Part 5

Yöllä uneksi Lauri olevansa taas kelkkamäessä. Mutta -- ihme ja kumma! -- hän olikin nyt Väinö ja Väinö oli hän. Ja sattuipa niin, että hänen kelkkansa meni rikki, se toinen Lauri kun laski siihen, -- ei vahingossa, vaan ihan ehdoin tahdoin. Hänen mielestään oli Lauri oikein paha poika. Ja mistä saisi hän uuden kelkan? Eihän hänen äidillään, köyhä kun oli, ollut varaa ostaa toista. Hänestä tuntui koko maailma niin ilottomalta. Ja Lauri, joka hänen kelkkansa oli rikkonut, oli niin sanomattoman onnellinen, hänellä kun oli niin kaunis sinivalkoinen kelkka. -- Lauri huokasi syvään -- --.

-- Mikäs Lauri poikaani vaivaa, kun unissaan niin huokailee? kuuli hän äidin hellän äänen kysyvän, ja kun hän raotti silmiään, näki hän äitinsä hymyhuulin istuvan sängyn laidalla.

-- Minun kelkkani! huudahti Lauri tuskallisesti.

-- Kyllä se on eteisessä puulaatikon päällä, sanoi äiti.

Nyt muisti Lauri, että hän olikin Lauri, eikä Väinö.

Itkien kertoi hän äidilleen unensa ja eilispäivän tapahtuman, kaikki rehellisesti.

-- Luetaan ensin aamurukouksesi, sitten puhelemme tästä asiasta, sanoi äiti leppeästi.

Kun he yhdessä olivat rukoilleet Isä meidän rukouksen, kysyi äiti: Jos sinä nyt olisit Väinö, niin voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle Laurille?

Lauri mietti hetkisen, huokasi syvään ja sanoi alakuloisena: K-y-l-l-ä; -- mutta kelkka!

-- Niin, katsos, rakas Laurini, kuinka vaikea sinusta on ajatuskin, että kelkkasi olisi mennyt rikki. Miltähän tuntunee tuosta oikeasta Väinöstä olla ilman kelkkaa?

Taas mietiskeli Lauri hetkisen. Vihdoin nosti hän rivakasti päänsä ja sanoi, silmät ilosta säteillen:

-- Äiti, äiti, minä annan hänelle kelkkani! Saanko? Tahi anna minun tyhjentää säästölaatikkoni, kenties on siellä niin paljon rahaa, että ostetaan uusi. -- Tähän äiti ilolla suostui ja lupasi lisätä puuttuvan määrän.

Yhdessä he sitten kulkivat kaupasta kauppaan, kunnes löysivät samallaisen sinivalkoisen kelkan kuin Laurinkin. Kevein askelin riensi Lauri äitinsä kera Väinön kotiin, uutta kelkkaa vetäen. Matka sinne ei ollut lyhyt, mutta hyvän mielen tähden ei väsymys tuntunut.

Kovin näyttivät Väinö ja hänen äitinsä hämmästyneiltä, kun vieraat astuivat heidän matalaan kotiinsa, ja vielä enemmän kummastelivat he kuullessaan, että nämä toivat Väinölle niin kauniin joululahjan. Sillä aikaa, kun äidit puhelivat keskenään, selvittelivät Lauri ja Väinö asiansa, suoraan, kuten miehet ainakin. Epäröiden läheni Väinö uutta, somaa kelkkaa, jota ei oikein tahtonut uskaltaa uskoa omakseen.

-- Onko tämä oikein minun omani? kysyi Väinö.

-- Tietysti, toimmehan sen sinulle.

Väinö silitteli kelkkaa, istuutui siihen ja veti nuorasta, astui sitten Laurin eteen ja sanoi ujosti: Sinä olet hyvä poika, Lauri.

-- Ethän sinä ole enää surullinen, Väinö?

-- En, en ollenkaan!

-- Annatko anteeksi, että rikoin sinun vanhan kelkkasi?

-- Mitä? -- ja Väinö näytti hyvin aprikoivalta, -- vahingossahan se rikki meni.

