Chapter 6

Mutta he eivät panneet koko iltaa soitantoon. Vähän ajan perästä he rupesivat panttileikkeihin; sillä hyvä on olla lapsena välisti, eikä koskaan soveliaampi, kuin jouluna, jolloin tämän juhlan mahtava Perustaja itse oli lapsi. Ensiksi oltiin sokkosilla. Tietysti. Ja minä luulen yhtä vähän, että Topper oli todella sokea, kuin että hänen oli silmänsä saappaissaan. Minun ajatukseni on se, että se oli sovittu asia hänen ja Scrooge'n sisarenpojan välillä; ja että nykyisten joulujen henki tiesi sen. Se tapa, jolla hän ahdisti tukevaa sisarta pitsikauluksessa, oli väkivaltaa ihmisluonnon herkkä-uskoisuudelle. Sysäten hiilihangot kumoon, langeten tuoleihin, törmäten pianoa vastaan, tukeuttaen itseänsä kartiinein väliin, minne hyvänsä hän meni, sinne hänkin meni! Hän tiesi aina, missä tukeva sisar oli. Hän ei tahtonut ottaa kiinni ketään muuta. Jos olisitte tahallanne syösneet häntä vastaan (niinkuin muutamat heistä tekivät), olisi hän ollut koettavinansa tarttua kiinni teihin, joka olisi ollut solvaus ymmärryksellenne, mutta olisi kohta sivuttanut sinnepäin, jossa tukeva sisar oli. Tämä huusi usein, ettei se ollut rehellistä menoa; eikä se todella ollutkaan. Mutta kun hän viimein sai kiinni tytön: kun hän huolimatta kaikesta hänen silkkihameensa sahinasta ja hänen liehumisestaan edestakaisin oli pakoittanut hänet yhteen nurkkaan, josta ei ollut mikään mahdollisuus paeta; silloin hänen käytöksensä oli mitä kauheinta. Sillä hänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut häntä; hänen teeskentelemisensä, että hänen oli tarve koskea hänen hiushankkinaansa ja lisäksi vakuuttaa itseänsä siitä, että se todella oli hän, sillä tavoin, että hän painoi erään sormuksen hänen sormeensa ja eräät vitjat hänen kaulaansa -- oli häijy, hirmuinen! Epäilemättä lausui tyttö ajatuksensa hänelle siitä, kun toinen sokko oli liikkeellä ja he olivat aivan ystävällisesti yhdessä kartiinein takana.

Scrooge'n sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla olevien joukossa, vaan hänelle oli nostettu iso tuoli ja astinlauta mukavaan nurkkaan, jossa henki ja Scrooge seisoivat ihan hänen takanansa. Mutta hän otti osaa panttileikkeihin ja rakasti oivasti armastansa kaikilla aapiston kirjaimilla. Samaten oli hän leikissä "Kuinka, milloin ja missä" erittäin etevä ja miehen salaiseksi iloksi voitti sisarensa kokonaan, vaikka hekin olivat sukkelia tyttöjä, niinkuin Topper olisi voinut kertoa teille. Siellä lienee ollut kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja vanhoja, mutta he leikitsivät kaikki, ja niin teki Scrooge myöskin; sillä innostuneena siitä, mitä tapahtui, unhotti hän kokonaan, ettei hänen äänensä kuulunut ollenkaan heidän korviinsa, ja lausui aivan kovasti ajatuksensa, vieläpä arvasi usein aivan oikein; sillä terävin neula, paras Whitechapel'in neula, josta taattiin, ettei sen silmä syönyt poikki lankaa, ei ollut terävämpi, kuin Scrooge; vaikka hän kyllä luuli olevansa tylsä.

Henki oli kovasti hyvillään, kun hän näki Scrooge'n tässä mieli-alassa, ja katseli häntä semmoisella suosiolla, että tämä rukoili, niinkuin lapsi, että hänen sallittaisiin viipyä, kunnes vieraat hajosivat. Mutta henki sanoi, ettei se käynyt laatuun.

