Part 2

Mirska oli karhun lapsi. Hän oli kotoisin Karjalan itärajoilta, kuten hänen nimensäkin ilmottaa. Erään pitäjän herrat olivat sen tuoneet sieltä pienenä pentu vuhkurana. Se sai asua pappilan pirtissä eräässä karsinassa uunin luona. Siellä sillä oli hyvin lämmin olla, varsinkin kun sen oma karvainen turkki alinomaa vahveni ja tiivistyi.

Pappilan asukkaista tuli sille tutuimmaksi kaksi henkeä: piika Katri, joka toi sen takimaisille nystyrähampaille kaikellaista hienontamista ja kirkkoherran poika Samuli, joka seurasi aina Katrin muassa ja jäi sitten karsinan laidalta katselemaan Mirskan pyörähdyksiä ja kuperkeikkoja. Parhaimmat herkkupalansa saikin Mirska Samulin kädestä. Samuli rakasti Mirskaa. Jos hän sai äidiltään makean tortun, katkasi hän siitä puolet karhun pojalle. Mutta hyvä äiti antoikin niitä tavallisesti kaksi, niin ettei makeisia tarvinnut katkoakaan. Mirska puolestaan osotti kiitollisuuttaan. Kun Samuli lähestyi karsinaa, alkoi se heti iloisesti mylläköidä ja kohosi sitten takatassuilleen pappilan pojan eteen. Silloin sen suuhun aina jotain hyvää pistettiin.

Kesän tullen oli Mirska niin perehtynyt ihmisiin, että se saatettiin karsinastaan vapaaksi päästää. Se juosta vähkyröitsi Samulin jälestä pihamaata pitkin polkien tannerta leveillä jalkapohjillaan. Ja kun Katri meni liiteriin halkoja noutamaan, niin Mirskakin mennä vihkasi sinne, tempasi halon tahi kaksi ja kantoi ne keittiöön Katrin jälestä.

Karhun poika tuli pian tutuksi koko kylässä. Sen kaulaan pantiin vahva side, johon kiinnitettiin hihna. Siitä talutettiin Mirskaa kylän läpi. Kun se milloin irti pääsi, saattoi se juosta joksikin ajaksi piiloon, mutta palasi jälleen. Eräänä pyhäpäivänä kipasi se tikapuita myöten kirkon katolle, jolloin koko kirkkoväki sitä katsoa töllisteli eikä muistanut kellojen soidessa saarnaa kuulemaan lähteä, ennen kuin Mirska saatiin houkutelluksi pois Herran huoneen harjalta.

Samulin ja Mirskan ystävyys jatkui koko kesän. Kun Samuli seisoi onkivapa kädessä rantakivellä kaloja pyytämässä, istui Mirska uskollisesti ystävänsä luona ja vartioitsi nurmelle heitettyjä hyppiviä ahvenia, etteivät ne päässeet jälleen veteen ponnahtamaan. Yhdessä he myöskin kävivät marjassa. Näillä retkillä osotti Samuli paljon suurempaa itsensäkieltämistä kuin Mirska; sillä hän poimi marjat tuokkoseen ja vei ne kotiin, mutta Mirska pisti kaikki heti karvaiseen suuhunsa.

Sitten keikahtivat asiat sille kannalle, että Samulikin joutui poimimaan marjoja Mirskan suuhun.