-- Niin, mutta katsos, jos minä olisin vähän karrannut saappaan kärellä, niin -- -- --

Ja hetken perästä näkivät äidit heidän istuvan lattialla täydessä hommassa tutkimassa, oliko vanhasta kelkasta vielä kalua tulisi. Ja päätös oli, että kunnon mies siitä vielä kelpo kelkan tekee.

Väinölle tuli onnellinen joulu. Ja kun Lauri joulukuusen nauhasta luki sanat: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto", aavisti hän, että me saamme tuntea taivaallista iloa, kun olemme niin menetelleet, että omatuntomme todistaa meidän oikein tehneen.

Tahrainen käsi.

Lahtelan pikku Aune -- kolmevuotias tytöntyllerö -- puuhaili ahkerasti leluineen kamarissa. Äidillä ei ollut tällä kertaa aikaa huolehtia Aunesta. Hänellä oli paljon puuhaa, sillä nyt oli joulunaatto. Aune oli jätetty ypöyksin. Isälläkin oli kiire. Hänelläkään ei ollut aikaa leikkiä Aunen kanssa. Luonnistui se jonkun aikaa yksinkin leikkiminen, mutta ei kauvan. Ennen oli aina äiti ollut mukana ja silloin oli hauskaa. Aune kyllästyi pian ja lähti etsimään äitiä. Keittiössähän se puuhaili posket punaisina ja otsa hikisenä. -- Aunen pieni sydän ei oikein käsittänyt, mitä varten nyt niin puuhattiin ja mikä juhla se joulu oli. Äiti ja isä olivat kyllä monasti puhuneet Jeesuksesta ja Hänen rakkaudestaan sekä joulusta, mutta pikku Aune ei muuta käsittänyt kuin sen, että Jeesus oli niin hyvä, ettei Hänen vertaistaan ole ja että Hän on lasten ystävä.

Ihmeissään ja ajatuksissaan seisahtui Aune muurin viereen, jossa matalalla laudalla oli astioita. Siihen oli nostettu vasta äsken tulelta otettu pata. Se oli nokinen ja musta. Huomaamattaan kosketti Aune kädellään sen pohjaa, ja -- käsi tuli aivan nokiseksi. Aune piti kättään laudalla eikä heti huomannut, mitenkä tahrainen se oli. Mutta kun hän ojensi kättään ottaakseen äidin tarjoaman lämpimäistortun, pelästyi hän huomatessaan, mitenkä musta oli käsi. Hän parahti väkivaltaiseen itkuun. Äiti otti Aunen syliinsä ja lohdutti häntä. Aune itki yhä katkerammin. Vasta sitten, kun kaikki noki oli kädestä pesty, hän vähitellen lakkasi itkemästä.

Äiti vei hänet sitten sylissään kamariinsa ja istui tuolille. Kirkas kyynel vieri hänen poskilleen. Hän katsoi suloisesti pienokaiseensa, ja kuiskasi hänelle jouluillan hämärtämässä huoneessa: "Rakas pikku Aune, sinä pelkäsit nokista kättäsi siitä syystä, että sydämesi on puhdas. Siellä ei ole tahrapilkkuja. Puhtautesi kuvastui äsköisessä itkussasi. Kunpa, pulmuseni, aina säilyttäisit puhtautesi. Sielun puhtauden merkkinä on ulkonainen puhtaus. Hyvä Jumala! Suojele rakas lapsemme kaikilta tahroilta maailmassa." -- Näin puhui äiti. Aune kuuli sen, mutta hänen lapsen ymmärryksensä ei käsittänyt mitään siitä, mitä äiti puhui. Tuli kuitenkin kerran aika, jolloin hän sen käsitti.

