Part 3

Annan kasvot loistivat tyytyväisyydestä ja ilosta. Loistavin silmin katseli hän pilviin ikäänkuin jotain hakien.

Hänen ainoa huolensa oli siitä kuinka hän osaisi kyllin kiittää tästä onnellisesta hetkestä.

Hupsu-Elias.

Oli lämmin kesäinen ilta. Kylän pojat loikoilivat tapansa mukaan Vasikkahaan katajikossa. Mutta ikävältä alkoi sekin ammatti ajanpitkään tuntua, vaikka Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska koettivat tuontuostakin saada naurua aikaan jos jonkinlaisilla kujeilla.

-- Mitäs sanoisitte kiekon lyönnistä; sitähän ei ole lyöty tänä kesänä? lausui yksi joukosta.

-- Kiekolle, kiekolle! huusivat kaikki ja hyökkäsivät maantielle.

Huimaa kyytiä hurisi kohta kiekko, ja korkealle kohosi tomu kuivalta maantieltä. Kaikki olisi käynyt hyvin, elleivät Nikkarin Saska ja Pitkä-Roopertti olisi sattuneet eri puolille. Heidän välilleen pyrki tuontuostakin kina puhkeamaan. -- Roopertti oli heittänyt kiekon, mutta kun se kulki huonosti, sanoi hän sen "lipsahtaneen" ja vaati uutta heittoa.

-- Et saa, huusi Saska ja aikoi siepata kiekon.

Mutta silloin hyökkäsi Roopertti paikalle, ja tappelu oli valmis. Mutta joku huusi: -- Hupsu-Elias! Kaikki kääntyivät katsomaan ja tappelukin unohtui. -- Tien käänteessä tuli todellakin Hupsu-Elias puukenkineen ja pattisauvoineen. Tuossa tuokiossa oli koko poikalauma ukko-paran ympärillä. Pehmeällä, hiukan värisevällä äänellään saneli hän taasen tavallista mielilausettaan: -- "Sallikaat lasten tulla" j.n.e.

Poikiin tarttui pilanteon halu ja sentähden huusivat he mikä mitäkin.

-- Saarnaa meille Paapelintornista!

-- Ei; -- minä tahdon Eliaan taivaaseen astumisesta! -- Mitä vielä! -- Pikkuinen puhe häävaatteista ei tekisi pahaa, pilkkasi Pitkä-Roopertti ja kiskoi ukkoa takaperin takin liepeistä. Nukkanen nuttu ratkeili ja paikat irtaantuivat. Mutta hän kiskoi yhä ja huusi; Saarnaatko häävaatteista, vai...

-- Kyllä minä saarnaan teille neljännestä käskystä, kuului vakava ääni heidän takanaan, ja kun pojat kääntyivät, näkivät he edessään pitäjän kappalaisen, joka palasi peltoaan katsomasta.

Ankarasti hän nuhteli heitä ja puheli Jeesuksesta, joka oli kaikissa vanhemmilleen kuuliainen ja rakasti kaikkia ihmisiä samalla rakkaudella.

Poikia alkoi ensin hieman hävettää, ja mieli olisi tehnyt metsään livistämään, jos vain olisi ollut uskallusta. Vähitellen alkoivat mielet sulaa ja hiljainen katumus rupesi kytemään itsekunkin rinnassa.

Pastori kohensi ukon nuttua ja antoi hänelle sauvan, jonka joku ilkimys oli heittänyt tien ojaan. Luoden surullisen silmäyksen poikiin läksi hän taluttamaan siunailevaa Eliasta.

Alakuloisena hiipivät pojat kotiinsa, ja kun he jonkun ajan perästä uudelleen kokoontuivat kiekonlyöntiin;, olivat he hieman kohteliaampia sivukulkijoille.

