Chapter 7

"Älä sitä pelkää", vastasi vaimo. "Minä en ollut niin mieltynyt hänen seuraansa, että olisin viipynyt hänen luonansa semmoisten kalujen tähden, jos niin olisi ollut laita. No, sinä saat kurkistella tämän paidan lävitse, siksikuin silmäsi pakoittaa; mutta sinä et löydä yhtäkään reikää eikä kulunutta paikkaa siinä. Se on paras, joka hänellä oli, ja lisäksi aivan hieno. He olisivat hävittäneet sen, jollei minua olisi ollut."

"Mitä sinä hävittämiseksi sanot?" kysyi vanha Joe.

"Sitä, että se puettiin ruumiin päälle hautaan vietäväksi", lausui vaimo nauraen. "Joku oli hullu kyllä sitä yrittämään, mutta minä riisuin sen pois jälleen. Jollei karttuni kelpaa semmoisiin, niin se ei kelpaa mihinkään. Se on aivan yhtä sovelias ruumiille. Hän ei voi näyttää rumemmalta, kuin hän näytti tuossa."

Scrooge kuunteli tätä keskustelua kauhulla. Kun he istuivat saaliinsa ympärillä siinä huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu soi, katseli hän heitä semmoisella inholla, joka tuskin olisi enentynyt, vaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitä, jotka hieroivat kauppaa itse ruumiista.

"Hah, hah!" nauroi sama vaimo, kun vanha Joe, ottaen esiin flanelli-kukkaron, luki heidän itsekunkin voittonsa lattialle. "Se oli sen jutun loppu, näettekö! Eläessään hän peloitti kaikki ihmiset pois luotansa, että meillä olisi hyötyä hänestä, kun hän oli kuollut! Hah, hah, hah!"

"Henki!" sanoi Scrooge, vavisten kiireestä kantapäähän asti. "Minä näen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma kohtaloni. Minun elämäni pyrkii nyt sinnepäin. Laupias Jumala, mikä tämä on!"

Hän astahti kauhistuen takaperin, sillä näkymö oli muuttunut, ja nyt hän melkein koski yhtä vuodetta: alastonta, uutimetonta vuodetta, jossa ryysyisen lakanan alla käärittynä makasi jotakin, joka, vaikka se oli äänetönnä, antoi itsestänsä tiedon kammottavalla kielellä.

Huone oli kovin pimeä, niin pimeä, ettei sitä voinut tarkoin tuntea, vaikka Scrooge salaisesta mielijohteesta ja uteliaana tietämään, minkälainen huone se oli, kyllä katseli ympärillensä. Vaalea, ulkoapäin tuleva valo kohtasi suoraan vuodetta; ja tyhjäksi ryöstettynä makasi siinä kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä, kenenkään kaipaamatta tämän miehen ruumis.

Scrooge katsoi hengen puoleen. Vakavasti osoitti sen käsi ruumiin päätä, peite oli niin huolimattomasti levitetty sen ylitse, että jos sitä olisi vähänkin nostettu, jos Scrooge olisi sormeansa liikuttanut, olisivat kasvot paljastuneet. Hän ajatteli sitä, tunsi, kuinka helppo sitä oli tehdä ja tahtoi tehdä sitä; mutta hän kykeni yhtä vähän verhoa poistamaan kuin karkoittamaan henkeä vierestänsä.

Oi kylmä, kylmä, jäykkä, hirmuinen kuolema! aseta alttarisi tähän ja varusta sitä semmoisilla kauhuilla, kuin sinulla on tarjona: sillä tämä on sinun aluskuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossa pidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia tarkoituksiasi varten eikä tehdä yhtä kasvonjuonnettakaan vastenmieliseksi. Se ei ole mitään, että käsi on raskas ja putoo alas, kun siitä hellitetään; se ei ole mitään, että sydän ja suonet ovat seisattuneet; mutta se on jotakin, että käsi oli avoin, jalo ja rehellinen; sydän urhoollinen, lämmin ja hellä; ja into ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka hänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät mailmaan kuolematonta elämää!

Ei mikään ääni lausunut näitä sanoja Scrooge'n korvaan, vaan kuitenkin hän kuuli ne, kun hän katseli vuodetta. Hän mietti, että jos voisi nyt herättää tämän miehen, mimmoiset olisivat hänen ensimäiset ajatuksensa? Rahanpyyntikö vai tyly käytös vai kalvavat huolet? Ne ovat, tosiaan, tuottaneet hänelle soman lopun!

