Part 1

JOULUPUKIN SATUJA JA LEIKKEJÄ

Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu

Helsingissä, Kansanopettajain O.-Y. Valistus, 1913.

SISÄLLYS:

I. Satuja.

Matti Kierosilmä, kirj. Larin Kyösti. Joulupukki 1901. Mitä Varpu kertoi, kirj. A. H. 1901. Turkkia pyytämässä, kirj. Kauppis-Heikki. 1901. Joulu-ukon saapas, kirj. Anni Svan. 1904. Orava ja Sinipiika, kirj. Johannes Tuokkola. 1904. Keisarin Moppe, mukaili Alpo Noponen. 1906. Matka Onnelaan, kirj. Vilkku Joukahainen. 1909. Martin kuusen-etsintä, kirj. Eino Salokas. 1909. Laurin hiihtomatka, kirj. E. V. 1909. Kesäyö metsäniityllä, kirj. Helmi Auvinen. 1910. Satutyttö, kirj. Annikki Virvatuli. 1910. Tarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä, kirj. Anni Kaste. 1910.

II. Leikkejä.

Sudenajo, kirj. Kauppis-Heikki. Joulupukki 1902. Puurokuppi, kirj. Artturi L. ja A. N. 1907. Sielukellot, kirj. Juho Laine. 1905. Jouluvieraat, kirj. Kosken Erkki. 1907. Kuusenhaltija, kirj. Anni Kaste. 1909.

I. Satuja.

Matti Kierosilmä.

Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Lankin sekä kaikki rahansa. Oli joulun aatto-ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana. Kulkiessansa kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan mies, vanha kerjäläisukko.

"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?" kysyi ukko.

"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä hukkasin", sanoi Matti.

"Voi miestä --, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista", pyysi ukko.

"Hukkasin rahanikin", sanoi Matti.

"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?"

"Kyllä sen saat", sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin, kuten hänen tapansa oli.

"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi!" toivotti ukko ja jatkoi matkaansa haarapussi olalla.

Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen. Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä, ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.

"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen, "miksi sinä olet niin surullinen?"

"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni, enkä pääse jouluksi kotiin", sanoi Matti.

"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä", sanoi kääpiömies, "sinä olet kunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja, sen tiedän; ihmisiä sinä katsot suoraan silmiin, sillä sinulla on valkoinen omatunto."

"Kunhan vaan pääsisin kotiini", sanoi Matti.

"Katsos tätä!" sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti haarapussia.

"Minun haarapussini!" huudahti Matti.

"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:

"Piu, pau, paukkaa, haarapussi laukkaa, alitse kuun, ylitse maan, vie mua, vie mua kotihin vaan!"

Niin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.

Matti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.

Haarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis ja Matti juoksi jälessä. Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstan tolpan kohdalla sai hän sen kiinni. Se vikuroi kuin hevonen ikään ja hyppeli Matin käsissä. Matti istui sen selkään ja toisteli pienen miehen sanoja:

Piu, pau, paukkaa, haarapussi laukkaa!

Ja Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, ja metsät ja järvet alhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä hurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa.

"Älä ollenkaan pelkää!" sanoi pieni mies, joka istui haarapussin selässä Matin takana.

"Sielläkös sinä, hyvä mies, olet taas!" sanoi Matti, "mihinkäs sitä nyt mennään?"

"Kultapilven kievariin", sanoi kääpiö.

"Minun on nälkä", sanoi Matti.

"Siellä syödään", sanoi kääpiö.

Lensivät, lensivät. Pian kuulivat miten silkkikarvainen halli haukkui Kultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta tehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia, ja he kulkivat kievarin kultaiseen linnaan. Katot ja seinät hohti helmissä ja jalokivissä, ja pöydällä odotti valmis ateria, eikä ketään näkynyt koko talossa.

Pöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli suuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja heittivät hallille hyvästi.

Ja he lensivät, lensivät, ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.

Matin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata kohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.

Matti katseli alaspäin ja sanoi:

"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?"

"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha on maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtelevät kirkkoteillä", sanoi kääpiömies.