* * * * *

Vähänvirran alapuolella oli jo kaksiöistä jäätä, ja sinne kokoontui koko poikajoukko. Useilla, jotka olivat kesällä ansainneet rahaa, oli oikeat "amerikkalaiset" luistimet. Mutta Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska olivat olleet jouten koko kesän ja sentähden täytyi heidän tyytyä vanhoihin rämiin. Tämän puutteensa koettivat he korvata uhkarohkeudella, joka oli osottavinaan miehuutta. Yhä keskemmälle he pyrkivät ja uskalsipa Saska viimein ottaa ankaran vauhdin ja laskoa yli koko suvannon. Jää kyllä ritisi ja voihki, mutta toisella rannalla koukerteli jo Saska.

Tämäkös kiihotti Roopertin kunnianhimoa. Yhtäkkiä otti hän tulisen vauhdin ja aikoi lennättää yli. Mutta hän oli painavampi kuin Saska, ja sentähden ulvahti jää surkeasti ja särkyi. Siellä, keskellä syvää jokea, huusi Roopertti, mutta kukaan tovereista ei kyennyt häntä pelastamaan.

Hän oli jo aivan uppoamaisillaan, kunnes rantaan juoksi mies lakittomin päin ja hapset hajallaan. Se oli Hupsu-Elias. Tuossa tuokiossa käsitti hän, mitä muut eivät kyenneet, sieppasi seipään aidasta ja kiidätti sitä onnettomuuspaikalle. Ihan viime tingassa sai hän työnnetyksi sen hukkuvalle, joka siihen epätoivon voimalla taittui. Yhdellä nykäyksellä oli hän kestävällä jäällä.

Väkeä oli kerääntynyt rannalle, muiden muassa Roopertin äitikin. Säikähtyneenä, mutta iloissaan, vei hän kotiin kalpean ja värisevän poikansa ja vähitellen hajautui muukin väkijoukko. Minne Hupsu-Elias joutui, sitä ei kukaan ollut huomannut.

Pitkä-Roopertti sai ankaran keuhkokuumeen, joka seurasi vilustumista. Yöt, päivät valvoi äiti hänen vuoteensa ääressä, ja kaikki näytti jo menetetyltä. -- Mutta kun ensimäinen kevätaurinko alkoi paistaa, kääntyi tauti, ja ensimäiset tervehtymisen merkit näkyivät Roopertin poskilla. Vähitellen palasivat voimatkin, mutta vallattomuus ja hilpeyskin olivat poissa.

Hupsu-Elias oli Roopertin sairastaessa muuttanut toiseen elämään; mutta hänen haudallaan kasvoi kesällä kukkia, joita ihmiset ihmettelivät. Ne olivat vilpittömän ja hiljaisen kiitollisuuden kukat -- ja Roopertti hoiteli niitä.

Laurin joulu-unelma.

Pikku Lauri oli ollut ensi kertaa jouluna kirkossa. Voi kuinka hauskaa siellä oli juhlapukuisen kansan keskellä vieressä oman isän ja äidin! Lukemattomat joulukynttilät loivat kirkasta valoaan yli korkeakattoisen temppelin, ja kruunut kimaltelivat kirkkaina niiden loisteessa. Kaikki ihastutti Lauria niin, että hän mielellään olisi taputtanut pieniä kätösiään, elleivät kaikki ihmiset olisi näyttäneet niin vakavilta. Äiti kehotti kuuntelemaan papin kaunista puhetta Jesuslapsesta, joka syntyi kunnian kuninkaaksi Betlehemin seimessä. Mutta vielä juhlallisempaa oli Laurin mielestä urkujen soitto ja seurakunnan täysiääninen veisuu, jota hän lapsenäänellään koetti hiljaa säestää.