Samulilla oli kaunis pallo. Hän leikki sillä usein pappilan pihalla. Mirska oli mukana ja juoksi pallon jälestä. Monta kertaa tähtäsi Samuli pehmeällä pallollaan Mirskaa; tämä väliin hypätä loiskautti syrjään, väliin taas karahti pystyyn ottaen muksun leveään rintaansa. Molemmat pojat innostuivat leikistä ja jatkoivat sitä väsymykseen ja helteeseen saakka. Kerran sattui pallo kirpoamaan pihan reunassa olevan yksinäisen aitan katolle ja jäi sinne räystäslaudan taakse. Samuli koetti pudottaa sitä pitkällä puulla, mutta se ei onnistunut. Tikapuita ei katolle ollut. Samuli katseli mielipahoillaan suosittua leluaan, jota ei hän voinut käsiinsä saada. Silloin kuulee hän rapinaa aitan salvamesta. Hän katsahtaa sinne. Mirska siellä kapuaa katolle. Se pääsikin sinne onnellisesti, tulee räystäälle pallon luo ja viskaa oikealla etutassullaan pallon alas. Mutta silloin rusahtaa mädännyt kattolauta, keikahtaa ylös, ja Mirska pudota mätkähti laudan kanssa seinävierellä olevaan kivikkoon. Samuli ei ollut ennen koskaan kuullut ystävänsä suusta sellaista mörähdystä kuin nyt kuuli. Hän riensi taputtamaan Mirskan karvaista turkkia. Elukka jatkoi murisemistaan, nousi sitten ja lynkkäsi kolmella jalalla tavalliseen makuupaikkaansa. Toiseen takajalkaan oli pudotessa pahasti koskenut.

Mirska ei voinut päiväkausiin liikkua paikaltaan. Samuli suri, että ystävä sai kärsiä kipua hänen tähtensä. Hän koetti kaikin tavoin lieventää karhunpennun kipuja. Hän kantoi sen syötäväksi mitä parasta taisi ja keräili marjoja. Hyvä oli niin ollen elukan sairastaa; ennen pitkää se paranikin täydellisesti ja kisaili jälleen kumppaninsa kanssa.

* * * * *

Syksyllä täytyi ystävyksien erota. Samuli lähetettiin kaupungin kouluun. Kumppanin mentyä tuntui Mirskasta elämä sangen ikävältä. Hän oli jo kasvanut niin suureksi, että oudot eläimet ja lapset häntä pelkäsivät. Lähellä oli kansakoulu. Siihen saapui poikia läheisistä kylistä. Ne kävivät Mirskaa katsomassa. Mutta ne lähestyivät häntä arasti osotellen häntä sormellaan ja jotkut kepilläkin. Kukaan ei Samulin lailla saapunut häntä ystävällisesti turkkiin taputtelemaan, ei kukaan antautunut leikkiin hänen kanssaan.

Eräänä syyspäivänä kokoontui taas joukko kansakoulupoikia hänen ympärilleen. Ne ojentelevat häneen sormiaan, jotkut matkivat hänen mörähdyksiäänkin. Pojat pysyttelivät kuitenkin kohtuullisen kaukana, mutta takimaiset tyrkkivät edessä olevia lähemmäksi Mirskaa.

Mirska päätti vihdoin hänkin puolestaan alottaa leikin, syöksyi kiivaasti poikajoukkoon ja tempasi yhden pojan kiinni. Kun toiset alkoivat kauheasti kirkua, suututti se karhua, niin että se paiskasi pitelemänsä pojan sangen voimakkaasti maata kohden ja alkoi häntä siinä vanuttaa.

Poikain huudon kuultuaan kiiruhtivat aikaihmiset paikalle ja koettivat houkutella Mirskaa pois pojan kimpusta, Kun houkutukset eivät auttaneet, lyötiin nuorta karhua. Silloin heräsi siinä pedonluonne. Se alkoi vihaisesti mylviä ja yritti karata lyöjän päälle.

Mirska otettiin nyt miesvoimalla kiinni ja sidottiin lujilla köysillä pappilan päärakennuksen seinustalla olevaan pylvääseen. Tästä vankeudesta sen mieli enemmän ärtyi. Kun päivällä ei muistettu sille ruokaa toimittaa, särki se keskiyöllä lähellä olevan kuistin lasiset seinät. Kuistissa säilytettiin maitoa ja muita ruokia. Mirska ne söi tahi muuten lahmasi. Rangaistukseksi sulettiin hänet vanhaan tyhjään riiheen, johon hänelle annettiin niukalta ruokaa, ja jossa hän makasi yli talven kämmen suussa. Kun häntä keväällä yritettiin sieltä irti laskea, karkasi hän ensiksi lähellä olevan hiehon päälle. Silloin hän sai kuolettavan luodin otsaansa.