"Koto näkyy, koto näkyy!" huusi Matti täyttä rintaa.

"Siellä kohta ollaan", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies, "mutta muista, Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin käy hullusti!"

Ja he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka haamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen suuri noita-akka. Matti näki kotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla, ja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli suoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä maata, ja siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen kotitaloonsa. Pieni mies oli kadonnut. Maantien varrella näki hän Laukin, joka pää nuokkuen seisoi rattaitten edessä, ja rahapussinsa löysi hän rattaiden pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille ja ajoi kotiin päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke ikäänkuin kanuunalla olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. -- Velhovuori aukeni räiskyen tulisissa auringoissa, ja kultakruunu päässä ajoi se kahden etusormen pituinen pieni mies nyt pitkänä jättiläisenä hopeavaunuissa vuoresta sisään. Matti tuijotti vuoreen, niin että valo häikäisi hänen silmiänsä. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa, kunnes se taas oli kuin musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti kotiin. Mutta siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä kutsuttiinkin nyt "Matti Kierosilmäksi."

Mitä Varpu kertoi?

Kansan satu Karjalasta.

Eräänä talvi-iltana menivät äiti ja isä kylään ja jättivät pikku Ellin, Maijan ja Eeron kotimiehiksi. Lähtiessään äiti antoi kullekin sokeripalan ja jätti pöydälle puolukkavadin, johon vielä oli sekoitellut siirappia. Mutta kun he siinä äänettöminä söivät puolukoita, huusi Eero yhtäkkiä:

-- Nyt Varvun luokse tupaan satuja kuulemaani

Ja peräkkäin he juoksivat sinne. Varpu oli juuri juonut kahvinsa ja kehräsi isälle verkkorihmoja. Takkavalkea loimusi uunissa ja valasi hämärästi tupaa. Lapset istuivat tuoleille ja Eero, joka oli vähän rohkeampi, sanoi:

-- Kerro nyt, Varpu kulta, meille satu!

-- Tuota, tuota, tuokkeroista, alkoi Varpu, jottako satu? Mitäs minä teille piimäsuille kertoisin?

-- Kertokaa niitä Laurin-Lienan satuja, huusivat lapset yhteen ääneen.

-- Niin, tuota, se Laurin-Liena, meidän renki Aaron äitivainaja se minulle piennä ollessani haasteli kahdesta pojasta tämmöisen saakkunan:

-- Oli ennen yhdellä miehellä monta poikaa. Isä kuoli ja pojat jakoivat perinnön. Vanhin otti talon, sitä seuraava hevosen ja kuka mitäkin tavaraa, niin että kahdelle nuorimmalle ei jäänyt muuta kuin toiselle kissa ja toiselle vain parkkivihko, pieni käärö pajun kuoria.

Se poika, joka sen parkkivihkon sai, se oli hyvin pahoillaan. -- Voi minun poloisen päiviäni, ajatteli hän. -- Mihin minä nyt joudun, kun näin armottomaksi ja osattomaksi jäin ja mitä minä tällä parkkivihkolla teen. Sama jos rikkatunkiolle heittäisin. Suruissaan, se parkkivihko selässään, poika lähti astumaan. Tulipa hänelle tiellä vastaan semmoinen vanha, pitkäpartainen ukko.

-- No, mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko.

Poika selittämään: Minulta kun isä kuoli, eikä jäänyt minulle muuta perintöä, kun tämä pahainen parkkivihko.

-- Elä ole sinä milläsikään, sanoi ukko. Annahan minä neuvon, niin hyvä tulee. Menehän tuonne lammin rannalle ja liota siellä nuo pajun kuoret ja puno niistä nuora. Tee sitten kyynärän pituinen puikko itsellesi ja koettele ommella Suolampi kiinni.

Poika kiitti ja meni lammen rannalle ja teki, niinkuin ukko oli neuvonut. Mutta kun hän siinä rupesi rantoja puikollansa penkomaan, alkoi lammen vesi lainehtia ja aalloista tulla tupsahti vedenakka siihen pojan luokse.

-- No mitä sinä siinä raadat? alkaa akka pojalta tiedustella.

