Part 7

Reetu ja Alma keskustelivat sitten usein siitä, miten työskenteleminen muitten hyväksi tekee ihmisen onnelliseksi. Alma oli Reetua vilkkaampi ja sai hänet tavallisesti ajatuksiaan ja puuhiaan ymmärtämään, Reetulla oli niin paljon työtä, ett'ei hän ehtinyt juuri muuhun. Koulussa oli läksyt ja kotona lapset ja porsas. Mutta kun hänessä kerran oli herännyt ajatus, että oli hauskaa palvella muita, niin sai hän usein tilaisuutta auttaa ja ilahuttaa ihmisiä. Koulussa tarvitsi joskus pieni toveri hänen apuaan, kun läksy oli vaikea; joskus taas täytyi pelastaa pienempiä kumppaneita suurempien poikien käsistä. Välistä hän sai sitoa riepuja sormien ympäri, kun joku oli veistohuoneessa loukannut itsensä. Reetu ei oikein uskonut, että porsas ymmärtäisi olla pahoillaan, kun sitä potkittiin, mutta Alma vakuutti, että kyllä se sen ymmärtää yhtä hyvin, kuin Pietari ymmärsi, kun häntä lyötiin. Reetu lupasi tästedes olla kärsivällinen sekä poikaa että porsasta kohtaan. Vaikeata se kyllä oli. Molemmat kirkuivat vähimmästäkin syystä, molemmat pyrkivät karkuun, Pietari kehdosta ja porsas lätistä.

Alma oli puhunut hyvin vakuuttavasti Reetulle, mutta hänestä itsestään oli usein hyvinkin vaikeata ajatella muita enemmän kuin itseään. Hänestä tuntui kuin Valfrid ja Tommo aina muistaisivat vain itseään, pitäisivät huolta vain omasta mukavuudestaan ja omista huvituksistaan. Eivät he ollenkaan huomanneet niitä pieniä palveluksia, joita pikku Alma-sisko heille teki. Ne olivat heidän mielestään aivan luonnollisia. Mutta äiti oli muitten hyväksi, ja hän kyllä huomasi pikku tyttönsä pyrkimykset ja palkitsi häntä ystävällisin katsein.

"On niin hauskaa, kun äiti tietää, että koetan olla kiltti", sanoi Alma väliin. "Ikävää on ponnistaa voimiaan, jos ei kukaan sitä kuomaa."

Muutamana päivänä oli Alma käynyt naapurikylässä asioilla, ja palasi nyt sieltä kotiin.

"Äiti", huudahti hän, "ei taida olla yhtään päivää, jona ei voisi jotain toisen hyväksi tehdä".

"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi äiti hymyillen.

"Se koskee Juntulan Liisua. Hän istui tien vieressä itkien sitä, ett'ei hän enää syksyllä pääsekään kansakouluun. Kaksi vuotta on hän koulua käynyt, ja nyt osaa hän isän mielestä kylliksi sekä lukea että kirjottaa. 'Onko isäsi sitten köyhä?' kysäsin. 'Ei suinkaan', vastasi Liisu. 'Onhan meillä iso talo ja veljeni ansaitsevat jo työllänsä.'"

"'Mennään isäsi luo asiasta puhumaan', sanoin minä. Mutta Liisu ei uskaltanut. Minä lähdin silloin yksin. Juntulan isäntä istui pellonpientareella ja lepuutti hevostaan. Rupesin puhumaan Liisusta. Ensin isäntä nauroi, sitten suuttui, mutta viimein kuitenkin lupasi, että Liisu pääsee syksyllä kouluun. Eikö se ukko ollut kiltti! Minä juoksin Liisun luo ja kerroin asiasta, ja nyt hän on onnellinen."

"Etkös sinä itse ole?" kysyi äiti.

"Olen. Sydän tuntuu nyt niin keveältä. Jahka tulen isoksi, rupean työskentelemään koko maailman hyväksi, kaikkien köyhäin, murheellisten, sairaitten, syntisten, hyljättyjen, vanhojen ja turvattomien hyväksi -- kaikkien niiden hyväksi, jotka tarvitsevat apua ja lohdutusta. Reetu tahtoisi mennä seminaariin, sitten kun häntä ei enää kotona tarvita. Hän sanoo, että hän kansakoulunopettajattarena saa tekemistä 30-40 lapsen kanssa joka vuosi. Hän rakastaisi noita lapsia, toimittaisi köyhille vaatteita ja kirjoja ja keittoruokaa. Sitten kävisi joka mökissä ja puhuttelisi äitejä, niinkuin hänen opettajansa nyt tekee. Eikö se ole jalo päämäärä, äiti?"

