Part 2

"Kyllä tiedän sanomattasikin", sanoi karhu. "Senpä vuoksi minäkin kesänä teidän lehmän kelloa soittelin huvikseni ja kiirehdin sitä sitten mökillenne lypsettäväksi."

"Kiitoksia paljon siitä hyvästä", sanoi Liisa. "Jos voisitte vielä lisäksi antaa meille turkin."

Karhu mietti vähän aikaa ja murisi:

"Ei meillä eläimillä, ei minulla korven kuninkaallakaan ole monia vaatteita, niinkuin teillä ihmisillä, joilla toisilla on liika paljon ja toisilla liika vähän. Minulla ei ole muuta neuvoa, kuin että tulette tänne meidän kesken nukkumaan, jos on kylmä. Jos taas nälkä tulee, niin imekää kämmentänne, kunnes maat sulavat. Niin minäkin teen."

"Kiitos ystävällisestä tarjouksesta", sanoi Liisa, "mutta äidin luona me mieluummin ollaan, vaikkei aina lämminkään olisi. Hyvästi korven kuningas."

"Mym mym", myrisi karhu ja painautui nukkumaan.

Liisa ja Ville palasivat kiireesti mökillensä, jossa ensimäisenä riensivät navettaan lehmää, lampaita ja kanoja ruokkimaan ja hoitamaan.

-- Entäs turkki? kysyivät lapset sedältä.

-- Turkki jäi kun jäikin ihmisten toimitettavaksi ja sitä vartenhan minä olen lammasnahkoja pehmitellyt, sanoi setä.

Joulu-ukon saapas.

Kanervakankaalla kahden vanhan männyn suojassa oli pieni punainen mökki. Siinä asuivat isä, äiti, Kaisa-Liisa, Jussi ja Pekka.

Nytpä juttelen teille, mitä tapahtui eräänä elokuun päivänä, kun isä ja äiti olivat kartanon pellolla ruista leikkaamassa.

Kaisa oli juuri saanut ruispuuron kypsäksi. Lapset istuivat pöydän ääressä syömässä; kukin pisti vuoroonsa puulusikan vatiin. Yhtäkkiä kuului ulkoa kovaa voihkinaa:

"Oi, oi, apua, apua!"

"Mitä kummaa siellä on!" ihmettelivät lapset ja laskivat lusikkansa pöydälle. "Mennäänpä katsomaan."

He astuivat portaille, ei näkynyt mitään. Mutta sikoläätin takaa kuului taas: "Oi, oi minua vaivaista."

Lapset juoksivat sinne. Mitä näkivätkään! Maassa makasi vanha harmaahapsinen, valkopartainen äijä, ähkien ja vaikeroiden. Vaatteet olivat repaleina ja likaiset, parta revittynä ja toinen saapas poissa.

"Ohoh, ukko rukka", säälivät lapset "mikä sinua vaivaa, ja kuinka olet tänne joutunut?"

Lapset huomattuaan näkyi ukon naamassa kesken tuskia lempeä hymy. Hän kysyi:

"Ettekö, lapsukaiset, minua tunne? Olenhan joulu-ukko, vaikkakin nyt näin kurjassa tilassa."

"Vai joulu-ukko", ihmettelivät lapset "olemme kyllä kuulleet sinusta puhuttavan, vaikka et koskaan ole meillä käynyt. Mutta astu tupaan lepäämään. Varmaan on joku sinulle pahaa tehnyt."

Näin puhellen tarttuivat Jussi ja Pekka joulu-ukon käsivarsiin ja taluttivat hänet hellävaraa tupaan. Kaisa-Liisa oli sillaikaa juossut edeltä vuodetta pöyhistelemään. Noutipa vielä puhtaan raidinkin aitasta. Läähättäen vaipui ukko olkivuoteelle. Kaisa-Liisa toi kylmää vettä kaivosta ja pesi hänen kasvonsa.

"Etkö ole nälissäsi, ukko rukka?" kysyi hän. "Olemme kyllä jo syöneet puuropadan tyhjiin, mutta voisinhan tehdä sinulle mustikkapöperöä."