* * * * *

On kulunut monta pitkää vuotta. Aune on jo kymmenen vuoden vanha. On taaskin joulunaatto. Siunattu joulujuhla, joka aina on uusi vanhanakin. Paljon on muuttunut seitsemässä vuodessa. Isä ja äiti ovat vanhentuneet ja tulleet vakaviksi, vaativiksi. Entäs Aune sitten? Hänestä on tullut mitä reippain koulutyttö. Tavallisuuden mukaan ovat koulut loppuneet muutamia päiviä ennen joulua. Nyt puuhailee Aune äidin apuna, milloin keittiössä, milloin juosten asioilla, milloin mitäkin tehden. Suuret hikihelmet virtailevat pitkin otsaa ja poskia aina kaulalle asti. Aunella on kovin kuuma, mutta ei hänellä ole aikaa sitä ajatella, onhan nyt joulu ja joulukiireet. Tämä on ensimäinen joulu, jolloin Aune on saanut yksin koristaa joulukuusen. Onhan siinä työtä! Ja joululahjat sitten! Nekin ovat pantavat kääröihin, erikseen isän ja äidin. Kiire sillä äidilläkin on. Siellä hän vain keittiössä puuhailee, tarvitseepa useasti Aunenkin apua.

Vihdoin loppuu kiire. Lähenemistään lähenee se jännittävä hetki, jolloin kuusen kynttilät sytytetään, jouluvirsi veisataan ja joululahjat sinkoilevat ovesta sisälle.

Tuli hetki. Tuossa tulla tupsahti käärö lattialle. Se oli Aunelle. Posket hehkuvina ja ilosta hypähdellen juoksi Aune ja kaappasi käärön nauhasta. Mutta samalla huomasi hän molemmat kätensä olevan aivan nokiset. Hiukan Aune säpsähti, mutta juoksi kuitenkin heti pöydän luo avaamaan kääröänsä. Aune luuli, ettei kukaan huomannut hänen tahraisia käsiään. Mutta äiti näki. Hän huomasi, että Aunen kädet olivat tahraiset, ja että hän vain hiukan säpsähti ja katsahti ympärilleen, jotta näkikö muka kukaan. Äidin mieleen muistui jouluaatto seitsemän vuotta sitten, ja suuret kyynelkarpalot putoilivat hänen poskilleen.

-- Äiti! Mikä sinun on, rakas äiti? -- huudahti Aune ja aikoi kiepsahtaa äitinsä kaulaan.

Äiti tarttui Aunen käsiin ja katsoi lempeästi häneen. -- Rakas lapsi! Katsohan mitenkä tahrainen olet juhlien juhlina, sanoi hän. Aune säpsähti taasen, vetäsi kätensä äidin kädestä ja pyyhkäisi niitä valkoiseen esiliinaansa. Sekin tuli tahraiseksi. Aune punastui. Yhä lempeämmin katsoi äiti häneen ja talutti hänet kanssansa tuolille istumaan. Liikutettuna kertoi äiti, mitä oli tapahtunut seitsemän vuotta sitten, kuinka Aune silloin oli peljännyt kauheasti nokista kättään eikä suinkaan tahtonut sitä salata, ja kuinka äiti oli silloin sulkenut hänet Jumalan suojeleviin käsiin.

Silloin ei Aune ollut ymmärtänyt äidin puhetta. Nyt hän ymmärsi.

Äidin kertomusta kuunnellessa vieri Aunen silmistä kyynel toisensa perästä. Tulvanaan ne tulvivat poskille, leualle ja siitä valkoiselle esiliinalle. Aune muisti nyt, ettei hän ole aina ollut läheskään niin hyvä, kuin olisi pitänyt. Läksyt olivat useasti tulleet huonosti luetuiksi ja koulussa hän oli aina ollut vihainen naapurin Annalle, joka osasi läksynsä paremmin kuin hän. Koulutiellä oli hän katsellut ja nauranut, kun pojat rääkkäsivät suntion kissaa, vaikka tietysti olisi pitänyt kieltää. Kotona ei tullut aina totelleeksi isää eikä äitiä. Joskus oli tullut heille valehdelleeksikin. Eiväthän ne suuria olleet ne valheet, sellaisia pieniä hätävalheita, mutta nekin olivat rikoksia.

