Chapter 8

Hän puki itsensä "kaikkein parhaisin vaatteisinsa" ja joutui viimein kaduille. Ihmiset virtailivat tähän aikaan kaikille suunnille, niinkuin hän oli nähnyt heidän virtailevan, kun hän kulki nykyisten joulujen hengen kanssa; ja astuen, kädet selän takana, katseli Scrooge kaikkia hupaisella hymyllä. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman hauskalta, että pari kolme hyvänluontoista gentlemania toivotti hänelle "hyvää huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi usein jälestäpäin, että kaikista suloisista äänistä, mitä hän milloinkaan oli kuullut, nämät soivat suloisimmalta hänen korvissaan.

Hän ei ollut päässyt kauas, kun hän näki sen komean gentlemanin lähestyvän, joka oli tullut hänen konttoriinsa päivää ennen ja sanonut: "Scrooge ja Marley, luullakseni?" Scrooge tunsi pistoksen sydämessään, kun hän ajatteli, kuinka tämä vanha gentlemani katselisi häntä, kun he yhtyivät; mutta hän tiesi, mikä tie oli suoraan hänen edessään, ja hän alkoi astua sitä.

"Rakas Sir", lausui Scrooge, jouduttaen askeliansa ja tarttuen vanhan gentlemanin molempiin käsiin. "Kuinka voitte? Minä toivon, että asianne menestyi hyvin eilen. Se oli hyvin kauniisti tehty teiltä. Iloista joulua!"

"Mr. Scrooge?"

"Niin", vastasi Scrooge. "Se on minun nimeni, mutta minä pelkään, ettei se ole mieluisa teille. Sallikaat minun pyytää anteeksi teiltä. Ja tahdotteko olla hyvä" -- tässä Scrooge kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Ijankaikkinen Jumala!" huusi gentlemani, ikäänkuin tukehtumallaan. "Rakas Mr. Scrooge, puhutteko täyttä totta?"

"Jos suvaitsette", lausui Scrooge. "Ei äyriäkään vähemmin. Siihen on luettu monta jäännösmaksoa, minä vakuutan sen. Tahdotteko osoittaa minulle sitä suosiota?"

"Rakas sir", vastasi toinen, pudistaen kättä hänen kanssaan. "Minä en tiedä, mitä vastata semmoiseen anteliai --"

"Älkäät sanoko mitään", vastasi Scrooge. "Tulkaat tervehtimään minua. Ettekö tahdo tulla minua katsomaan?"

"Tahdon!" huudahti vanha gentlemani. Ja sen näki, että hän aikoi tehdä niin.

"Minä kiitän teitä", lausui Scrooge. "Minä olen suuresti kiitollinen teille. Minä kiitän teitä viisikymmentä kertaa. Jumala siunatkoon teitä!"

Hän meni kirkkoon, käveli pitkin katuja, katseli ihmisiä, jotka häärivät edestakaisin, taputti lapsia pään päälle, teki kysymyksiä kerjäläisille, kurkisteli alas rakennusten kyökkeihin ja ylös akkunoihin, ja huomasi, että kaikki tuotti hänelle huvia. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että mikään kävely -- että mikään asia -- voisi tehdä häntä niin onnelliseksi. Puolipäivän jälkeen käänsi hän askeleensa sisarenpoikansa asuntoa päin.

Hän kulki oven ohitse kymmenkunnan kertoja, ennenkuin hän rohkeni mennä ylös ja koputtaa. Mutta hän jännitti voimiansa, ja se oli tehty.

"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge tytöltä. Sievä tyttö! Kovin sievä.

"Kyllä, sir."

"Missä hän on, tyttöseni?" lausui Scrooge.

"Hän on ruokasalissa, sir, emännän kanssa. Minä saatan teitä toiseen kerrokseen, jos sallitte."

"Kiitoksia. Hän tuntee minut", vastasi Scrooge, käsi jo ruokasalin avaimella. "Minä menen tänne, kultani."

Hän väänsi hiljalleen auki lukon ja pisti päänsä ovesta sisään. He katselivat paraikaa pöytää (joka oli katettu suurella komeudella; sillä tämmöiset nuoret emännät ovat aina turhan tarkat semmoisissa asioissa ja tahtovat mielellään, että kaikki on hyvässä järjestyksessä).

"Fred!" lausui Scrooge.

Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo säpsähti! Scrooge oli silloin unhottanut, kuinka tämä oli istunut nurkassa, astuinlauta edessä; muutoin hän ei olisi tehnyt sitä millään lailla.

"Ihme kumma!" huusi Fred, "kuka se on?"

"Minä se olen. Sinun enosi Scrooge. Minä tulen syömään päivällistä. Lasketko minua sisään, Fred?"