Yks kaks hän jo siitä valmistikin ukolle niin herkullisen mustikkapöperön, ettei kukaan koko maailmassa ollut ennen sellaista syönyt. Joulu-ukko söi syömistään, kylläpä näki, että se hänellekin maistui. Syötyään pöperön viimeiseen marjaan asti, pyyhkäisi hän suutaan ja alkoi jutella:

"Varmaankin ihmettelette, kuinka tällaiseen tilaan olen joutunut. Kuulkaahan. Asun Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä. Siellä valmistan kaikki hevoset, nuket, kuvakirjat, laivat ja muut tavarat, jotka sitten jouluaattona vien lapsille. Näin kesäaikana olen väsynyt joulujuoksujen jälkeen ja nukun usein päivät pitkät rotkossani. Sentähden olenkin nyt näin suureen häpeään ja onnettomuuteen joutunut." Näin sanoessaan nyyhkytti joulu-ukko. Kaksi suurta kyynelpisaraa vieri hänen poskilleen.

"Mutta kerronpa vielä. Niinkuin voitte arvata, en mihinkään ennättäisi jouluaattona, ellei minulla olisi mainiot saappaani. Ne sitten saappaat ovatkin! Yhden kerran vain loikkaan ja samassa tuokiossa olen seitsemän peninkulman päässä. Siksi niitä suojaankin kuin silmäterääni, en edes nukkuessani jaloistani riisu. Mutta nyt on toinen saappaani poissa. Äsken juuri makasin sikeässä unessa rotkoni suulla. Aurinko paistaa heloitti niin herttaisesti, etten malttanut sisällä nukkua, vaan paneuduin pitkälleni hongan juurelle. Kuinkas kävi! Siinä nukkuessani hiipi ilkeä Metsähiisi, ainainen vihamieheni ja kadehtijani, luokseni. Jo kauan oli hän. halunnut saappaitani voidakseen paremmin ilkitöitään harjottaa. Ja nyt tuo ilkiö vetäsi jalastani toisen saappaan, hiljaa, varovasti. Onneksi sattui ystävällinen varis heittiön tuumat huomaamaan. Se alkoi voimainsa takaa vaakkua, ja minä heräsin juuri, kun Metsähiisi oli toista saapasta kiskomassa. Mutta hän ei tahtonut hellittää, ja siinä syntyi tulinen tappelu. Metsähiisi oli minua väkevämpi ja monta kahakkaa kokenut. Minä taas olen rauhan mies, ystävällinen joulu-ukko vain. Siksi täytyi minun kiireesti paeta, kantojen ja kivien yli. Tuon tuostakin kompastuin, oksat raastoivat pitkää partaani, vaatteeni repeytyivät pensaikossa ja väsyneenä vaivuin viimein maahan, josta minut löysitte. Mutta Metsähiisi ei uskaltanut tulla näin lähelle, hän näet kovasti pelkää koiria."

"Voi joulu-ukko rukkaa", säälittelivät lapset.

Mutta joulu-ukko painoi kädet kasvoilleen ja itki haikeasti.

"Se enin surettaa", nyyhki hän, "etten enää voi viedä lapsille joululahjoja. Yhdellä saappaalla en pääse liikkumaan. Eikä ole koko maailmassa ainoatakaan suutaria, joka toiset sellaiset saappaat laatii."

Pekka ja Jussi katsoivat toisiinsa, kovasti heitä joulu-ukon suru säälitti.

"Älä itke, ukko kulta", virkkoivat he, "Me menemme Metsähiideltä saappaasi hakemaan. Kyllä me hänet opetamme toisen omaa ottamaan. Musti, tule mukaan."

Joulu-ukon naama kirkastui.

"Ihanko totta?" kysyi hän. "Mutta jos tuo ilkiö tekee teille pahaa. Ette usko, kuinka häijynilkinen hän on."

"Ole huoleti, kyllä suoriumme", vakuuttivat pojat, ottivat nuolipyssynsä ja läksivät Mustin kanssa matkaan. Kaisa-Liisa jäi tupaan joulu-ukon kanssa.