Kun Aunen kädet olivat jo puhtaat ja esiliina muutettu, putoili vielä kyynel toisensa perästä sillekin. Muistui mieleen se Mäkelän Olli raukka, joka oli ollut koulussa niin likainen ja samalla paha poika. Ei Aune tahtoisi tulla sellaiseksi. Ei!

Vasta myöhemmin illalla tyyntyi Aune. Ei tahtonut tulla enään entinen iloinen tuuli, mutta siitä huolimatta tuntui vähitellen siellä sisimmässä niin suloiselta, niin rauhoittavalta. Mistähän se tuli?

Kun äiti seuraavana aamuna aikaisin tuli herättämään joulukirkkoon ja istuutui Aunen vuoteen viereen, kiepsahti Aune äidin kaulaan ja kertoi, mitä Jeesus oli hänelle tänä jouluna tuonut. Aune oli päättänyt ruveta oikein hyväksi tytöksi. Niin hyväksi kuin syntinen ihminen suinkin voi, ettei isän eikä äidin tarvitseisi milloinkaan itkeä hänen pahuutensa tähden. Jeesus, jolla ei yhtään syntiä ollut, oli löytänyt tien Aunen sydämeen ja Aune oli oppinut, että sydämen puhtaus ei osottaudu ainoastaan sanoissa ja töissä, vaan myöskin ulkonaisessa puhtaudessa.

Liikutettuna puristi äiti rakasta Auneansa rintaansa vasten. Hänen jouluilonsa oli nyt kaksinkertainen.

Syntymäpäivälahja,

Kalervo käveli vihaisin katsein, vaikka huomenna oli äidin syntymäpäivä. Hänellä oli kaksi harmin syytä. Kun kerron ne, ette varmaankaan kovin Kalervoa moiti.

Eilen oli hän kaksi tuntia liottanut pitkää purjelankaa puutarhan lammikossa eikä kuitenkaan siihen ollut ainoatakaan kalaa tarttunut. Sitä paitsi hän siinä onkiessaan sattui luiskahtamaan kylmään veteen. Silloin kastuivat hänen kenkänsä, sukkansa ja jalkansa aivan polviin saakka. Jos hän olisi mennyt ilmottamaan sen äidilleen taikka palvelustytölle, olisi hän saanut kuivat sukat eikä siitä sitten olisi ollut mitään. Mutta Kalervo ei ilmottanut. Hän ajatteli vain onkimista eikä märkiä jalkojaan. Eilen illalla vielä olivat sukat niin märät, ettei niitä tahtonut saada pois jalasta. Ja nyt oli mies-pahan pää niin raskas kuin lyijynuija. -- Siinä oli yksi syy Kalervon tyytymättömyyteen.

Toinen syy oli tällainen. Hän tiesi, että äidin syntymäpäivä oli huomenna. Hyvä tuuma lahjoittaa kala äidille täytyi jättää, kun onkimisesta ei tullut mitään. Hän oli sen sijaan tänä aamuna suurella vaivalla pannut kuntoon vanhan jousipyssynsä aikoen antaa sen. Mutta silloin tulee vanha Mari ja sanoa tokaisee: "Oletko sinä höperö, poika? Ei äiti jousipyssyllä mitään tee!"

Kummako jos Kalervo tuskitteli? Eihän hän tietänyt, minkä lahjan keksisi, jota ei Mari sanoisi mitättömäksi. Hän astuskeli karjakartanon puolelle ja kiipesi ullakkoon, jossa säilytettiin heiniä. Silloin... niin, mitä tämä merkitsi? Heinäläjästä hyppäsi kirjava kana. Ja se vasta kirkui ja kaakatti! Kun Kalervo uteliaana lähestyi sitä paikkaa, huomasi hän heinissä kahdeksan valkeaa kaunista munaa. Vaikka hänen päätään kivisti, hypähti hän riemuissaan:

"Olen löytänyt! Nämä lahjotan äidille!"