Syntyperäinen valtaan päässyt raju luonne vei Mirskan turmioon. Samuli suri syvästi ystävänsä kovaa kohtaloa.

Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään.

"Äiti, miksi minä en osaa lentää, vaikka pääskynen osaa?" huudahti pikku Lauri ihmeissään tuvan rappusella istuen katsellessaan, kun äitipääsky opetti räystäällä poikiaan matkan alulle.

Äiti katsahti häneen omituisesti hymyillen eikä virkkanut mitään, jatkoi vain siinä porstuan ovella potatin kuorimistaan.

Olihan aivan kummallista, mietti Lauri, että kaikki pikku linnut lensivät vapaana ilmassa minne tahtoivat ja hänen vain täytyi tallustella maan pinnalla ahavoituneilla jaloilla, joissa isä sanoi olevan "variksen saappaat". Entäs kun perhosetkin lentävät! Ei, Jumala oli unohtanut hänelle siivet tekemättä, kun kerran kärpäselläkin oli, ja olihan hän toki kärpästä parempi -- oli paljonkin. Hän ei tullut ajatelleeksi, että myöskin äiti, isä, sisko Kerttu ja isot veljet kävelivät, eivätkä koskaan ilmaan kohoutuneet.

Mutta jos hänelle vielä kasvaa siivet! Olihan pääskyn pojillekin kasvanut.

"Äiti, äiti, minulle kasvaa siivet, eikö niin? Ja kun minä tulen suureksi, niin minä lennän, minä lennän kauvaksi ja otan äidinkin mukaan."

"Niin, niin lennäthän sinä, pulmuseni, kun tulet suureksi", sanoi äiti, katsoen niin surullisen hellästi hymyillen häntä silmiin. "Lennä vaan poikaseni, lennä kauvas ja korkealle, vaan elä tahraa siipiäsi eläkä putoa..."

Äidin puheesta Lauri sai uutta yllykettä: hän voisi tosiaankin lentää, koska äitikin sen uskoi.

Hän ei huomannut, kuinka äiti viimeisiä sanoja lausuessaan oli vetänyt huivin alemmaksi kasvoilleen estääkseen pojan ilosta säteilevän katseen huomaamasta kyyneltä, joka herähti hänen poskipäilleen. Äiti näet muisteli taasen vanhinta poikaansa, joka vuosia sitten oli jättänyt kodin ja harhaili nyt huonoilla teillä vieraassa maassa.

Lauri ei huomannut äidin itkua, sillä uusi ajatus oli kokonaan vallannut hänen mielensä. Eikä tuo uusi ajatus mielestä haihtunutkaan: Hänelle kasvaisi siivet ja hän saisi lentää vapaana ilmojen halki!

Tuota unelmoidessa kaunoinen kesä kului loppuun ja saapui syksy.

Eräänä iltapäivänä pakisi isä ikkunasta ulos katsoessaan:

"Tuossa ne kai viimeiset muuttolinnut etelään lentävät. On niillä miekkosilla hyvä, kun eivät tarvitse jäädä tänne vilua ja nälkää kärsimään, syksyn saapuessa menevät etelään, jossa aurinko aina paistaa, jossa maa talvellakin kukkia kantaa ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat."

Nuolena lensi Lauri ikkunaan kuullessaan puhuttavan muuttolinnuista. Kun hän katsoi isän osottamaan suuntaan, näki hän ylhäällä taivaslaella leijailevan suuren lintuparven, Ne loittonivat loittonemistaan, kunnes viimein pieninä pilkkuina häipyivät kauvas taivaanrannan taa.