Pojat astuivat nummen poikki, kulkivat, kulkivat. Saapuivat synkkään kuusimetsään. Siellä oli hiljaista ja pimeää. Metsot pyristelivät risukossa, ja pieni ketunpoika tirkisti vekkulisilmillään kiven varjosta. Kuusten takaa häämötti korkea harmaa kallio. Ja yht'äkkiä alkoi Musti vimmatusti haukkua. Sen selkäkarvat nousivat pystyyn ja niska oli köyryssä. Heti arvasivat lapset, kuka läheisyydessä oli.

He tarttuivat lujasti jousipyssyynsä. Samassa livahtikin heidän ohitsensa ruma peikko, punasilmäinen, koukkunokkainen ja takkutukkainen, oikea kuvatus. Mustin suusta pääsi vihainen vingahdus. Se ryntäsi peikon jälestä, mutta tämä oli joutuisampi. Juuri kuin Musti terävillä hampaillaan tavoitti peikon tupsuhäntään, katosi se näkymättömiin kallion seinään.

Siinä nyt oltiin! Turhaan raapi Musti käpälänsä veriin kallioseinään, turhaan katselivat pojat ovea tai aukkoa Metsähiiden asuntoon. Kallion sisästä kuului vain kimakka pilkkanauru.

Mitäs tehdä! Nolona laski Musti hännän koipien väliin, ja pojat kääntyivät allapäin pahoilla mielin kotia kohti. Silloin kuului metsästä: tik, tik, tik, Kirjava tikka siinä puun runkoa nakutti.

Jussin ja Pekan nähtyään se taukosi työstään, virkahtaen:

"Hyvää päivää, minne matka?" Pojat juttelivat asiansa. Tikka nosti oikean jalan etukynnet nokalleen ja alkoi tuumia.

"Hm, hm, on tämä pulma. Tunnen joulu-ukon. Hän on aina ollut ystävällinen poikasilleni. Tiedän Metsähiidenkin. Vai on tuo lurjus joulu-ukolta saappaan vienyt." Ja tikka vaipui syviin mietteisiin. Viimein se kirkasi: "Ahaa, jopa keksin kun keksinkin! Kuulkaapa. Nyt minä lennän Metsähiiden asunnolle. Kyllä aina jostain raosta pääsen sisään pujahtamaan. Sinne kerran päästyäni, on minulla omat tuumani. Mutta te vartioikaa kallion luona."

Tikka lehahti lentoon, pojat läksivät jälestä kulkemaan, Musti yhä kintereillä. Metsähiiden kalliolle jouduttuaan lenteli tikka sinne tänne. Viimein keksi se pikkuriikkisen savureiän kallioseinän kylessä. Se painoi päänsä reikään ja kuunteli. "Hyvä tulee" kuiskasi se. "Odottakaa nyt täällä. Metsähiisi nukkuu."

Näin sanoen se pyrähti savutorvesta sisään. Luolassansa loikoi Metsähiisi pitkällään maassa karhuntaljalla. Kallioseinällä aivan Metsähiiden yläpuolella riippui joulu-ukon saapas. Metsähiisi sen sinne oli ripustanut, ettei kukaan pääsisi sitä ottamaan. Mutta tikka ei kauan arvellut. Se lensi suoraa päätä saappaan sisään ja piiloutui terään.

Kotvasen aikaa kuorsattuaan heräsi Metsähiisi, hieroi punaisia silmiään ja kohosi haukotellen.

"Pitääpä minun taas lähteä joulu-ukkoa takaa ajamaan", virkkoi se. -- "Vedänpä sentään ensin saappaan jalkaani koetteeksi. Kyllä silloin pulskat päivät koittaa kun saan toisenkin saappaan."

Se otti saappaan seinältä ja alkoi sitä riemusta irvistäen jalkaansa vetää. Mutta tikka piti varansa ja hakkasi sitä samassa jalkapohjaan aikalailla.