"On kyllä, rakas lapseni. Meidän täytyy koettaa auttaa, että Reetu pääsee seminaariin."

Siiri-sisarella oli kuukauden aikaa vapautta toimistaan. Sen hän vietti kotonansa maalla. Ensin hän oli niin väsyksissä, ett'ei jaksanut muuta tehdä kuin riippumatossa loikoa ja lukea romaaneja tai silloin tällöin uida. Mutta sitten hän virkistyi, meni soutelemaan ja kävelemään ja otti osaa kodin askareihin niinkuin ennen vanhaan. Silloin hän myöskin näki nuoremman sisarensa puuhat.

"Alma on hyvin edistynyt sill'aikaa kun olen ollut poissa kotoa", sanoi hän äidille. "Hän on niin kiltti ja ystävällinen."

"Jumala siunatkoon pikku tyttöäni", vastasi äiti liikutettuna. "Hän koettaa tulla onnelliseksi muiden onnea valvomalla."

Kesäinen tarina.

Äiti oli lähtenyt Viertolan heinäniitylle ja jättänyt poikansa Yrjön ja Riston räätikkämaata kitkemään. Jonkun aikaa pojat työskentelivätkin ahkerasti, mutta sitten oikaisi Yrjö väsynyttä selkäänsä ja haukotellen virkkoi:

"Tämä on niin ikävää työtä, Risto, että emmekö heitä valtaan koko kitkemistä ja lähde ongelle? Ahvenetkin siellä jo varttuvat suuruspalaa."

"Entä mitä luulisit äidin sanovan, kun hän näkisi, että räätikkämaa onkin vielä kitkemättä?" Risto vakavana muistutti.

"Toruisi vähän ja siinä kaikki", naurahti Yrjö, mutta lisäsi heti miehekkäämmällä äänellä: "Ja ehdimmehän tuon ongelta palattuammekin tehdä, jos niikseen tulee."

"Minä en kuitenkaan lähde, ennenkuin olen saanut osani valmiiksi", Risto lausui ja painautui jälleen entistä ahkerampana työhönsä.

"Mutta minä lähden. Hauskempihan sitä siellä on istua, kuin tässä mullassa rypeä." Ja Yrjö haki kuopasta matoastiansa, heitti onget olalleen ja lähti iloisesti vihellellen läheiseen rantaan.

Aurinko oli kohonnut keskitaivaalle. Suristen lentelivät hyönteiset mettä hakien kukasta kukkaan, pehmyt kesätuulonen humisi leppeästi puiden oksissa ja tuolloin tällöin kuului rannasta leikkivien lasten iloinen kujerrus. --

"Mutta mikä se oli?" Risto karkasi pystyyn ja kuulosti, Toistamiseen kuului rannasta kova avunhuuto. Hetkeäkään aikailematta hän kiiruhti sinne.

"Mitä täällä on tapahtunut?" hän hengästyneenä kysyi nähdessään siellä lehtori Ahavan vanhemman tytön Annikin palvelustytön kanssa itkevän.

"Voi, hyvä Risto! Lyyli putosi järveen."

"Lyylikö?... Sanokaahan, kuinka se tapahtui?"

Saappaat lensivät Riston jalasta hietikolle.

"Tuossa se Näkkäkivellä laivaansa uitteli ja jalkansa livetti ja voi, voi!..."

Annikki kätki kasvonsa esiliinaansa ja alkoi jälleen rajusti itkeä.

"No, no, älkäähän nyt! Ehkäpä saamme hänet vielä pelastetuksi." Takki jo putosi Riston päältä.

Samassa alkoivat keltaiset kutrit näkyä veden pinnalla lähellä Näkkäkiveä. Yhdellä harppauksella oli Risto kivellä ja tarttui käsin hiuksiin kiinni, Ponnistettuaan hetkisen sai hän vedetyksi Lyylin kivelle, josta kantoi hänet rannan pehmeälle nurmikolle lepäämään.

"Herra Jumala! Hän on kuollut!" huudahti Annikki, nähdessään sisarensa kalpeana, liikkumattomana makaavan. Mutta kun Risto hetkisen liikutteli pelastetun käsiä ylös-alas ja palvelustyttö ohimoita hieroi, niin virkosi hän eloon.

Yhdessä lähtivät he sitten Viertolaan, jossa lehtori Ahava oli kesävieraana, mutta Risto palasi jälleen työhönsä.

