Part 6

Syntyi äänettömyys. Lapset keskeyttivät leikkinsä. Isältä putosi silmälasit. Onneton vaimo istui penkillä, pää käsien varassa.

-- Mutia miten? kysyi äiti.

-- He joutuivat kaupungissa hunningolle, ja kun sitten pimeässä tuli ajaa kotiin, eksyivät pois tieltä, ajoivat väärin ja viimein tulivat heikolle jäälle, jää murtui heidän aliansa ja siinä löysivät hautansa --

-- Anttiko myös?

-- Ei, Antti pelastui; millä tavalla, sitä hän ei itsekään tiedä. Vaatteet jäässä oli hän myöhään yöllä tullut kotiin.

-- Etkö sinä, Risto, tullutkaan hevosella?

-- En jäänyt odottamaan. Tulin jalkaisin.

Onneton vaimo tekee lähtöä. Hänen silmänsä ovat punaiset itkusta.

Äiti ei tarvinnut selitystä, hän ymmärsi hyvin, että isä oli voittanut kiusauksen, oli ollut vahva -- muuten hän olisi nyt yhtä onneton kuin Matin vaimo.

Mielihyvällä katseli Risto-kalastaja iltasella lastensa leikkiä joulukuusen luona. Hän tiesi, että Kertun ja Erkin joululahjat pelastivat hänet joutumasta saman kohtalon alaiseksi kuin toverinsakin. Heidän lapsellinen ilonsa oli tullut hänen mieleensä ja juuri siitä syystä oli hän lähtenyt kapakasta kotiinpäin. --

Nyt Ristokin ottaa osaa lastensa leikkeihin. Hän asettaa Erkin junan kulkemaan sekä lupaa tehdä kehdon Kertun nukelle. Lapset kummastelevat isän hellyyttä; he eivät koskaan ole nähneet isää niin lempeänä kuin tänään. Hän ottaa lapset polvilleen keinumaan, silittää heidän pehmoista pellavatukkaansa, taputtelee heitä poskelle. -- Ei koskaan ole joulu ollut niin kaunis kalastajamökissä kuin nyt.

Korven Kallen jouluaatto.

Kylmä on talvipäivä, huurteessa seisovat viitat, viluisesti narahtaa lumi kulkijan askelissa, joka repaleissaan jäällä taivaltaa kirkonkylää kohti. Pureva pakkanen tunkeutuu ryysyjen läpi, kohmeessa ovat kädet, jalkoja paleltaa, vilun väreet kiertävät pitkin ruumista. Hän kääntyy takaperin ja koettaa kääriä isoa sarkanuttuaan tiukemmin ympärilleen. Ei apua, kylmä viima tunkeutuu repaleiden läpi, mutta eteenpäin ponnistaa Kalle, Korven pieni huutopoika. Huomenna on joulu, kerran saa olla hänkin joulukirkossa.

Lyhyt talvipäivä alkaa jo hämärtyä, kun poika kylmän kangistamana astuu pappilan tupaan. Hän rientää heti uunille, riisuu nuttunsa, heittää kenkänsä, suloinen lämpö hivelee kohmeista ruumista. Ei yksinäistä poikaa huomaa kukaan, paljon on touhua tuvassa. Kun sitten laskeutuu uunilta repaleinen poika, kasvot hohtavina lämmöstä, ovat kaikki ihmeissään.

"Mistä olet?" kysytään häneltä.

"Tuolla Korven torpassa olen huutopoikana", vastaa Kalle.

"Istu nurkassa, ett'et ole tiellä."

Poika siirtyy nurkkaan, sieltä hän seuraa touhua tuvassa. Se on hänestä niin suurta, ei hän koskaan ole nähnyt sellaista tuoksinaa. Eräs palvelija kysyy sivumennessään häneltä, onko hän pyytänyt rouvalta lupaa olla yötä. "En", vastaa poika. Hänet neuvotaan keittiöön, ja hän kulkee sinne yli pihan. Oven suuhun hän seisahtaa, hattu unohtuu päähän, kädet pyörittelevät repaleisia kintaita. "Mistä olet ja mitä on asiaa?" kysytään häneltä. -- "Olen Korven huutopoika ja pyytäisin yösijaa", on vastaus. "Olehan sitten, mutta pysy kiltisti tuvassa, äläkä ole toisten tiellä", neuvotaan pojalle.