"Nyt alkaa uusi leikki", lausui Scrooge. "Puoli tuntia, henki, ainoastaan puoli tuntia!"

Se oli leikki "On" ja "Ei", jossa Scrooge'n sisarenpojan tuli ajatella jotakin, ja muitten täytyi keksiä, mikä se oli, samalla kuin hän vastasi ainoastaan "on" tai "ei" heidän kysymyksiinsä, sen mukaan kuin asian laita oli. Niitten vilkasten kysymysten kautta, joita tehtiin hänelle, saatiin tietää, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä, ilkeänpuolista eläintä, petoeläintä, eläintä, joka välisti murisi ja röhki, ja välisti puhui, joka eli Londonissa ja käveli kadulla, jota ei näytetty rahan edestä eikä talutettu ympäri, joka ei elänyt eläintarhassa, jota ei koskaan teurastettu millään torilla, joka ei ollut hevonen eikä aasi eikä lehmä eikä härkä eikä tiikeri eikä koira eikä sika eikä kissa eikä karhu. Jokaisesta uudesta kysymyksestä, joka laskettiin hänelle, tyrskähti tämä sisarenpoika uuteen nauruun; ja häntä kutkutti niin sanomattomasti, että hänen täytyi nousta ylös sohvasta ja polkea jalkaa. Viimeiseltä tukeva sisar, joutuen samanlaiseen tilaan, huudahti:

"Minä olen keksinyt sen! Minä tiedän, mikä se on, Fred! Minä tiedän, mikä se on!"

"Mikä se on?" kysyi Fred.

"Se on enosi Scro-o-o-o-oge!"

Niinkuin se todella olikin. Ihmetteleminen oli aivan yleinen, vaikka joku väitti, että, kun kysyttiin: "onko se karhu?" olisi pitänyt vastata: "on"; koska kieltävä vastaus oli kylläinen johdattamaan heidän ajatuksiansa Mr. Scrooge'sta, jos nimittäin niillä oli koskaan ollut mikään taipumus käydä sitä tietä.

"Hän on tosiaan tuottanut meille paljon iloa", arveli Fred, "ja me olisimme kiittämättömät, jollemme joisi hänen muistiksensa. Tässä on lasi kuumennettua viiniä heti käsillä; ja minä sanon: 'eläköön eno Scrooge!'"

"Hyvä! Eläköön eno Scrooge!" huusivat kaikki.

"Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta vanhalle miehelle, mimmoinen hyvänsä hän lienee!" lausui Scrooge'n sisarenpoika. "Hän ei tahtonut vastaan-ottaa tätä tervehdystä minulta, mutta saakoon hän sen kuitenkin. Eläköön eno Scrooge!"

Eno Scrooge oli huomaamatta tullut niin iloiseksi ja keveäsydämiseksi, että hän olisi vastaukseksi esitellyt maljan tälle seuralle, joka ei tietänyt hänen läsnäolostaan mitään, ja kiittänyt sitä kuulumattomalla puheella, jos henki olisi sallinut hänelle aikaa. Mutta koko näkymö katosi samalla, kuin hänen sisarenpoikansa lausui viimeisen sanansa; ja hän ja henki olivat taas matkoillansa.

Paljon he näkivät, ja kauas he menivät, ja monessa kodissa he kävivät, mutta aina onnellisella seurauksella. Henki seisoi sairasvuoteitten vieressä, ja sairaat olivat iloiset; vierailla mailla, ja matkamiehet olivat likellä kotoansa; ahdistettujen luona, ja he olivat kärsivälliset suuremmassa toivossaan; köyhyyden luona, ja se oli rikas. Vaivais-, sairas- ja vankihuoneisin, jokaiseen kurjuuden turvapaikkaan, jossa turhamielinen, lyhytvaltainen ihminen ei ollut kiinnittänyt ovea ja sulkenut ulos henkeä, jätti hän siunauksensa ja opetti Scrooge'lle opetuksensa.

