Part 4

Niin jäin minä yksin pesää hoitamaan, munia hautomaan ja pienokaisia elättämään. Työtä ja huolta on paljon. Niiltä en jouda suremaankaan, vaan näytän iloiselta surujeni keskelläkin. Olen sinulle, Matti, liian kauvan elämäni vajaita valittanut, pienokaiseni ehkä kaipaavat ruokaa. Yhtä minä kuitenkin vielä sinulta pyytäisin, ettet vaan kertoisi pojillesi pesästäni siellä riihihalkopinossa. Heihin en voi yhtä hyvin luottaa kuin sinuun, joka olet vanha ja vakava, joka suot meille pienillekin elämisoikeuden. Erittäin pelkään poikaasi Pekkaa, joka poikaseni viime kesänä siipirikoksi saattoi.

Tämän sanottuaan huomasi västäräkki pienen onkimadon kiemurtelevan mulloksella, lennähti auransarvikolta, sieppasi sen ja vei poikasilleen riihihalkopinoon.

Matti rupesi myöskin kyntämään. Häntä harmitti kovin Pekan kovasydäminen teko viattomalle västäräkille. Hän ei osannut aavistaa, että hänen Pekka poikansa, joka oli hänen mielestään niin hyvä ja kiltti, saattaisi olla paha pikkulinnuille, jotka ovat ihmisille sekä hyödyksi että huviksi. Lapsiaan päätti hän vakavasti varottaa tekemästä pahaa lintusille enemmän kuin muillekaan luontokappaleille.

Laiskan-Matin velka.

Siitä on kulunut jo pitkä aika, kun Laiska-Matti eräänä joulu-iltana tämän merkillisen velan teki.

Sinä vuonna oli perustettu maailman ensimäinen koulu, ja maailman ensimäiset koululapset olivat käyneet ensimäistä lukukauttaan koulussa.

Siihenkin aikaan oli sekä ahkeria että laiskoja koululapsia. Kaikkein laiskin oli erään talon nuorin poika Matti. Neljä siskoa, jotka myöskin kävivät koulua, olivat ahkeria, mutta tämä viides oli oikea tukkilaiska. Hän ei viitsinyt koskaan lukea läksyjään, vaan sanoi aina: "kyllä minä vielä ennätän", tai: "huomenna luen oikein ahkerasti". Mutta sitä huomenta ei tullut koskaan. Ja kun koulussa oli laskentotunti, niin Matti ei viitsinyt edes kuunnella opetusta, vaan ajatteli: "ennätän minä huomennakin; yhtenä tuntina saan muut kiinni ja toisena menen jo kaikkien edelle". Kun syyslukukausi päättyi, ei Matti osannut laskea senkään vertaa, että olisi voinut tarkalleen sanoa, kuinka monta nappia hänen housuissaan, liivissään ja takissaan oli yhteensä. Sen vuoksi ei kukaan viitsinyt enää häntä puhutella oikealla nimelläänkään Metsäpellon Matiksi, vaan kaikki sanoivat vain: Laiska-Matti, Laiska-Matti! --

Ensimäisen koulun ensimäinen lukukausi oli päättynyt juuri vähää ennen joulua. Nyt oli jouluilta ja Metsäpellon lapset odottivat paraillaan, koska joulupuuro tuotaisiin pöytään. Laiska-Matti tietysti myöskin odotti, vieläpä muita hartaammin; sillä kaikki laiskat lapset ovat erinomaisen ahkeria yhdessä asiassa -- syömisessä.

Silloin avautui ovi ja sisään astui Haltia, vanha ystävällisen näköinen ukko.

-- Hyvää iltaa, rauhallista joulua taloon! tervehti Haltia.

-- Iltaa, Jumala antakoon rauhallisen joulun, vastasivat kaikki muut lapset; Laiska-Matti yksin seisoi kädet housuntaskuissa.