Kalle palaa tupaan. "Nouse uunille, ett'et ole jaloissa", käsketään siellä, ja Kalle nousee. Hän riisuu nuttunsa, asettaa sen päänsä alle ja laskeutuu pitkälleen. Uni voittaa matkasta väsyneen ruumiin, pieni huutolainen nukahtaa.

Kun hän herää, on tupa tyhjä, himmeä valo leviää pienestä lamppu-pahasesta. Kallea pelottaa. Unisena kompuroi hän alas, haparoi ja tulee pihamaalle. Peloissaan hiipii hän keittiön eteiseen ja kuuntelee. Hän raottaa ovea, siellä ei ole ketään. Hän menee sisälle ja katselee ihmetellen kiiltäviä astioita. Mutta äkkiä seisahtaa hän, sisältä kuuluu laulua. Hän aukaisee ovea, laulu kuuluu yhä selvemmin, hän tirkistää oven raosta, mutta ei näy ketään. Hiljaa hiipii hän sinne, sieltä on ovi auki toiseen huoneeseen. Oi taivas, sitä hohtoa ja kirkkautta, mikä sieltä välkehtii!

Keskellä salia seisoo kuusi, hopealle hohtava, kullalle kimaltava. Salon poika luulee unta näkevänsä. Laulu jatkuu, repaleinen poika lähestyy salin ovea. Nyt hän on kynnyksellä, ja kuin lumottuna seisoo hän siinä, ihmetellen katselee hän häikäisevää kirkkautta. Kuusessa huomaa hän paperin, johon on jotain kirjotettu säteilevin kirjaimin, hän tavaa: "m-meil-le-meille, meille", etemmäs ei hän pääse. Laulu loppuu. Pappi alkaa puhua. Kalle koettaa kuunnolla, mutta pian kiintyy hän taas kuusta katsomaan. "Meille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja. Jumalan poika tuli taivaan kirkkaista saleista meitä auttamaan", kuulee hän papin lausuvan. Kalle heristää korviaan, jotain ihmeellistä kertoo pappi. Mummo on puhunut Jumalasta, hän on uhannut Kallea Jumalan rangaistuksella silloin, kun Kalle on ollut tottelematon, ja Korven pieni huutopoika pelkää Jumalaa enempi kuin vaariakin. Aivan toisella tavalla kuulee hän nyt puhuttavan Jumalan pojasta. "Hän mahtaa olla mummoakin parempi", ajattelee Kalle. "Koska hän tänään on syntynyt, tahdon minäkin hänet jo tänään nähdä", päättää hän pienessä päässään.

Kalle miettii -- miettii. Hän ei huomaa, kuinka puhe on päättynyt, tau'onnut laulukin, ja palvelijat nousevat lähteäkseen. Joku ottaa Kallea kädestä, hän vastustaa: "Minä tahdon nähdä sen, josta pappi puhui." "Lähde vain, ei hän nyt ole syntynyt, et sinä voi häntä nähdä." Kallen täytyy seurata. Keittiössä annetaan hänelle puurokuppi, vähän maitoa ja leipäpala. "Mene tupaan syömään", käsketään hänelle. Itku pyrkii väkisinkin vetämään väärään suupieliä, mutta sanaa sanomatta ottaa hän ruokansa ja kulkee pimeän pihamaan yli puolihämärään tupaan. Miks'ei hän saanut enää olla salissa tai edes keittiössä, miksi käskettiin hänet yksin kolkkoon tupaan? Oi jospa mummo olisi täällä tai se Vapahtaja, josta pappi kertoi!

Pöytää vasten painuu pää, kyyneleet vierähtävät poskille, hän nyyhkii ääneensä. Mutta vähitellen riutuu ääni -- hän nukkuu.