Hän kääri heinistä kokoon soman pesän, latoi siihen munat ja laskeutui sitten kiireesti alas kukkia etsimään. Pientareelta löysi hän orvokkeja, päivänkakkaroita ja keltasia voikukkia. No asetti hän pesän ympärille. Kyllä se silloin näytti kauniilta! Hän kantoi sen tyytyäisenä entiseen paikkaan. Aamulla varhain kertoo hän sitten asian äidilleen ja vie hänet lahjansa ottamaan.

Mutta toisin kävi. Hellä äiti katseli jo iltasella useasti rakasta poikaansa huolellisin silmin, koetteli hänen kylmiä käsiään ja kuumaa päätään, vieden hänet sitten vuoteeseen sekä antaen hänelle lasillisen vaapukkamehuvettä. Se tuntui Kalervosta hyvältä, mutta taudin tuloa ei se voinut estää. Hän kieppui koko yön vuoteellaan sinne tänne kuumeen vallassa. Aamulla hän ei tietänyt mitään äidin syntymäpäivästä. Kaupungista tuli vanha ystävällinen lääkäri, tutki pojan valtimoa, pudisti päätään ja määräsi suuren pullon lääkettä, joka näytti kauniilta, mutta maistui pahalta. Kalervo hankasi päätään pieneen tyynyyn, näki unta kukkasista ja huusi usein: "Äiti, äiti, kirjava kana ei saa mennä pesään, se on minun!" -- "Ei, ei, kyllä minä ajan sen pois", lohdutteli äiti, vaikka ei tietänyt, mitä poika tarkotti.

Niin sairas alkoi vähitellen parata. Kuume katosi, päänpakotus taukosi. Kalervo oli jälleen iloinen ja pyysi leluja sänkyyn. Muutamien päivien kuluttua lupasi lääkäri hänen istua. Ja hän istui, vaikka olikin kalpea ja laihtunut. Säteilevin silmin katsoi hän ulos ikkunasta nähdäkseen hevoset, lehmät, kanat ja kyyhkyset.

"Jos ilmat pysyvät näin lämpiminä, saa poika oleksia hiukan ulkona", oli lääkäri sanonut. Äiti veikin hänet puutarhaan. Siellä hän ihaili sinistä taivasta, auringonpaistetta ja kukkia. Niin, kukkia!

"Äiti, äiti", huusi hän niin äkkiä, että äiti ihan säikähti, "onhan nyt sinun syntymäpäiväsi!"

"Ei poikaseni", vastasi äiti nauraen, "siitä on jo kolme viikkoa, yhtä kauan kuin pienen Kalervoni sairastumisesta".

Kalervo mietti hetkisen. "Kuule, äiti", sanoi hän sitten, "minulla oli sinulle lahja. Se on heinäullakossa."

"Nyt et vielä jaksa sinne kiivetä, lapseni. Antaa sen olla siellä muutamia päiviä, eihän se ketään vahingoita."

Mutta Kalervo tuli niin onnettoman näköiseksi, että äiti pyysi erään vanhan rengin nostamaan pojan ullakkoon.

Kalervo syöksyi heinäläjälle, jonka hän vielä hyvin muisti ja kirkasi riemuissaan. Äidin täytyi kavuta katsomaan, vaikkei hän tällaista kiipeilemistä suosinutkaan.

Kevyt Kalervo tanssi pesän luona ja huusi: "Äiti, äiti, katso syntymäpäivälahjaasi!"

Mitä sitten äiti näki?

Irtonaisessa pesässä heinillä oli kuusi pientä piipittävää kananpoikaa. Seitsemännestä munasta pyöreä eläin juuri ulos pyrki. Kahdeksas muna oli halennut eikä siitä voinut poikasta kehittyä. Kirjava kana seisoi pesän vieressä ja oli kovin vihainen, sillä se pelkäsi, että siltä riistetään poikaset.

"Niin, äiti", Kalervo vakuutti, "tässä on tekemäni pesä ja löytämäni munat. Mutta niistä on nyt tullut kananpoikia. Eikä kukkia ole enää."

Äiti huomautti, etteivät kanat rakasta kukkaiskaunistuksia.