-- Koska nyt on perustettu koulu -- jatko Haltia -- niin on meidän kuninkaamme, kaikkein haltiain armollisin hallitsija ja hyväin lasten ystävä, päättänyt antaa ahkerille koululapsille joululahjoja. Minä olen nyt niitä tuomassa.

Ukko purki konttinsa ja kukin ahkera sisko sai lahjansa; Laiska-Matti tietysti jäi ilman.

-- Minä olen myös koulupoika! huusi Matti.

-- Se kyllä tiedetään, vastasi Haltia.

-- Minkä näköinen se sitten on minun lahjani?

-- Se on pilkusta pilkkuun Laiskan-Matin näköinen, vastasi Haltia. Kiitä onneasi, että pääset tällä kertaa ilman muuta; ensi vuonna aikoo haltiain kuningas annattaa sinulle piiskoja joululahjaksi.

Matti purskahti itkuun. Haltia pani kontin selkäänsä ja aikoi lähteä.

-- Älkää vielä menkö, pyysi Laiska-Matti. Jos minä rupeaisin joulun jälkeen oikein ahkeraksi, niin...

-- Niin saat ensi jouluna lahjan, niinkuin muutkin. Mutta sinua ei kukaan usko, sinä olet niin monasti luvannut.

-- Mutta nyt lupaan oikein todesti, niin totta kuin nimeni on Matti!

-- Niin -- Laiska-Matti! sanoi Haltia. Se nimi ei paljon takaa. Sittepähän nähdään ensi jouluna. Minä puolestani toivon, että hyvin kävisi.

Nyt Matille tuli hätä käteen.

-- Hyvä Haltia, rakas Haltia, enkö voisi saada jo tänä jouluna, jos oikein varmasti parannan itseni?

-- En luule. Haltiain kuningas ei ole sanonut mitään siitä, että voisi antaa etukäteen. Mutta... mutta... voisinhan koettaa yhden kerran omalla vastuullani. Lupaatko varmasti lukea aina läksysi hyvin ensi jouluun saakka?

-- Sen lupaan! Mutta... mutta (Matti raapi korvallistaan)... eiköhän olisi parempi panna joku varma määrä kertoja, se olisi selvempää?

Haltia naurahti.

-- Hm, sinä alat tinkiä? Annappa kun tuumailen hiukan. -- No, käyhän sekin päinsä; parempi jotain, kuin ei mitään. Minä annan sinulle tämän komean hevosen. Se on vaaleanvoitikko väriltään, niinkuin näet, ja sillä on muutamia täpliä pitkin ruumista, niin että se on oikeastaan papumus.

-- Niin on, sanoi Matti.

-- No niin, sinä luet tästä ensimäisestä täplästä yhden kerran läksysi. Eihän teillä kovin pitkiä läksyjä ole?

-- Ei, ei! huusi Laiska-Matti: Ja minä luenkin nopeasti, koko Isämeidänkin yhdellä hengenvedolla!

-- Niin, tästä ensimäisestä täplästä sinä luet yhden kerran, toisesta kaksi kertaa, kolmannesta neljä, ja niin aina kaksinkertaisesti jokaisesta seuraavasta täplästä. Onko se mielestäsi paljo?

-- Ei, ei; se on hyvä kauppa se! Kättä päälle!

-- Kuuleppas Matti! huusivat toiset lapset. Et sinä osaa kertomatauluasi; siitä voi tulla suuri summa: 2 kertaa 1 on 2, 2 kertaa 2 on 4, 2 kertaa 4 on 8, 2 kertaa 8 on 16, 2 kertaa 16 on 32 -- -- --

-- Mitä te siellä turisette! keskeytti Matti. Te nyt muka osaatte tehdä kauppoja vaivaisen kertomataulunne avulla. Minähän tässä kaupan teen.

-- Aivan niin, aivan niin, myhäili Haltia.

-- Tässä on neljä todistajaa, kiirehti Matti. Kättä päälle! Pidäthän sanasi?

-- Kättä päälle! sanoi ukko. Haltia pitää aina sanansa.

-- Matti myös.

Kädet läiskähtivät, ja toiset lapset erottivat ne.