"Mummo, mummo, katso, tuolla aukee taivaim kansi ja hän astuu alas. Oi jospa hän tulisi meille! Juuri meille kerrottiin hänen syntyneen. Mutta tuonne hän laskeutuukin, tuonne pappilan komeaan saliin. Miks'ei hän tule meille? Mummo, minä tahtoisin nähdä hänet, vie minut hänen luokseen". Kalle on koettavinaan päästä hänen luokseen pappilan saliin. "Mene tupaan huutopoika", käsketään taas keittiössä. Niin tylyjä ovat kaikki, hänkään ei huoli orvosta huutolaisesta. Kalle itkee... itkee unissaan.

Kun palvelija saapuu tupaan vuoteita tekemään, näkee hän puurokupin koskemattomana ja leipäpalan sen vieressä. Pää kovaa pöytää vasten nyyhkii pieni Kalle. "Mummo, älä jätä, älä! Hän jätti, älä sinä jätä!" Niin sopertaa poika unissaan. Palvelija laskee kätensä hänen hikiselle päälleen ja ravistaa sitä. "Mum", on pojan huulilla vielä herätessäänkin. "Miks'et syö'?" kysyy palvelija, mutta äänetönnä pyyhkii Kalle kosteita kasvojaan. "Syö nyt, äläkä ikävöi!" lausuu palvelija.

"Minkätähden oli kuusi siellä salissa?" kysyy Kalle.

"Joulun kunniaksi, Vapahtajan Jeesuksen muistoksi."

"Onko Jeesus se Jumalan poika, josta sisällä puhuttiin? Etkö veisi minua hänen luokseen?" tiedustaa poika.

"Siitä on jo kauvan -- hyvin kauvan, kun hän syntyi, nyt on hän taivaassa, sieltä hän katsoo Kalleakin", vastaa palvelija.

Hän istuutuu Kallen viereen, hänen mieleensä palautuu oma lapsuutensa. Koruttomasti kertoo hän, kuinka Jeesus rakastaa kaikkia, rakastaa huutolais-Kalleakin. Hän muistaa erään lapsena oppimansa laulun. Yhdessä Kallen kanssa hän laulaa:

"Lasten parhain, ystävä Vapahtaja Jeesus on --"

Nyt tuntee Kalle, ett'ei Jeesus mennytkään tuonne kirkkaaseen saliin, vaan laskeutui sittenkin unohdetun orvon sydämeen.

Kauvan he siinä käsikädessä istuivat. Kun muut tulivat levolle, olivat vuoteet tekemättä. Jäähtyneen puurokupin vieressä oli leipäpala koskematta. Kyyneleet kimalsivat molempien silmissä. Ne kertoivat, kuinka Jeesus pienen huutopojan kautta oli löytänyt tien palvelijan sydämeen, ja kuinka oppimaton palvelija oli virittänyt valoa ja rakkautta orvon repaleiseen rintaan.

Kalle riisuu nuttunsa, laskee sen päänsä alle ja kovalle penkille paneutuu hän nukkumaan -- onnellisena. Tuvassa sammutetaan lamppu, on pimeä, mutta Kallesta tuntuu niin turvalliselta.

"Kallen parhain ystävä Vapahtaja Jeesus on --" Niin hän lausuu hiljaa pimeässä kovalla vuoteellaan. Kalle on onnellinen.

Keittiönkin puolella sammuvat vähitellen tulet. Mutta sieltäkin kohoo sydän kohti korkeutta. Palvelija siellä rukoilee oman itsensä ja pienen huutopojan puolesta. Tulet sammuvat, tähdet vain tuikkavat, jouluyö leviää rauhallisena yli maan.

Naapurit.

Muistelma entisiltä ajoilta.

Korkealla, puuttomalla mäellä aivan kotitaloni vieressä oli pieni mökki. Se oli mielestämme viehättävin ihmiskoti, sen asukkaat maailman hauskimpia ihmisiä.

Mökissä asui vanha mykkä mies ja hänen yhtä vanha pieni sisarensa.

Kesät, talvet aamusta iltaan he puuhailivat ahkerina kuin muurahaiset vetäen korsia yhteiseen kekoon.