Kiihkeänä seurasi Lauri koko ajan niiden kulkua, ja kun viimeinen pilkku silmänkantamattomiin katosi, heräsi hänen mielessään outo kaipuu. Miksi ei hänellä vieläkään ollut siipiä, vaikka koko kesän oli niitä odottanut! Olisi saanut niillä seurata lintuparvea etelän ihaniin maihin...

Ja kun illan tultua tuli liedessä leimusi ja äiti valmisti joukolle illallista, istui Lauri valveella, käsi poskella, uneksien ajasta, jolloin hänen siipensä alkaisivat kannattaa. Silloin kohoaisi hän korkealle ilmaan, lentää liiteleisi lintujen teitä kauas taivaan rannan taakse, asettuisi asumaan sinne etelän lämpöiseen maahan, jossa maa talvellakin kukkii ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat.

Hän ei tiennyt mitään, kun äiti riisui hänet, nosti tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn ja peitteli, siveli sitten valkoista otsaa ja kuiskasi. "Jumala silmäterääni suojelkoon!"

Nyt oli vihdoinkin Lauri saanut siivet, oikein suuret, valkoiset siivot, jommoiset hän oli kuvassa nähnyt enkelitytöillä. Siipineen seisoi hän nyt kaivonvintin latvassa katsellen kesäisen auringon valossa säteilevää kotilahdelmaa ja kaukaa siintäviä kunnaita, katseli niitä valmiina lentoon lehahtamaan. Eikä hänen tarvitse muuta kuin irrottaa itsensä kaivon vintistä, kun siivet alkavat tehtäväänsä täyttää. Hänen rintansa täyttää hurmaava riemu. Hän tuntee maasta irtautuneena ilmaan kohoavansa. Ilonsa ilmaisuksi tahtoisi hän huudahtaa äidille, joka pihalla heiniä hajottaa ja ihmetellen hänen menoaan katsoo, vaan hän ei saa ääntä kuuluviin. Hän vain lentää liihottelee kohti huimaavaa korkeutta.

Sinne ei erota mitään rappeutunutta ja rumaa; kohta on kotimökkikin haihtunut näkymättömiin. Aina vain avautuu uusia maailmoita, niin huikaisevan kauniita, valosta välkehtiviä. Kaukaa kimaltelee kaupunkikin kirkkoineen. Sitä kohden hän siipiensä suihkeen suuntaa ja kohta hän jo kaupungin yläpuolta kaartelee. Hän tuntee olevansa suuri ja voimakas. Tekisi mieli ottaa käsivarsilleen tuo kaupunki, jonka talot ovat hopeasta ja kirkkojen tornit kullasta, ja kantaa se sinne kauas isälle ja äidille. Ja miten pikkuisia ovat nuo ihmiset, jotka siellä hopeaisten talojen katoilla tepastelevat! Hän tahtoisi niille huutaa huikaista, vaan hän ei sittenkään saa sanaa suustaan.

Yhtäkkiä hän huomaa, että kaikki kaupungissa katselevat häntä. Ihmiset seisahtuvat ja töllistelevät ylös häneen. Hopeaiset talot saavat suuret kultaiset silmät. Vihdoin on koko kaupunki yhtenä suurena, kirkkaana silmänä, joka katsoo häneen. Mutta tuo katse on niin hehkuvan kirkas, ettei hän voi sitä kestää. Hän ponnistaa voimiaan lentääkseen pakoon, vaan silloin tuntee hän ensikerran ruumiinsa painavan. Siivet pyristelevät yhä korkeuteen kohotakseen, vaan ruumis laahaa raskaana maata kohden. Vihdoin siipienkin voima väsyy ja hän romahtaa alas.

* * * * *

"Yh-yy, yhyh-hyy!" kuuli äiti aamiaispuuroa keittäessään perinurkan sängystä. Pikku Lauri se vain oli, joka surukseen huomasi hupsahtaneensa lentomatkaltaan kotituvan sänkyyn.

"No miten se Lauri, suuri poika, itkulla päivänsä alkaa?" kysyi äidin lempeä ääni.