-- Hevonen on minun nyt?

-- Niin on, tuosta saat. Mutta ehkä samalla laskemme, montako kertaa siitä tulee.

-- Eikö se voisi jäädä jälkeen joulun? pyysi Matti.

-- Ei oikein; onhan selvintä suorittaa kauppa loppuun saakka.

-- Saman tekevä, pian se on laskettu! huusi Matti heittäen riemuissaan lakkinsa ilmaan.

Haltia istui pöydän ääreen ja kaikki lapset ympärille. Ensin laskettiin hevosen täplät. Niitä oli täsmälleen 50 ja yksi päälle, se joka oli keskellä otsaa.

-- Onko oikein laskettu? kysyi Haltia.

-- Oikein on! vastasi Matti. Hih vaan! Eipä niitä paljo ollutkaan!

-- Ei, sanoi Haltia. -- Ensimäinen täplä: yksi kertaa -- toinen täplä: kaksi kertaa -- kolmas täplä: neljä kertaa -- neljäs täplä: kahdeksan kertaa -- viides täplä: 16 kertaa -- kuudes: 32 kertaa -- seitsemäs: 64 kertaa -- kahdeksas: 128 kertaa -- yhdeksäs: 256 kertaa -- kymmenes: 512 kertaa.

-- Alkaapa niitä vähin karttua, tuumi Matti. Mutta minä luenkin Isämeidän yhdellä hengenvedolla.

-- Enkä minäkään puolestani niin kovin tarkka ole, arveli Haltia. Saat 500:sta helpotusta nuo 12 kertaa. Eteenpäin!

-- Yhdestoista täplä: tuhat kertaa -- kahdestoista: 2 tuhatta kertaa -- kolmastoista: 4 tuhatta kertaa -- neljästoista: S tuhatta kertaa -- viidestoista: 16 tuhatta kertaa -- kuudestoista: 32 tuhatta kertaa -- seitsemästoista: 64 tuhatta kertaa -- kahdeksastoista: 128 tuhatta kertaa -- yhdeksästoista: 256 tuhatta kertaa -- kahdeskymmenes täplä: puolimiljoonaa 12 tuhatta kertaa.

-- Te varmaan laskette väärin, petätte minua! huusi itku kurkussa Laiska-Matti, joka ei ollut voinut enää pitkiin aikoihin laskemista seurata.

-- Eipähän, oikein on joka numero! sanoivat toiset lapset.

-- Sen se vaivainen kertomataulu tekee, myhäili Haltia. Eteenpäin!

Taas laskettiin. Kolmaskymmenes täplä osotti jo 512 miljoonaa kertaa.

-- Minä en ymmärrä enää mitään! huusi Laiska-Matti.

-- Laiskat pojat eivät todellakaan ymmärrä juuri mitään, sanoi Haltia. -- Saat anteeksi 12 miljoonaa kertaa. Enkö ole antelias? Eteenpäin!

Neljäskymmenes täplä osotti jo 512 tuhatta miljoonaa kertaa, josta Haltia taas antoi anteeksi 12 tuhatta miljoonaa.

Viideskymmenes täplä osotti 512 miljoonaa miljoonaa kertaa.

-- Viideskymmenes ensimäinen täplä! huusi Haltija. Annan sinulle anteeksi kokonaista 12 miljoonaa miljoonaa, joten meidän välimme on täsmälleen tuhat miljoonaa miljoonaa kertaa, ei yhtään alle eikä päälle. Tiedätkö, Laiska-Matti, mitä se merkitsee?

-- En, pelkään että se merkitsee pahaa! Jaksankohan koskaan lukea niin monta kertaa?

-- Et, et koskaan. Se merkitsee sitä, että vaikka koko maapallon lukutaitoiset lapset tulisivat avuksesi tuota velkaa suorittamaan, ette kaikki yhteensä ennättäisi koko ijässänne sitä loppuun maksaa. Jos olisit viitsinyt harjottaa laskentoa koulussa, olisit sen kysymättäkin tietänyt, etkä olisi semmoisiin kauppoihin ryhtynytkään.