-- Onhan sitä köyhällä miehellä työtä. Ompelen vain tämän lammen kiinni.

-- Elä veikkoseni semmoista kummaa tee! Me jäämme kannen alle.

-- Ei auta. Kyllä minä ompelen, ja sitten teen tämän lammen päälle sileän nurmen, se on köyhälle tarpeen.

-- Herkeä, hyvä mies! Elä salpaa meitä tänne! Saat paljon kultaa, kunhan vain jätät ompelematta.

-- No, jos säkillisen kultaa annat, niin voinhan heretä, tuumi poika. Silloin vedenakka kiireen kaupalla sukelsi lammen pohjaan ja kohotti sieltä pitkän säkin kultaa. Näin tuli köyhästä pojasta rikas mies.

-- Mutta mitenkäs sen toisen pojan kävi? keskeyttivät lapset, jotka hiljaa istuivat mummon ympärillä.

-- Odottakaa, palleroiset, sanoi Varpu-mummo, kyllä minä kerron.

-- No, se toinen poika, se, joka kissan perinnöksi sai, se oli niinikään pahoillaan. -- Mitä minä nyt tällä kissalla teen? Ei ole ruokaa itsellänikään, semminkään ei kissalle antaa. Pani siitä kumminkin kissan konttiin ja lähti astumaan. Tulipa sitten hänellekin se vanha, pitkäpartainen ukko vastaan.

-- No mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko taas.

Silloin poika huoliaan ukolle kertomaan.

-- Elä siinä joutavata sure! Mene siihen maahan, missä ei vielä kissoja ole, kyllä vielä rikkaaksi tulet, sanoi se mies.

-- Miten minä nyt sinne löydän, kun en ole ikänäni kotitienoilta liikahtanut?

-- No, kyllä minä sinulle tien neuvon. Mene vain päivännousuun päin, niin tulet lopulta siihen kissattomaan maahan!

-- Suur-kiitosta, hyvä ukko, sanoi poika, ja läksi astumaan kontti selässä. Astua tallusteli siitä monet päivät, mutta joka paikassa näki kissoja kaikenvärisiä. Missähän lienee se kissaton maa, tuumi itsekseen.

Mutta eräänä päivänä tuli jo semmoisia taloja, missä ei kissoja näkynyt. Poika astui kumminkin iltaan asti, ennenkuin pysähtyi, eikä näyttänyt kissaansa missään. Kun sitten illansuussa näki somannäköisen talon tien laidassa, niin poikkesi siihen.

-- Näinköhän saisi talossa yösijaa? kysyi tupaan astuessaan.

-- Saisihan sitä muuten, mutta näin potaatinkaivunaikana on niin paljon työväkeä, ettei tupaan mahdu, sanoi emäntä pankon luota.

-- Eikös olisi mitään muuta huonetta, saunaa tahi riihtä, missä sopisi maata?

-- Onhan se riihi, mutta et, hyvä ystävä, siellä voi maata. Siellä on semmoisia suuria eläimiä. Ne pyrkivät päivälläkin tulemaan päälle; semminkin ne yöllä söisivät sinulta silmät päästä. Jo alkavat tupaankin tunkeutua eivätkä tämmöistä väkijoukkoakaan enää pelkää. Ruoka-aineetkaan eivät heiltä säily, selitti emäntä. -- Elä, hyvä vieras, mene sinne maata, kielteli muukin talon väki. Ne elävät lopettavat sinut siellä.

Mutta poika otti konttinsa ja läksi.

-- Nouse kumminkin sinne yläpenkille, jos menet, varotteli isäntä. -- Ahdinlautaa ne siellä yläpenkiksi kutsuivat -- selitti Varpu ja jatkoi:

-- Poika kun tuli riiheen, joka vielä ahoksen jälkeen oli lämmin, otti kissansa kontista, kohosi ahdinlaudalle makaamaan ja asetti kissan ryntäilleen. Mutta eipäs ennättänyt silmiään ummistaa, ennenkun jo alkoivat rotat rapajamaan -- sillä rottiahan ne eläimet olivat. Niin siellä yksi nelisti kuin hyvä hevonen, Mutta kun kissa kaapsahti pystyyn ja hyppäsi laudalta lattialle, niin alkoi siinä toinen leikki. Rotat vinkuivat sen kynsissä, ja kissa tappeli kuin sotasankari. Siihenhän se meteli vihdoin loppui, kun rotat kuolivat tai juoksivat pakoon. Poika paneutui levolle ja nukkui hyvin.

