. Mutta en minä ole löytänyt."

"Vai niin", sanoi jänis. "Jos tahdot, vien minä sinut Joulupukin luo. Ehkäpä hän auttaa sinua."

"Onko sinne pitkä matka?"

"Hiukkasen tuon korkean kuusen toiselle puolelle." Jänis viittasi etukäpälällään metsään. "Astu minun jälkiäni; pian minä sinut sinne saatan."

Jänis lähti hiljaa edellä kuukkimaan, ja Matti seurasi perässä. Hetken kuluttua he olivat perillä. Matti näki suuren luolan aukon vuoren kupeessa. Sen edessä Joulupukki istui kaatuneen puunrungon päällä.

"Kah! Mikä palleroinen siellä kömpii?" sanoi Pukki ystävällisesti, kun näki jänön ja Matin tulevan kuusen takaa.

"Minähän se olen, Matti Ahopellon talosta", sanoi Matti rohkeasti ja meni paiskaamaan ukolle kättä. "Kyllähän Pukki minut tuntee."

"Tunnenhan minä", nauroi Pukki, "vaikka en ensin huomannut. Mutta mitä se Matti näin jouluiltana metsässä tekee?"

"Oikeastaan kuljen minä samoilla asioilla kuin sinäkin; -- ethän pahastune? Minä lähdin hakemaan nukeille joulukuusta, mutta en ole löytänyt."

"Vai niin", sanoi Pukki, "onhan siinä kuusi aivan nenäsi alla."

Matti katsahti: Oli todellakin siinä pieni sievä kuusentaimi puoleksi lumeen hautautuneena.

"Onko sinulla puukkoa?" Pukki kysyi.

Matti kaivoi esille linkkuveitsensä.

"Annapa, kun minä autan." Pukki otti oman suuren puukkonsa. "Siinä on sinulla kaunis kuusi nukeille vietäväksi, Mutta istupa nyt hetken ajaksi katselemaan, miten metsässä joulua vietetään."

"Kiitoksia", Matti sanoi. "Saatanhan minä hiukan levähtää", mietti hän itseksensä. "Jalatkin ovat väsyneet, enkä minä kuitenkaan ehtisi kotiin sauna-ajaksi."

Matti istahti Joulupukin viereen ja alkoi katsella ympärillensä. Kummaksensa hän huomasi nyt, etteivät he suinkaan olleet kahden kesken. Kaikki metsän asukkaat näyttivät tänne kokoontuneen joulua viettämään. Äsken kaatuneen haavan ympärillä hyppeli joukko jäniksiä tuoretta kuorta jyrsien. Sinne se Matin äskeinen saattajakin oli hävinnyt ja vilkutteli hänelle veitikkamaisesti toista silmäänsä suu täynnä haavan kuorta. Hongan kolosta oli orava kaivanut esiin uuden vielä koskemattoman käpyvaraston ja herkutteli sillä. "Hyvinä ovat säilyneet" -- nuoli tyytyväisenä huuliansa. Metsähiiri oli kömpinyt ylös lumen-alaisesta kolostaan ja oli paraillaan muutamien heinänkorsien kimpussa. Metsot, teiret, pyyt ja metsäkanat olivat jaloillaan kaaputtaneet lumen mustikanvarsien päältä ja olivat hekin syömisen touhussa. Vähän matkan päässä heistä kettu lojuili rauhallisena kuusen suojassa.

"Eikö repolaisella olekaan nälkä?" kysyi Matti Joulupukilta.

"Ketulla on nykyänsä paaston aika", vastasi tämä. "Kettu ei syö muita kuin toisia eläimiä, mutta tänä yönä on maassa rauha, eikä kukaan saa tehdä toiselle pahaa."

Sillä välin oli jo kuu ehtinyt korkealle yli metsän latvojen ja valoi hopeanheleätä hohdettaan hangelle, joka kimalteli kaikkialla, paitsi missä puiden, tummat varjot levisivät. Taivaalla vilkkuilivat ystävällisesti lukemattomat tähdet. Matti tunsi niistä Otavan, Kalevan miekan ja Betlehemintähden. Tyyninä ja hiljaisina seisoivat puut. Ainoastaan toisinaan yötuuli kosketti keveästi niiden oksia, ja silloin kimalteli niissä lumi.

"Nyt", sanoi Joulupukki hetkisen kuluttua, "nyt sinä saat kuulla jotakin ihmeellistä. Tänä yönä kaikissa kaupungeissa, kylissä ja taloissa kiitetään Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt maailmaan poikansa. Tähän ylistyslauluun ottaa osaa metsäkin. Sinä saat kuulla metsän joululaulun."

Kaukaisilta mailta saapui silloin tuulenpuuska lentäen yli aavojen merten ja synkkien salojen. Ylpeät, mahtavat hongat ja solakat kuuset taivuttivat nöyrästi vartensa ja alkoivat humista. Heihin yhtyivät koivut, haavat, pihlajat ja kaikki muut metsän puut, ja niin syntyi sävel, syvä ja voimakas kuin vesien pauhu. Ja Matti ymmärsi, että ne lauloivat Betlehemin lapsen kunniaksi. Ja jänöt ja oravat kumartuivat ja kaikki pyyt ja metsäkanat verhosivat siivillään päänsä ja pieni metsähiiri lakkasi nakertamasta, ja he kiittivät häntä, jonka syntymän muistoa tänä päivänä vietettiin.

Tuuliainon oli ohi. Kuuset olivat lakanneet humisemasta, Matti tunsi, että joku hieroi hänen polviansa ja -- kas ihmettä! Siinähän oli Musti, hänen hyvä ystävänsä ja leikkitoverinsa.

"Musti on tullut hakemaan sinua kotiin", sanoi Joulupukki. "Tässä on kuusesi."