-- Nyt kaiketi otat hevosen pois? kysyi Laiska-Matti sekä häpeissään että suruissaan.

-- En. Mikä on sanottu, se pysyy; Haltia ei syö sanaansa. Hevosen saat pitää, mutta velkaasi saat myös ruveta lunastamaan. Nuo viisikymmentäyksi täplää olkoot sinulle ainaisina muistuttajina kuolemaasi saakka. Ja koska kaikki laiskat lapset ovat sinun kaltaisiasi: huolimattomia, suupaltteja ja tyhmiä, niin minä, haltiain kuninkaallisen majesteetin uskollinen palvelija, käsken ja määrään hänen majesteettinsa nimessä, että tästä päivästä alkaen kaikkien maapallon laiskojen lasten täytyy ottaa osaa tämän velan suorittamiseen. Niin, tästä päivästä aina tuomiopäivään saakka, kunnes velka on täydellisesti lunastettu, tai kunnes olette itsenne parantaneet ja tulleet aivan ahkeriksi, jolloin koetan toimittaa teille täydellisen anteeksiantamuksen hänen majestettinsa luona. Sanottu ja pysyy. Ensi jouluna tulen katsomaan, minkä verran olet voinut velkaasi lyhentää. Hyvää joulua teille kaikille!

Ovi kävi -- Haltia oli kadonnut. --

Laiskan-Matin velkaa on sen jälkeen maksettu jo useita satoja vuosia, mutta kesken se on yhä vieläkin -- milloin loppuneekaan. Vielä nytkin on paljo lapsia, jotka eivät lukemaan ruvetessaan ajattele, että mitähän se sisältää ja että kuinkahan sen saisin mieleeni pystymään, vaan: kuinkahan monta kertaa minun pitää tätä läksyä lukea. Viisitoista kertaa, vai riittääkö kymmenen tai ehkä viisi? Sitte lukeissaan he eivät ajattele mitään, vaan höpöttävät hyvin kiireesti: tarataratarataa: yksi kerta, tarataratarataa: kaksi kertaa, tarataratarataa: kolme kertaa j.n.e. -- niin hyrisevät kuin rukinratas. Sen vuoksi he eivät opi mitään, vaikka lukevat joskus enemmän kuin ajattelevat lapset. Ja kun he eivät opi mitään, niin he jäävät tyhmiksi. Ja kun he jäävät tyhmiksi, niin he eivät saa juuri mitään aikaan maailmassa, vaikka kyllä suuria lupailevat. Ja kun he eivät saa juuri mitään aikaan, niin he jäävät ihmiskunnalle velkaa paljon työtä, jota sitten jälkeentulevien sukupolvien täytyy suorittaa heidän puolestaan.

Minkä vuoksi nämät lapset niin tekevät? Minkä vuoksi heillä on semmoinen kiire ja tilinpito niistä kerroista.

Nyt sen tiedätte: he maksavat Laiskan-Matin velkaa! Siitä se kiire, siitä se tilinpito.

Yhteinen vaara.

Kauvan aikaa oli Möllerin Kimo ollut kyläkunnan poikien harmina.

Ainoa leikkikenttä, joka oli vapaa kaikesta liikkeestä ja jossa pojat häiritsemättömässä rauhassa olivat kisojaan pitäneet, uhkasi joutua nyt maailman jalkoihin. Ei siinä enää, kuten ennen, huoletta tohtinut elostella, vaan aina piti jonkun pitää silmällä, milloin Kimo taas oli Anttilan nurkan takaa kentälle tulossa. Ja sitten oli taas kaikki järjestys rikki ja leikki keskeytetty, vieläpä kenttäkin epäkuntoon saatettu...

Ei ollut vielä varsin monta vuotta kulunut siitä, kun Mölleri pussi selässä oli ensi kerran kylään tullut. Siinä oli kaikki hänen omaisuutensa, siinä pussissa. Huonosti puhua solkkasi, tuskin juuri ymmärrettävästi. Anttilaan ensin oli yösijan saanut.