Aamulla kun talonjoukko nousi, sanoi isäntä pojalleen:

-- Menepäs sitä vierasta katsomaan, jos vielä on hengissä!

Poika tuli riihen luo ja longotti ovea, mutta kun kissan keksi, niin paiskasi oven kiinni ja pötki tupaan.

-- Hyvänen aika! Nyt se vieras on kuollut. Siellä se venyy ja semmoinen outo, julman näköinen elävä on noussut sen rinnalle istumaan. Totta se elävä on vieraan tappanut. Musta se on, ja silmät sillä kiiluvat kuin tähdet taivaalla, ja tuhat piikkiä sillä on suupielissä.

Nyt juoksivat kaikki miehissä riihelle ja longottivat ovea.

-- Vieras, vieras! kuiskasi joku. Poika nosti päätään.

-- Me luulimme jo sinua kuolleeksi. Mikä elävä se tuo on? Pureeko se?

-- Ei se mitään tee. Tulkaa vain sisään!

-- No, tämä eläväkö se nuo kaikki tappoi? sanoi mies ja osotti kuolleita rottia, joita oli ristiin rastiin pitkin riihen lattiaa.

-- Niiden tappaminenhan se onkin tämän minun eläväni virka, sanoi poika ja silitti kissan selkää.

-- Uskaltaako sitä silittää? Möisiköhän se vieras meille tuon elävänsä? Meille se olisi niin tarpeen.

-- Miks'en möisi, jos vain hinnasta sovitaan.

-- Miten paljo se maksaisi?

-- Kun täytätte tämän vanhan huopahattuni kullalla, on kissa teidän.

No niin, silloin talonjoukko kultaa hakemaan ja kantamaan hattuun. Poika sillaikaa kaivoi kuopan riihen luo ja pani rikkonaisen hattunsa sen suulle. Arvaa sen, että talonväki sai kantaa monta säkillistä hattuun, ennenkun se täyttyi.

Mutta talonjoukolle, kun yritti menemään kotiin, muistui mieleen, ettei kukaan heistä tietänyt tuon oudon elävän nimeä. Ei muuta kun kääntyä takaisin ja kysyä pojalta.

-- Emme saaneet kysyneeksi, mikä tämän elävän nimi on.

-- Jos toisen hatullisen rahaa maksanette, niin sanon teille, vastasi poika. Miehet kävivät tuumimaan, mutta eihän siinä muu tullut neuvoksi kuin maksa pois -- -- ja niin sai poika toisen mokoman rahaa.

Nyt läksivät kissanostajat taas matkalle ja koettivat houkutella kissaa mukaansa. "Kissa, kissa!" väättelivät he, mutta kissako se nyt sillä tuli. Ei ollut kuulevinaankaan, vaan nousi riihen katolle. Silloin joutuivat ostajat hätään. -- Totta tällä pitänee olla joku väättösana. Voi polosen päiviä, kun ei saanut samaan hintaan kysyneeksi, miten tätä väätetään. Koettivathan ne väättää: se, se! tjeh, tjeh! ptr, ptr! ja kos, kos! mutta kissa istui vain katolla päivän paisteessa ja lämmittelihe. Ei auttanut muu kuin maksaa pojalle taas hatullinen rahaa, ja nyt oppivat ostajat väättämään: vis, vis. Kissa höristi korviaan ja kiipesi alas katolta. Vis, vis! huusivat talon lapset ja juoksivat tuvalle päin, ja kissa seurasi heitä tupaan ja jäi sinne asumaan.

Poika osti hevosen, vedätti kotiin rahansa ja kuuluu vieläkin elelevän rikkaana miehenä.

-- Mutta kissatonta maata ei nyt ole enää missään, lopetti Varpu.

Turkkia pyytämässä.