Se oli pitkä yö, jos se oli ainoastaan yksi yö; mutta sitä Scrooge epäili, koska joulunpyhät kaikki näyttivät sulauneen siihen ajanjaksoon, jonka he viettivät yhdessä. Se oli myöskin kummallista, että, samalla kuin Scrooge pysyi muuttumatonna ulkomuodoltaan, henki ilmeisesti kävi vanhemmaksi. Scrooge oli havainnut tämän muutoksen, mutta ei koskaan puhunut siitä, ennenkuin he lähtivät eräästä lasten loppiaiskemusta, jolloin, katsellen henkeä, kun he seisoivat molemmat jollakin aukealla paikalla, hän eroitti, että sen hiukset olivat harmaat.

"Onko henkien elämä niin lyhyt?" kysyi Scrooge.

"Minun elämäni täällä maan päällä on sangen lyhyt", vastasi henki. "Se päättyy tänä yönä."

"Tänä yönä!" huudahti Scrooge.

"Sydän-yönä. Kuule! Aika lähestyy."

Kellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista juuri tällä hetkellä.

"Suo minulle anteeksi, jos minun ei ole oikeus kysyä", lausui Scrooge, tyystisti tarkastellen hengen vaippaa, "mutta minä näen jotakin outoa, joka ei kuulu sinuun itseen, pistävän esiin liepeitten alta. Onko se jalka vai sorkka?"

"Se lienee sorkka, vaikka siinä on lihaakin", oli hengen surullinen vastaus. "Katso tänne."

Vaippansa poimuista veti henki esiin kaksi lasta, kurjaa, hylättyä, kauhistavaa, inhottavaa, surkeata. He laskivat polvillensa hengen jalkojen juureen ja pitivät kiinni hänen vaatteistaan.

"Oi, ihminen! katso tänne. Katso, katso alas tänne!" huudahti henki.

Toinen oli poika, toinen tyttö. Keltaisia, laihoja, ryysyisiä, tuimistuneita, susimaisia lapsia; mutta myöskin matelevia nöyryydessänsä. Missä sulokas nuoruus olisi voinut täyttää heidän kasvonsa ja vuodattaa niihin heleimmät värinsä, oli laiha ja ryppyinen käsi, niinkuin ajan, puristanut ja vääntänyt ja raastanut niitä. Missä enkelit olisivat voineet asua, väijyivät perkeleet ja tuijottivat uhkaavaisesti. Ei mikään ihmisyyden muutos, ei mikään sen huonous, eikä mikään sen turmio, olipa se millä portaalla tahansa, kaikissa tämän kummallisen luomisen salaisuuksissa ole tuottanut hirviöitä puoleksikaan niin kauheita ja julmia.

Scrooge kavahti säikähtyneenä takaperin. Kun lapset näytettiin hänelle tällä tapaa, aikoi hän sanoa, että he olivat sieviä lapsia, mutta sanat tukeuttivat toisensa pikemmin, kuin ottivat osaa niin äärettömän suureen valheesen.

"Henki! ovatko nämät lapset sinun?" olivat ainoat sanat, joita Scrooge pystyi sanomaan.

"He ovat ihmisten", vastasi henki, katsoen alas heidän puoleensa. "He turvaavat minuun ja valittavat vanhempiansa vastaan. Tämä poika on Taitamattomuus. Tämä tyttö on Puute. Varo heitä molempia ja kaikkia heidän heimolaisiansa, mutta ennen kaikkia varo tätä poikaa, sillä hänen otsallansa näen kirjoitetun sen, joka on Tuomio, jollei kirjoitusta pyyhitä pois. Kieltäkäät se!" huudahti henki, korottaen ulos kättänsä kaupunkia päin. "Soimatkaat niitä, jotka kertovat sitä teille! Sallikaat sitä teidän puolueellisia tarkoituksianne varten, ja tehkäät sitä pahemmaksi! ja odottakaat loppua!"