Mutta jonkun ajan kuluttua tiedettiin jo kylässä kertoa, että Mölleri ostaa kaikki ohrat isänniltä, rakentaa tehtaan Oinasmäen vainiolle ja antaa työtä köyhille kyläläisille.

Ja pian puheet toteutuivatkin.

Mölleri rupesi rakentamaan pitkää rakennusta. Se tuli toisesta päästä kaksinkertaiseksi, ja pitkä musta savupiippu kohosi korkealle ilmaan. Kun rakennus oli valmis, naulattiin sen seinään pitkä musta lauta, jossa oli suuria valkeita kirjaimia. Kylän pojat lukivat siitä sanan "Oluttehdas".

Mikä on oluttehdas? kysyivät keskenään pojat. Mutta ei kukaan tiennyt selittää sitä.

Mölleri osti talollisilta kaikki ohrat velaksi ja antoi alussa uutta juomaansa kaupanpäälliseksi. Mutta sittenkun juoma oli tullut tunnetuksi, maksoi hän ohrista hyvän hinnan joko rahassa tai oluessa. Ennenkun uuteen juomaan totuttiin, jätti se kurkun karvaaksi ja teki silmät harmaaksi. Mutta kun se oli kylään koteutunut, haluttiin sitä erittäin ahneesti. Moni möi tai vaihtoi ohransa olueen niin tarkkaan, että taloon ei tahtonut jäädä ohrasia puurojauhojakaan. Saihan sitä kotipatioista olutta samasta ohramäärästä enemmän kuin tehtaan olutta, mutta eihän nyt emännillä ollut vaivoja, ja miesväki joi uutta juomaa paljoa halukkaammin.

Näin kului muutamia vuosia. Mölleri rikastui, osti taloja ja hevosia, määräsi kunnan ja kirkon asiat ja oli tervetullut ystävä koko pitäjässä. Paikkakunnan olot muuttuivat, mutta sitä luultiin kehityksen vaatimaksi.

Eräänä kesänä kulki kylän joessa ensimäinen tukkilautta. Tukkipojat pysähtyivät kylään ja kävivät hyvin ahkerasti oluttehtaalla. Illalla syntyi kylänmiesten kanssa tappelu joen äyräällä, jossa eräs kylän pahin tappelija ja oluenjuoja Tappura-Vekki kuoli. Tukkilaisen kanki oli sattunut häneen liian lujasti. Silloin olivat pojat nähneet, miten nimismies Takkala ajoi kylään ja meni Möllerille, jossa hiiri oli alkanut käydä ahkerasti. Poliisitutkinnossa havaittiin Vekin kaatuneen teräväkulmaiseen kiveen ja kuolleen sen johdosta. Vaan että tukkilaiset vasta pysyisivät paremmin alallaan, muutti kylään siltavouti asumaan. Mies parka oli kuitenkin hyvin sairas, että usein saatettiin Mölleriltä kotiin taluttamalla.

Pikku pojat eivät paljon kylän asioista piitanneet. Mutta kun Mölleri veti oikotien tehtaaltaan vasta valmistuneelle rautatieasemalle kisakentän läpi, joutuivat he monasti tuumimaan, mitä varten heidän vapauttaan oli häiritty ja mitä kylässä asiasta tuumittiin.

"Tässähän on alati vaarassa joutua tuon Kimo ruojan jalkoihin", sanoi Patamäen poika Pekka, kun täytyi kisoilta väistyä Kimon tieltä.

"Kyllä meidän käy kerran yhtä nolosti kuin Tappura-Vekinkin, että kannetaan tästä Möllerin tähden vielä hautaan", lisäsi Kujalan Kustaa.

"Eihän hullummin käy kuin Pitkän-Suutarin, joka panttasi lestinsä ja höstinsä Möllerin olutkauppaan, että sai 5 pulloa olutta. Nyt miesparka ei kykene työhön, kun ei ole lestiä eikä höstiä", tiesi Syrjän Poku.

