Chapter 3
Henki silmäili häntä leppeästi. Vaikka se vaan hienosti ja pikimmältänsä oli koskenut vanhaa miestä, näytti tämä yhä tuntevan sitä jäsenissään. Hänestä oli niinkuin tuhannet lemut olisivat uiskennelleet ilmassa, joihin jokaiseen liittyi tuhansia ajatuksia ja toiveita ja iloja ja huolta, kauan, kauan aikaa sitten unhotettuja!
"Sinun huulesi vapisee", lausui henki. "Ja mikä sinulla tuossa poskellasi on?"
Scrooge supisi, oudosti tavotellen, että se oli vähäinen nyppylä, ja käski hengen viedä hänet, mihin se vaan tahtoi.
"Muistatko sinä tätä tietä?" kysyi henki.
"Muistanko sitä!" huudahti Scrooge innokkaasti; "minä voisin kulkea sitä silmät kiinni."
"Kumma, että se on ollut unhotuksissa niin monta vuotta!" sanoi henki. "Mennään eteenpäin."
He astuivat pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen portin ja pielen ja puun; siksi kuin vähäinen kauppala siltoineen kirkkoineen etäältä ilmestyi polveilevan joen rannalla. Pörhöisillä, pienillä hevosilla ratsasti heitä kohden joukko poikia, huutaen muille pojille, jotka ajoivat maamiesten yksinkertaisissa kääsyissä ja kärryissä. Kaikki nämät pojat olivat virkeällä mielellä ja hoilasivat toisillensa, kunnes avara lakea kaikkui iloisista äänistä niin, että kireä ilma oikein nauroi sitä kuullessaan.
"Nämät ovat vaan olleitten varjoja", sanoi henki. "He eivät tiedä mitään meistä."
Hupaiset matkustajat tulivat likemmäksi; ja kun he tulivat, tunsi Scrooge heidät ja sanoi heidän jokaisen nimensä. Miksi hän iloitsi niin äärettömästi, kun hän näki heidät! Miksi hänen kylmä silmänsä kiilsi, ja hänen sydämensä sykähti, kun he kulkivat ohitse! Miksi hän riemastui, kun hän kuuli heidän toivottavan iloista joulua toisillensa, samalla kuin he erosivat risti- ja sivuteille kukin kotiinsa lähteäkseen! Mitä iloinen joulu Scrooge'en koski? Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä hyvää hänellä koskaan niistä oli ollut?
"Koulu ei ole aivan tyhjä", lausui henki. "Yksinäinen, hylätty lapsi on jäänyt sinne vielä."
Scrooge sanoi tuntevansa sen, ja hän nyyhkytti.
He poikkesivat maantieltä hyvin muistetulle kujalle ja lähestyivät tummanpunaisista tiilistä rakennettua kartanoa, jonka katolla oli vähäisellä viirikukolla koristettu torni, kello sisässä. Se oli iso talo, mutta häviöllä; sillä avaroissa ulkohuoneissa ei käyty paljon enään, niitten seinät olivat kosteat ja sammaltuneet, akkunat särkyneet ja portit rauenneet. Talleissa ja navetoissa kananpojat kaakottivat ja tepastelivat; ja vaunu-vajat ja aitat olivat ruohottuneet.
Eikä asuinhuoneissakaan entinen komeus ollut paremmin säilynyt; sillä kun he astuivat kolkkoon porstuaan ja avoimista ovista katsahtivat monilukuisiin huoneisin, näkivät he, että ne olivat kehnosti varustetut huonekaluilla, kylmät ja tavattoman isot. Ummehtunut halu tuntui ilmassa, kaikki näytti kylmän paljaalta, joka tavalla taikka toisella muistutti, että liian paljon noustiin ylös kynttilän valolla ja syötiin niukalta.