"Ai, ai!" älähti Metsähiisi, "mikä se oli?" Veti sentään saapasta yhä jalkaansa. Tikka hakkasi kovemmin.

Metsähiisi kiljahti ja hyppäsi pystyyn. Tikka vain hakkaamistaan hakkasi. Peikon jalassa tuskin oli eheää paikkaa.

"Kirottu saapas, senkin noitatöppönen!" Hiisi sieppasi saappaan jalastaan ja lyödä lämähytti nyrkillään kallioseinää. Se aukeni. Metsähiisi heitti saappaan ulos marjamättäälle. Samassa sulkeutui kallionseinä taas. Metsähiisi jäi luolaansa veristä jalkaansa voivottelemaan. Mutta Jussi ja Pekka tarttuivat ilohuudoin saappaaseen ja nostivat ovelan tikan kätköstään.

"Hah, hah haa", nauroi tikka höyheniään pöyhistäen. "Hah hah haa", nauroivat Jussi, Pekka ja Mustikin. "Sepä oli typerä Metsähiisi. Oikein parasta lajia."

Sitten kiittivät pojat tikkaa avusta.

"Ei kestä kiittää" -- vastasi tämä. "Mutta jos silloin tällöin kannatte toukkia lahonneen hirren nenään pihamaallenne, olen hyvin kiitollinen. Poikani näet ovat sellaisia ahmattia, etten tahdo saada ruokaa riittämään."

Jussi ja Pekka lupasivat tämän tehdä. Sitten he juosta vilistivät kotiin saapas kainalossa. Joulu-ukko hymyili leveästi, kun näki saappaansa. Hän ei tietänyt, kuinka lapsia kiittää. Heti hän veti saappaan jalkaansa ja kuunteli naurusuin poikien kertomusta tikan kepposesta ja Metsähiiden typeryydestä.

Sitten heitti se hellät jäähyväiset lapsille.

"Kyllä vielä tavataan" -- virkkoi se ovessa, veitikkamaisesti silmiään iskien. Oikasi sitten polvensa ja huiskis -- silmänräpäyksessä veivät saappaat sen kauas, näkymättömiin. -- Avosuin töllistelivät lapset portailla mokomaa menoa. --

Aika kului. Syksy meni menojaan ja joulunaatto oli käsissä. Mökin lattialle oli olkia levitetty. Isä luki virsikirjaa pöydän päässä ja äiti hämmensi puuroa. Lapset istuivat ristissä käsin joulupahnoilla.

"Olisipa kaunista kerran nähdä joulukuusta", puhuivat he hiljaa toisilleen. "Entä miltähän tuntuisi saada joululahjoja. Eipä muista joulu-ukko tänäkään jouluna meitä."

Samassa kuului ulkoa jalkain kapsetta. Ovi aukeni, ja joulu-ukon punainen naama pilkisti sisään.

"Rauhallista joulua ja kiitos viimeisestä." -- Hän nosti pienen vihannan kuusen keskelle lattiaa. Ja sekös joulukuusi! Voitte arvata, ettei se huonoimpia ollut, koska joulu-ukko itse sen oli koristanut. Vielä heitti joulu-ukko tupaan aika suuren käärön. "Hyvästi!" -- huusi hän sitten ja meni.

Mutta pirtissäpä riemu nousi, kun joulu-ukon käärö avattiin. Voi ihmettä, mitä kaikkea sieltä ilmestyi! Äidille pehmoinen villahuivi, isälle ihkasen uusi nahkalakki, Jussille terävä puukko ja satukirja, Pekalle -- voi kummaa! -- pitkät joustavat sukset, vasta tervatut sekä nahkarukkaset. Entä Kaisa-Liisalle! Kuulkaapa -- mitä sievin pikku patanen, joka vallan itsestään, ilman tulta takalla kiehui ja porisi. Lopuksi vielä lämpöiset kintaat. Mutta ei Mustikaan lahjatta jäänyt. Kaiken päätteeksi ilmestyi sillekin pulska paistettu lihamakkara.