Kaikkea tätä muisteli Lauri kotimatkalla istuessaan kirkkoreessä lämpimien peitteiden sisällä. Ruuna ravasi vikkelästi isän ohjatessa, ja sen vaskiset tiu'ut helisivät iloisesti talvisessa aamuilmassa. Hauskempaa vielä oli katsella metsän puita lumisine oksineen. Ja ne näyttivät liikkuvan taapäin taajoissa riveissä hyvällä vauhdilla. Sepä merkillistä! Mihinkä kiiruhtivat ne? Menevätkö ne jouluvieraiksi pikku serkkujen tai vanhojen tätien ja kummien luo toiseen metsään? Niin ajatteli ensin pikku Lauri. Mutta sitten hän tuli muistaneeksi, ettei puilla ole serkkuja ja vanhoja tätejä. Kummeja ei heillä liene lainkaan, koska ei pappi käy yhtäkään puun tainta kastamassa samalla tavalla kuin pientä siskoa edellisenä kesänä. Taivaan pilvet ne puun taimen kastavat ja Jumalan hyvät enkelit niistä pitävät huolta. Sitten johtui Laurin mieleen, että puut ovatkin matkalla kirkkoon. Niin, kirkkoon ne kiiruhtavat, mietti Lauri. Ja hän oli mielessään oikein iloinen tästä havainnosta, ikäänkuin olisi saanut selville suuren ja ihmeellisen salaisuuden. Ja varmuuden vuoksi päätti hän kysäistä asiaa äidiltäkin.

"Menevätkö puut kirkkoon, äiti?" kysyi Lauri ihastuneena.

Äiti oli äänettömänä miettinyt papin joulusaarnaa. Hän ajatteli sitä äitiä, joka lähes pari tuhatta vuotta sitten tuuditteli helmassaan Jumalan lasta, jota Betlehemin paimenet iloiten tervehtivät odotettuna rakkauden ja rauhan ruhtinaana ja maailman Vapahtajana. Kuinka hellästi eikö Maria hoitanut ja vaalinut Herran lasta kaiken puutteen ja köyhyyden keskellä! Kuinka haluisasti hän kasvatti häntä jalona taimena Herran tarhassa! Minulla on pieniä poikia ja tyttäriä, -- ajatteli äiti -- joitten pitäisi kasvaa sen suuren ja täydellisen esikuvan mukaan, minkä Jeesuslapsi on meille jättänyt. Kuinka neuvoisin, ohjaisin ja johdattaisin heitä sille tielle, joka johtaa elämään, onneen ja rakkauteen?

Mutta Lauri, odotellen vastausta, keskeytti uudelleen äidin mietteet.

"Näkeekö äiti, että puut menevät kirkkoon? Mahtuvatko ne kaikki meidän kirkkoon, vai menevätkö ne muuannekin?" kyseli hän.

"Ei äitisi sitä tiedä, poikaseni, eikä ole nähnyt, mutta sen äitisi tietää, että metsän puutkin pitävät omalla tavallaan jumalanpalvelusta siinä suuressa ja ihanassa temppelissä, jonka Jumalan kädet ovat perustaneet. Kun sinä tulet suureksi, niin opit sen vielä näkemään ja ymmärtämään", vastasi äiti.

"Jos puut menisivät kirkkoon", tuumasi isä, "niin mitä luulisit niiden siellä tekevän?"

"Ehkä ne saarnaisivat ja veisaisivat sekä katselisivat kauniita kynttiläkruunuja", lisäsi siihen äiti ja kääri lujemmin vaatteita poikasensa ympärille.

"Näetkö vieläkin puitten kirkkoon marssivan?" kysyi äiti, peittäessään Laurin pään ja kasvot.

"Kyllä minä näen ne", sopersi Lauri. "Minä näen ne ja kirkon myös?"