"Eikö heillä ole mitään turvapaikkaa eikä apukeinoja?" kysyi Scrooge.

"Eikö vankihuoneita löydy?" vastasi henki, kääntyen viimeisen kerran Scrooge'n puoleen hänen omilla sanoillansa. "Entä vaivaishuoneita?"

Kello löi kaksitoista.

Scrooge katsoi ympärillensä ja etsi henkeä, mutta hän ei nähnyt sitä. Kun viimeinen lyönti lakkasi värähtelemästä, muisti hän vanhan Jakob Marley'n ennustuksen ja, nostaen ylös silmänsä, näki juhlallisen haamun, kokonaan verhottuna, tulevan, niinkuin sumu pitkin maata, häntä kohden.

IV.

Viimeinen henki.

Pitkäänsä, vakavasti, ääneti henki lähestyi. Kun se tuli likelle, vaipui Scrooge alas polvillensa; sillä itse ilmaankin, jonka läpi tämä henki liikkui, näytti se levittävän sumeaa salaisuutta.

Se oli noki-mustassa puvussa, joka peitti sen pään, kasvot ja vartalon, ettei mitään jäänyt näkyviin, kuin ojennettu käsi. Ilman tätä kättä olisi Scrooge tuskin eroittanut haamua ympäröivän yön pimeästä.

Hän tunsi, että se oli pitkä ja rehtava, kun se saapui hänen viereensä, ja että sen salamyhkäinen läsnä-olo täytti hänet juhlallisella pelolla. Hän ei tietänyt sen enempää, sillä henki ei puhunut eikä liikahtanut.

"Seisonko minä tulevien joulujen hengen edessä?" kysyi Scrooge.

Henki ei vastannut mitään, vaan viittasi eteenpäin kädellänsä.

"Sinun on aikomus näyttää minulle semmoisten asiain varjokuvia, jotka eivät vielä ole tapahtuneet, vaan tulevaisuudessa tapahtuvat", jatkoi Scrooge. "Eikö niin, henki?"

Puvun ylipuoli vetäytyi tuokioksi kokoon poimuissansa, niinkuin henki olisi notkistanut päätänsä. Tämä oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.

Vaikka Scrooge oli tähän aikaan hyvin tottunut haamujen seuraan, pelkäsi hän tätä äänetöntä henkeä niin kovasti, että hänen polviansa värisytti, ja hän huomasi, että hän tuskin pysyi pystyssä, kun hän hankki seuraamaan sitä. Henki seisahtui hetkeksi, niinkuin hän olisi havainnut hänen tilansa ja tahtonut antaa hänelle aikaa tointua.

Mutta Scrooge'n oli vaan sitä pahempi olla. Outo, epämääräinen kauhu vavistutti häntä, kun hän tiesi, että tumman version takaa aaveen-omaiset silmät tarkasti katselivat häntä, mutta hän puolestaan, vaikka kuinka ponnisti omia silmiänsä, ei voinut nähdä mitään muuta, kuin aaveen-omaisen käden ja mustan kasan vaatteita.

"Tulevaisuuden henki!" hän huudahti, "minä pelkään sinua enemmän, kuin mitään henkeä, minkä olen nähnyt. Mutta koska minä tiedän, että sinun on aikomus tehdä minulle hyvää ja, niinkuin toivon, muuttaa minut toisenlaiseksi ihmiseksi, kuin olen ollut, rupean mielelläni sinun kumppaniksesi, vieläpä kiitollisella sydämellä. Etkö tahdo puhutella minua?"

Henki ei vastannut hänelle mitään. Käsi osoitti suoraan eteenpäin.

"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoo pian, ja se on kallis aika minulle, minä tiedän sen. Johdata, henki!"

Henki vieri pois samalla tapaa, kuin se oli tullutkin häntä kohden. Scrooge seurasi sitä vaatteitten varjossa, jotka, niinkuin hänestä tuntui, tukivat häntä ja kantoivat häntä eteenpäin.