Eipä niin iloista jouluaattoa oltu pirtissä ennen vietetty. Kuusi valaisi kirkkaasti, joulupuuro nostettiin pöydälle, ja Musti liehutti häntäänsä lihamakkara hampaissa. Ja kun yö joutui, kävivät kaikki nukkumaan.

Orava ja Sinipiika.

Oli kaunis kesäinen päivä. Aurinko hymyili herttaisen makeasti kirkkaalla taivaalla, ja linnut helkyttelivät tuhat-äänistä säveltään tuoksuvassa kuusikossa. Tuntui, kuin koko luonto olisi henkinyt puhtautta, rauhaa ja raikasta iloa.

Riemu oli vallannut orava-nuorukaisenkin, joka, vasta lapsuuden kodista erottuaan, reippaana ja toivorikkaana ensikerran nautti vapaudestaan avarassa maailmassa. Se teki iloisia kuperkeikkoja oksalta oksalle, viskeli vallattomana käpyjä pitkin kuusen naavaista runkoa ja pureskeli oksien mehukkaita latvoja. Se oli niin riemuissaan, ettei huomannut ystäväänsä Sinipiikaakaan, joka keijukaisen kuulumattomin askelin oli liidellyt kuusen juurelle, ennenkuin tämä hiljaa kuiskasi:

-- Orava kulta! Tule taasenkin leikkimään kanssani!

-- Tulen, tulen, lausui orava ja kumarsi, kuten hyvin kasvatettu orava-nuorukainen ainakin. Nuolena kapusi hän alas ystävänsä luo ja yhdessä kulkivat he sitten tutulle leikkitantereelle, johon kolmaskin toveri, musikaalinen peippo, pian saapui.

Leikkitanner oli vihreä nurmikon pyöräke tyynen metsälammen rantamalla. Sen laidassa kasvoi vihreä tuomi, ja vakava metsä reunusti sitä melkein läpipääsemättömänä tiheikkönä. Vikkelä orava kapusi tuomen oksalle, ja musikaalinen peippo istahti hänen viereensä. Peippo viritti iloiset säveleensä, orava viuhtoi hännällään ja rummutti käpälillään tahtia, ja Sinipiika tanssi. Sitä tanssia vasta olisi sopinut nähdä! Hän liiteli keveänä, kuin höyhen yli kukkaisen tanteren, yli sinisten vuohenkellojen ja tuoksuvien kielojen, niin keveänä että kukkaset vain hiukan kumartuivat, kun hänen keijukaisjalkansa sattui niiden terttuja tallaamaan. Peippokin ihastui yhä enemmän, hän ummisti silmänsä ja visersi, jotta raikkaat sävelet ihan tulvimalla tulvivat.

He nauttivat niin rajattomasti, etteivät huomanneet vaaraa, joka uhkasi heitä. Viidakosta tunkeutui esiin pörhöinen koira ja heti sen jälestä metsästäjä julmine tuliluikkuineen...

Pelästyneenä pujahti Sinipiika metsään ja peipponen lehahti lentoon, mutta orava ei voinut paeta, se jäi oksalle tuijottamaan tulijoihin. Heti huomasi sen koira ja alkoi vinhasti haukkua.

-- Tule pois, Pape! Mitäpä me kesäoravasta ammumme, eihän sen nahallakaan mitään tee, koetti metsästäjä houkutella koiraansa. Mutta koira ei totellut, haukkui vain yhä vinhempaan.

-- No, koska välttämättä niin tahdot, niin ammutaan sitten, tuumi metsästäjä ja ojensi kamalan aseensa oravaparkaa kohti, joka tuskissaan kyyristyi niin pieneksi kuin suinkin puunrunkoa vasten.

Jo oli hän valmis lähettämään surman luodin oravan puhtoiseen rintaan, jo tapaili hänen sormensa liipasinta, kun Sinipiika tuli takaisin metsästä, hiipi hänen selkänsä taa ja kuiskasi:

-- Älä ammu!

Ihmeissään kääntyi metsästäjä katsomaan taakseen, mutta Sinipiika oli jo pujahtanut piiloon.