(Sedän satu.)

Taneli-setä oli kiinnittänyt, kierreraudan tuvan seinään ja vetää syssytteli siinä lammasnahkoja.

-- Mitä setä siinä tekee? kyselivät lapset.

-- Tässä lauhdutellaan lammasnahkoja, selitti setä. -- Mitä varten niitä lauhdutellaan? utelivat lapset.

Setä ei seisauttanut työtänsä, vaan vetelyn mukaan lausuili:

-- Sitä varten, tätä varten, ettei turkki äänteleisi, kopajaisi, kupajaisi, miestä laiskaks' murajaisi.

-- Onko setä kuullut turkin murajavan? Kertokaa nyt mitenkä turkki murajaa.

-- Eihän minun turkkini muraja, kun minä en ole laiska, sanoi setä.

-- Kertokaa sitten jotain muuta, pyytelivät lapset.

-- Jospa minä tässä levätessäni kerron teille turkkisadun, kun haette tuolta naulasta turkin päänaluseksi, lupasi setä.

Lapset juoksivat kilvassa turkin sedälle, jonka tämä käänteli kokoon ja köllähti penkille pitkälleen. Lapset asettuivat siihen kupeelle, isommat istumaan ja pienemmät polvilleen.

-- Kertokaa nyt, kiirehtivät he.

Setä painoi silmänsä tirralleen ja sanoi: Näin se satu alkaa:

-- Oli kerran kaksi lasta, Liisa ja Ville, joiden isä oli kuollut ja he asuivat äitinsä kanssa pienessä tuvassa, kylän takalistolla.

Muutamana talvipäivänä näin ennen joulua, kun äiti oli viemässä kehruuksia kylään, tuumailivat lapset, että mistä he saisivat turkin, jotta pääsisivät jouluna kirkkoon. Silloin Liisa muisti isävainajansa laulun, että

Oravall' on oiva turkki, valkovaippa jäniksellä, ketun turkki kaunihimpi, suden vielä villavampi, karhun kahtakin uhompi,

ja he päättivät mennä pyytämään turkkia oravalta.

Siinä olikin metsä hyvin lähellä, aivan tuvan takana. Tuskin olivat lapset viittaväliä kulkeneet, kun Ville huomasi oravan kuusen oksalla ja ihastuneena sanoi Liisalle:

"Tuollapas on orava ja sillä on oikein töyhtöhelma turkki. Kysynkö minä, vaiko sinä, että antaako se sen meille."

"Minä kysyn", sanoi Liisa. "Tunnetko meitä, pieni orava?"

"Kurr, kurr", kurahteli orava ystävällisesti ja alkoi puhua raksutella:

"Tunnen toki lesken lapset, aivan äänestä erotan, muista pojan muskuloista, pahennuksen pahkuroista, jotka kuustani kivitti, lapsiani laahasivat, veivät vangiksi väkisin, kitumahan kappelissa."

"Ethän toki, sievä orava, meitä torune", houkutteli Liisa. "Ei me tultuna lapsillesi pahaa tekemään, vaan pyytämään turkkia, kun on niin kova pakkanen, ettei päästä ilman turkkia jouluna kirkkoon."

Orava käänteli päätänsä ja saneli:

"Taitasipa tarpeen olla turkki teillekin, tepukat. Kovin käytte kalvakoiksi koko talven kyyhöttäissä tuossa pienessä tuvassa, savuisessa saunassanne."

"Tarpeeseen meille olisi", sanoi Ville. "Minä en ole kivittänyt sinua milloinkaan, enkä kivitä. Tottahan antanet turkin meille."

Siihen sanoi orava:

"Paljon kiitän palkinnoksi, mutta muuhun en kykene, kun on yksi vain itsellä turkki tuiki pienokainen, jok' ei veny Villen päälle, liijatenkaan Liisan päälle."

"Keltäs me sitten osataan pyytää?" kysyi Ville pahoillaan.

Orava ajatteli, kallistellen pientä päätänsä ja neuvoi:

"Jänis, jussi jäkkäniska, vankin veli vääräkinttu, kesin, talvin kelsiyypi, uuden karvan kasvattaapi, hältä turkkia tahdotte itsellenne ilmaiseksi."