He tuskin näyttivät astuvan sisään City'yn; sillä oli melkein niinkuin City olisi kasvanut ylös maasta ja ympäröinnyt heitä. Mutta siellä he olivat, jopa keskellä sitä; pörssissä kauppamiesten joukossa, jotka hyörivät edestakasin, kilistivät rahaa plakkareissansa, keskustelivat pienissä ryhmissä, katselivat kelloansa ja leikitsivät miettiväisesti isoilla kultaisilla sineteillänsä ja niin poispäin, niinkuin Scrooge usein oli nähnyt heidän tekevän.

Henki seisahtui vähäisen kauppamies-parven viereen. Havaiten, että käsi osoitti heitä, astui Scrooge likemmäksi, heidän puhettansa kuunnellakseen.

"Ei", arveli iso, lihava mies, jolla oli tavattoman suuri leuka, "minä en tiedä siitä paljon mitään. Minä tiedän vaan, että hän on kuollut."

"Milloin hän kuoli?" kysyi toinen.

"Viime yönä, luullakseni."

"No, mikä häntä vaivasi?" kysyi kolmas, ottaen aika hyppysellisen nuuskaa kookkaasta rasiasta. "Minä luulin, ettei hän koskaan kuolisi."

"Jumala tiesi", sanoi ensimäinen haukotellen.

"Mitä hän on rahojensa tehnyt?" kysyi puna-naamainen gentlemani, jonka nenän-nipusta riippui liika-kasvi, häälyen niinkuin kalkkunakukon helttalehdet.

"Sitä minä en ole kuullut", lausui isoleuka mies, haukotellen taas. "Ehkä jättänyt ne ammattikunnallensa. _Minulle_ hän ei ole jättänyt niitä. Muuta minä en tiedä."

Tähän pilkkaan nauroivat kaikki.

"Arvattavasti sangen helpot hautajaiset", sanoi sama puhuja; "sillä niin totta kuin elän, minä en tiedä ketään, joka menee niihin. Entä jos me rupeisimme vapaa-ehtoisiksi ja lähtisimme mukaan?"

"Olkoon menneeksi, jos on pidetty huolta murkinasta", muistutti gentlemani, jolla oli liika-kasvi nenän-nipussa. "Mutta ravintoa minun täytyy saada, jos seuraan rupean."

Uusi nauru.

"No, minä olen viimeistä lukua kaikkein vähimmin itsekäs teidän joukostanne", arveli ensimäinen puhuja, "sillä minä en koskaan käytä mustia hansikkaita enkä koskaan syö murkinaa. Mutta minä olen valmis lähtemään, jos joku muu tulee. Kun rupean oikein ajattelemaan, en minä ole ensinkään varma, vaikka olisin ollut hänen likeisin ystävänsä; sillä meidän oli tapa pysähtyä ja puhutella toisiamme, missä hyvänsä kohtasimme toisemme. Hyvästi, hyvästi!"

Puhujat ja kuunteliat siirtyivät pois ja sekaantuivat muihin parviin. Scrooge tunsi nämät miehet ja katseli henkeä, jonkunlaista selitystä saadaksensa.

Henki soljahti ulos kadulle. Sormi osoitti kahta henkilöä, jotka tapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas, arvellen, että selitys ehkä olisi tässä.

Hän tunsi nämätkin molemmat täydellisesti. He olivat asiamiehiä: hyvin rikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina koettanut pysyä heidän suosiossansa, se on: asiamiehen kannalta katsoen, ainoastaan asiamiehen kannalta.

"Kuinka jaksatte?" kysyi toinen.

"Kuinka itse jaksatte?" vastasi toinen.

"No!" lausui ensimäinen. "Lempo on viimein omansa perinyt!"

"Niin minulle on kerrottu", vastasi toinen. "Nyt on oikein kylmä, eikö ole?"

"Niinkun ainakin joulun-aikana. Te ette käy luistimassa, arvaan minä?"