Ja Lauri näki ne todellakin. Sillä viattoman lapsen silmät näkevät aina sen mikä on ihanaa ja hyvää. Heidän enkelinsä avaavat heidän sielunsa eteen kauniin maailman sekä päivällä että yöllä, jos he tahtovat pysyä kuuliaisina ja hyvinä lapsina. Hyvä enkeli kosketti Lauria vain yhteen silmäluomeen, ja katso, silloin avautui hänen eteensä hauska näkö. Hän seisoi pienellä kummulla vanhan kunnianarvoisen kirkon vieressä. Aamutuuli henkäili raikkaasti hänen ympärillään ja hiljalleen humisivat vanhain puitten latvat kirkkomäellä. Kaunis aamurusko heijasti monivärisenä metsän huurteisesta rinnasta ja nietoksien lukemattomista lumikiteistä, kointähden lempeänä tuikkaessa taivaan sinikorkeudesta. Ja ihastunut Lauri huomasi, kuinka koko luonto sai mielen ja kielen, kuiskaten joka taholla: "nyt on ihana joulu!" Mutta eniten kasvoi metsän riemastus ja humina. Lumiset puut heiluivat ja huojuivat humisten ja laulaen niin ihanasti, ettei Lauri ennen koskaan ollut sellaista kuullut. Vihdoin huomasi hän koko metsän äkkiä saavan kesäisen vihreytensä. Tuomet ja pihlajat kukkivat, ja paksun hangen alta kohosi esille vihreä nurmikko monine kukkasineen, jotka kaikki näyttivät laulavan samaa ylistysvirttä. Laurin mielestä olisi pitänyt olla ankara ja luminen talvi, koska juuri vietettiin joulujuhlaa, mutta kaikki tuntui niin lämpöiseltä ja kesäiseltä. Eikä ollut aivan kesäkään, sillä talven lumet kimaltelivat moniväristen kukkien keskellä, vaikka ne eivät enää niihin kylmyyttä ja hallaa huokuneet. Oli kuin talvi ja kesä olisivat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi,. sopusointuiseksi ihanuudeksi häiritsemättä toinen toistaan.

Mutta yht'äkkiä aukenivat kaikki vanhan kirkon raskaat ovet, ja sieltä sisältä välkähti niinkuin kynttilöiden kirkas loimo. Suuri liike syntyi silloin metsässä ja entistä kaikuvammin soi luomakunnan laulu. Vanhat kuuset ja koivut, jotka monen monta vuotta olivat vainajien hautakummuilla vartijoina seisoneet, ne ensin kulkivat kirkon ovelle. Ja katso, kirkon katto kohosi korkeammalle ja korkeammalle, ja isommaksi avartui oviaukko, niin että puuvanhukset pääsivät sisälle. Niiden jälestä tuli toisia ja yhä toisia suuria sekä pieniä puita juhlallisessa marssissa. Lauri näki lopulta koko suuren metsän joka taholta lähenevän samaa päämäärää. Sepä oli ihmeellistä! Lauri pujahti puiden lomitse kirkon nurkkaan. Kirkko oli jo täynnä, mutta mitä enemmän sinne oli uusia tulijoita, sitä laajemmalle levisivät seinät ja sitä kauemmaksi tähtitarhoja kohden avartui kaareva katto. Ja kynttiläkruunut suurenivat suurenemistaan, niin että lopulta näyttivät mahdottoman isoilta jättiläisiltä, jotka pitivät käsissään tuhansia tulisoihtuja. Lopulta nämäkin himmenivät yli taivaan leviäväksi valousvaksi, jonka lävitse tuikkivat taivaan tähdet. Ja kun Lauri ennätti katsoa ympärilleen, näki hän kirkon seinien yhä pakenevan ja häipyvän näkymättömiin kaukaisen näköpiirin taa. Laurin sydäntä ahdisti, sillä hän näki olevansa suuressa valoisassa metsässä. Pelästyneenä yritti hän huutaakin, mutta lähellä olevat pienet vesat katsoivat ystävällisesti häneen. Kukkaset nyökyttivät päätään ja hyvänhajuinen tuomikin, jonka oksat olivat täynnä kukkia, hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi: "Älä pelkää, lapsukainen! Ei kukaan tee sinulle pahaa, sillä nyt on joulu, ja me kaikki olemme suuressa ja pyhässä Jumalan temppelissä." -- "Niin, nyt on joulu", sanoi katajapehkokin ja ravisti iloisena teräväneulaisia oksiaan. "Nyt on joulu, nyt on joulu!" kaikui joka oksalta. Ja metsän mahtava kuoro lauloi silloin joululaulua: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