Renki otti sitten kanan, vaikka se räpyttikin kovasti siipiään, ja äiti vei pesän. Yhdessä he auttoivat Kalervon tasaiselle maalle.

Alhaalla annettiin kirjavalle kanalle hyvästi ruokaa. Se oli näet niin uskollisesti hautonut pesäänsä, ettei ollut malttanut ruokaakaan etsiä; siitä syystä oli se yhtä laiha kuin Kalervokin.

Seitsemästä pienestä kananpojasta tuli seitsemän kirjavaa kaunista ja vahvaa eläintä, kolme kukkoa ja neljä kanaa. Äidille on myöhästyneestä syntymäpäivälahjastaan ollut paljon iloa.

Kertun ja Erkin joululahjat.

Talvella saivat ulkosaariston asukkaat olla yksin saarellaan, taistella pakkasta ja tuulla vastaan. Ja lapset saivat kauniisti olla seinien sisällä, sillä ei ollut niinkään hauskaa pistää nokkaansa ulos. -- Mutta kun kevät saapui ja muuttolinnut etelästä palasivat, silloin alkoi elämä ulkosaaristossa. Ja kun ensimmäiset kesäpäivät tulivat ja aurinko paahtoi hellästi tehden olon kaupungissa sietämättömäksi, silloin kaupunkilaiset etsivät viileämpiä olopaikkoja tulvehtien maalle ja saaristoihin.

Silloin sai Risto-kalastajakin ulkosaaristoon kesävieraita. Taiteilija, joka täällä perheineen oli useita kesiä viettänyt, ei tietysti jäänyt tulematta; sillä hän piti paljon ulkosaariston vaihtelevasta luonnosta. Meren rannalla hän pitkät päivät istui maalaamassa, kuvasi mahtavat aallot, kun ne ärjyen saapuivat kallion luo, kuvasi tyynen lahden, johon kuvastui tuuheat, tummat kuuset.

Kertun ja Erkin ilo oli myös suuri, kun saivat kesän viettää yhdessä taiteilijan lasten kanssa. Alussa olivat tietysti ujoja, mutta kauvanpa ei kestänyt, ennenkun kaupunkilaiset ystävyydellään heidät kokonaan voittivat. Yhdessä he lahdella sousivat, yhdessä lehdossa temmeltivät.

Mutta hupenipa kesän lyhyinen aika. Surukseen näkivät Kerttu ja Erkki, kuinka päivät aina lyhenivät ja miten ilma muuttui viileämmäksi. Ja eräänä elokuun päivänä oli vene valmiina valkamassa odottaen vieraita, jotka Risto-kalastajan soutamana poistuivat saaresta. Jo oli kaikki valmiina, ja hiljalleen, mutta varmasti eteni venho saaresta.

Kun Kerttu ja Erkki olivat sanoneet hyvästi herrasväelle, oli rouva luvannut antaa heille joululahjoja. Kertun piti saada nukke, joka oikein ummistaa silmänsä, kun sen asettaa levolle; Erkille taas oli luvattu juna, oikea juna, joka kulkisi itsestään. -- Isä saisi tulla hakemaan ne samalla, kun hän joulun edellä lähtee kaupunkiin muille ostoksille.

Tämä asia oli lasten mielessä, ja siksi ei talvikaan tuntunut niin ikävältä, kuin muutoin olisi ollut.

Joulu läheni lähenemistään.

Jo heti, kun meri oli saanut jääpeitteen, Kerttu ja Erkki rupesivat odottamaan joulua, jolloin saisivat nuo kauniit joululahjansa. Varhain he laskivat, kuinka monta yötä oli nukuttava, ennenkun isä lähtisi kaupunkiin. Joka aamu, heti herättyään, Erkki veti seinään viivan, ettei vain erehtyisi laskussaan. Viimein ei ollut muuta kuin yksi yö, -- seuraavana aamuna varhain isä vihdoinkin lähtisi.