"Ei, ei. Muuta tekemistä. Hyvää huomenta!"

Ei sanaakaan lisäksi. Niin he yhtyivät, niin he keskustelivat ja niin he erosivat.

Scrooge oli ensiksi taipuvainen kummastelemaan, että henki pani arvoa tämmöisiin, nähtävästi vähäpätöisiin keskusteluihin; mutta tuntien itsensä vakuutetuksi siitä, että niillä varmaan oli joku salainen merkitys, alkoi hän tuumia, mikä se ehkä olisi. Tuskin sopi ajatella, että ne jollakin tavalla tarkoittivat Jakobin, hänen vanhan kauppakumppaninsa, kuolemaa, sillä se kuului entisyyteen, ja tämän hengen ala oli tulevaisuus. Eikä hän muistanut tuttavistansa ketään, johon kävisi sovittaa niitä. Mutta koska hän ei epäillyt ollenkaan, että, tarkoittivatpa nämät keskustelut ketä hyvänsä, niihin oli kätketty joku opetus hänen omaksi parannuksekseen, päätti hän säilyttää mielessänsä jokaisen sanan, jonka hän kuuli, ja kaikki, mitä hän näki; sekä erittäin katsella omaa varjoansa, kun se ilmestyi. Sillä hänellä oli joku tunto, että hänen tulevan itsensä käytös antaisi hänelle sen ohje-langan, jota hän kaipasi, ja helpottaisi näitten arvoitusten selittämistä.

Hän katsoi ympärillensä juuri tässä paikassa, etsien omaa kuvaansa; mutta toinen mies seisoi hänen tavallisessa nurkassansa, ja vaikka kello osoitti sitä päivän aikaa, jolloin hänen oli tapa olla siinä, ei hän nähnyt mitään omaa kuvaansa niitten joukossa, jotka virtailivat sisään pääportin kautta. Se ei kuitenkaan hämmästyttänyt häntä; sillä hän oli miettinyt itseksensä jonkunlaista elämän muutosta ja luuli ja toivoi, että hän nyt näki vasta syntyneet päätöksensä toteutettuina tässä.

Levollisena ja pimeänä seisoi henki, käsi ojennettuna, hänen vieressään. Kun hän toipui syvämielisestä etsinnöstänsä, päätti hän käden liikunnosta ja suunnasta, että väsymättömät silmät kiinteästi katselivat häntä. Se saatti hänet vapisemaan ja tuntemaan vilun väreitä.

He jättivät vireän näkymän ja lähtivät outoon kaupungin-osaan, jossa Scrooge ei ollut koskaan ennen käynyt, vaikka hän tunsi sen aseman ja huonon huudon. Kadut olivat kuraiset ja kapeat; puodit ja rakennukset viheliäiset; ihmiset puoli-alastomat, juopuneet, länkä-kenkäiset, ilettävät. Kujat ja portinkäytävät purkasivat, niinkuin yhtä monta istukas-kuoppaa, loukkaavan hajunsa, likansa ja elämänsä yksinäisille kaduille; ja koko seutu höyrysi rikoksia, saastaisuutta ja kurjuutta.

Syvällä tässä kirouksen ja jumalattomuuden pesässä seisoi lakka-katon alla matalaseinäinen, esiin pistävä puoti, jossa rautaa, rättejä, pulloja, luita ja ihran törkyjä ostettiin. Sisässä lattialla oli viskattu läjiin ruosteisia avaimia, nauloja, ketjuja, saranakoukkuja, viiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rauta-romua. Salaisuuksia, joita harva tahtoisi tutkia, synnytettiin ja talletettiin riettaissa rääsy-röykkiöissä, eltaantuneissa rasva-möhkäleissä ja korkeissa luu-kasoissa. Keskellä niitä katuja, joita hän kaupitteli, ja likellä hiili-uunia, joka oli tehty vanhoista tiilistä, istui harmaapäinen, melkein seitsemänkymmentä vuotinen heittiö. Hän oli suojannut itsensä kylmältä ilmalta löyhkäävällä, sekalaisista repaleista tehdyllä kartiinilla, joka riippui pingotetusta nuorasta, ja poltti piippuansa kaikessa levollisen hiljaisuuden hekumassa.

