Part 1

JOULUPUKIN JUTELMIA

Vuosikymmenen varrelta valittuja

Helsingissä, Kansanopettajain O.-Y. Valistus, 1913.

SISÄLLYS:

Risu-Ville, kirj. Klarry Rajander, Joulupukki 1901. Teini, kirj. Santeri Ivalo, 1901. Mirska, kirj. Alpo Noponen, 1902. Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään, kirj. Anja Tuulonen, 1902. Annan onnellisin päivä, kirj. Hanna Frosterus-Segerstråhle, 1902. Hupsu Elijas, kirj. Vilkku Joukahainen, 1902. Laurin joulu-unelma, kirj. Aapo Pärnänen. 1902. Martin koulumatka, kirj. E.F., 1903. Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle, kirj. Juho L., 1903. Laiskan-Matin velka, kirj. Vihtori Peltonen, 1903. Yhteinen vaara, kirj. K.V. II. 1904. Ihmisille hyvä tahto, kirj. J.A.B., 1904. Tahrainen käsi, kirj. K., 1905. Syntymäpäivälahja, 1905. Kertun ja Erkin joululahjat, kirj. Vilho Velho, 1906. Korven Kallen jouluaatto, kirj. L. --alli--, 1906. Naapurit, kirj. A.O., 1907. Onni, kirj. Maria, 1907. Kesäinen tarina, kirj. A. Lehvä, 1908. Joulu Syrjälässä, kirj. Ilo Vaara, 1910.

Risu-Ville.

(Joulukertomus.)

Onpa se poika viipymään! Jos itse olisin mennyt, niin olisi kuusi aikoja sitten ollut täällä. --

-- Mutta eihän tuollaisen poikanulkin kuin "Risu-Ville" nyt ole helppo saada kuusta metsästä. Lunta on kyynärän korkeudelta.

-- Ei ole helppo, sanot sinä. Ehkäpä ei; kerjäten maailmaa mitata on kai mukavampi ja hauskempi. -- Ei -- työhön joka itikka -- niin kylläpä on toista.

Oikeudenmukaisella harmilla nämät sanat sanottuansa, rouva kierähti kamariin temmasten oven jälkeensä kiinni aika jysähdyksellä.

Siellä sisällä lapset järjestelivät makeisia ja koreuksia kuusta varten, jota suurimmalla malttamattomuudella odotettiin.

Kello 4 iltapäivällä "Risu-Ville" aika vauhdilla samosi perämies Anderssonin talolta metsää kohti. Hän oli hyvällä tuulella. Eikä ihmekään! Olihan hänellä ollut oikea onnenpäivä. Havut ja huiskut oli hän heti kaupunkiin saavuttuaan saanut myydyksi. Sitä paitsi olivat jotkut hänen alituisista ostajistaan antaneet hänelle yhtä ja toista äidille ja pikkusiskoille jouluksi kotiin vietäväksi. Viimeksi vielä tämä kuusi. Hän aprikoi paljonko rouva siitä antaisi, 15 tahi 20, ehkäpä 25:kin penniä. Isävainaja oli viime jouluna saanut 75:kin penniä kappaleelta. Mutta ne olivatkin kai isoja ne isän kuuset.

Mutta ei. Täytyi kerta koettaa hatun päälakea. Siellä päällyksen ja rikkinäisen vuorin välissä, huolellisesti paperipalaseen kiedottuna olivat hänen tänä päivänä ansaitut rahansa. Niitä oli 85 penniä. Ne olivat äidin. Kuusesta saadut rahat ovat hänen. Niillä hän ostaa äidille jotakin mieleistä, oikein joululahjan.

Hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Lumi loisti niin hohtavana ja hopeanvalkoisena siloista reenjäljistä.

Siinä täytyi ottaa luikuja. Mutta se kävi hullusti. Hän kaatui, tuiskahti selälleen sileälle tielle.

Ylös taas ja reippaasti eteenpäin. Ei ollut juuri pakkanen, mutta otti kuitenkin sormenkärkiin. Kiusallista, että kintaat olivat jääneet vaatemytyn päälle rouva Anderssonin keittiöön. Suurta hyötyä niistä ei juuri olisi ollut, sillä niissä oli sangon monta läpeä. Äiti ei ollut ehtinyt parsia niitä joulun edellä, vaan luvannut sen tehdä vasta joulun välipäivinä. -- Mutta ehkä nyt jo olisi aika astua metsään. Näkyihän tuolla kuusia.