Hän makasi pimeässä, tyhjässä huoneessa, eikä ollut yhtäkään miestä, ei vaimoa eikä lasta, joka olisi sanonut, että hän oli hyvä minulle siinä taikka siinä asiassa, ja lempeän sanan muiston vuoksi tahdon minä olla hyvä hänelle. Kissa raappi ovea, ja nakertavien hiirien ääni kuului takan alta. Mitä ne pyysivät kuoleman huoneessa, ja miksi ne olivat niin levottomat ja riivaantuneet, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.

"Henki!" sanoi hän, "tämä on kauhea paikka. Kun jätän sen, en minä jätä sen opetusta, luota minuun. Lähtekäämmme!"

Yhä henki muuttumatta osoitti sormellansa kuolleen päätä.

"Minä ymmärrän sinua", vastasi Scrooge, "ja minä tekisin sen, jos voisin. Mutta minä en kykene, henki. Minä en kykene."

Taas henki näytti tarkastavan häntä.

"Jos löytyy ketään kaupungissa, jota tämän miehen kuolema liikuttaa", lausui Scrooge vallan tuskastuneena, "näytä hänet minulle, henki, minä rukoilen sinua!"

Henki levitti hetkeksi mustan vaippansa, niinkuin siiven, hänen eteensä; ja taas syrjäyttäen sitä asetti hänen näkyviinsä päivän valaiseman huoneen, jossa äiti lapsinensa oli.

Äiti odotti jotakuta, ja oli kovasti huolestuneena; sillä hän käveli edestakaisin huoneessa; säpsähti jokaisesta äänestä; tähysteli ulos akkunasta; katsoi kelloa; yritti, vaikka turhaan, työskennellä neulallansa; ja sieti tuskin leikkivien lasten hälinää.

Vihdoin kuului kauan odotettu kolkutus. Hän kiirehti oven luo ja tapasi puolisonsa, miehen, jonka kasvoja murhe ja alakuloisuus olivat vakoilleet, vaikka hän oli nuori. Niissä ilmestyi nyt merkillinen liikunto; jonkunlainen yksitotinen ilo, jota hän häpesi ja koetti tukehuttaa.

Hän istui päivällisille, joita he olivat pitäneet lämpiminä hänelle; ja kun vaimo matalalla äänellä, kauan vaiti oltuaan, kysyi mieheltänsä, mitä kuului, näytti hän hämmentelevän mitä vastata.

"Hyvää", jatkoi vaimo, "vai pahaa?" -- auttaaksensa häntä.

"Pahaa", hän vastasi.

"Me olemme siis aivan hukassa?"

"Ei. Vielä on toivoa, Karolina."

"Jos _hän_ heltyy", vastasi vaimo kummastuneena, "on kyllä toivoa! Kaikkia sopii toivoa, jos semmoinen ihme on tapahtunut."

"Hänen ei käy enää heltyminen", lausui mies. "Hän on kuollut."

Äiti oli lempeä ja kärsivällinen olento, jos hänen kasvonsa puhuivat totta; mutta hän oli kiitollinen sielussansa, kun hän kuuli tämän, ja hän lausuikin sitä ristiin lasketuilla käsillä. Hän rukoili anteeksi seuraavalla silmänräpäyksellä ja häntä pahoitti; mutta kiitollisuus oli hänen sydämensä ensimäinen tunto.

"Mitä tuo puoli-päihtynyt akka, josta eilen illalla puhuin, sanoi minulle, kun koetin tavata häntä ja saada aikaa viikoksi; ja mitä minä luulin vaan pelkiksi verukkeiksi, että hän pääsisi minusta, näyttää olleen aivan totta. Hän ei ollut silloin ainoastaan kovasti huono, vaan kuolemaisillaan."

"Kenelle meidän velkamme siirretään?"

"Minä en tiedä. Mutta sitä ennen voimme hankkia rahaa; ja vaikka emme voisikaan, olisi se todella kova onni, jos hänen jälkeisensä olisi yhtä ankara velkoja. Me saamme tänä iltana käydä levolle keveillä sydämillä, Karolina!"