-- Luulin kuulleeni jotain ääntä, mutta mikäpä se olisi mahtanut olla, mutisi hän ja ojensi uudestaan pyssynsä.

-- Älä ammu! kuiskasi taasenkin Sinipiika hänen korvaansa.

-- Tässä täytyy olla jotain ihmeellistä, tuumi metsästäjä. Pidä sitten henkesi, orava parka, koska metsänhaltiat näkyvät sinua puolustavan!

Ja hän pakoitti koiransa lähtemään ja asteli pois. Mutta leikkitoverit yhtyivät taasen jatkamaan leikkiään...

Oli jo ilta, kun he malttoivat erota. Orava ja peippo jäivät metsään yöksi, mutta Sinipiika lähti astelemaan Tapion Metsolalinnaan. Iloisena ja huolettomana kulki hän järven hiekkaista rantaa ja kääntyi synkän kuusikon läpi vievälle polulle... Silloin näki hän näyn, joka täytti kauhulla hänen sydämensä. Hän näki ilkeän Syöjättären, joka aina oli häntä vihannut ja hänelle kostoa uhannut, tulevan pitkin polkua.

-- Kerrankin sinut tapasin, sinä kirottu, joka aina aikeeni tyhjäksi teet, aina apua toimitat karjalaumoille, joihin minä olen petoja ärsyttänyt, karjui Syöjätär kamalalla äänellä. Ikäänkuin lumoutuneena jäi Sinipiika seisomaan paikalleen, voimatta paeta Syöjättären kostonhimosta hehkuvien silmien edestä. Mutta Syöjätär alkoi loitsia kauheita loitsujaan, yhä kauheampia ja hurjempia, kuta pitemmälle hän niissä ehti. Sinipiika seisoi avutonna hänen edessään. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa alkoivat jäykistyä, tunsi, kuinka hän vähitellen alkoi kivettyä, mutta ei voinut paeta...

Viimein oli Syöjätär saanut julman tekonsa tehdyksi. Hän oli loitsinut kuusikon polun varrelle paaden, joka harmaaseen kuoreensa kätki Metsolan kauniin ja hyvän Sinipiian. Nyt huusi hän kaamealla äänellä:

-- Ja siinä tilassa sinä saat pysyä, kunnes joku vapaaehtoisesti puolestasi henkensä uhraa ja antaa sydänverensä kupeitasi huuhdella!

Sitten poistui hän raivoisana metsään...

Mutta hänen ilkeä tekonsa ei salassa pysynyt. Tiainen oksaltaan oli nähnyt ja kuullut kaikki ja riensi niistä kertomaan Tapiolle, metsien kuninkaalle. Surullisena pudisteli Tapio harmaata päätään. Hän ei uskonut, että kukaan olisi valmis uhrautumaan Sinipiian puolesta, mutta hän tahtoi kumminkin koettaa pelastaa häntä. Senvuoksi kutsui hän torvenpuhalluksella kansansa valtaistuimen eteen. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kertoi hän, minkä tiedon tiainen oli hänelle antanut ja kysyi eläimiltään, eikö kukaan heistä tahtoisi verellään aukaista Syöjättären loitsujen lukkoa.

Eläimet katselivat toisiaan epäilevinä, murisivat jotain ja pudistelivat päitään kieltävästi. Kukaan ei näyttänyt haluavan luopua elämästä Sinipiian tähden. Silloin kapusi esiin orava-nuorukaisemme ja lausui:

-- Herra kuningas! Minä tahdon uhrata sydänvereni.

-- Mutta, sanoi Tapio, sinähän olet nuori, kuinka sinä olet valmis kuolemaan?

-- Sinipiika oli minun ystäväni ja leikkitoverini. Hän on kerran pelastanut minun henkeni metsästäjältä. Minä tahdon nyt pelastaa hänet Syöjättären loitsuista.