Ville hyppäsi lumella peitetyn ojan ylitse ja vajosi niin syvälle lumeen, että tuskin päänuppua erotti. Olihan hän kuitenkin metsässä; nyt vain kahlaten kauemmaksi. Seisoihan siellä kuusia pitkissä riveissä oikealla ja vasemmalla. Kaikki näyttivät niin vakavilta ja humisivat niin juhlallisesti juuri kuin joulua jo viettäisivät. Mutta ne ovat suuria. Missä olisi pienempiä? -- Ei niitä näy edes merkiksikään. Huh! -- kuinka vaikeaa kahlata näin syvässä. Joka askeleelta luistivat Villen risaset housut ylös, väliin polvien ylitse, jota vastoin sukansäärykset pyrkivät nilkkaan.

Jospa hän olisi kotona aavistanut tänä päivänä metsämatkan tekevänsä, niin olisi hän ottanut isävainajan pitkävartiset saappaat. Hän astui kuitenkin rivakasti eteenpäin, vaikka lumi yhä nousi vyötäisiin saakka. Välistä täytyi kumminkin levätä, vetää sukat ylös ja lahkeet alas sekä lämmittää hyppysiä pistämällä ne hetkeksi suuhun ja poveen.

Polviakin oli hierottava. Jos äidin joululahja ei olisi ollut mielessä, niin ehkäpä Ville raukka olisi palannut ilman kuusta, sillä tämä alkoi jo tuntua hankalalta.

Vihdoin Ville kuitenkin iloksensa havaitsi pienen kuusen karahkan. Se oli kooltaan melkein sellainen kuin rouva Andersson oli määrännyt. Lähemmäksi tultuaan Ville kyllä huomasi sen harvaksi ja kitukasvuiseksi, mutta ei ollut muita valittavissa.

Työ siis piti alettaman. Ensiksi oli lumi juurilta pois kahmaloitava. Se onnistui hitaasti; pakkanen puri kipeästi sormen kärkiä, josta syystä ne hyvin usein suistuivat vuoroon suuhun vuoroin poveen.

Kirves olisi ollut rouva Anderssonilta lainattava; mutta lieneekö hänellä kirvestä ollenkaan? Kaupunkilaisethan hakkauttavat puunsa. No -- sama se! Olihan hänellä oiva isävainajalta peritty veitsi, vaikka se nyt sattui olemaan hiukan tylsä.

Ville nakersi kuusen runkoa aina väliin levähtäen. Ajatukset riensivät kotiin. Jokohan jouluvalmistukset alkavat siellä loppua? Äiti varmaan ajatteli, ettei hänen kaupungissa käyntinsä ole onnistunut, koska hän viipyy näin kauan. Kyllä jo mahtoi ollakin myöhäistä, koska tähdet alkoivat kimmeltää. Isä sieltä ylhäältä varmaan nyt näkee, kuinka hän työskentelee äidin ja pikkusiskojen hyväksi. Niin, olihan hän kuolinvuoteella luvannut isälle olla äidin ja siskojen turvana ja tukena, ja kylläpä hän, Juho Vilhelm Mäkelä, Jumalan avulla aikoi lupauksensa pitääkin. Nyt jouluna on vuosi kulunut siitä, jolloin Jumala otti isän pois... Mutta hei! Kuusi kaatui että räjähti, ja vain veitsellä nakerrettuna! -- Ville tunsi ilosta lämpenevänsä.

Ville pisti puukon tuppeen, ravisti lumen kuusesta ja läksi kuusineen vanhoja jälkiä myöten maantielle.

Maantiellä hän kohotti kuusen pystyyn. Kyllä se pituudestaan oli sen korkuinen, kuin rouva oli määrännyt.

Kuusi selkään ja riemulla kaupunkiin. Tuuli puhalteli vastaan. Tuntui kylmemmältä kuin metsässä. Kotia, äitiä ja pikkusiskoja ajatellessa tuntui taas lämpöisemmältä.

Kaupungissa oli kaikkialla valoa, mutta eivät vielä joulukuuset tulessa olleet. Kauppapuoditkin olivat auki -- hän ehti siis hyvin ostoksilleen. Sokurirasia äidille -- ja -- Halooh! -- poika -- myytkö kuusen?

-- En, se on tilattu.

-- Heh -- sinä saat pian toisen.

-- En saa -- on jo niin myöhäistä.

-- Äläpäs, veikkonen, kenelle se on?

-- Perämies Anderssonin rouvalle.