"Kiitoksia neuvostanne ja hyvästi", sanoi Liisa niijaten. Villekin nosti hattua hyvästiksi oravalle.

Kun olivat vähän matkaa kulkeneet, nousta kapsahti jänis kuusen juurelta kahdelle jalalle ja katseli silmät pyöreinä tulijoihin.

"Älkää pelätkö meitä", rauhoitteli Liisa ja ilmoitti sitten turkki-asian.

Jänikselle oli tullut nukkuissa kylmä, ja se alkoi värisevällä äänellä papattaa:

"Pa pa pa pa paleltaapi, pu pu pu pu puistaltaapa, tu tu tu tu turkissakin, pe po pe pe peitossakin kuusen alla kyyhöttäissä, lumen päällä lyyhöttäissä. Tuoll' on kettu kolossansa kankahalla kuopassansa, siltä turkki tuumikaatte, nukkumahan neuvokaatte, että poikani poloset, saisi rauhassa ravita itseänsä iltasilla."

"Uskaltaako sinne ketun luokse mennäkään, jos se on paha", epäili Liisa.

Jänis heitä lohdutteli:

"Ei se teitä ihmisiä hävelijäs hätyyttele, vaikka meitä vaivasia ainiansa ahdistaapi."

Lapset sanoivat hyvästit jänikselle ja lähtivät kankaalle päin kävelemään, piellä olikin mäkirinteessä reikä maan sisään. Ville kurkisti siihen ja huusi:

"Halloo! Onko kettu Mikko kotona?"

Kolon perältä kuului käpäläin sipsutusta. Kohta pisti kettu päänsä ulos ja viekkaasti tirkistellen kysyi:

"Kuka se siellä huutelee? Mikä asia?"

"Ei tässä ole tarpeettomia huudettuna", vastasi Ville, "tultiin vaan turkkia kysymään. On kuultuna, että teillä on lämmin pesä, jossa saattaa asua ilman turkittakin."

Kettu katsoi yhä viekkaammin Villeen ja kysyi:

"Oletko sinä milloinkaan höyhenaluksella nukkunut?"

"Olkia meillä on alusena", vastasi Ville.

"Tiedätkös miltä teeren ja pyyn munat maistuvat?"

"Ei meillä munia syödä", vastasi Ville, "sillä äiti on kieltänyt koskemasta metsälintnjen pesiä."

"No se on voitoksi minulle", kiitteli kettu. "Oletko pyy- ja jänispaistiakaan syönyt?"

Villeä jo alkoi suututtaa tämä kyseleminen ja hän sanoi:

"Mitä sinä, kettu, meidän keitoksia kyselet, turkkiahan me tultiin pyytämään, että päästäisiin jouluna kirkkoon."

"Minä vain kyselen", virnisteli kettu. "Asia on näet niin, että näin hienovillainen turkki ei sovellu muille kun niille, jotka syövät linnun paistia ja munia sekä nukkuvat höyhenaluksella. Mutta kun sinä näytät noin potralta pojalta, niin minä autan sinua turkkiasiassa, kun tulet toisen kerran ja tuot jotain tullessasi. Onhan teillä kanoja?" kysyi kettu.

"On tällä Liisalla kaksi kanaa", sanoi Ville.

"No hyvä", mielisteli kettu. "Tuo ensikerralla tullessasi toinen kana minulle, niin kyllä saat turkin."

Nytpä ei Liisa enää malttanut kuunnella, vaan sanoi:

"Häpeä toki kettu ilkeä, vai söisit minun sievän kanani. Seipäällä saat kintuillesi, jos tulet."

Jopa Villekin ymmärsi ketun kujeen ja kiivastui:

"Sitäkö varten sinä kyselitkin meidän kanoista ja muista. Tuon minä palavan pakkulan viekkaalle kielellesi."

Ilman hyvästiä he erosivat ketusta, joka pilkaten huusi jälkeen:

"Menkää vain suden pesälle, kyllä se teille turkin toimittaa."

Liisaa jo alkoi pelottaa.