Liikutettuna suostui Tapio oravan pyyntöön ja määräsi raakaluontoisen kotkan toimittamaan pyövelin virkaa. Heti otti kotka oravan kynsiinsä ja lensi hänen kanssaan loitsitulle kivelle. Siellä raateli hän julmalla nokallaan rikki oravan nuoren rinnan ja vuodatti säälimättä hänen sydänvertaan paadelle, jotta veri virtana sen kupeita huuhtoi...

Ja kivi alkoi liikkua, alkoi muodostua Sinipiian siron vartalon kaltaiseksi, ja vihdoin oli se kokonaan kadonnut, ja paikalla seisoi Sinipiika ilmielävänä.

Näin niin pahaa unta, lausui hän. Tuntui kuin olisi Syöjätär minut loitsinut kiveksi... Mutta mitä tämä on? Miksi on orava-ystäväni hengetön, miksi sen rinta noin raadeltu?

Kotkan täytyi nyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloin purskahti Sinipiika itkuun, otti syliinsä oravan hengettömän ruumiin ja lausui:

-- Orava-kultani! Miksi et antanut minun olla siinä tilassa, johon Syöjätär oli minut loitsinut, vaan uhrasit nuoren elämäsi puolestani? Oi, jospa vielä henkiin virkoaisit!

* * * * *

Myöskin Ukko-ylijumala, joka sinisissä sukissaan ja kirjavissa kaplukoissaan käyskenteli kultaisen ruskopilven reunalla, oli nähnyt oravan uhrauksen. Se liikutti häntä niin, että hän päätti lahjottaa hänelle hengen ja antaa Sinipiialle takaisin ystävänsä. Hän lähetti kultasiipisen mehiläisen viemään elämänmettä hopeisella vakkasella Akan aarreaitasta.

Nopeasti lensi mehiläinen alas maahan ja toi vakkasen Sinipiialle. Eikä Sinipiian tarvinnut muuta kuin hiukkasen kostuttaa elämänmedellä oravan ruumista, kun jo sen suonet alkoivat tykkiä, sen haavat paranivat, ja se virkosi.

Sanomaton riemu syntyi nyt koko Metsolassa. Tapio silitteli ja hyväili pientä oravaa ja nimitti hänet lempieläimekseen, Mielikki ripusti hänen kaulaansa kultaiset vitjat ja kaikki eläimet huudahtelivat ilosta ja ihastuksesta. Mutta kaikista iloisin oli Sinipiika. Hän suuteli ja syleili pientä oravaa ja tanssi kuin raju tuulispää hänen kanssaan ympäri Metsolan avaroita saleja.

Keisarin Moppe.

Eräänä syysaamuna oli Räkkölän kaupungissa paljon puuhaa ja touhua. Pääkatua vielä puhdisteltiin, vaikka liput jo liehuivatkin rakennusten harjalla. Kadun eteläisessä päässä kaupungin laidassa oli komea kunniaportti, jossa loistivat kukkaset ja kirjavat nauhat. Sinne kokoontui kaupungin väki, pienet ja suuret. Pormestari ja vouti seisoivat siellä rinnatusten, kumpikin pitäen itseään toistaan etevämpänä ja arvokkaampana. Pormestari oli paksu pieni mies, yllä komea ruumiinmukainen virkapuku kullattuine kaulusnauhoineen ja nappineen. Päässä oli hänellä puuhkareunainen suippo virkalakki, hartioille oli heitetty irtonainen levätti, joka toistaiseksi verhosi myöskin pullean vatsan ja loistavan virkapuvun. Vakavannäköinen oli tämä kaupungin päämies; sillä hän mietti puhetta, jolla hän tervehtisi keisaria, jota odotettiin kaupunkiin saapuvaksi.

Komeita ratsastajia, hevosia ja vaunuja näkyykin jo tieltä. Pormestari varottaa väkeä olemaan hiljaa siihen asti, kunnes hän puheensa pidettyään ehdottaa eläköönhuudon keisarille. Hän heittää vinon silmäyksen voutiin ikäänkuin sanoakseen: "Pysy sinä syrjemmällä."