Niin. Heidän sydämensä olivat iloisemmat, vaikka he kyllä koettivat vastustaa sitä. Lastenkin kasvot kirkastuivat, kun he hiljalleen kokoontuivat vanhempien ympärille kuuntelemaan, mitä he niin vähän ymmärsivät; ja tämä koti oli käynyt onnellisemmaksi tuon miehen kuoleman kautta! Ainoa tunne, jonka henki voi näyttää hänelle ja jonka kuoleman tapaus synnytti, oli ilo.

"Näytä, henki, minulle joku paikka, missä hellyys ilmestyy yhdessä kuoleman kanssa", lausui Scrooge; "taikka tuo pimeä huone, jonka vast'ikään jätimme, on aina oleva silmissäni."

Henki johdatti häntä pitkin useita katuja, jotka olivat hyvin tutut hänelle; ja kun he kulkivat edelleen, katsoi Scrooge sinne tänne nähdäksensä itseänsä, mutta hän ei ollut missään näkyvissä. He astuivat Bob Cratchit paran huoneesen, samaan asuntoon, jossa hän oli käynyt ennen; ja tapasivat äidin ja lapset istumasta valkean ympärillä.

Hiljaa. Aivan hiljaa. Meluavat nuoret Cratchit'it olivat yhtä tyvenet, kuin muistopatsaat, nurkassansa ja istuivat katsellen Peter'iä, jolla oli kirja edessään. Äiti ja tyttäret ompelivat. Mutta hekin olivat hyvin hiljalleen!

"Ja Hän kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä."

Missä Scrooge oli kuullut nämät sanat? Hän ei ollut kuullut niitä unissaan. Poika oli varmaan lukenut ne ääneen, kun henki ja hän astuivat kynnyksen yli. Miks'ei hän jatkanut?

Äiti pani ompeluksensa pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.

"Väri haittaa silmiäni", hän sanoi.

Väri? Voi, Pikku Tim raukka!

"Ne ovat paremmat nyt taas", lausui Cratchit'in vaimo. "Kynttilänvalo tekee ne heikoiksi; enkä minä tahtoisi, vaikka mikä olisi, näyttää isällenne, kun hän tulee kotiin, että minulla on heikot silmät. Tähän aikaan hän tavallisesti muutoin tulee."

"Jo varemminkin", vastasi Peter, sulkien kirjaansa. "Mutta luullakseni on hän, äiti, näinä muutamina viimeisinä iltoina kävellyt vähän hitaammin, kuin ennen."

He olivat aivan ääneti taas. Viimein äiti sanoi, vieläpä vakavalla, iloisella äänellä, joka ainoastaan kerran sortui:

"Minä tiedän, että hän kantaen -- minä tiedän, että hän kantaen Pikku Tim'iä kävi hyvin nopeasti."

"Niin minäkin", lausui Peter. "Usein."

"Niin minäkin", huudahti muuan vielä. Niin tiesivät kaikki.

"Mutta hän oli hyvin huokea kantaa", jatkoi äiti ahkerasti työskennellen, "ja hänen isänsä rakasti häntä niin paljon, ettei siitä ollut mitään vaivaa, ei mitään vaivaa. Ja tuossa on isänne ovella!"

Hän juoksi ulos kohtaamaan miestänsä; ja lyhytläntä Bob, huivi kaulassa -- hän tarvitsi sitä, mies parka -- tuli sisään. Hänen teensä oli valmiina häntä varten kaminin komerossa, ja he koettivat kaikki, kuka parhaiten saisi sitä hänelle. Sitten molemmat nuoret Cratchit'it kiipesivät hänen polvillensa ja panivat, kumpikin lapsi, pikkuisen poskensa hänen kasvojansa vastaan, ikäänkuin he olisivat sanoneet: "älä huoli siitä, isä. Älä ole suruissasi!"

Bob oli hyvin iloinen heidän kanssaan ja puhui hupaisesti koko perheelle. Hän katseli ompelusta pöydällä ja kiitti Mrs. Cratchit'in ja tyttöjen ahkeruutta ja kerkeyttä. He saisivat sen valmiiksi aikaa ennen sunnuntaita, sanoi hän.

"Ennen sunnuntaita! Sinä kävit siis siellä tänään, Robert?" kysyi hänen vaimonsa.

"Niin, rakkaani", vastasi Bob. "Minä olisin suonut, että sinun olisi sopinut tulla. Sinun olisi tehnyt hyvää nähdä, kuinka viheriä paikka se on. Mutta sinä saat nähdä sen usein. Minä lupasin hänelle, tulla sinne sunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!" huudahti Bob. "Minun pikku poikani!"