Lauri oli sanomattomasti ihastunut, sillä ei koskaan ollut hän nähnyt tai kuullut mitään niin juhlallista ja kaunista. "Nyt on joulu, nyt on joulu!" huudahti hänkin ja löi riemuissaan käsiään yhteen. "Niin, nyt on joulu!" vastasi hänelle silloin tuttu äidin ääni. "Nousehan nyt syömään lämmintä joulupuuroa pitkän kirkkomatkan perästä."

"Minäpä olen ollut suuressa kirkossa, jossa kaikki puut soittivat ja lauloivat", sanoi Lauri.

"Niin, poikaseni, jospa kerran ymmärtäisitkin luomakunnan suurta jumalanpalvelusta", vastasi siihen äiti.

Martin koulumatka.

Martti hiihti kouluun. Talvinen aurinko oli juuri noussut ja alkanut heittää säteitänsä hangen valkealle pinnalle. En ole koskaan hiihtänyt näin hyvällä kelillä ja kauniilla säällä, ajatteli Martti hiihtäessään Kuusimäkeä alas, josta hänellä oli tapana laskea jäälle. Siihen mäen alle olivat kylän pojat tehneet hyppyrin. Martti ei siitä tiennyt mitään; olivat sen varmaan laatineet juuri häntä varten eilisiltana tai tänä aamuna. Martti lensi monta syltä ilmassa, mutta hyvin kävi kuitenkin. Polvet vain vähän notkahtivat suksien taas koskettaessa maata. Vauhti lisääntyi hyppäyksestä, ja Martti liukui kauvas jäälle, jonka toisella puolen uusi, valkea koulutalo loisti auringon paisteessa.

"Hei huimaa!" huusi hän ylpeänä mennessään, ja vastaukseksi kuului iloista naurua takaa päin. Sieltä hiihtivät Alatalon Antti ja Mäkelän Kalle ladon takaa, jossa olivat olleet piilossa katselemassa Martin laskua.

"Terve mieheen!" huusivat pojat yhteen ääneen,

"Huomeniksi, huomeniksi!" vastasi Martti. "Mäkeäkö pojat ovat laskemassa jo näin varhain?" -- Hän päätti kiusallakin olla puhumatta koko hyppyristä, koska kerran oli siitä suoriutunut.

"Mitäpä täällä Kuusimäessä viitsisi laskea; tuonne Kurjenmäkeen olemme matkalla -- siinä sitä on sievä heilahdus alaspäin korkeimmalta kohdalta", vastasi Kalle, iskien silmää Antille. "Tule sinäkin kerran mukaan, Martti, oikein miesten joukkoon", jatkoi hän, silmäillen ivallisesti pientä toveriaan, joka oli häntä melkein puolta päätä lyhempi. "En taida tässä oikein joutaa", vastasi Martti hieman levottomalla ja epävarmalla äänellä, jota hän sentään koitti tehdä rauhalliseksi ja miehekkääksi.

"Et uskalla, pelkäät vitsaa opettajalta, kun olet poissa koulusta", kiusoitteli Antti vuorostaan. "Sellaisen 'mamman pojan' onkin parasta istua koulussa kirjatikku kourassa ja kotona nukkua äidin villakopassa."

Martin poskille nousi veri. Hänen rinnassaan hytkähti oudosti, ja harmaissa silmissä välkähti jotakin.

"Enkö uskalla! Näytän, että uskallan ja lasken korkeammalta kuin te!" huusi hän ja alkoi raivokkaasti hiihtää Kurjenmäkeä kohden.