Velimies, joksi sisar häntä nimitti, hoiti pientä perunamaata, onki, kantoi metsästä suuret taakat risuja polttopuuksi ja paikkasi kyläläisten jalkineita.

Katri sisar perkasi ja suolasi kalat, kokosi marjoja, teki vastoja ja vispilöitä, vieläpä pieniä noitatemppujakin kylän taikauskoisten emäntien pyynnöstä. Siitä avusta emännät pistivät hänelle milloin pääliinan, milloin pellava- tai villanassakan.

Kerran saimme luvan mennä heidän luokseen. Monta kesäpäivää odotimme kärsimätönnä, että mökin suljettu ovi aukeaisi ja sen asukkaat tulisivat kotiin, niin että pääsisimme vierailemaan.

Tuolla jo Katri tulee. Hänellä on lyhyt kotikutoinen villahame, suuriruutuinen liina päässä, karkeassa pakkopaidassa kiiluu hopeasolki. Hän kantaa suurta lehvästaakkaa, mutta hyppää keveästi kuin nuori tyttö kiveltä kivelle. Vietyään lehväkset tuvan taakse, ett'ei eteen roskia syntyisi, kuiskaa hän parisen kertaa ts, ts! -- Silloin valkoinen kissa hypähtää piilopaikastaan suoraan emäntänsä syliin. Se on Katrin lelliteltävä lapsi.

Omituinen kunnioituksen tunne valtaa meidät tölliin astuessamme. Tämä kaikki on heidän omaa tekoaan: eteinen kivilattioineen; pieni ruokakonttori, jossa kootut talvivarat säilytetään. Ja itse tupa.

Ovi on niin matala, että lapsenkin täytyy sisään tullessa kyyristäytyä. Mutta siisti ja puhdas on joka nurkka katosta lattiaan asti. Toisesta yksiruutuisesta ikkunapahasesta näkyy jokilaakso taloineen, peltoineen, ja etempänä kohoaa kirkontorni; toisesta näkyy kaivo ja polku.

Siinä jo velimieskin tulee onkivapa olallaan, musta lippalakki päässä ja "sörtuutti" yllään. Tässä puvussa on hän mielestämme kovin arvokkaan näköinen. Kun hänet sellaisena joskus kohtaamme kirkkomatkalla tai joen rannalla onkimassa, niin olemme kuin vento vieraat toisillemme. Mutta kotiasussaan -- piikkopaidassa ja -housuissa, musta sakea tukka, keskeltä jakauksella -- sellaisena on hän tuttavamme, hyvä ystävämme.

Ikkunasta hän huomaa vieraat ja kiiruhtaa sisään. Viskaa leikillisesti lakkinsa sekä takkinsa penkille, niinkuin nämä liikakorut häntäkin vaivaisivat. Ja alkaa sitten omalla merkkikielellään kertoa päivän tapahtumia.

Kylän pojat olivat nekin ongella, mutta eivät, huononpäiväiset, mitään saaneet. Yhdeltä niistä olivat siimat sekä koukut jääneet veteen.

Hän pienentää lyhytteräisellä suutaripuukollaan tuvantakaisia, täyttää piippunsa ja hakee hiilloksesta, vieläkö tulenkipinää löytyisi. Mutta iloksemme ei sieltä mitään saa. Täytyy siis virittää tulla tuluksilla taulapalaseen. Tämä sitten hehkuu punaisena pallerona piipun sydämessä, kunnes koko sydän alkaa kyteä.

Piipunnysä hampaissaan istuutuu mykkä jalkineita paikkailemaan. Siinä uusi ilonaihe. Hän pistää naskalilla reijän kengänpohjaan. Me saamme panna siihen puupilkkeen ja lyödä vasaralla päälle. Moni pilke menee siinä pilalle, monet lyönnit sattuvat suutarin sormiin, mutta hän ei ole siitä millänsäkään, nauraa kanssamme taitamattomuudellemme.