Hänen voimansa raukeni äkkiä. Hän ei voinut estää sitä. Jos hän olisi voinut estää sitä, olisivat ehkä hän ja hänen lapsensa olleet kauempana toisistansa, kuin he olivat.

Hän lähti ulos ja meni ylähuoneesen, joka oli juhlallisesti valaistu ja koristettu joulua varten. Tuoli oli asetettu aivan lapsen viereen, ja hyvin havaitsi, että joku oli nykyisin käynyt siellä. Bob raukka istui alas siihen, ja kun hän oli ajatellut vähän ja tyyntynyt, suuteli hän pikku kasvoja. Hän tyytyi siihen, mitä oli tapahtunut, ja meni alas taas aivan onnellisena.

He kokoontuivat valkean ympärille ja puhuivat; tytöt ja äiti yhä työskennellen. Bob jutteli heille Scrooge'n sisarenpojan erinomaisesta ystävällisyydestä ja kuinka tämä, jota hän oli tuskin kertaakaan nähnyt, kohtasi hänet kadulla tänä päivänä ja, huomaten, että hän näytti vähän -- "juuri vähän alakuloiselta, sinä ymmärrät", sanoi Bob, kysyi, mitä oli tapahtunut, koska hän näytti niin murheelliselta. "Jolloin", lausui Bob, "sillä hän on mitä puheliaimpia gentlemaneja ikinä olette kuulleet, minä kerroin sen hänelle." "Minua surettaa sydämestäni, että hän kuoli, Mr. Cratchit", sanoi hän, "ja minua surettaa sydämestäni teidän hyvän vaimonne puolesta." "Sivumennen, mistä hän sen tiesi, sitä minä en ymmärrä."

"Tiesi mitä, rakkaani?"

"No, että sinä olet hyvä vaimo", vastasi Bob.

"Kaikki sen tietävät!" arveli Peter.

"Oikein, poikani!" huudahti Bob. "Minä toivon, että tietävät." "Minua surettaa sydämestäni", sanoi Scrooge'n sisarenpoika, "teidän hyvän vaimonne puolesta. Jos minä voin tehdä jotakin hyvää teille", lausui hän, antaen minulle korttinsa, "on tuossa se paikka, jossa asun. Tehkäät hyvin ja tulkaat minun luokseni." "Tämä ei miellyttänyt", jatkoi Bob, "niin paljon sen tähden, mitä hän ehkä voi tehdä meille, kuin juuri hänen lempeän käytöksensä tähden. Näytti todella siltä, kuin hän olisi tuntenut Pikku Tim'imme ja surrut meidän kanssamme."

"Hän on varmaan hyvä ihminen!" lausui Mrs. Cratchit.

"Sinä olisit varmempi siitä, rakkaani", vastasi Bob, "jos olisit nähnyt ja puhutellut häntä. Se ei kummastuttaisi minua yhtään -- huomaa, mitä minä sanon! -- vaikka hän hankkisi Peter'ille paremman paikan."

"Kuuletko, Peter", sanoi Mrs. Cratchit.

"Ja silloin", huusi yksi tytöistä, "Peter ottaa jonkun kumppanin ja aloittaa omaa kauppaa."

"Älä sinä tyhjiä puhu!" vastasi Peter nauraen.

"Saattaapa sekin joskus tapahtua", lausui Bob "vaikka kyllä siihen vielä ehditään, rakkaani. Mutta miten tahansa ja milloin hyvänsä me eroamme toisistamme, me emme suinkaan, kukaan meistä, unhota pikku Tim'iä -- vai kuinka? -- Häntä, joka ensiksi meni pois meidän joukostamme?"

"Ei milloinkaan, isä!" huusivat kaikki.

"Ja minä tiedän", lausui Bob, "minä tiedän, rakkaani, että kun muistamme, kuinka kärsivällinen ja kuinka lempeä hän oli, vaikka hän oli vaan pikkuinen, pikkuinen lapsi, me emme äkkiä riitele keskenämme ja unhota Pikku Tim raukkaa sitä tehdessämme!"

"Ei, ei milloinkaan!" huusivat he kaikki taas.

"Minä olen hyvin onnellinen", sanoi lyhytläntä Bob, "minä olen hyvin onnellinen!"