Kun äiti illansuussa palasi kotiin, oli hän hyvin iloinen huomatessaan, että poikansa olivat kunnolla täyttäneet tehtävänsä.

"Sinäkin, Yrjö, olet tällä kertaa kitkenyt osasi ja aivan yhtä puhtaaksi kuin Ristokin", virkkoi hän hyvillään.

Risto istui akkunanpielessä penkillä ja korjasi äitinsä haravaa, mutta Yrjö loikoili sängyssään.

"Lehtori rouvineen näkyy tulevan tänne", virkahti Risto akkunanpielestä. Tämän kuultuaan sitaisi äiti puhtaan esiliinan eteensä ja silitti vähäsen hiuksiaan, ja Yrjökin nousi sängyn laidalle istumaan. Samassa jo vieraat astuivatkin sisään.

"Kiitos sinulle, Risto, tämänpäiväisestä urhoollisuudestasi!" virkkoi rouva tervehdittyään. "Lyyli oli vielä niin heikko, ettei hän jaksanut itse tulla tänne, mutta toinnuttuaan lupasi hänkin tulla sinua kiittämään."

"Eihän siinä mitään kiittämistä ole; jokainen poika olisi minun sijassani tehnyt aivan samoin."

"Älä sano niin", puuttui lehtori puheeseen; "moni olisi hätääntyneenä ja neuvottomana rannalle pysähtynyt. Ota tämä, urhoollinen poika, vähäisenä kiitollisuuden osoituksena minulta!"

Kiiltävä kultaraha solahti Riston käteen.

"Toivon, että vastakin osotat yhtä suurta neuvokkuutta vaaran hetkellä", jatkoi lehtori ja kääntyen äidin puoleen sanoi: "Kiitos teillekin, joka olette noin kunnollisen poikasen kasvattaneet!"

"Minä olen niin hämmästynyt, että... mitä siis on oikein tapahtunut?" äiti ihmeissään kysyi.

"Ettekö siis tiedä, että Ristonne pelasti meidän Lyylimme tänään hukkumasta. Kerrohan, Risto, koko tapaus!"

Ja Risto kertoi. Kun hän oli lopettanut, sulki äiti hänet kyyneleet silmissä syliinsä, huudahtaen:

"Ja tuosta et sinä virkkanut minulle sanaakaan!"

"Eikö se ole totta, äiti, että minä täytin ainoastaan velvollisuuteni?" sanoi Risto katsellen suurilla ruskeilla silmillään luottavasti äitiään.

"Niinpä kyllä, lapseni", äiti myönsi. Mutta rouva jatkoi:

"Lisätkäämme siihen kuitenkin, että täytit sen hyvin!... Ja nyt, Jumalan haltuun!"

Kun vieraat menivät, kietoi Yrjö nyyhkyttäen kätensä äitinsä kaulaan ja huusi:

"Äiti, anna minulle anteeksi!"

"Mitä nyt, lapseni?"

"Minä olen taas ollut tottelematon poika. Risto se oli, joka minunkin osani kitki, sillä minä olen ollut ongella koko päivän ja revin siellä housuni."

"Niinkö?" Äidin ääni oli lempeästi nuhteleva.

"Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, ja minä lupaan tulla myöskin kuuliaiseksi pojaksi."

"Saat, lapseni", virkkoi äiti hellästi huomatessaan Yrjön rehellisestä katseesta, että hänen aikeensa olivat vilpittömät. "Jumalan avulla toteutukoon hyvä päätöksesi ja muistaos nyt tästä tapauksesta, että hyvä Omatunto on ainoastaan velvollisuutensa täyttäneellä."

Joulu Syrjälässä.

Kaukana sinisalolla, etähällä erämaassa, mistä kontio kutoisin, suden pentuset peräisin, tölli seisoa töllötti, pirtti pieni piilotteli. Syrjälä nimenä sillä, "Aatun mökki" mainehena. Siinä Aatami asuvi kanssa kasvavan perehen, toverina vaimo valpas, pikku pallerot ilona...

Kesä kukkiva katosi, maahan lenti keltalehti, tuisku tukkesi kujaset, kinosteli karjan raitit... Pyhä saapuvi salolle, syntyjuhla Syrjälähän, sekös kiirettä keräsi, puuhan tuotti pikkusille. Päivä alkoi jo aleta, hämärä jo häiritellä, suuret touhut taukoavat, pikkupuuhat vain jälellä.