Sinä yönä ei uni lapsille tahtonut maistua. Kerttu kuvitteli mielessään, miten se voisi olla mahdollista, että nukelta silmät menevät kiinni, ja minkähänlainen puku sillä mahtoikaan olla. -- Erkin mielessä taas pyöri juna. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan oikeasta junasta, joka kulki pitkin rautaista tietä. Mitenkähän juna voisi käydä meidän tuvan lattialla, eihän siinä ollut minkäänlaista rataa.

Näihin mietteihin lapset nukahtivat.

Varhain seuraavana aamuna oli Risto-kalastaja jaloillaan. Oli pitkä matka käveltävä, ennenkun pääsi hevoskyytiin, joka oli luvassa. Pari muuta saaristolaista teki myöskin matkan kaupunkiin.

Erkki heräsi, kääntyi vuoteellaan, hierasi silmiään ja katsoi varmuuden vuoksi seinässä olevia viivoja. Ei ollut epäilemistäkään isän kaupunkiinlähdöstä.

-- Joko isä on lähtenyt? kysyi hän viimein yhä hieroen silmiään, aivankuin olisi liian kauan nukkunut.

-- Täällähän minä vielä olen.

-- Muista sitten, isäkulta, käydä noutamassa junani!

-- No muistanhan minä.

-- Ja kysy isäkulta vielä, kuinka sen saa käymään.

-- No kyllähän minä, nukuhan vain!

Tuntui Erkistä kuin olisi hän vapautunut suuresta huolesta. Hän laskeutui taas levolle. Isä otti karvalakkinsa naulasta ja käänsi sen korville.

-- Isä! Isä! huusi Kerttu.

-- No muistanhan minä joululahjanne, kun olette pitkin talvea niistä jutelleet. Nukkukaahan levossa! Niin isä penäsi.

-- Onko se aivan varma?

-- Onhan tuo!

Isä läksi. Kiireesti asteli hän eteenpäin päivän sarastaessa, ja tuokion kuluttua hän hevosella jatkaa matkaa kaupunkia kohti.

* * * * *

Kaupungissa oli hyörinää. Kiirettä kaikilla, varsinkin näin jouluaattona. Oikein ihmeekseen Risto-kalastaja katsoikin, miten yksi riensi sinne, toinen tänne. Hän oli jo toimittanut asiansa, tehnyt ostoksensa ja käynyt noutamassa lasten joululahjatkin. Samoin olivat hänen matkatoverinsakin.

-- Mutta kun tässä nyt on niin hyvää aikaa, niin käydäänpä ryypyllä! ehdotti saariston Matti.

-- Eihän tuo ole hullumpaa, varsinkin kun on näin kolea ilma, tuumaa Antti.

-- No mitä sinä tuumaat, Risto, tuletko mukaan, vai?

Riston olisi tehnyt mieli sanoa ei, mutta kun oli joutavaa aikaa, niin ei tuo nyt vaarallista saattane olla.

-- Eihän me kauan olla, ja annetaan hevosen juosta sitä kovempaa, muistutti Matti.

-- No, jos tuota nyt sitten... Risto otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sivelsi partaansa, kun he astuivat kapakkaan.

Sielläpä vasta oli elämä! Tupakansavu oli kuin paksu sumu merellä. Toiset kinasivat, toiset vannoivat. Tarjoilija kiirehti pöydästä toiseen tuoden uutta juomaa, minkä ennätti. Olihan tuolla nurkassa kuitenkin yksi vapaa pöytä, aivan kuin varattu heille.

Kovin tuntui tämä Ristosta oudolle. Hän olisi tahtonut kääntyä heti takaisin; mutta eihän se nyt mitään voinut tehdä, jos sitä hiukan lämpimäkseen -- ja onhan tässä aikaa -- --

Nopeaan kuluivat hetket. Ensimäiset tilaukset olivat jo lopussa ja toisia tuotiin. Mieliala tuli hilpeämmäksi ja iloisemmaksi, ja siinä sitä sitten pöydän ääressä tarinoitiin vanhoja muistoja.

-- No juodaan lasit pohjaan, niin saadaan uutta!

-- Niin, mitäpä sitä säästää!