Mrs. Cratchit suuteli häntä, hänen tyttärensä suutelivat häntä, molemmat nuoret Cratchit'it suutelivat häntä, ja Peter ja hän pudistivat kättä. Pikku Tim'in henki! sinun lapsellinen olemuksesi oli Jumalalta!

"Henki", lausui Scrooge, "joka asia sanoo minulle, että eromme hetki on tulossa. Minä tiedän sen, mutta en tiedä kuinka. Kerro minulle, kuka se mies oli, jonka näimme makaavan kuolleena?"

Tulevien joulujen henki johdatti häntä, niinkuin ennen -- vaikka eri aikana, luuli hän: näissä viimeisissä näyissä ei näyttänyt olevan mitään muuta järjestystä, kuin että ne kuuluivat tulevaisuuteen -- johdatti häntä asiamiesten kokouspaikkoihin, mutta ei näyttänyt häntä itseä. Henki ei pysähtynyt ollenkaan, vaan kiiruhti suoraan eteenpäin, niinkuin äsken lausutussa tarkoituksessa, siksi kuin Scrooge käski hänen viipyä hetken.

"Tämä kartano", sanoi Scrooge, "jonka kautta me nyt kiidämme, on se, jossa minun työpaikkani nyt on ja on kauan ollut. Minä näen huoneen. Salli minun katsoa, mikä olen vasta oleva!"

Henki seisattui; käsi osoitti toista suuntaa.

"Huone on tuossa", huudahti Scrooge. "Miksi sinä viittaat toisaalle?"

Tyly sormi ei liikkunut yhtään.

Scrooge riensi konttorinsa akkunan luo ja katsoi sisään. Siinä oli nytkin konttori, mutta ei hänen. Huonekalut eivät olleet samat eikä mies tuolilla ollut hän itse. Henki osoitti yhä toisaalle.

Scrooge lähestyi sitä kerran vielä ja, kummastellen, miksi ja mihin hän oli muuttanut, seurasi sitä, siksi kuin he saapuivat rautaiselle portille. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, ennenkuin he astuivat siitä sisään.

Kirkkotarha. Tässä siis se viheliäinen mies, jonka nimen hän nyt saisi tietää, makasi mullassa. Hänelle sovelias paikka. Rakennukset ympäröivät sitä kaikkialta, ruohot ja ruhkaheinät -- nämät kuolleitten eikä elävien kasvien kukoistus -- peittivät sen. Se oli läkähtymällänsä liiallisesta hautaamisesta. Se oli lihava tyydytetystä ruokahalusta. Sovelias paikka!

Henki seisoi hautojen välissä ja osoitti alaspäin yhtä hautaa kohden. Scrooge lähestyi tätä vavisten. Henki oli aivan niinkuin se oli ollut, mutta Scrooge luuli näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa muodossa.

"Ennenkuin minä likenen sitä kiveä, jota sinä osoitat", lausui Scrooge, "vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nämät niitten varjoja, jotka varmaan tulevat, vai ovatko ne vaan semmoisten varjoja, jotka kenties tulevat?"

Henki osoitti aina vaan alaspäin sitä hautaa kohden, jonka vieressä se seisoi.

"Ihmisten elämänjuoksua seuraa määrätty loppu, johon se, jos siinä pysytään, epäilemättä saattaa", lausui Scrooge. "Mutta jos luopuu tästä elämän juoksusta, muuttuu loppu. Sano, että niin on niittenkin asiain laita, joita sinä näytät minulle!"

Henki oli liikkumatonna kuin ennen.

Scrooge hiipi sen luo. Häntä värisytti astuessaan. Sormen johdolla luki hän huonosti hoidetun haudan kivellä oman nimensä: _Ebenezer Scrooge_.

"Olenko minä se mies, joka makasi vuoteessa?" huusi hän polvillansa.

Sormi kääntyi haudasta häntä päin, ja sitten takaisin jälleen.

"Ei, henki! Oi ei, ei!"

Sormi oli yhä sinnepäin.

"Henki!" huusi hän, tarttuen lujasti kiinni sen vaippaan, "kuule minua! Minä en ole sama mies, kuin minä olin. Minä en tahdo olla se mies, jona varmaan olisin ollut ilman tätä yhtymistä. Miksi näytät minulle tätä, jollei minulla ole yhtään toivoa!"

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin käsi näytti vapisevan.