Paljon muutakin tiesivät pojat kertoa siinä kentällä istuessaan.

Rokkilan nuori isäntä ja setä olivat juhannusaattoiltana lähteneet kalaan ja ottivat korin olutta mukaansa. Mutta kun he olivat sitä janoonsa kyllin juoneet, nukahtivat he venheeseensä. Mäki-Matti oli sen huomannut, souti heidän veneensä nuotta-talaaseen kirkon rantaan ja kietoi nuotan veneen ympärille. Juhannusaamuna, huomenkellon soidessa, heräsivät miehet ja luulivat jo tuomiokellon soivan. Ja sitä suurempi oli heidän kauhunsa, kun luulivat olevansa pahan hengen verkkoon kiedottuina.

Rekilän Juha oli kerran käynyt Möllerillä, mutta sieltä palattuaan ei miehellä ollut kykyä ohjata hevostaan, vaan oli se poikennut peltotielle, vei Juhan lautakasalle ja kaatoi sinne. Kun hän siellä heräsi, oli hevonen poissa ja Juho parka itse kauniissa siivossa.

Ison Tolvanan leski-emäntä oli joulunaattona leiponut ja piika kirnunnut. Mölleri oli tapansa mukaan lähettänyt emännälle korin olutta jouluksi. Mutta ohranjyvä oli mennytkin emännän silmään, ja huomaamattaan oli hän pannut hiivan, jonka aikoi taikinaan, piian kirnuun. Mutta siitä kävi kirnu ylivuotavaksi ja valui lattialle suureksi lammikoksi. Kun emäntä meni takaisin pirttiin liukastui hän ja kaatui piimään; jouluvoista ei tullut sillä kerralla mitään. "Kuivi kokoon kuin Tolvanan jouluvoi", pilkattiin sitten kylällä.

Sekalainen kuului olevan kylän elämä. Mutta pojille oli Kimo kuitenkin vaarallisin. Nyt palasi Kimo takaisin asemalta vetäen suuria jymiseviä vankkureita.

Koetettiin siinä keksiä sotajuonta Mölleriä ja hänen Kimoaan vastaan, ja keksittiinhän niitä, mutta ei uskallettu panna toimeen. Sillä siltavouti oli Möllerin ystävä, ja pojat tiesivät, että Kimo oli vankkureineen seisonut nimismies Takkalan ja itsepä pappilankin pihassa kirkonkylässä. Ja tämä seikka pelotti poikia. Ei ollut viisasta hankkia itselleen sellaisia mahtavia vihamiehiä. Poikain hyvät tuumat jäivät odottamaan suotuisampia aikoja toteutuakseen.

* * * * *

Eräänä päivänä, syksypuolella kesää, oli kaikki kylän lapset kutsuttu kirkon kansakoululle, jonne sitten oikein miehissä mentiinkin. Uusi opettaja oli kutsunut naapurikylästäkin väkeä lasten iltamaan.