He astuivat, henki ja Scrooge, porstuan poikki perällä olevan oven luo. Tämä avautui heille, ja he näkivät pitkän, alastoman, ikävän huoneen, jota yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät vielä enemmän alastomaksi. Yhden pulpetin nojalla luki paraikaa yksinäinen poika vähäisen valkean vieressä; ja Scrooge istahti jollekin penkille ja itki, kun hän näki oman unhotetun itse parkansa semmoisena, kuin se ennen oli.
Ei mitään hiljaista kajahdusta huoneessa, ei mitään hiirten vikinää ja telmettä panelin takaa, ei mitään tiukuntaa puoli-jäätyneestä kaivontorvesta yksitoikkoisella takapihalla, ei mitään huokausta surevan poppelin lehdettömistä oksista, ei mitään joutavaa aitan-oven lenkkausta, niin, ei mitään valkean raksausta, joka ei kohdannut Scrooge'n sydäntä, lauhduttanut sitä ja pannut hänen kyyneliänsä runsaasti juoksemaan.
Henki koski hänen käsivarteensa ja osoitti sormellansa hänen nuorempaa itseänsä, joka oli kiintynyt lukemiseensa. Yhtäkkiä joku mies, joka oli puettu muukalaisiin vaatteisin -- ihmeen todellinen ja selvä katsella -- seisoi ulkopuolella akkunaa. Hänellä oli kirves vyössä, ja hän talutti suitsista aasia, jolla oli halkotaakka selässä.
"Oi, se on Ali Baba!" huudahti Scrooge ihastuksissa. "Se on rakas, vanha, rehellinen Ali Baba! Niin, niin, minä tiedän sen! Eräänä jouluna, kun tuo yksinäinen lapsi oli jätetty tänne aivan itsekseen, tuli hän ensi kerran, juuri niinkuin nyt. Poika raukka! ja Valentin", lausui Scrooge, "ja hänen hurja veljensä Orson; tuossa he astuvat! ja mikä hänen nimensä on, joka nukkuessansa, vaan alushousut päällä, laskettiin Damaskun portin eteen; etkö sinä näe häntä? Ja sultanin tallirenki, jonka haltiat käänsivät ylösalaisin; tuossa hän nyt seisoo päänsä päällä! Se oli oikein hänelle. Se ilahuttaa minua. Mitä hän prinsessaa puolisoksi tahtoi!"
Kovastipa Scrooge'n kauppa-ystävät Cityssä olisivat kummastuneet, jos olisivat kuulleet hänen aivan oudolla, itkun ja naurun sekaisella äänellä koko luontonsa vakavuudella puhuvan tämmöisistä asioista, sekä nähneet hänen innostuneet kasvonsa.
"Tuossa on papukaija!" huudahti Scrooge. "Viheriäinen vartalo ja keltainen pyrstö ja päälaessa salatin kaltainen tupsu; tuossa se on! 'Robin Crusoe rukka', huusi se hänelle, kun hän palasi kotiin ja oli purjehtinut saarensa ympäri. 'Robin Crusoe rukka, missä sinä olet ollut, Robin Crusoe?' Mies luuli näkevänsä unta, mutta eipä nähnytkään. Se oli papukaija, näet. Tuossa Perjantai juoksee hengen rajasta vähäisen lahdelman luo! Holoi! Hoi! Holoi!"
Sitten hänen tunteensa yhtäkkiä muuttuivat, joka oli aivan tavatonta hänessä, ja hän sanoi, säälien entistä itseänsä: "poika parka!" ja alkoi jälleen itkeä.
"Minä soisin", mutisi Scrooge, pistäen kätensä plakkariinsa ja katsoen ympärillensä, kun hän oli ensin pyyhkinyt pois kyynelensä manschetillaan: "mutta se on liian myöhäistä nyt."
"Mikä sinun nyt on?" kysyi henki.
"Ei mikään", vastasi Scrooge. "Ei mikään. Muuan poika lauloi eilis-iltana joulu-laulun ovellani. Minä soisin, että olisin antanut hänelle jotakin: siinä kaikki."