"Hyvä henki", jatkoi hän, langeten maahan sen eteen: "Sinä pidät minun puoltani ja säälit minua. Vakuuta minulle, että minä saan vielä muuttaa näitä varjoja, joita sinä olet näyttänyt minulle, ja aloittaa uutta elämää!"

Hyvä käsi värisi.

"Minä aion kunnioittaa joulua sydämessäni ja koettaa viettää sitä koko vuoden. Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Minä en luovuta pois niitä opetuksia, joita he opettivat minulle. Voi, sano minulle, että saan pyyhkiä pois kirjoituksen tästä kivestä!"

Tuskissansa hän tarttui hengen käteen. Käsi koetti päästä irti, mutta väkevänä pyynnössänsä piti Scrooge siitä kiinni. Henki, joka oli vielä väkevämpi, sysäsi hänet luotansa.

Nostaen ylös käsiänsä viimeiseksi rukoukseksi, että hänen kohtalonsa peräytettäisiin, näki hän muutoksen tapahtuvan hengen päähineessä ja puvussa. Se hoikkeni, kutistui ja muuttui sängyntolpaksi.

V.

Loppu.

Niin! ja se oli hänen oma sängyntolppansa, hänen oma sänkynsä, hänen oma huoneensa. Paras ja onnellisin asia kaikista oli se, että aika hänen edessään oli hänen omansa, että hän voi tehdä parannusta!

"Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa!" kertoi Scrooge, kun hän kömpi ulos vuoteesta. "Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Oi Jakob Marley! Taivas ja joulun-aika olkoot kiitetyt tästä! Minä sanon sen polvillani, vanha Jakob, polvillani!"

Hänen hyvät aikomuksensa hämmensivät ja innostuttivat häntä niin, että hänen sortunut äänensä tuskin totteli hänen tahtoansa. Hän oli nyyhkyttänyt kovasti taistelossansa hengen kanssa, ja hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä.

"Niitä ei ole revitty alas", huudahti Scrooge, likistäen yhtä uudintansa, "niitä ei ole revitty alas renkaineen päivineen. Ne ovat täällä -- minä olen täällä -- tulevien varjot saa ehkä hajotetuksi. Ne saa. Minä tiedän, että saa!"

Hänen kätensä askaroitsivat koko ajan hänen vaatteissaan. Hän käänsi niitä väärin puolin, puki niitä nurin päällensä, repi niitä rikki, pani niitä hulluun paikkaan ja saatti niitä osallisiksi jos johonkin puolettomuuteen.

"Minä en tiedä, mitä tehdä!" lausui Scrooge, nauraen ja itkien samalla kertaa, ja sukillansa tehden täydellisen Laocoon'in itsestänsä. "Minä olen köykäinen, kuin höyhen, minä olen onnellinen, kuin enkeli, minä olen iloinen kuin koulupoika. Minä olen huima, kuin päihtynyt mies. Iloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko mailmalle. Halloo! Hei! Halloo!"

Hän oli harpannut arkihuoneesen ja seisoi nyt siellä aivan hengästyneenä.

"Tuossa on kastinpannu, jossa kauraliemi oli!" huudahti Scrooge, hypähtäen pois taas ja juosten lieden ympäri. "Tuossa on ovi, jonka kautta Jakob Marley'n haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten joulujen henki istui! Tuossa on akkuna, josta näin kuljeksivat haamut! Kaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah, hah!"

Se oli todella loistava nauru, mitä mainioin nauru mieheltä, joka oli niin monta vuotta ollut vieraantuneena siitä. Monen, monen oivallisen naurun isä!

"Minä en tiedä, monesko päivä kuukaudesta nyt on!" sanoi Scrooge. "Minä en tiedä, kuinka kauan minä olen ollut henkien parissa. Minä en tiedä mitään. Minä olen kokonaan niinkuin sylilapsi. Vähät siitä. Minä en huoli mistään. Minä tahtoisin mielelläni olla sylilapsi. Halloo! Hoi! Haloo!"

Hän keskeytyi ihastuksissansa, kun kirkonkellot kajahtivat mitä iloisimmalla tavalla hän milloinkaan oli kuullut. Helinä ja kumina! Voi mainiota, mainiota!