Antti ja Kalle katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta lähtivät kuitenkin perässä. He olivat vain tahtoneet vähän kiusoitella Marttia, joka oli kovin itserakas ja arka kunniastaan. Kalle ja Antti taas olivat häntä toista vuotta vanhemmat ja paljon kookkaammat, mutta koulusta olivat he eronneet jo kolmannelta luokalta. Laiskoja ja huolimattomia kun olivat, olivat he kiusanneet vanhempiansa, että nämä vihdoin antoivat heidän jäädä joulusta alkaen pois koulusta.

Kohta lähenivät pojat Kurjenmäkeä. Se on korkea vuorenrinne, joka on puista melkein paljas ja talvisin muodostaa uhkean suksimäen. Jyrkimmältä kohdaltaan on se sentään liian vaarallinen laskea. Siksi olikin opettaja ankarasti kieltänyt kaikkia koulupoikia käyttämästä sitä.

Martin sydän sykki ankarasti. Omantunnon ja kiusaajan äänet taistelivat hänen mielessään. Edellinen sanoi; "Älä laske, Martti, opettaja on sen kieltänyt. On väärin, että olet poissa koulusta." -- Kiusaaja taas kuiskasi: "Huono olet, kun et laske! Toverisikin nauravat pelkuruudellesi, raukka!" Martti oli kahden vaiheilla. Hän oli joskus kuullut opettajan puhuvan synnin varjosta, jonka se heittää ihmislapsien tielle, kun he tekevät pahaa. Hän katsoi eteensä ja näki siinä lumella pitkän, tumman varjon. Hän jo melkein päätti olla laskematta, kun molemmat toverit saapuivat paikalle, ja Antti virkkoi hieman epävarmasti, mutta samalla ivallisesti:

"No, näytähän nyt, Martti, että olet mies ja miehen poika. Akka olet, ellet laske, kun kerran kerskasit!"

Enempää ajattelematta iski Martti sauvansa lumeen, työnsi kerran, ja kohta kulki hän huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Hän tunsi ilman vinkuvan korvissaan ja sydämmessään outoa ahdistusta. Hän ummisti ensin silmänsä, mutta avasi ne taas ja näki sivullansa äskeisen varjon. Sitten tunsi hän kovan tärähdyksen eikä enää nähnyt mitään -- --

* * * * *

Kun Martti taas tuli tajuihinsa, makasi hän vuoteella kotipirtissä. Hänen vasenta jalkaansa pakotti kovasti, eikä hän voinut sitä liikuttaa. Äiti istui sängyn jalkopäässä, ja hänen kalpeat kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Martin ensi kerran avaavan silmänsä.

"Äiti -- anteeksi!" kuiskasi tämä ja vaipui taas uneen, josta vasta seuraavana päivänä heräsi.

Äiti kertoi silloin, että Martti oli kaksi päivää sitten kannettu kotiin. Hän oli taittanut jalkansa, laskiessaan Kurjenmäestä. Isä oli heti haettanut lääkärin, joka sitoi säären ja asetti luut paikoillensa. Opettajakin oli jo kahdesti käynyt häntä katsomassa ja luvannut antaa kaikki anteeksi, kun Martti vain pian paraneisi. Kalle ja Antti olivat heti samana päivänä menneet opettajan luo ja kertoneet itse kiihottaneensa Marttia tähän uhkarohkeaan tekoon, joka oli vähällä maksaa hänelle hengen. Poikain hartaista pyynnöistä oli hyvä opettaja luvannut ottaa heidätkin takaisin kouluun, kun lupasivat olla oikein nöyriä ja ahkeria.