"Ei me ehkä uskalletakaan mennä suden pesälle", sanoi hän.

"Nyt uskalletaan", pöyhisteli Ville ja laittoi lepästä kepin käteensä. "Ei tässä vain takaisin käännytä."

Sielläpäs oli susikin vähän matkan päässä. Se oli vast'ikään noussut nukkumasta ja venytteli pitkää selkäänsä.

"Onko susi-sedällä antaa meille turkkia?" kysyi Ville rohkeasti.

"Vau, vau", volahteli susi. "On sedällä semmoinen turkki, johon tuollaiset tallukat sopii sorkkineen, sauvoineen."

"Ei tässä aivan niillä puheilla yhteiseen turkkiin ruveta", pöyhisteli Ville. "Eri turkin minä tarvitsen."

"Sama se", sanoi susi. "Onkos sinulla lampaita?"

"On äidillä yksi lammas ja kaksi vuonaa", sanoi Ville.

"Sepä sattui", ihasteli susi, "Tuo vain lampaat tänne metsään, niin minä päästelen niistä sinulle nahat ja saan itse lihat palkastani."

Vaan silloinpa Liisakin tarttui puheeseen ja sanoi:

"Vai söisit susi meidän sievät lampaamme."

Susi irvisteli pahasti ikeniänsä ja ulvoi:

"Söisin, söisin, minulla kun on hampaat."

"Pidä hampaitasi vähän piilommassa", sanoi Ville. "Sattuu susivouti näkemään, niin se tulee ja kopistaa ne kampaluikseen."

Siitäpä susi pelästyi, alkoi loikkia pakoon ja valehteli mennessään:

"On näillä niskoilla monta pässiä kannettu, eikä ole vielä luotia turkkiin annettu."

Liisa ja Ville katselivat suden jälkeen ja Ville sanoi:

"Sinne se meni ja jouti mennäkin."

"Yhä pahenee", huokasi Liisa. "Mennään jo kotiin."

"Ei mennä", sanoi Ville. "Koska susi lähti pakoon, niin ei karhukaan purasematta nielase. Käydään vielä sitä puhuttelemassa."

"Mutta puhutellaan siivosti", neuvoi Liisa. "Karhu kuuluu pitävän hyvästä puhuttelusta."

"No minä vaikka kumarran kuin kuninkaalle", lupasi Ville.

He tulivat kaatuneen kuusen juurelle, jossa oli lumessa pieni reikä karhun pesän päällä. Ville kurkisti siitä sisään ja kysyi:

"Onko metsän kuningas valveilla?"

"Mym, mym", myrisi emäkarhu pesästään. "Ei olla varsin valveilla, eikä kovin nukuksissakaan. Millä asialla on vieraat?"

"Rauhallisilla asioilla ollaan", vastasi Ville. "Turkkia ollaan tietelemässä itsellemme. On kuultu, että sinulla on vahvavillainen turkki, jolla tarkenisi jouluna kirkossa istua."

"Onhan minulla turkki ja kyllä tällä tarkenee", myrisi karhu. "Mutta joko siellä ulkona on pälvilöitä puiden juurilla, ja joko on lehmät laitumella?"

"Ei nyt ole vielä pälvistä puhetta joulun aikana", vastasi Ville, "eikä meillä ole kun yksi lehmä."

Jopas jouduttautui Liisakin kysymään:

"Mitäs varten sinä, metsän kuningas, lehmistä kyselet?"

"Kyselenmähän mitä kyselen", myrisi karhu. "Minä kun olen metsän ja korven kuningas, niin minä tahdon toisinaan laittaa itselleni ja lapsilleni juhla-aterian ja otan silloin omalla kuningas-oikeudellani parhaan karjasta paistiksi."

"Otatko sinä korven kuningas yhdenkin lehmän?" kysyi Liisa.

"Otan, otan minä yhdenkin lehmän, jos vain kadehdit muiden monia lehmiä ja piekset eläimiä vihoissasi", uhkasi karhu.

"Älkäät suinkaan meidän lehmää ottako", rukoili Liisa. "En minä kadehdi muiden lehmiä, enkä piekse mitään eläimiä."