"Suuri poika", sanoi äiti ja Lauri huomasi kuitenkin olevansa taasen niin pieni, paljon pienempi äitiäkin, eikä siivistä ollut jälkeäkään. Ja hän nyyhkytti yhä haikeammin: "Yhyh-hyy, äiti, kun minä en osaakaan lentää!"

Äiti kiersi hierimellä viimeisen kerran puuropadan laitaa ja nosti sen liedeltä patapölkylle. Meni sitten suoraa päätä peränurkkaan ja istahti sängyn laidalle, jossa Lauri vielä hiljalleen nyyhkytti.

Hän katsoi ääneti noihin avonaisiin sinisilmiin, katsoi hetken ja hymyili, rinnassa luottava rauha. Sitten nosti hän poikansa polvelleen, sulki suojelevasti syliinsä ja virkkoi:

"Lennäthän sinä poikani vielä kerran, lennät kauas ja korkealle. Liian suurta on sukua sielusi maatakseen maassa ja senvuoksi sen täytyy kohottautua korkeuteen, jossa asuu Jumala..."

Ulkona lotisi vesi virtana mustaan maahan. Syksyinen tuuli valitellen nurkassa vinkui, riuhtoen ja repien oksia pihlajasta, joka alastomana ikkunan edessä lähestyvän talven valtaa peläten värisi. Mutta Laurista tuntui niin turvalliselta tuossa äidin lämpöisessä sylissä.

Annan onnellisin päivä.

Pikku Anna istui suruisen näköisenä portailla, kädet helmassa. Hän katseli, kun Matleena-muori neljän poikaviikarinsa kanssa lähti muurameen suurelle suolle, kädet täynnä tyhjiä tuohisia ja koreja.

Pikku Anna oli tosin tottunut jäämään yksiksensä kotiin, mutta kuitenkin oli hänellä ikävä aina yksin jäädessänsä. Kaikkein ikävintä oli se, kun hän aina tunsi voimansa vähäisiksi, jos mihin vähänkin suurempaa ponnistusta vaadittiin. Hän ihmetteli usein, miksi hän aina oli väsynyt, sairas ja kykenemätön kaikkeen työhön, kun sitävastoin toiset lapset, kuten Matleena-muorin pojat, olivat aina terveitä ja voivat myllätä ja vääntää kuin karhut. Tätä kysymystä hän mietti joka päivä ja kaikesta sydämestään halusi saada siihen vastausta. Oi, miten hän toivoi kerran joltain ihmiseltä saavansa kysellä kaikkea, mitä hän yksiksensä oli mietiskellyt, ja jota hän ei itse ymmärtänyt selittää! Koulunopettaja tai pappi varmaan osaisi selittää, mutta koska hän voisi heitä tavata? Kouluun pääsemistä ei hän voinut ajatella, sillä koulu oli liian kaukana, ja vanhaa rovastia hän voisi vielä vähemmin tavata.

Eniten vaivasi häntä kuitenkin se, että hän tunsi olevansa kasvatusvanhempainsa rasituksena. Matleena-muori olikin hoitanut häntä pienuudesta pitäin kuin omaa lastaan -- äiti, Matleenan sukulainen, oli hänet jo pienenä orvoksi jättänyt. Anna tiesi, että hänen kasvatusäitinsä oli saanut valvoa monta yötä silloin, kun hän tuskia kärsien oli sairaana maannut, ja että hänen kasvatusisänsä oli saanut panna monta vaivalla ansaitsemaansa ropoa lääkkeisiin, joista ei kuitenkaan ollut mitään apua. Ja siksipä hänellä oli sydämen suru siitä, kun ei millään tavalla voinut osottaa kiitollisuuttaan kasvatusvanhemmilleen eikä edes mitenkään auttaa heitä kotiaskareissa. Hän kykeni ainoastaan hoitamaan mökin nuorinta poikaa tämän kätkyessä maatessa, mutta pian poika tulisi niin raskaaksi, ettei hän jaksanut tätä nostella.