Martin paraneminen kävi nopeasti. Jo parin viikon kuluttua sai hän lähteä kouluun kelkalla, jota Kalle ja Antti työnsivät, mutta rakkaita suksiansa ei hän enää sinä talvena saanut käyttää. Sairautensa aikana katosi hänestä kaikki itserakkaus ja ylpeys. Sen jälkeen oli hän nöyrä ja vaatimaton poika, joka ei koskaan edes ajatellut olla tottelematon.

"Mutta mitä Martista sitten tuli?" kysynevät monet lukijoistamme. En oikein tiedä, kuuluko se tähän kertomukseen ja saanko siitä puhua. Hän on nyt yksi maamme parhaita hiihtäjiä, joka on saanut palkintoja monessa suuressa kilpailussa.

Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle.

Möttös-Matti kynteli kesantoa Riihentaustapellollaan. Matin perässä juoksenteli vakoa pitkin iloinen, ketteräliikkeinen västäräkki tarkastellen joka vaon, minkä Matti aukaisi. Silloin tällöin se aina tapasi jonkun pienen matosen, jonka se söi, tahi, jos saalis oli suurempi, vei pesäänsä poikasilleen. Kuitenkaan ei se matkoillaan kauvan viipynyt, vaan juosta piiperteli Matin kyntäessä yhtä päätä aivan hänen selkänsä takana vaossa, etteivät vaan matoset ja toukat ehtisi kätkeytyä mullan sisään.

Kun Matti oli sitkaimen, pari kyntänyt, seisautti hän hevosensa, joka kuumana päivänä oli ruvennut ohimoilta hikoilemaan, istahti pientarelle levätäkseen.

Kun västäräkki ei saanut hevosen seistessä uutta mullosta etsittäväkseen, hyppäsi se iloisella lennähdyksellä Matin auran sarvikolle.

Matti ihmeissään linnun rohkeudesta ajatteli ensin, että mitähän se nyt miettii, kun tuohon hyppäsi, mutta kun hän huomasi linnun kumartelemiset ja liverrykset, käsitti hän, että sillä on varmaankin hänelle jotain sanomista. Ja tuskin oli Matti ehtinyt näin ajatella, kun västäräkki nyökäytti päätään ja alkoi:

Syntiinlankeemuksen jälkeen lepää rangaistus koko luomakunnan yli. Runsaimmin saamme siitä kärsiä me elävät olennot. Erittäin on meidän pikkulintujen surkeus suuri. Meillä kun ei ole voimia taistella väkevämpiämme vastaan. Saammepa usein kovaa kokea ihmisenkin puolelta. Kerron sinulle, Matti, elämäntarinani, niin huomaat, että surunsa ja murheensa on muillakin eikä ainoastaan ihmisellä.

Tuolla Koivusillan kotasissa olen nähnyt ensi kerran päivän valon. Siellä kivien välissä, kahden kiven yhtymässä, oli vanhempieni pesä. Meitä oli siinä viisi pienokaista. Muistan aivan kuin tämän päivän, kuinka äitimme kuletti meidät ensi kerran ulos pesästämme avaraa maailmaa katselemaan. Me istuimme eräällä rantakivellä Kotajärven rannalla. Sudenkorennot lentelivät järven rantaruohikossa. Äitimme sieppasi niitä tavan takaa ja kuletti meille kivellä istuville poikasille ruoaksi. Pian aloimme seurata äidin esimerkkiä ja itse otimme lenteleviä hyönteisiä ruoaksemme. Oi kuinka elämä tuntui sinä päivänä hupaiselta ja kevyeltä kauniissa ilmassa ihanan Kotajärven rannalla! Kun yöksi saavuimme pesäämme, olimme unissamme lentelevinämme perhosten perässä kultaisen päivän paistaessa.