Henki hymyili miettiväisesti ja viittasi kädellänsä, sanoen sitä tehdessään: "katsotaan toista joulua!"
Kun nämät sanat lausuttiin, kävi Scrooge'n entinen itse isommaksi, ja huone muuttui vähän pimeämmäksi ja likaisemmaksi. Panelit siirtyivät tuonnemmaksi, akkunat ritsahtivat, muuri-savi putosi alas katosta ja paljaat ruoteet näkyivät sen sijaan; mutta kuinka nämät kaikki tapahtuivat, sitä ei Scrooge tietänyt enemmän, kuin tekään. Hän tiesi vaan, että kaikki oli aivan oikein; että kaikki oli tapahtunut niin; että hän oli siinä yksinään taas, kun kaikki muut pojat olivat menneet kotiin iloisia lupa-päiviä viettämään.
Hän ei lukenut nyt, vaan astuskeli edestakaisin epätoivoisena. Scrooge katseli henkeä, pudisti suruisesti päätänsä ja loi levottomasti silmänsä ovea kohden.
Se aukeni; pikkuinen tyttö, paljon nuorempi, kuin poika, tuli hiipien sisään, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä monta kertaa ja puhutteli häntä "kalliiksi, kalliiksi veljeksi."
"Minä olen tullut noutamaan sinua kotiin, rakas veli!" sanoi lapsi, taputtaen pieniä käsiänsä ja notkistuen alaspäin nauraaksensa. "Noutamaan sinua kotiin, kotiin, kotiin!"
"Kotiin, pikku Fanny?" kertoi poika.
"Niin!" lausui lapsi aivan täynnänsä iloa. "Kotiin kerrallaan. Kotiin ijäksi päivää. Isä on nyt monta vertaa ystävällisempi, kuin hänen oli tapa olla, että koti on niinkuin taivas! Hän puhui niin lempeästi minulle eräänä suloisena iltana, kun aioin juuri panna maata, että minä rohkenin kysyä häneltä kerran vielä, etkö sinä saisi tulla kotiin; ja hän sanoi: 'kyllä, kyllä hän saa'; ja lähetti minut vaunuilla tuomaan sinua, ja sinusta tulee mies!" arveli lapsi, avaten silmiänsä, "eikä sinun tarvitse koskaan enää palata tänne; mutta ensiksi me olemme kaikki yhdessä koko joulun pitkän ja vietämme mitä iloisinta aikaa koko mailmassa."
"Onpa sinusta tullut koko aikaihminen, pikku Fanny!" huudahti poika.
Tyttö taputti käsiänsä ja nauroi ja koetti koskea hänen päätänsä; mutta, kun hän oli liian lyhyt nauroi taas ja nousi varpaillensa häntä halaillakseen. Nyt hän alkoi lapsellisessa innossansa vetää häntä ovea kohden; ja poika, joka ei ollut vastahakoinen lähtemään, seurasi häntä.
Kauhea ääni huusi eteis-huoneesta: "tuokaat alas nuori herra Scrooge'n arkku!" ja samalla ilmestyi koulumestari itse, joka katseli nuorta herra Scrooge'a tuimalla ystävällisyydellä ja pelästytti häntä kovasti, kun hän löi kättä hänen kanssaan. Sitten hän vei pojan ja hänen sisarensa kellarinkaltaiseen, värisyttävään vierashuoneesen. Tässä ikivanhassa huoneessa olivat kartat seinällä ja taivaan- ja maanpallot akkunoilla vahan-näköiset pakkasesta. Siinä hän toi esiin pullon kummallisen vaaleata viiniä ja venkaleen ihmeen raskasta kakkua, ja jakeli näitä herkkuja vähin erin nuorelle väelle, Samalla kuin hän lähetti ulos laihan palvelian tarjoamaan lasillista "jotakin" kyytimiehelle, joka vastasi, että hän kiitti isäntää, mutta, jos se oli saman tapin takaa, kuin se, jota hän ennen oli maistanut, oli hän mieluisammin ilman. Tällä välin oli nuori herra Scrooge'n arkku sidottu kiinni vaunuihin, lapset jättivät oikein mielihyvällä koulumestarin hyvästi, nousivat vaunuihin ja ajoivat iloisesti puutarhaa alaspäin, niin että kerkeät pyörät tuoksuttivat härmää ja lunta, kuin vihmaa, talvi-vehreän tummista lehdistä.