Katri on sillävälin ottanut kalat kontista ja perkaa niitä mökin takana. Kissa naukuu hänen vieressään. Se odottelee herkkupaloja. Uimarakkulat on ruokkija koonnut kivelle. Me kiiruhdamme sinne niitä rikki paukuttamaan. Tallatessa antavatkin ne oivallisen pamauksen.

Sattuipa vielä niin hyvin, että meitä pyydetään illalliselle. Katrilla on uunissa marjamämmiä, jota emme kotonamme saa. Sitä herkkua pitää vieraille antaa. Velimies vuolee pienet puulapiot, sillä lusikoita ei ole muille kuin talonväelle.

Isäntä istuu vieraineen penkille, emäntä pienelle jakkaralle. Eteemme ja polvillemme pannaan pöytälauta, sillä pöytää ei mahdu mökkiin. Laudalle nostetaan höyryävä mämmipata. Siitä sitten jokainen ottaa lusikallaan. Mutta eipä se meidän suussamme niin hyvältä maistukaan kuin näyttää talonväestä maistuvan.

Illalla isäntäväet tulevat meitä saattamaan ulos portistansa ja jäävät siihen paluumatkaamme katselemaan. Kotiportailta katsahdamme ylös mäelle. Siinä vielä molemmat vanhukset seisovat mustina patsaina punoittavaa iltataivasta vasten.

Onni.

1.

"Äiti", sanoi Alma Lund, "tahtoisin olla oikein onnellinen".

"Kukapa ei sitä tahtoisi", vastasi äiti hymyillen.

"Tahtoisin olla rikas ja kaunis. Minulla pitäisi olla kalliit vaatteet ja hyvää ruokaa joka päivä. En tahtoisi tehdä työtä, vaan muuta mikä huvittaisi, ja -- sitten tahtoisin vielä olla 17-vuotias."

Äiti naurahti. "Ja minkätähden jo 17-vuotias?"

"Silloin minua kutsuttaisiin neidiksi, minulla olisi pitkät hameet, ja minä saisin tehdä mitä haluaisin."

"Olet 12-vuotiseksi kovin lapsellinen", sanoi äiti vähän huolissaan. "Minusta on yhdentekevää, miksi ihmiset minua kutsuvat, kunhan vain ovat ystävällisiä. Lyhyet hameet taas ovat paljon mukavammat kuin pitkät; niitä ei tarvitse kannatella, eivätkä ne kulu niin pian."

"Se on totta se", sanoi Alma, "sitä en tullut ajatelleeksi".

"Ja sitten, lapsi kulta, luuletko, että 17-vuotias aina saa tehdä mitä haluaa? Täytyyhän veljesi Valfridin olla aamusta iltaan kirjainsa ääressä. Eikä hän lupaa kysymättä saa tehdä pitempiä hiihtomatkojakaan. Ja Siiri-sisko sitten! Hän on jo täyttänyt 20 vuotta, ja yhtä kaikki tekee hän konttorissaan työtä koko päivän; väsyneenä, väliin oikein kalpeana hän iltasin sieltä palaa kotiin."

"Taitaa ollakin parempi olla vain 12-vuotias", sanoi Alma, "eihän sitten tule niin pian vanhaksi, väsyneeksi, sokeaksi, harmaapäiseksi ja ties miksi. Mutta, saahan toki toivoa itselleen rikkautta, hyvää ruokaa ja hienoja vaatteita?"

"Saa kyllä", vastasi äiti vakavasti, "kun vain muistaa, että rikkaus on lahja, josta meidän täytyy tehdä tili Jumalalle ja omalletunnollemme. Hyvä ruoka on kyllä hyvä asia. Mutta tapahtuuhan välistä niin, että rikas mies istuu hienolla valkosella pöytäliinalla, hopeakaluilla ja monenlaisella hyvällä ruualla katetun pöydän ääressä, mutta ei voi nauttia mitään; hänellä ei ole ruokahalua, tai saa hän kovia kipuja, jos syö vaikka kuinkakin vähän. Huolimatta rikkaudestaan ei hän ehkä saa nauttia muuta kuin kauravelliä, munia tai keitettyä maitoa."