Scrooge ja henki saapuivat tämän miehen luo juuri kuin joku ämmä, kantaen raskasta vaatepankkoa, tuikahti puotiin. Mutta hän oli tuskin päässyt sisään, ennenkuin toinen ämmä samanlaisella taakalla myöskin astui puotiin; ja tätä seurasi kohta joku mies virttyneissä, mustissa vaatteissa, joka säikähtyi yhtä paljon heidät nähdessään, kuin he olivat säikähtyneet toisiansa tuntiessaan. Sulasta hämmästyksestä eivät he eikä piippusuu äijä tuokioon aikaan hiiskuneet mitään, vaan sitten he kaikki kolme purskahtivat nauruun.

"Lasketaan palkkavaimo ensin esiin!" huusi se, joka astui ensin sisään. "Lasketaan pesu-akka toiseksi esiin; ja lasketaan hautajaistoimittajan apulainen kolmanneksi. Katso, vanha Joe, tässä on hyvä sattumus! Olemmehan kaikki yhtyneet täällä ilman välipuheetta!"

"Paremmassa paikassa, kuin tässä, ette olisi voineet yhtyä", sanoi vanha Joe, ottaen piippunsa suustaan. "Tule vierashuoneesen. Onhan se jo vanhastaan tuttu sinulle; eivätkä nuot molemmat toisetkaan ole ihan outoja. Odottakaat, siksi kuin suljen puodin oven. Kas, kuinka se kirisee! Täällä ei löydy yhtäkään niin ruostunutta raudanpalasta, kuin sen omat saranat, luulen ma; ja minä olen varma, ettei täällä löydy mitään niin vanhoja luita, kuin minun omat luuni. Hah, hah! Me olemme kaikki soveliaat kutsumukseemme, me pystymme siihen hyvin. Tule vierashuoneesen. Tule vierashuoneesen."

Vierashuoneeksi nimitettiin paikkaa repalekartiinin takana. Ijäkäs mies kohensi tulta vanhalla mattokepillä ja korjasi suitsevaa lamppua (sillä nyt oli yö) piipunvarrellaan, jonka hän sitten jälleen pisti suuhunsa.

Sillä välin kuin hän teki tätä, oli se vaimo, joka jo oli puhunut, heittänyt pankkonsa lattialle ja, istuen pöyhkeästi tuolille, nojasi kyynäspäitänsä polviinsa ja katseli rohkeasti toisia.

"Missä eroitus on! Missä eroitus, Mrs. Dilber?" sanoi vaimo. "Jokaisen on oikeus pitää puotia itsestänsä. Niin hän aina teki."

"Se on totinen tosi!" arveli pesu-akka. "Ei kukaan enemmän, kuin hän."

"No, älä siis todistele, niinkuin pelkäisit, akka, kuka on toista parempi? Emme suinkaan me toinen toisemme hännälle polje?"

"Ei suinkaan!" lausuivat Mrs. Dilber ja mies yhtä haavaa. "Toivotaan, ettemme niin tee."

"Hyvä!" huusi vaimo. "Siinä on kyllä. Kuka siitä köyhtyy, vaikka häneltä menisikin muutamia tämänlaisia kaluja? Ei suinkaan kuollut ihminen, luulen ma."

"Ei maarkan", sanoi Mrs. Dilber nauraen.

"Jos hän tahtoi pitää niitä kuolemansa jälkeen, ilkeä, vanha saituri", jatkoi vaimo, "miks'ei hän elänyt niinkuin muut ihmiset? Silloin olisi joku hoitanut häntä, kun hän loppua teki, mutta nyt hän sai aivan yksinään vetää viimeisen kutkauksensa."