Juosten akkunan luo, avasi hän sen ja pisti ulos päänsä. Ei mitään sumua, ei mitään usvaa; selkeä, kirkas, armas, vireä, kylmä ilma; kylmä, joka puhalsi tanssimusiikia verelle; kultainen päivänpaiste; sininen taivas; suloinen, vilpas sää; iloiset kellot. Voi mainiota, mainiota!

"Mikä päivä nyt on?" kysyi Scrooge, huutaen pyhävaatteisin puettua poikaa, joka oli lähtenyt ulos kaupunkia katsomaan.

"Kuinka?" vastasi poika aivan kummastuneena.

"Mikä päivä nyt on, hyvä ystäväni?" sanoi Scrooge.

"Nytkö?" vastasi poika. "No, joulupäivä."

"Se on joulupäivä!" lausui Scrooge itseksensä. "Minä en ole kadottanut sitä. Henget ovat tehneet nämät kaikki yhtenä yönä. He voivat tehdä kaikki, mitä tahtovat. Tietysti he voivat. Tietysti he voivat. Halloo, hyvä ystäväni!"

"Halloo!" vastasi poika.

"Tiedätkö sinä tuosta linnunkauppiaasta, joka asuu toisella kadulla tästä, juuri kulmassa?" kysyi Scrooge.

"Luulen tietäväni", vastasi poika.

"Viisas poika!" arveli Scrooge. "Merkillinen poika. Tiedätkö sinä, ovatko jo myyneet sen kilpakalkkunan, joka riippui siellä? -- Ei tuo vähäinen, vaan iso?"

"Kuinka, sekö, joka on yhtä iso, kuin minä?" vastasi poika.

"Oikein hupainen poika!" sanoi Scrooge. "Hauska puhutella häntä. Niin, poikaseni!"

"Se riippuu siellä vielä", vastasi poika.

"Riippuuko se?" kysyi Scrooge. "Mene ostamaan se."

"Tyhjiä!" huudahti poika.

"Ei, ei", lausui Scrooge, "minä puhun totta. Mene ostamaan se ja käske heidän tuoda se tänne, että saan määrätä heille, mihin se viedään. Tule takaisin miehen kanssa, ja minä annan sinulle shilling'in. Jos palaat hänen kanssaan ennen viiden minutin kuluttua, annan minä sinulle puolen kruunua!"

Poika lensi tiehensä kuin nuoli. Sillä olisi saanut olla luja käsi liipaisimella, joka olisi lähettänyt nuolen menemään puoleksikaan niin nopeasti.

"Minä toimitan sen Bob Cratchit'ille!" lausui Scrooge itseksensä, hipoen käsiänsä ja naurusta pakahtumallaan. "Hän ei saa tietää, kuka sen lähettää. Se on kahta vertaa isompi, kuin Pikku Tim. Joe Miller ei koskaan laskenut semmoista leikkiä, kuin sen tulo Bob'ille on oleva!"

Se käsiala, jolla hän kirjoitti adressin, ei suinkaan ollut tasaista, mutta hän kirjoitti kuitenkin tavalla taikka toisella ja meni alikertaan avaamaan katu-ovea valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun hän seisoi siellä, vartoen häntä, sattuivat hänen silmänsä ovenkolkuttimeen.

"Minä aion rakastaa sitä, niin kauan kuin elän!" huusi Scrooge, taputtaen sitä kädellänsä. "Minä tuskin koskaan ennen katselin sitä. Mikä rehellinen muoto sillä on! Se on kummallinen kolkutin! -- Tässä on nyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!"

Siinä vasta kalkkunaa oli! Se ei ollut koskaan voinut seisoa jaloillansa, tämä lintu. Se olisi heti taittanut poikki ne, niinkuin lakkapuikon.

"No, teidän on mahdoton kantaa se Camden Town'iin", lausui Scrooge. "Teidän täytyy ottaa vaunut."

Se naurun hekotus, jolla hän tämän sanoi, se hekotus, jolla hän maksoi kalkkunan, se hekotus, jolla hän maksoi vaunut, se hekotus, jolla hän palkitsi pojan, kaikki nämät olivat tuskin verrattavat siihen hekotukseen, jolla hän istui hengästyneenä alas tuolillensa jälleen, ja hekotti, siksi kuin hänen tuli kyynelet silmiin.

Parran ajaminen ei ollut mikään helppo työ, sillä hänen kätensä värisi; ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitä tehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä huipun, olisi hän pistänyt palasen kiinnelaastaria päälle ja ollut aivan tyytyväisenä.