"Aina hento olento, jonka yksi tuulen löyhäys olisi voinut lakastuttaa", lausui henki. "Mutta hänellä oli suuri sydän!"
"Niin oli", huudahti Scrooge. "Sinä olet oikeassa. Minä en tahdo kieltää sitä. Jumala varjelkoon minua!"
"Hän kuoli vaimona", jatkoi henki, "ja hänellä oli luullakseni lapsia."
"Yksi lapsi", vastasi Scrooge.
"Oikein", lausui henki. "Sinun sisarenpoikasi!"
Scrooge näytti rauhattomalta ja vastasi lyhyesti: "niin."
Vaikka he olivat vast'ikään jättäneet koulun taaksensa, seisoivat he nyt jonkun kaupungin vireillä kaduilla, jossa haamu-kulkiat hyörivät edestakaisin; jossa haamu-kärryt ja vaunut taistelivat tiestä ja kaikki todellisen kaupungin toimi ja touhu ilmestyi. Koristetut puodit osoittivat aivan selvästi, että täälläkin oli joulu jälleen; mutta nyt oli ilta, ja kadut olivat valaistut.
Henki pysähtyi erään puodin oven eteen ja kysyi Scrooge'lta, tunsiko hän sitä.
"Tunnenko minä sitä!" lausui Scrooge. "Olinhan minä opissa siellä!"
He astuivat sisään. Kun Scrooge näki vanhan, villaperuukilla varustetun gentlemanin, joka istui niin korkean pulpetin takana, että, jos hän olisi ollut kahta tuumaa pitempi, hän varmaan olisi lyönyt päänsä kattoon, huudahti hän aivan innostuneena:
"Ah, se on vanha Fezziwig! Jumala siunatkoon häntä; se on Fezziwig ihka elävänä jälleen!"
Vanha Fezziwig laski alas kynänsä ja katsahti ylös kelloon, joka osoitti säntilleen seitsemää. Hän hieroi käsiänsä; järjesteli väljää liiviänsä; naurahti koko ruumiillansa, varpaista alkain hyppysiin saakka; ja huusi hupaisella, öljyisellä, runsaalla, lihavalla, iloisella äänellä:
"Ohoi, siellä! Ebenezer! Dick!"
Scrooge'n entinen itse, joka nyt oli kasvanut täydeksi nuorukaiseksi, tuli hilpeästi sisään ja hänen perästään hänen oppikumppaninsa.
"Dick Wilkins, totta tosiaan!" sanoi Scrooge hengelle. "Oi Jumala, aivan niin. Tuossa hän on. Hän piti kovasti paljon minusta, piti erittäin. Dick parka! Rakas, rakas Dick!"
"Ohoi, poikani!" lausui Fezziwig. "Ei mitään työtä enää tänä iltana. Joulun-aatto, Dick! Joulu, Ebenezer! Pannaan akkunanluukut ylös", huusi vanha Fezziwig ja taputti lujasti käsiänsä, "ennenkuin ennättää sanoa: Jack Robinson!"
Te ette voisi uskoa, kuinka nämät molemmat toverit ryhtyivät tehtäväänsä. He hyökkäsivät kadulle luukkuinensa -- yksi, kaksi, kolme -- nostivat ne asemillensa -- neljä, viisi, kuusi -- salpasivat ne ja väänsivät kiinni -- seitsemän, kahdeksan, yhdeksän -- ja palasivat, ennenkuin olisitte ehtineet lukea kahteentoista saakka, läähättäen, kuin kilpahevoset.