-- Vai niin! -- no et häneltä monta penniä saa!

-- Sama se -- mutta hänelle sitä kuitenkin olen ollut noutamassa.

-- Hyvä! -- Pidä sanasi, poika, jos edelleen teet samoin, niin sinusta tulee kunnon mies. Tässä saat lantin jouluostoksiasi varten. Niin sanoen katosi nuori kiharatukkainen herra, ja Villen kontistuneeseen kouraan jäi kiiltävä markka.

Ville tuli niin iloiseksi, että jalat väkisin juoksuksi pistivät ja ennenkuin huomasikaan, niin hän jo kuusineen kapisteli rouva Anderssonin pimeässä etehisessä.

Rouva seisoi keittiössä kädet puuskassa. No, vihdoinkin tulet! -- ja sellainen kuusi sitten. Mistä ihmeestä sen olet löytänytkin? Se tuskin kelpaisi portaitten eteen, mutta koska ei ole muuta, niin täytyy sitä käyttää.

Tilta, rouvan piika, sai nostaa kuusen kamariin, jossa se sitä vastoin suurella ilolla otettiin vastaan.

Rouva Andersson ei muistanut, mihin oli pistänyt rahakukkaronsa. Sieti etsiä kauan. Sillä välin Ville ehti lämmitellä ja saada muutamia ystävällisiä sanoja Tiltalta.

-- Älä pane sydämellesi rouvan sanoja, lausui hän. Ei rouva niin pahaa tarkota, on vain ehkä liian vaativa. -- Minä olen pannut hiukan äidillesi kahvia ja sokeria. Ne ovat omiani, vierasten varalta hankittuja. Niin pian kuin saat maksun kuusesta, niin riennä kotiin. Äitisi tulee levottomaksi, jos viivyt liian myöhään.

Rouva tuli nyt ulos ja arveli, ettei Villen risu olisi 10 pennin arvoinenkaan, mutta koska oli joulu, antoi sentähden 25 penniä.

Ville kiitti ja oli tyytyväinen. Olihan hän kuitenkin tuosta risusta saanut enemmän kuin voi toivoakaan.

Rantakadun varrella Ville teki pienet ostoksensa. Omilla rahoillaan, joita oli toista markkaa, hän osti äidille lasisen sokerirasian ja pikkusiskoilleen kumpaisellekin helminauhan. Saipa loppurahoilla vielä vähän makeisiakin.

Ja nyt sitten yhtä päätä kotiin. Alasmäissä Ville istui kelkkaan ja laski mäkeä alas että suhisi, muuten riensi hän juoksujalkaa.

Kas -- jopa näkyi valkea liedeltä. Se loisti niin viehättävän lämpimästi häntä vastaan. Kaikki istuivat jo valmiina ja odottivat vain häntä. Kohta oli äiti, hänen oma lemmitty äitinsä, sulkeva hänet tuntehikasta rintaansa vastaan, ja silloin -- silloin vasta hän sai tuntea oikean lämmön. Sitte oli äiti heille kertova Jeesus lapsesta Betlehemin seimessä, ja sitte saivat he äidin keralla laulaa suloisia lauluja.

Oi kuinka hän sentään oli onnellinen!

Hän pysähtyi ja hengähti. Tunne puhtaimmasta onnesta valtasi hänet. Ajattelematta hän laski kontistuneet kätensä ristiin loi silmänsä aavaa tähtikirkasta taivasta kohti ja kiitti hartaimmasti sitä suurta hyvää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka hänelle oli suonut niin herttaisen lämpimän kodin.

Teini.

Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti pitkäkoipinen teini pimeitä kujasia myöten aamukylmässä kouluun. Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, vaan ei se tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, -- viimeisen leipäpalansa oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa, vaan se oli ollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa... kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.

Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi, mutkainen katu aukeni eteen. Vaan sekin oli vielä aivan pimeä; ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn ikkunan läpi kumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen. Kun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti, silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo lähteä kotoaan paljo aikaisemmin.

Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen takkavalkean punertava hohde, Ovella telmi jo toisia teinejä ja he tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle penkille kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan pöytätuolia, johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteesta ja ryhtyä muuhun ansioon.

Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi, joka oli lähtenyt kaupunkiin koettamaan onneaan opin ohdakkeisella polulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut, saanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton saanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti saapunut täytenä kotoa markkinamiesten matkassa, ja niin oli aina eletty siihen asti, kunnes lomalle lasketut teinit olivat kaikki pienissä parvissa lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään kärsimättömiksi kärttäjille, -- nyt oli seinä noussut Antille eteen.

Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari, astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi. Antin kimppuun ei mestari monasti päässyt, vaan tänään Antti oli hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä teinit hajaantuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari nyt patukkaa käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien hajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, vaan ukon suupielien vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.

Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun odottamaan, -- nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein hurmasi päätä. Mutta pistelijäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.

-- Tulit eilen ja tulit tänään, -- taasko huomenna tulet? -- veistelivät he. -- Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun sinä pääset popsimaan.

-- Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, -- kappa nauriita ja puoli lehmänreittä. --

-- No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa...

Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin mukana, kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takasin kouluun ja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli aikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu, ja hän senvuoksi ankarasti Antille tiuskasi:

-- Mitä teinirahoja? Ne olen jo jakanut ja omistani lisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan. Olethan itsekin saanut, parempi olisi, jos te joskus toisitte minulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin että aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.

-- Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.

-- Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö, niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan apulaispapin viran.

Antti huomasi jo, että hänellä oi ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata kiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä käski.

-- Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni, pyysi hän ujosti.

Mutta siitä mestari tuskastui:

-- Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki sen kieltää, -- vai tahdotko että minulta tämä viheliäinen virkani vietäisiin!

Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla harjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja. Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja pyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarein perheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta, eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan päästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he saapuivat kuninkaankartanon portille veisaamaan, 6 kannua olutta, puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, -- se kirjotettiin "porttirahoina" oikein voudin tileihin, ja siitä teineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivänpäivät olivat taas tulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä varten valmistausivat, -- hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa kiertämään...

-- Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.

-- Elä aina märehdi latinalaista kielioppia, pistelivät he.

Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja suksensa. Ja verkalleen läksi hän potkimaan kaupungin portista ulos yksin talviseen metsään.

Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat, olivat ihmiset armeliaampia koululaisia kohtaan, ja näiden toimeentulo luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti hyväksityöksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä, että niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen laitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin, näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, -- hallitus tahtoi itse kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa. Sen sijaan hallitus itse kantoi "teinirahoja" talonpojilta, tarkotuksessa jakaa niitä koululaisille, vaan ne rahat supistuivat hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.

Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään, kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla siis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet. Hän mietti hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää luvut sikseen, -- opille annettiin näinä sotasina aikoina hyvin vähän merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti seljässä hiihtelevästä teinistä.

-- Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.

-- Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee, koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää ja silavaa, ja kultaa ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä se maksaa soturin kunnia ja maine!

Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti ohi kaupunkia lähimpäin talojen, -- niitä kävivät teinit liian usein verottamassa -- alkaakseen kerjuunsa etempänä. Vaan ilta rupesi tulomaan, ja hän hiihti vielä metsäistä taivalta.

Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti asiansa. Vaan siellä oli jo usein käynyt samoja asiamiehiä ja niille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas on kieltänyt teinikulun ja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä, se on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti, ettei ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.

Yöksikään oi Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki, pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä näin kihnuttaa, ennenkun saattoi toivoa lukuajan loppuvan, -- ja mitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen apulaispapin paikka, jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla, ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljo nälkää! Miksei hän viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki grammatiikat [= kielioppi] ja retoriikat [= puhetaito] ja dialektiikat [= todistelutaito], ja tarttunut miekkaan, joka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisi joka kylässä, -- ei tarvitse muuta kuin ilmottautua sellaiselle, niin ovat pestirahat taskussa ja ruunun ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei mielisuosiolla anneta...

Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne tuumat kasvattivat hänen mieleensä, -- kirjat olivat jo käyneet hänelle rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi, kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan ja armahti häntä sekä vei läheiseen matalaan majaansa yöksi. Ja aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja rohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas sydänmaata kohti.

Kuta kauemmas hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset kävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai korjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi. Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla. Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan. Vaan mieluista oli sitä taakkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa oli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.

* * * * *

Oli juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit antaneet teineille heidän osansa, ja kaupungin laidassa nämä hilpeät nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät he häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei ensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti kerätyt lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin silmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen tuliaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.

Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan yöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille roihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut teki tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia juhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun loputtua toisti hän vielä yksin:

Siis nyt riemu loiskikoon, kun me nuoret ollaan. Kuluu tämä sulonuoruus, kuluu myöskin viisas vanhuus, -- sitten mullassa maataan.

Mirska.

(Tosikertomus).