Miten mielellään hän olisi suonut olevansa tuon pikku pojan asemassa, kun Matleena aina otti tämän syliinsä hellitelläkseen! Sellaista hyväilyä ei Matleena muille osottanut, mutta eihän hänellä ollut aikaa sellaisiin lapsellisuuksiin. Sen Anna tiesi, mutta kuitenkin hän aina kaihosi Matleenan hyväilyä, vaikkei siitä mitään puhunut. Muutoin ei hänellä ollut mitään valittamista -- hänelle ei näet oltu yhtään pahaa sanaa sanottu, jos ei erityistä ystävällisyyttäkään osotettu. Mutta hän ei voinut sille mitään, että hänen pikku sydämensä aina kaipasi hellyyttä ja ystävällistä hymyilyä. Se teki hänet surumieliseksi, sillä hän oli aivan varma siitä, että hänen raihnaisuutensa ja kykenemättömyytensä teki hänet vastenmieliseksi Matleena-muorille.

Kaikki nämä ajatukset lensivät taaskin tytön mieleen, kun hän portaalla päiväpaisteessa istui katsellen metsään meneviä marjamiehiä. Kotona ei olisi ollut niin ikävää ja kolkkoa, jos edes "Kellokas" tai porsaat tai mökin neljä kirjavaa kanaa olisivat olleet häntä seurallaan huvittamassa. Mutta nyt olivat kaikki nämä Annan ystävät toinen toisensa peräytä viety ainaiseksi pois. Ne oli myyty, vaihdettu leiväksi, sillä nälkä pyrki tuohon pieneen tupaan. Isä makasi sairashuoneessa kaupungissa ja pitkä pouta oli polttanut ruohot "Kellokkaan" laitumelta. Viimeiseen saakka koki Matleena-muori säilyttää "Kellokasta", sillä hänen oli vaikea monen lapsen kanssa tulla maidotta toimeen, mutta viimein se täytyi pakosta myydä, kun pouta yhä jatkui eikä sille ollut muuta ruokaa antaa. Sinä päivänä, kun "Kellokas" vietiin, itki Matleena. Ennen ei ollut Anna nähnyt hänen koskaan itkevän. Sen vuoksi se oli koskenut kovin hänen sydämeensä. Hän ei ollut silloin voinut olla muitten parissa, vaan oli hiipinyt hiljaa metsänlaitaan, istautunut nurmikolle, itkenyt katkerasti ja rukoillut kädet ristissä Jumalaa auttamaan heitä hädässä. Hän oli varma siitä, että hyvä, suuri Jumala, joka asui pilvien yläpuolella ja joka oli kaiken luonut, kuulisi hänen rukouksensa. Oi, jospa hän kuulisi!

Tätä Anna taaskin uudelleen mietti portaalla haaveksien istuessaan. Jospa hän osaisi edes lukea isän suuresta raamatusta, jota säilytettiin hyllyllä! Hän koetteli muistella, mitä hän oli kuullut vanhimman pojan, Matin, raamatunhistoriasta lukevan Jumalasta ja Jeesuksesta, saadaksensa varmuutta siitä, pitikö hän lapsista. Ja kun hän samassa muisti sen kaksitoistavuotiaan tytön, jonka Jeesus oli parantanut, sai hän lohdutuksen mielellensä. Ja täällä yksinäisyydessä, jossa ei yhtään ihmistä ollut häntä näkemässä eikä kuulemassa, alkoi hän hartaasti rukoilla Jumalalta apua. Ja kuta enemmän hän rukoili, tunsi hän ikäänkuin sitä lähemmäksi Jumalaa tulevansa. Lopulta tuli hän hyvin iloiseksi ja varmaksi siitä, että hän, joka oli parantanut tuon kaksitoistavuotiaan tytön, hän myöskin tietäisi keinon häntä auttaakseen sellaiseksi, että hän voisi Matleena-muorille jotain apua tehdä.