"Ohoi!" huusi vanha Fezziwig ja keikahti kummallisella ketteryydellä alas korkealta pulpetilta. "Korjatkaat pois, pojat, ja tehkäät kosolta tilaa! Ohoi, Dick! Hei, Ebenezer!"
Korjatkaat pois! Siellä ei ollut mitään, jota he eivät olisi korjanneet taikka jaksaneet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Se oli tuota hätää tehty. Kaikki irtonaiset kapineet siirrettiin syrjäpuoleen, niinkuin niitä olisi iki-päiviksi karkoitettu pois yleisön silmistä; lattia lakaistiin ja kastettiin, lamput puhdistettiin, poltoksia lisättiin pesään; ja puoti oli yhtä sievä ja lämmin ja kuiva ja valoisa paali-sali, kuin mitä milloinkaan mieli teki nähdä talvi-iltana.
Sisään tuli viulunsoittaja, nuottikirja kainalossa, ja kiipesi ylös korkealle pulpetille ja teki soittolavan siitä ja viritti niinkuin viisikymmentä vatsanvaivaa. Sisään tuli Mrs. Fezziwig, ääretön, ruumistunut hymy. Sisään tuli kolme neiti Fezziwig'iä, säteilevinä ja suloisina. Sisään tuli ne kuusi nuorta poikaa, joitten sydämet he särkivät. Sisään tuli kaikki ne nuoret miehet ja naiset, joita vanha Fezziwig käytti kaupassaan. Sisään tuli palvelusneitsyt ja hänen serkkunsa, leipuri. Sisään tuli kyökkipiika ja hänen veljensä erityinen ystävä, maidon-tuoja. Sisään tuli poika kadun toiselta puolelta, jonka epäiltiin saavan liian vähän ruokaa isännältänsä, koettaen lymytä toisen talon tytön taakse, jota emäntä nähtävästi oli repinyt korvista. Sisään he tulivat kaikki, toinen toisensa perästä; mitkä ujosti, mitkä rohkeasti, mitkä sievästi, mitkä kömpelöisesti, mitkä sysäten, mitkä nykäisten; sisään he tulivat kaikki, jos jollakin lailla. Nyt he kaikki astuivat, kaksikymmentä paria kerrallaan, ensiksi keskilattialle, jakaantuivat oikealle ja vasemmalle, ja palasivat, puoli-piiriä tehden, samaan paikkaan; alaspäin keskeltä ja ylös takaisin; moninaisesti kierrellen ja parveillen; vanha etu-pari poiketen väärässä paikassa; uusi etu-pari lähtien sekin pois nurinpäin, niin pian kuin se pääsi; kaikki parit viimeiseltä etuparina eikä yksikään takapari auttamassa heitä! Kun oli jouduttu niin pitkälle, paukutti vanha Fezziwig käsiänsä seisauttaaksensa tanssia ja huusi: "hyvin tehty!" ja viulunjohtaja upotti kuumat kasvonsa portteri-ruukkuun, joka oli erittäin hankittu sitä tarkoitusta varten. Mutta ylenkatsoen lepoa, alkoi hän kohta, kuin hän taas ilmestyi ja vaikk'ei ollut vielä yhtään tanssijoita, uudestaan soittaa, niinkuin toinen viuluniekka olisi uuvuksissaan kannettu kotiin akkunanluukulla, ja hän itse olisi ihan uusi mies, joka oli päättänyt voittaa hänet tai kuolla.