Tämä ensimäinen kesä onkin ollut elämäni onnellisin aika. Seuraavana keväänä vaivaloiselta talvimatkalta palattua aloimme erään toisen västäräkin kanssa laittaa pesää teidän pajanne lahonneeseen salvameen. Pesä onnistui muuten hyvin. Pahanilkiset pojatkaan eivät sitä löytäneet, se kun oli ruispellon puolella salvamessa, jonne heillä ei ollut mitään asiaa. Mutta kun poikasemme kerran kesemmällä juoksentelivat ruoanhakupuuhissaan teidän kesannollanne, heitti Pekka poikanne yhtä poikasistani kivellä siipeen, niin että siipiluu katkesi. Tavottipa Pekka poikastani kiinnikin, kun näki kiven sattuneen, mutta poikanen, vaikka ei päässytkään lentämään, juoksi aidanraosta ruispellon puolelle ja kätkeytyi kasvavaan rukiiseen. Siinä sitten poikaseni kaiken kesää juoksenteli siipirikkona teidän kesantopellollanne kykenemättä lentämään. Surkea oli meidän vanhempien katsella, kuinka se, toinen siipi aivan suorana ja maatavetävänä, haki kesannolta ruokaansa. Koettipa paha poikanne juosta usein sen kanssa kilpaa saadakseen sen kiinni, mutta poikanen juoksi henkensä edestä, pelasti ja piilotti itsensä milloin mihinkin.

Syksy tuli. Meidän toisten västäräkkien täytyi lähteä kylmää ja nälkää pakoon etelämaihin. Siipirikosta pojastani ei ollut lähtijää, se kun ei kyennyt lentämään. Hän jäi teidän riihenne ympärille juoksentelemaan. Minä käskin tuttavani keltasirkun seuraamaan poikani kohtaloita, hän kun jäi koko talveksi saman riihen luo.

Kun tänä keväänä palasimme, me västäräkit sekä muut muuttolinnut, kysyin ensi työkseni sirkulta, tietääkö hän mitään kertoa siipirikosta pojastani.

Tässähän se poikasi teidän mentyänne juoksenteli riihen ympärillä pari kolme viikkoa hakien matosia ja hyönteisiä, mitä riihestä tulevan lämmön vuoksi oli yöhalloilta säilynyt. Yönsä vietti se riihen salvamen juuressa maassa, johon lämmin ilma salvamenrakosesta tuli ja lämmitti sitä. Kun minä eräänä ankarana halla-aamuna lokakuussa auringon noustessa lensin yösijaltani ruumenhuoneen räystään alta siemeniä riihen edestä noukkimaan, näin minä, että sinun siipirikko poikasi istua kyhjötti pää painuksissa riihennurkkauksella kuuraisena, väristen ja palellen. Ei jaksanut edes päätään kääntää, vaikka me toiset linnut, sirkut ja varpuset, nokimme siinä riihen edessä. Ja kun nousevan auringon säteet sattuivat kuuraiseen ruohoon ja häneen, ojentui hänen toinenkin siipensä, nokka painui maahan, ruumis vavahteli muutamia kertoja -- ja siihen hän kylmään ja nälkään kuoli. Näin kertoi tuttavani keltasirkkunen.

En joutanut kuitenkaan kauvan kuollutta poikaani suremaan, sain pian uutta surun aihetta. Tänä keväänä laitoimme me västäräkki puolisot pesämme teidän riihihalkopinoonne. Pesä oli valmis ja munat pesässä. Olimme eräänä aamuna ruokaamme etsimässä tältä samalta kesannolta mitään vaaraa aavistamatta. Yht'äkkiä kuulin varpuishaukan siipien suhinaa takaani, järvenrantalepikosta päin. Päästin ääntä niin paljon kuin suustani sain ja lennähdin ylös maasta. Puolisoni, joka oli vähän loitommalla minusta, ei arvattavasti kuullut enemmän ryöstäjän siipien suhinaa kuin minun ääntänikään ja joutui varpuishaukan saaliiksi. Näin, kuinka puoliso-raukaltani höyhenet pöllysivät varpuishaukan kynsissä sen lentäessä samaan suuntaan, mistä oli tullutkin.