Kun aluksi oli veisattu lastenvirsi ja pidetty rukous, puhui opettaja lapsille yhteisestä vaarasta, joka paikkakunnalla vaanii kaikkia ihmisiä, jopa lapsiakin. Silloin katsahtivat pojat toisiinsa ja ajattelivat: tarkottaakohan hän Möllerin Kimoa, josta heillä oli ollut haittaa, ja alkoivat tarkkaavammin kuunnella. Opettaja puhui alkoholista, joka oli tappavaa myrkkyä, vaikka ihmiset eivät sitä vielä tiedä. Tätä myrkkyä on viinissä ja oluessakin, mutta viinassa sitä on hyvin paljon. Sitten tiesi hän kertoa, kuinka viiniä valmistetaan ja miten siihen syntyy myrkkyaine, alkoholi. Mutta kun opettaja rupesi puhumaan, miten ohrista, joita kasvaa meidänkin pelloillamme ja joista tulee niin hyvää leipää, puuroa ja velliä, ensin valmistetaan maltaita ja niistä keitetään olutta, jossa ei ole enää paljoa ravintoainetta, vaan sen sijaan alkoholi-myrkkyä, käsittivät pojat asian hyvin; sillä olihan heidänkin kylässään sellainen myrkkytehdas. Mölleri ja hänen mustaksi käynyt tehtaansa oli poikain mielestä kamala vieras ja myrkyttäjä paikkakunnalla. Varsinkin, kun muistivat, mitä haittaa se oli tuottanut kylälle, tuntui heistä inhottavalta, että olutta niin suurella mielihyvällä nautittiin kylässä. -- Kun opettaja oli vielä lapsille puhunut, että heistä Suomenmaa toivoo vapauttajaa alkoholi myrkyn kahleista, heistä, jotka ovat vielä siitä vapaat ja saattavat siis kasvaa raittiiksi nuorukaisiksi ja miehiksi, oli poikain sydänalassa tuntunut jotakin hyvää, innostuttavaa. -- Älkää ennen, kuin kaikki viina- ja oluttehtaat ovat hävitetyt, lakatko siitä siunausta tuottavasta työstä, johon nyt teitä kehotan ryhtymään, raittiustyöstä -- oli opettaja lopuksi sanonut, ja pojat olivat sydämessään päättäneet noudattaa opettajan kehotusta.

Kun iltama päättyi ja laulettiin erojaislaulu yhdestä sydämestä ja suusta, niin silloin oli hehku ja innostus niin suuri kuin nuorukaisiksi varttuvilla lapsilla yksin voi olla.

Kun sitten kisakentälle kokoonnuttiin, ei enää Kimoa yksin pahana pidetty, vaan yhteinen vaara oli Möllerin oluttehdas ja sen tuotteet.

Sitä mukaa kuin pojat miehistyivät, vakaantuivat he raittiusasiassa ja heissä vahvistui se päätös, että oluttehdas on saatava pois kylästä.. Päätös toteutui, kun yhteisillä ponnistuksilla saatiin syntymään uusi olutlaki, joka murti Möllerin oluttehtaan vaikutuksen, Oluttulva loppui kylästä. Siten taukosi myöskin juominen paikkakunnan nuorison keskuudessa.

Yhteinen vaara oli siis voitettu; mutta sen oli vaikuttanut ennen lapsena tehty päätös kirkonkylän kansakoulun iltamassa. "Vähät voimat suuria aikaan saa, kun on intoa, innostusta."

Kuka kelpo Suomen poikanen tai tyttönen ei tahtoisi olla mukana jalossa raittiustyössä?

"Näin nuoriso kun kohoaa, Niin nousee Suomenmaa. Kun nuoret suurta uskaltaa, Niin Suomi kukoistaa."

"Ihmisille hyvä tahto!"

Kaikkien ennakkolaskujen ja almanakan tiedonantojen mukaan olisi kelkkakelin jo joku aika sitten pitänyt olla hyvän. Lapset olivat allapäin, pahoilla mielin, kun joulu jo läheni, ja maa yhä vaan pysyi paljaana. Kelkat olivat jo aikoja sitten tarkastetut ja laskuun valmiina, jalasraudat tiilikivenpalasella kirkkaiksi hangatut.

Niinpä pikku Laurinkin. Hänen komea, kokonaan rautajalaksinen kelkkansa oli äidin toimesta maalattu valkoiseksi, sinijuovaiseksi. Joka aamu, heti herättyänsä, tähysteli Lauri, olisiko jo lunta satanut. Mutta aina vain oli maa yhtä synkän näköinen. Kaikeksi varmuudeksi pyyhkieli hän kuitenkin kelkkaansa joka päivä eteisessä puulaatikon päällä, jossa sitä pidettiin aina lähtöön valmiina. Sitten meni hän tarkastamaan kelkkamäkeä, jos siellä jo olisi lunta, -- olihan luonnollista ettei sielläkään ollut, koskei muuallakaan.