"Sehän on kauheata, äiti!" huudahti Alma. "Mutta eikö Erkki-setä ole onnellinen? Hänellähän on suuri maatila, hevosia, vaunuja, kauniit huoneet, ja hän voi matkustaa ulkomaille joka vuosi?"

"Erkki-sedälläkin on vastuksensa, tuo kipeä jalkansa. Kun hänen aina on pakko pysyä paikallaan, niin on hän käynyt kivulloiseksi. Hänen täytyy joka kesä matkustaa kylpylaitoksiin. Lapsena Erkki-setä toivoi, tulevansa upseeriksi ja luuli, että jalka kyllä paraneisi. Mutta jalka ei parantunut, eikä hänestä niin muodoin voinutkaan upseeria tulla."

"Setä raukka! Ja minä kun luulin, että kaikki rikkaat ovat onnellisia! Mutta Winterhjelmit, äiti? Heillähän on kaupungissa hirmuisen hienot huoneet, miespalvelija ja vielä neitsytkin, jolla on valkoinen pieni lakki päässään. Katrilla ja Lillillä on hienoimmat vaatteet koko koulussa."

Surullisesti katsahti äiti Almaan. "Winterhjelmin vanhin poika karkasi keväällä Amerikkaan ja Katri..."

Alma punehtui. "Äiti, minä tiedän... Katri... Katri oli varastanut -- oikein varastanut koulussa. Koko luokkamme silloin itki, me häpesimme niin. Katri raukka! Lilli raukka! Heidät lähetettiin sitten sveitsiläiseen kouluun. Ei, Winterhjelmit eivät ole onnellisia. Huomaan sen nyt."

"Kyllähän rikkaus itsessään on hyvä lahja. Sillä voi auttaa muita ja muodostaa omatkin olonsa hauskoiksi ja mukaviksi. Mutta rikkaus ei voi varjella surusta eikä huolista, ei sairaudesta eikä kuolemasta, ei synnistä eikä omantunnonvaivoista."

"Mutta rikkaat eivät tarvitse tehdä työtä?" virkkoi Alma vähän epäillen.

Äiti hymyili. "Onkos työ sitten niin suuri onnettomuus?" kysyi hän lempeästi.

Alma mietti vähän aikaa. "On", sanoi hän, "minun mielestäni on ikävää lukea läksyjä, parsia sukkia tai kitkeä puutarhaa. Kaikki muu on ikävää paitsi -- pikkuleipien leipominen ja kahvipöydän kattaminen, sillä silloin saa aina jotakin, ja lämmin leipä tuoksuaa niin hyvälle."

"Sinä pikku laiskuri ja herkkusuu!" huudahti äiti. "Sinä et ole koskaan koettanut olla toimettomana. Jos nyt voisitkin laiskotella kokonaisen kauniin kesäpäivän, niin saatpa nähdä, että täysi-ikäisenä käy työttömänä olo pitkäksi."

"Luuletko niin, äiti?"

"Luulen kuin luulenkin. Tunnen ihmisiä, jotka eivät tee työtä. He ovat aina tyytymättömiä, väsyneitä, haluttomia ja hakevat vain huvituksia ajan kulukkeeksi."

"Hm", sanoi Alma, "kun ajattelen asiaa, niin muistan Katri ja Lilli Winterhjelmin kerran sanoneen, että heillä loma-aikana on aina niin ikävä. Heidän ei tarvitse parsia sukkia eikä kattaa pöytää. He kertoivat, että he silloin usein nukkuvat kahteentoista saakka, niin että päivä tuntuisi lyhyemmältä. Kun sattui sadesää, olivat he ihan epätoivossa, kun eivät koko päivää jaksaneet kertomuksiakaan lukea. En silloin ajatellut, että syy tällaiseen haluttomuuteen oli siinä, etteivät he tehneet työtä. Äiti kulta, olenpa minä puhunut paljon tyhmyyksiä tänään", sanoi Alma. "Sano, äiti, mikä sinun mielestäsi on onnea?"

2.