No niin, ratsastajat ja vaunut lähenevät. Kolmen hevosen vetämissä avonaisissa vaunuissa istuu keisari. Hänellä on yksinkertainen musta puku. Mutta hänen sivullaan on mies mitä koreimmissa virkatamineissa. Se on hovimarsalkka. Hän kuiskailee alinomaa jotakin hallitsijan korvaan, hymyilee ja kumartelee minkä voi. Vaunuissa on kolmaskin olento, joka yksinään hallitsee niiden perimäistä istuinta. Se on keisarin lempikoira, Moppe. Se on lihava, tanakka eläin. Lyhytkuonoisesta päästä pistävät töppökorvat hyvin näkyvästi esiin, ja kuulevat ne pienimmänkin risauksen. Mutta eipä Moppe näytä nyt mistään välittävän. Sulatettuaan sen sokerikakun, jonka keisari äsken hänen suuhunsa korkeilla käsillään pisti, se istuu nyt arvokkaan tyynenä etujalat hajallaan vaunujen peräistuimella. Se on tottunut komeihin vastaanottoihin, ei se niistä piittaa.

Niin lähestytään kaupungin kunniaporttia. Moppekin heittää silmäyksen sinne päin. Se huomaa jotain ihmeellistä ja nousee neljälle jalalle. Pormestari on heittänyt levättinsä takana olevan palvelijan käsivarrelle ja seisoo nyt siinä kimaltelevassa puvussaan paksuna, pyöreänä. Hän rykäsee hiljaa, tempasee hatun ja pistää sen kainaloonsa ja alkaa puhua... Silloin tapahtuu jotain kauheaa. Moppe, jolla on kultainen kaulaside, ja joka myöskin on paksu ja pyöreä, huomaa pormestarissa, hänen puuhkahatussaan ja äänessään jotain sukulaisen tapaista, ja viroten äkkiä välinpitämättömyydestään, hyppää suoraan häntä vastaan.

Pormestari hämmästyy, horjahtaa... Kansa rientää hänen avukseen, Moppea lyödään, potkitaan. Se ulvoo ja haukkuu sekä pakenee kauhuissaan metsään.

Vaunuissa ja saattojoukossa syntyy suuri hämminki. Keisari astuu väkijoukkoon ja kysyy: "Missä on minun koirani?" Pormestari on muserrettu. Hän ei saa sanaakaan suustaan. Vouti astuu esiin ja avaa kumartaen keisarille kaupungin portit. "Minun koirani on heti tuotava tänne." Niin lausuen astuu keisari kaupungin kadulle. Pormestari käärii levättinsä jälleen hartioilleen, painaa hatun päähänsä ja astuu yksinään toisten jälestä.

Onnettomuudeksi keisari heti kysyi pormestarin taloa. Se oli syrjäkadun varrella, jota ei oltu puhdistettu eikä liputettu, koska luultiin, että keisari ajaa pääkatua kaupungin läpi. Ei auttanut. Pormestarin rouvan suureksi hämmästykseksi astui keisari voudin ja hovimarsalkan saattamana sisään, ennenkun edes jokapäiväinen verhovaate oli ehditty salin sohvalta pois ottaa. Pormestari tuli onnetonna jälestä.

"Minun koiraani etsimään on lähdettävä koko kaupungin väen!" käski keisari.

"Suokaa anteeksi, Armollinen Majesteetti, mikä on hänen korkeutensa, Majesteetin koiran nimi?" tiedusteli pormestari.

"Mitä te sillä tiedolla teette. Minun koirani ei kuitenkaan kuule muiden kuin minun kutsuani. Muuten hän on kyllä Moppe. Jalosukuisin kaikista koirista, valitettavasti ainoa elossa oleva koko suvustaan."

"Kaupungin kirjapainossa on heti painatettava kuulutus", sanoi hovimarsalkka hienosti kumarrellen, "ja siinä on koko valtakunnalle ilmotettava, että Hänen Majesteettinsa korkeasti jalosukuinen koira..."

"Kaupungissa ei ole kirjapainoa" keskeytti pormestari.

"Kirjapaino pitää olla" sanoi keisari jyrkästi.