Ilta alkoi lähestyä, ja kun Anna muisti, että oli vähän puuroa, joka hänen tuli lämmittää itselleen illalliseksi, meni hän sitä varten keräämään risuja mäeltä. Hänen piti näet itse hoitaa itsensä, sillä marjamiehet tulisivat kotiin vasta seuraavan päivän aamupuolella.

Mutta mikä ihme loisti tuolta ruskeitten havunoksien alta? Ahaa, se oli varmaankin kananpesä, jota Matleena-muori oli turhaan etsinyt. Oli näet tiettyä, että kirjava kana oli ollut jossain piilossa hautomassa muniaan, vaikkei pesää oltu löydetty.

Hän otti munat varovasti, vei ne tupaan ja pani ruokakaappiin. Mutta niitä asetellessaan kuului hänen korviinsa kummallinen äännähdys, joka häntä kovin säikäytti. Erään munan sisästä kuului heikko naksutus. Hän kuunteli sitä liikkumattomana sykkivin sydämin. Kas -- nyt kuului se taas! -- tik, pik... A--i, siellä on varmaankin pikku poikanen, joka pyrkii ulos!

Hämillään tuumaili hän, mitä olisi tehtävä. Äkkiä muisti hän, että muna tarvitsee lämpöä. Vapisevin käsin teki hän tulen lieteen ja istautui sitte sen eteen, kallis löytö kädessään. Siinä istuen unohti hän yksinäisyyden ja ajan. Kun yö saapui ja hiillos sammui liedessä, valtasi hänet uni. Hän hiipi sänkyyn suuren turkin alle nukkumaan ja asetti aarteensa poveansa vastaan. Sanomaton ilo täytti hänen mielensä, kun hän siunausta lukien painoi silmänsä kiinni.

* * * * *

Aurinko paistaa helotti aamulla tupaan -- suoraan pikku Annan silmiin.

Pi -- pi -- pi kuului hänen kainalostaan ja pari pientä jalkaa räpisteli nukkuvan tytön rintaa.

Silloin Anna kavahti istumaan ja katseli unenpöperössä ympärilleen. Mikä se oli? Tuvassa ei ollut ketään -- ja joku tokitti ja puri häntä sängyssä.

Mutta kuultuaan nahkasen alta äänen: pi -- pi -- pi -- selvisi hänelle asia heti. Hän haki turkin alta ja sai käteensä pehmeän, lämpöisen ja elävän pikku palleron. Hän huudahti ilosta: Ai, elävä pikku tipo -- ihan elävä ja minun omani.

Millä ilolla hän nyt odotti muoria ja poikia kotiin! He varmaan tulisivat hämmästymään! Mutta lakaistessaan tuvan lattiaa ja tarkasti pitäessään silmällä pikku tipoa, joka nokitti vettä pikku nokallaan, lensi hänen päähänsä uusi ajatus. Mitäpä jos hän koettaisi! Hän pysähtyi luuta kädessä. Uskaltaisiko hän...?

Ah -- eihän hänen sopinut ajatella itseään! Olihan hän rukoillut Jumalaa auttamaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi päättäväisyyden ilme. Hän lopetti lakaisemisen, otti pikku tipon, asetti sen varovasti pieneen koriin heinien sisään ja ripotti leivänmuruja eteen. Sitte hän sitoi liinan korin kanneksi ja puki itsensä pyhäpukuunsa. Ja muutamien minuttien kuluttua oli Anna matkalla kaupunkiin. Hän oli päättänyt myydä kananpoikasen, että saisi antaa Matleena-muorille siitä saamansa rahat.

Aurinko paistoi kuumasti -- paahtoi polttavasti. Puitten ja pensaitten lehdet riippuivat mustuneina ja puoliksi kuivuneina. Kaikki kuihtui äärettömästä kuivuudesta. Annasta tuntui vaikealta kengittää, sillä tomu kohosi maantiellä ilmaan pienimmästäkin ilman liikahduksesta. Mutta tätä ei Anna ehtinyt ajattelemaan, sillä hän oli päättänyt panna viimeiset voimansa voidaksensa olla Matleena-muorille hyödyksi.

Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja paahtoi yhä kuumemmin. Yht'äkkiä tunsi tyttö huimaavan päätänsä. Hän istautui horjuen tien viereen kori sylissä.

Mutta hänen täytyi eteenpäin...! Kaukana, harjun petäjikön luona kulki iloinen seurue. Sieltä kuului puhelua ja naurua. Äkkiä alkoi metsän puut, kivet ja itse aurinko sekaisin pyöriä Annan silmissä, ja kohta koko maailma musteni. Hänen päätään pisteli kuin neuloilla, ja pian meni hän tainnuksiin.

Iloisen seurueen nauru taukosi äkkiä, kun se tien vierestä löysi tajuttoman tyttösen, jolla oli pieni kori kädessä. Eräs nuori mies kumartui kiireesti tyttöä tutkiakseen ja antoi pikaisia määräyksiään seuran muille jäsenille. Tuon nuoren miehen vanha, hopeahiuksinen äiti vilvoitteli tytön otsaa.

Äkkiä avasi sairas silmänsä. -- Kori -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti hädissään.

Se oli hyvässä tallessa. Seurue oli kuullut piipityksen korista ja piti kananpoikasesta hyvää huolta.

Vähitellen kirkastui Annan katse iloisemmaksi ja hän tuli täyteen tajuunsa. Kun hän kertoi vanhalle rouvalle elämäntarinansa, katseli tämä häntä vettynein silmin ja sanoi: -- Rakas lapsi, elä ole levoton. Kaikki käy hyvin, minä ostan sinun kananpoikasesi.

* * * * *

Mökissä oli suuri hätä Annan häviämisestä. Matleena-muori, joka oli palannut neljän väsyneen poikansa kanssa astiat täynnä keltaisia muuramia, kärsi suurta tuskaa siitä, kun oli jättänyt tytön itsekseen. Mihin ihmeelle oli lapsi mennyt?

-- Äiti! -- huusi Matti -- tänne tulee hieno herra.

Ja ennenkuin Matleena-muori ehti mitään ajatella, astui vieras tupaan.

-- Anteeksi, tämä on varmaan pikku Annan koti? Ja te olette varmaan Matleena-muori, josta tyttö on puhunut.

Matleena-muori joutui niin hämilleen ettei saanut vastausta suustaan ja hänen neljä poikaansa katselivat avossasuin vierasta, joka heille hymyili ja ymmärsi oikeaan paikkaan tulleensa. Vieras kertoi kaikki ja Matleena kuunteli liikutettuna.

-- Ja nyt -- sanoi nuori lääkäri -- olemme äitini ja minä ajatelleet ottaa tytön luoksemme ja hoitaa häntä siksi, että hän tulee kyllin vahvaksi palatakseen takaisin teidän luoksenne. Kun hän on erittäin heikko ja vähävärinen, täytyy hänen saada hyvää hoitoa.

Matleena-muori tunsi kummallista kaihoa, vaikka olikin iloinen siitä, että tyttö joutui hyvään hoitoon. Hän seurasi heti lääkäriä harjulle, jossa seurue Annaa parhaansa mukaan hoiteli.

-- Äiti -- kuiskasi pikku tyttö kalpeana ja väsyneenä, vaikka ilosta loistavin silmin -- nyt sinä tulet iloiseksi, äiti. Hyvä, vanha rouva on luvannut ostaa kananpoikasen. Eikö ollut ihmeellistä, että minä löysin sen kananpesän? Ja te saatte joka pennin, äiti, ja poikain pitää saada runsaasti ruokaa. Äiti! -- eikö sinunkin mielestäsi Jumala ole ollut meille hyvä?

Matleenan luja tahto murtui. Liikutuksesta nyyhkyttäen kumartui hän tytön yli ja hyväili tämän tukkaa ja sanoi:

-- Sinä et saa kuolla, sinä et saa minua jättää! Sitä surua en jaksaisi kestää.