"Aivan niin", arveli Mrs. Dilber. "se on Jumalan rangaistus hänelle."

"Minä soisin, että hänelle olisi tullut vähän ankarampi rangaistus", vastasi vaimo; "ja se olisikin tullut, te saatte luottaa siihen, jos vaan olisin voinut iskeä kynteni johonkin muuhun. Avaa tämä pankko, vanha Joe, ja sano, mitä maksat siitä. Lausu suoraan ajatuksesi. Minä en huoli, vaikka olen ensimäinen, enkä pelkää heitä, vaikka he näkevätkin. Me tiedämme varsin hyvin, että me autoimme toisiamme, ennenkuin yhdyimme täällä, luulen ma. Se ei ole mikään synti. Avaa pankko, Joe."

Mutta hänen ystäviensä hieno kohteliaisuus ei sallinut tätä; mies virttyneissä, mustissa vaatteissa astui ensin esiin, tuoden näkyviin omaa ryöstötavaraansa. Se ei ollut aivan runsas. Pari kolme sinettiä, lyijyspännän pidin, pari hiannappeja ja vähän-arvoinen rintasolki, siinä kaikki. Vanha Joe tutki niitä tyystisti ja harkitsi niitten hinnan. Sitten hän kirjoitti liidulla seinään, kuinka paljon hän tahtoi antaa itsekustakin kalusta, ja laski nyt eri summat yhteen, kun hän huomasi, ettei mytystä lähtenyt mitään enempää.

"Siinä sinun rätinkisi on", lausui Joe, "enkä minä anna äyriäkään lisäksi, vaikka minä elävältä keitettäisiin. Kenenkä vuoro nyt on?"

Se oli Mrs. Dilber'in. Lakanoita ja käsiliinoja, vähäinen kangaskappale, kaksi vanhan-aikuista hopeista teelusikkaa, pari sokuri-pihtejä ja muutamia saappaita. Hänen tilinsä suoritettiin samalla tavalla seinällä.

"Minä annan aina liian paljon naisille. Se on minun heikko puoleni, ja se on se tapa, jolla minä hävitän itseni", väitti vanha Joe. "Tässä sinun rätinkisi. Jos sinä pyytäisit penny'n lisäksi ja antaisit kaupan riippua siitä, katuisin minä, että olen ollut niin aulis ja vetäisin pois puolen kruunua."

"Ja avaa nyt _minun_ tukkuni, Joe", lausui ensimäinen vaimo.

Joe laskeusi polvillensa, voidaksensa paremmin avata sitä, ja, koko joukon solmuja purattuansa, veti ulos ison ja raskaan kääryn tummaa vaatetta.

"Miksi sinä tätä nimität?" kysyi Joe. "Uutimia!"

"Ahaa'" vastasi vaimo nauraen ja nojautui eteenpäin, käsivarret ristissä. "Uutimia!"

"Sinä et suinkaan aio sanoa, että otit ne alas renkaineen päivineen, kun hän vielä makasi vuoteessaan?" kysyi Joe.

"Aion kyllä", vastasi vaimo. "Miks'ei?"

"Sinä synnyit rikastumaan", arveli Joe, "ja sinä rikastutkin varmaan."

"Minä en suinkaan pidätä kättäni, kun voin saada jotakin siihen sillä, että kurotan sitä, ei ainakaan semmoisen miehen tähden, kuin _hän_ oli, sen takaan sinulle, Joe", lausui vaimo kylmäkiskoisesti. "Älä nyt kaada öljyä sängyn peitteelle."

"Hänen peitteellensäkö?" kysyi Joe.

"Kenenkä muun, luulet?" vastasi vaimo. "Sitä ei tarvitse pelätä, että hän vilustuu, vaikka hän onkin sitä paitsi."

"Minä toivon, ettei hän kuollut mihinkään tarttuvaan tautiin? Kuinka?" sanoi vanha Joe, pysähtyen työssänsä ja katsahtaen ylös.