Kirves Aatulla kädessä, joulupuita pilkkoavi; siinä pikkuset pinolta, sylen täyden sieppoavat, sitten tuiskuna tupahan, puhurina pirttisehen. Siellä syytävät sylyksen alle kiukahan kamaran, jotta permanto parahti, laudan liitos liikahteli.

Äiti pannua pesevi kattiloita kirkastavi: "So, so", sormella varotti, "pukki pelkoa pitävi, jos on veljet vallattomat taikka suulahat sisaret. Menkääpä mäelle tästä joulukuusen katsontahan, hakuhun havun halutun".

Silloin pikkuset pihalle, kasvavaiset kartanolle; pienet reutoiksen rekehen, suuret aisoihin asettui. Mielin kiitävät mäelle, kuusikkohon kiirehtivät; sieltä näppäävät närehen, joulutunnuksi tupahan. Kohta kuuluvat kujalla, tanhualla touhuavat, saattelevat saalihinsa lieden lämpimän lähelle. Kuusi kuurasta sulavi, huurtehesta hälvenevi, Aatu jalkahan asetti, keskelle tutun tupasen pirtin pienen permannolle. Lapset piirihin paneikse, siinä kuusen kunniaksi, keijuisina karkeloivat. Kävyt kuusessa koruina, kylmän helmet kynttilöinä, joulutuntu on tuvassa, pyhänpito pirttisessä.

Kuka ulkona kolisi, kynnyksellä kompasteli, tarttui taidotta ripahan? Pienet piirinsä pysähti, äidin taakse turvautuivat, silmät siirtyivät ovehen aavistellen, arkaellen.

Pukki työnnäikse tupahan tuohikonttinsa keralla; siitä lahjoja lateli, kelle lakin, kelle liinan, kelle kintahat koreat, kelle sukat sorjavarret, sitten pirtistä pakeni tanhualle tähtiyöhön.

Siitäkös mikä meteli, riemu suuri riehahtihe! Kilvan kiittivät emoa, kättelivät kaitsijaansa. "Mutta missä on isämme?" marjahuulet huutelevat. Äiti pilkisti pihalle; "Taisi tallihin Pokulle: viedä viljat syötäväksi, mutta tuossa jo tulevi!"

Isän tultua tupahan lapset leikkiä pitävät, mieli reipas rinnan täytti, sulotuntehet sydämen; puna poskilla rusotti, silmät säihki tähtösinä, kätöstä käsi hyväili, jalka polki permantoa. Isä kasvoilla kajastus sisimmästä sielustansa mielin katsovi kisoa, hymyellen hyppelöä... Äiti ääressä patasen, jossa puuronen porisi, hilskettä pikku pulujen, kisaa lapsikultiensa kaunokatsein seuroavi hymy hertas huulillansa -- kyynel silmähän kihahti. Mitä miettivi emonen, aattelevi armas äiti? -- -- Tätä tuumivi emonen äiti armas aattelevi;

"Tokko puhtaana puluni, kullan murut kirkkahana sydämensä säilyttävät mailla maailman pahoilla, teillä tuntemattomilla; vieläkö ilo viaton, lapsiajan riemu runsas heillä silloinkin hupina, laulu yhtä laadullisna!"

Pienet viimein jo väsyvät, pikku ressut raukenevat, pöytä katsehet keräsi, puurokuppi puolellensa. Aatu raamatun avasi, siitä pienille pakisi Betlehemin pilttisestä, Luojan lapsesta hyvästä, pienten yli-ystävästä, joka ihmisten iloksi syntyi, seimessä lepäsi, heille taivahan takasi, Isän armon ansioitti... Sitten virren veisasivat... Ääni hertasna helisi, joulurauha rinnan täytti, pyhä puhtaus sydämen.

Äiti syömähän sijotti, pikku ressut puuroansa, siinäkös kävi kalina, herkin heiluivat lusikat punahuulien hyväksi, vahingoksi valkopuuron...

Siunattua syötyänsä pienet pankolle pakovat, siellä hetkinen hälyä -- sekin vihdoin vaikenevi.

Tonttu hiipivä tupahan, Uni-Jukka uunin päälle, lapset uuvutti unehen, satumaille saattaeli...

Päre sammui pihdissänsä pirtti tummaksi pimeni, hiillos hetken tuikahteli seki höydyksi hupeni...

Kuuhut kaartansa kuleksi hopeoiden harjanteita, tähdet tietänsä valaisi, revontulet riemahteli; sunnuntai oli salolla, syntyjuhla Syrjälässä!...