Laskea häntä sisään! Oli onni, ettei Scrooge'n sisarenpoika pudistanut irti hänen kättänsä. Hän oli niinkuin kotona, ennenkuin viisi minutia oli kulunut. Suurinta sydämellisyyttä. Hänen sisarenpoikansa vaimo näytti sydämelliseltä. Niin näytti Topper, kuin hän tuli. Niin näytti tukeva sisar, kun hän tuli. Niin näyttivät kaikki, kun he tulivat. Kummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys, kum-mal-li-nen onnellisuus!

Mutta hän oli varhain konttorissansa seuraavana aamuna. Oi, hän oli varhain siellä. Jos hän vaan voisi olla ensiksi siellä ja nähdä Bob Cratchit'in tulevan liian myöhään! Tämä oli se asia, jota hän ennen kaikkia halasi.

Ja Bob tulikin liian myöhään; niin, hän tuli! Kello löi yhdeksän. Ei mitään Bob'ia. Neljänneksen yli. Ei mitään Bob'ia. Bob myöhästyi täyteen kahdeksantoista minutia ja puolen. Scrooge istui ovi selki selällään, että hän saisi nähdä hänen tulevan vesisäiliöön.

Bob oli ottanut hatun päästään, ennenkuin hän avasi oven, ja huivin kaulastaan samaten. Hän oli tuolillansa silmänräpäyksessä, juoksuttaen kynäänsä, niinkuin hän olisi koettanut saavuttaa yhdeksänlyöntiä.

"Halloo!" murisi Scrooge tavallisella äänellänsä sen mukaan, kuin hän osasi matkia sitä. "Mitä sillä tarkoitatte, kun tulette tähän päivän-aikaan?"

"Minä olen kovasti pahoillani", lausui Bob. "Minä olen myöhästynyt."

"Vai niin?" kertoi Scrooge. "Niin kai. Niin minäkin luulen. Tehkäät hyvin ja tullaat tänne."

"Se tapahtuu vaan kerran vuoteensa, sir", lausui Bob puollustuksekseen, kun hän ilmestyi vesi-säiliöstä. "Se ei saa tapahtua enään. Minä olin eilen hiukan iloinen."

"No, minä aion kertoa teille jotakin, ystäväni", sanoi Scrooge. "Minä en aio kärsiä tätä menoa enää. Ja sentähden", hän jatkoi, hypäten tuoliltansa ja tokaisten Bob'ia liiviin, että tämä horjahti takaisin vesi-säiliöön, "ja sentähden minä aion koroittaa teidän palkkaanne!"

Bob vapisi ja astui vähän likemmäksi linjaalia. Hän arveli hetken aikaa, joko hän löisi Scrooge'n kumoon sillä, pitäisi kiinni hänestä ja huutaisi ihmisiä pihalta tuomaan apua ja pakkotröijyä.

"Iloista joulua, Bob!" lausui Scrooge semmoisella vakavuudella, josta ei voinut erehtyä, kun hän taputti Bob'ia selkään. "Iloisempaa joulua, Bob, hyvä kumppanini, kuin minä olen antanut teille moneen vuoteen! Minä aion koroittaa teidän palkkaanne ja koettaa auttaa teidän rasitettua perhettänne, ja meidän täytyy keskustella teidän asioistanne juuri tänä iltana höyryävän joulu-bishoffimaljan ääressä, Bob! Lisätkäät puita pesään ja ostakaat toinen hiilikoppa, ennenkuin panette pilkun toisen i:n päälle, Bob Cratchit!"

Scrooge oli parempi, kuin hänen sanansa. Hän teki nämät kaikki ja äärettömän paljon lisäksi; ja Pikku Tim'ille, joka ei kuollut, oli hän toinen isä. Scrooge'sta tuli niin hyvä ystävä, niin hyvä isäntä ja niin hyvä mies, kuin hyvä vanha City koskaan tunsi, taikka mikään muu hyvä vanha kaupunki, pääkaupunki tai pikku kaupunki, hyvässä vanhassa mailmassa. Muutamat ihmiset nauroivat hänen muutostansa, mutta hän antoi heidän nauraa ja huoli vähän heistä; sillä hän oli kylläksi viisas tietämään, ettei mitään hyvää koskaan tapahtunut tämän maan päällä, jota eivät muutamat ihmiset ensi aluksi täyttä kurkkua nauraneet; ja tuntien, että senkaltaiset olivat sokeat jollakin lailla, katsoi hän sitä aivan yhtä hyväksi, että he väänsivät kasvonsa nauruun, kuin sairastaisivat tautiansa rumemmalla tavalla. Hänen oma sydämensä nauroi; ja siinä oli yltäkyllin hänelle.

Hän ei pitänyt sen koommin yhteyttä henkien kanssa, vaan noudatti elämässään alati täydellisen kohtuuden periaatetta; ja sitä hänestä aina sanottiin, että hän, jos kukaan kuolevainen, tiesi, kuinka viettää joulua hyvin. Kun vaan tätä todenteolla kävisi meistä, meistä kaikista, sanominen! Ja siis, niinkuin Pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon meitä jokaista!