Äiti veti pikku tyttönsä luokseen, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: "Ihmisillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä onni on. Minun mielestäni on se ihminen onnellinen, joka on terve, hyvä ja toimelias, jolla on tyytyväinen luonne ja joka ajattelee enemmän muita kuin itseään."

Alma mietti vähän aikaa. "Terve minä olen", sanoi hän sitten, "ja hyvä? -- niin tahdon koettaa, koettaa olla oikein hyvä. Hyvät ihmiset ovat niin hauskoja, niinkuin esimerkiksi Anna-täti. Ja sitten toimelias! Olenko minä toimelias, äiti?"

"Olet. Sinä olet ahkera koulussa ja kotona olet pikku oikea käteni, kun Siiri sisko on poissa."

"Mutta tyytyväinen luonne -- eikö niin? Onko minulla sitä, äiti?"

Äiti nauroi. "En oikein tiedä. Olet toivonut rahoja, hyvää ruokaa, hienoja vaatteita ja vielä 17 vuoden ikääkin."

"En enää ajattele niitä", sanoi Alma. "Tavallisesti meillä on hyvää ruokaa ja seitsemäntoista vuotta täytän viiden vuoden perästä. Kyllähän minä soisin, että minulla olisi kauniimmat vaatteet ja paljon enemmän rahaa, mutta olen tyytyväinen siihen, mitä on -- koetan olla tyytyväinen. Minä saan nyt 4 markkaa kuussa. Winterhjelmin tytöt saavat tosin 12 markkaa, mutta monella tovereistani ei ole kuin 1 markka, ja toisilla ei ole sitäkään. Ilma Heinollakaan ei ole mitään, ja kuitenkin on hän iloisin tyttö koko luokalla. Olikos sitten vielä muuta?"

"Ajatella enemmän muita kuin itseään", vastasi äiti.

"Luulen, että minä ajattelen vain omaa itseäni. Mutta tahtoisitko, äiti, auttaa minua ajattelemaan muita?"

"Kernaasti!"

"Ja iskeä silmää, kun sattuu tilaisuus ilahuttaa tai auttaa muita?"

"Kyllä, tyttöseni."

"Hyvä! Mutta, äiti, älä sano mitään Valfridille ja Tommolle, he vain nauraisivat. Tahdon auttaa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi, mutta he eivät saa huomata mitään. He jo pitävät itseänsä herroina. Sitten on minulla Tessu ja Piiju! Ei ole vaikeata olla heille hyödyksi. Tessu on onnellinen, kun saa kuulla satuja, ja Piiju oikein loistaa ilosta, kun häntä keinussa kiikuttaa. Mutta isä ja äiti? Mitä voisin tehdä teidän hyväksenne?"

Äiti vastasi: "Lapset valmistavat vanhemmilleen suurimman onnen käyttäytymällä hyvin ja seuraamalla vanhempiensa neuvoja. Jokaisessa kodissa sattuu sitäpaitsi pienelle tytölle monen monta tilaisuutta olla heille iloksi ja avuksi."

"Tiedän, mitä tarkotat. En ole muistanut koota isän sanomalehtiä enkä tuoda hänen tohveleitaan, kun hän tulee kotiin. Tahdon tehdä parannuksen. -- Ja nyt täytyy mennä pöytää kattamaan. Äiti! Tuotanko kellekään onnea, kun keitän kahvia ja katan pöydän?"

"Jos teet sen hyvin, niin valmistat iloa isoille siskoillesi, ja saavathan Sohvi ja Kaisa sill'aikaa levähtää, lukea, kirjottaa tai ommella omiksi tarpeikseen."

"Minä siis voin tehdä palvelustytötkin onnellisiksi!"

Alma kiiruhti askareilleen, niin että lyhyet hameet vain lehahtivat. Keittiössä hän hääri kahvipannuineen, kiiti sitten tuomaan kellarista kermaa ja ottamaan ruokasäiliöstä vehnäsiä. Koko ajan lauleskeli hän iloisia lauluja. Välistä hän löi vakavaa Tommo-veljeään olkapäälle tai antoi Tessulle rusinan tai suuteli pikku Piijua. Suorittuaan hiuksensa juoksi hän ilmottamaan, että kahvi oli pöydässä.