Tulipa viimein toki sekin päivä, jolloin maa loisti puhtaan valkoisena yöllä sataneesta lumesta. Oikein Laurin ihastuneita silmiä häikäsi, kun hän aamulla riensi ikkunaan katselemaan. -- Nytpä riemu tuli! Hyvin pian vaatteisiin, iloinen hyvähuomen äidille, ja sitten aika kyytiä kelkkamäelle. Olipa hupaista, kun vihdoinkin pääsi mäkeä liukumaan!

Sinne olivat kokoontuneet kaikki seudun pienokaiset: oli siinä hienopukuisia lapsia, toisia vaatteissa karkeammissa, olipa sellaisiakin, joilla paljas polvi vilkutti lyhyen housunlahkeen ja alasvaluneen sukan välistä. Mutta mitäpä tuollaisesta pikkuseikasta, -- pääasia oli, että kelkka liukui! Ja nousu ylös mäkeä pani posket rusottamaan ja silmät säteilemään.

Täällä tapasi Lauri Väinönkin, pyykinpesijälesken pojan. Hän oli joskus tuonut pesuvaatteita Laurin kotiin. Väinölläkin oli kelkka, vaikka tosin vain vanha rämä. Hyvä se sentään oli kulkemaan, sen huomasi Laurikin Väinö kun leveäjalaksisella puukelkallaan mennä huristi pitemmälle pehmeässä lumessa.

Seuraavana aamuna heräsi Lauri tavallista aikaisemmin. Kiireimmän kautta pukeutui hän, ja sitten mäelle! Sielläkös oli iloa! Kelkat kiitivät huimaavaa vauhtia eteenpäin, ilma kun oli kylmempi ja lumi kovaa. Tuskin malttoi vuoroansa odottaa. Ja sitä melua! Jokainen huusi: pois tieltä! pois tieltä! Eihän siinä aina hätää ollut, mutta se kuului asiaan, nähkääs.

Oli siellä taas Väinökin. Tapahtuipa sitten, että hän mäkeä ylös kavutessaan, juuri oli kelkkoineen radan yli menossa, kun Lauri aika kyytiä tuli mäkeä alas, ja -- räiskis! -- siinä meni Väinön kelkka rikki, toinen jalas poikki ja istuinlauta säpäleiksi. Laurin rautainen kelkka oli töytännyt sitä vastaan. -- Väinö ihan tyrmistyi nähdessään rakkaan kelkkansa pilalla; sillä rakas se oli hänelle, äidin jälkeen rakkain maailmassa. Ensin hän ei tahtonut uskoa asiaa todeksi, mutta kelkkaa hetken katseltuaan ja vedeltyään puhkesi hän niin haikeaan itkuun, että muillekin lapsille tuli kyyneleet silmiin, ja moni häntä yritti lohduttaakin. Mutta Väinö ei kuullut kenenkään puheita. Katkerasti itkien kokoili hän kelkkansa palaset ja, ne syliinsä puristettuina, lähti kotiinsa pitkin matkaa nyyhkien. Toiset lapset kuulivat hänen vähä väliä valittelevan: minun kelkkani, minun kelkkani!

Lauri laski vielä muutamia mäkiä. Mutta eipä se tahtonut enää niin hupaiselta tuntua, ja hänen mielestään katselivat häntä toiset lapset ikäänkuin moittien, -- vai lieneekö omatunto pannut hänet niin ajattelemaan? Kotonakaan ei Väinön katkera itku tahtonut mennä mielestä. Eikä käynyt isälle ja äidille mäenlaskusta yhtä innokkaasti jutteleminen, kuin hänellä oli tapana. Illalla makuulle mennessään oli hän niin surullisennäköinen, että äiti kysyi: mikäs minun pikku poikaani nyt vaivaa? Mutta Lauri ei voinut hänelle kertoa ajatuksiansa, hänen kun rehellisenä poikana olisi täytynyt tunnustaa tarkka totuus, kuinka hän tahallaan oli laskenut Väinön kelkkaan.