Mutta nyt muistui koti Riston mieleen. Ulkona oli hämärää. Epäilemättä pitäisi minun jo olla kotona tai ainakin matkalla sinne, hän ajatteli.

-- Eiköhän jo olisi aika lähteä? sanoi hän tovereilleen.

-- Mitä sinä joutavia!

-- Älähän hätäile, Risto! Joudutaanhan me vielä, vaikkei niin hengenhätä olekaan.

Risto ei saanut rauhaa. Odottavat kai kotona -- ovat ehkä jo huolissaan. Entä lapset sitten, jotka niin hartaasti ovat toivoneet joululahjojaan!

-- Eiköhän sittekin lähdetä jo?

-- Emmehän nyt vielä toki.

-- Mitäs turhia juttelet!

-- Silloin minä lähden yksin. Minua lapset odottavat kotona, en voi viipyä.

Risto-kalastaja meni. -- Hänen toveriensa punaiset kasvot vetäytyivät pilkalliseen nauruun, kun Risto painoi lakin päähän. Mutta hän ei enää välittänyt. Hän kokosi tavaransa ja taakseen katsomatta jätti hän kapakan meluineen ja kirouksineen.

* * * * *

Alkoi jo hämärtää.

Kerttu ja Erkki juoksivat tuontuostakin akkunaan, nähdäkseen, eikö isää jo kuuluisi.

-- Koska isä tulee? kysyivät he kyllästyen odottamiseen.

-- Heti, lapsukaiset, huomautti äiti.

Taas alkoivat he puuhaamaan joulukuusen ääressä, mutta ei siinä ollut mitään tekemistä. Kuusi oli jo kauan ollut valmiina. Yksinkertaisena se seisoi keskellä permantoa lasten ihailtavana.

-- Eikö jo sytytetä, äiti? kysyi Erkki.

-- Annetaan nyt olla, kunnes isä tulee.

-- Niin, isähän on vielä poissa. --

-- Mutta miksi ei isä sitten tule, kun tietää meidän odottavan? sanoi pikku Kerttu mennen akkunan luo. Mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään.

-- Jo tulee isä! iloitsi Erkki rientäen ovelle... mutta ei sieltä isä tullutkaan.

-- Kuinka isä voi kulkea, kun on niin pimeä? tuumi Kerttu mennen äidin luo.

-- Kyllä hän voi ja tuo pikku Kertulle nuken. Ole vain rauhassa!

Kuitenkin oli äidin vaikea salata levottomuuttaan; sillä olisihan isän jo pitänyt saapua; iltahan tulee jo myöhäiseksi.

Äänettöminä olivat kaikki kolme. Kerttu istui nurkassa taistellen unta vastaan. Hän olisi niin mielellään mennyt nukkumaan, mutta se nukke! Se hänen täytyi saada ensin. Erkki katsoi ikkunan ääressä pimeään iltaan.

-- Nyt isä tulee! huusi hän juosten ovelle.

Äiti luuli Erkin taas pettyneen. Mutta isä tuli kuin tulikin.

Nyt oli lasten ilo ylimmillään. Isä ei ennättänyt saada turkkia yltään, niin kiire oli heidän joululahjoillaan.

Kerttu oli löytänyt lahjansa; ilosta loistaen näytti hän äidille vihreäpukuista nukkeaan. Erkki ihmetteli junaansa.

Kun sitten kuusi sytytettiin, niin silloin äidin ja isänkin silmät ilosta säteilivät. -- Suurin ilo heistä kuitenkin oli katsella lastensa viatonta leikkiä; Kertun huolenpitoa nukestaan ja Erkin kilpajuoksua junansa kanssa.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli joulupäivä.

Aamupäivällä, kun isä istui lukien isoäidiltä perittyä raamattua, tuli Antti-kalastajan vaimo kiireesti ovesta. Hän oli aivan hengästynyt. Hänellä oli jotain sanottavaa, mutta oli niin juossut, ettei saanut sanaakaan sanotuksi.

-- Matti on -- --

-- Mitä on? -- Risto aavisti pahaa,

-- On hukkunut.