3.

Almalla oli hyvä ystävä, voudin Reetu. Tyttöset olivat samanikäisiä, ja yhdessä olivat he leikkineet siitä saakka, kun pysyivät istuallaan lattiamatolla. Reetu kävi kansakoulua ja Almalla oli kotiopettajatar. Alma opetti Reetulle saksalaisia sanoja ja Reetu opetti Almaa lypsämään. Yhdessä he tekivät puutarhatyötä, josta Alman äiti maksoi heille 10 penniä tunnilta. Yhdessä he parsivat sukkia, kun Reetu oli saanut pikku veikkonsa nukkumaan. Kun Reetu pesi siskoilleen vaatteita, niin puuhasi Alma nuken pesua. Alma auttoi voudin vaimoa kun tämä leipoi reikäleipiä ja Reetu opetteli silittämään ja pieniä leivoksia leipomaan kartanon keittiössä.

Nyt oli kesäloma, ja kun Alma oli jo pannut kaikki astiat paikoilleen, meni hän Reetun luo.

Reetu istui portaalla pieni veljensä Pietari sylissään. Useita muita lapsia leikki siinä läheisyydessä.

"Tiedätkö mitä?" sanoi Alma istahtaen Reetun viereen. "Olen keksinyt jotain hauskaa."

"Mitä?" kysyi Reetu uteliaana.

"Pitää ajatella muita enemmän kuin itseään", vastasi Alma. "Etkö tahdo tehdä samaa sinäkin?"

Reetu katseli pikku siskojaan, ensin yhtä sitten toista. "Minulla ei olekaan aikaa ajatella itseäni", vastasi hän vähän nolona. "Nämä lapset tarvitsevat aina jotain. Jos he huutavat, niin isä toruu, jos he satuttavat itseänsä, toruu äiti."

"Mutta kun auttaa muita ja tuottaa heille iloa, niin tuntee itsensä niin onnelliseksi", arveli Alma.

Reetu silitteli pikku veikon mekkoa, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä Alma tarkotti. Viimein hän sanoi: "En tiedä, kuinka onnellinen olisinkaan, jos saisin tämän pojan nukkumaan. Porsas vinkuu nälissään tuolla lätissä, ja kun äiti tulee rannasta, niin suuttuu hän, jos se on saanut nähdä nälkää."

"Kuule Reetu, minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Anna tänne pikku Pietari niin hoidan minä häntä sillaikaa, kun sinä annat porsaalle ruokaa."

"Tässä on", huudahti Reetu iloisena. "Hänet on äsken pesty, saat ottaa pelotta syliisi."

Reetu juoksi navettaan päin ja Alma puhutteli pikku Pietaria. Tommo oli luvannut ottaa Alman pitkälle veneretkelle -- Alma huokasi -- niin armollinen ei Tommo usein ollut --, mutta ei auta, täytyy ajatella muita enemmän kuin itseään. Aivan oikein! Tuolla tulee jo Tommo.

"No, Alma, tule pian!"

"En voi, Tommo, en nyt juuri, minun täytyy auttaa Reetua." Itku pyrki kurkkuun nousemaan.

"Heitä poika nurmelle ja tule pois! Minä en odota."

Hän meni. Alma nieli kyyneleensä. Tommo ei odota, sen hän kyllä tiesi! Mutta sitten hän taas koetti ajatella, että hän tällä tekisi Reetun, hänen äitinsä, vieläpä pikku porsaankin onnelliseksi. Hän hyräili hiljaa itsekseen, ja poika nukkui hänen syliinsä. Kun Reetu tuli takaisin, kantoi hän veljensä kehtoon ja sanoi Almalle: "Kiitos, Alma kulta! Nyt saan levähtää vähän ja sitten pesen astiat ja panen puuroveden tulelle. Oi, kuinka hyvä onkaan, että tuo poika nukkui."

Alma riensi rantaan. Tommo oli lähtenyt. Sydäntä kirveli.

4.