Tuosta jälleen tanssittiin, sitten käytiin panttileikkejä, ja tanssittiin taas, ja siellä oli kakkua, ja siellä oli negus'ta, ja siellä oli iso könttä kylmää paistettua lihaa, ja siellä oli iso könttä kylmää keitettyä lihaa, ja siellä oli joulutorttuja ja paljon olutta. Mutta illan paras kohta tuli paistetun ja keitetyn lihan jälkeen, kun viulunsoittaja (viekas koira, huomaa! Senlaatuinen mies, joka ymmärsi ammattinsa paremmin, kuin te taikka minä olisimme voineet neuvoa hänelle) aloitti "Sir Roger de Coverley'ta." Silloin vanha Fezziwig asetti itsensä tanssimaan Mrs. Fezziwig'in kanssa. Lisäksi etuparina; aika hyvä kappale työtä leikattuna heidän eteensä; kolme- taikka neljäkolmatta paria osan-ottajia; ihmisiä, joitten kanssa ei käynyt pilaa laskeminen; ihmisiä, jotka _tahtoivat_ tanssia eivätkä ymmärtäneet kävelemistä ollenkaan.
Mutta vaikka heitä olisi ollut kaksi sen vertaa -- jopa neljä sen vertaa -- olisi vanha Fezziwig pitänyt heille, ja niin myöskin Mrs. Fezziwig. Mitä Mrs. Fezziwig'iin tulee, ansaitsi hän olla miehensä toveri sanan kaikissa merkityksissä. Joll'ei tässä ole suuri ylistys, sanokaat minulle suurempi, ja minä käytän sitä. Ilmeinen valo näytti lähtevän Fezziwig'ien pohkeista. Ne kumottivat jokaisessa paikassa tanssissa, niinkuin kuut. Te ette olisi voineet toisena hetkenä sanoa, kuinka niitten toisena kävisi. Ja kun vanha Fezziwig ja Mrs. Fezziwig olivat suorittaneet koko tanssin: "etenemiset ja taantumiset", "molemmat kädet kumppanillenne", "kumarrukset ja niiaukset", "korkkiruuvin", "pistäkäät lanka neulan silmään" ja "palatkaat paikallenne", hypähti Fezziwig ylös -- hypähti niin näppärästi, että näytti siltä, kuin hän olisi vilkuttanut jalkojansa, ja pääsi seisaalleen jälleen vähintäkään horjumatta.
Kun kello löi yksitoista, loppuivat nämät kotipaalit. Mr. ja Mrs. Fezziwig asettuivat kumpikin ovipuolensa viereen ja pudistaen erityisesti jokaisen kättä, kun hän meni pois, toivotti hänelle iloista joulua. Kun kaikki olivat lähteneet, paitsi molemmat puotipojat, tekivät he näitten samoin; ja niin hilpeät äänet hiljenivät, ja pojat laskettiin menemään vuoteillensa, jotka olivat tiskin alla takapuodissa.
Koko tämän ajan kuluessa oli Scrooge menetellyt, niinkuin ihminen, jolta järki on kadonnut. Hänen sydämensä ja sielunsa olivat näkymöllä hänen entisen itsensä kanssa. Hän vakuutti todeksi kaikki, muisti kaikki, nautti kaikista ja hänessä huomattiin mitä kummallisin mielenliikutus. Vasta kuin hänen entisen itsensä ja Dick'in loistavat kasvot kääntyivät heidän puolestaan, muisti hän hengen ja havaitsi, että se tarkkaan katseli häntä, samalla kuin valkea sen päälaessa paloi aivan kirkkaasti.
"Vähällä", lausui henki, "tuommoiset yksinkertaiset ihmiset kiitollisiksi saa."
"Vähällä!" toisti Scrooge.
Henki viittasi hänelle, että hän kuuntelisi molempia puotipoikia, jotka nyt kaikesta sydämestänsä kiittelivät Fezziwig'iä, ja sanoi niin tehtyään:
"No! Eikö niin? Hän on kuluttanut vaan muutamia puntia teidän maallisesta rahastanne; kolme taikka kukaties neljä. Onko tuo niin suuri asia, että hän ansaitsee näitä kiitoksia?"
"Ei se se ole", lausui Scrooge, tulistuen muistutuksesta ja puhuen huomaamatta, niinkuin hänen entinen eikä myöhempi itsensä. "Ei se se ole. Hänellä on voima tehdä meidät onnellisiksi taikka onnettomiksi; tehdä palveluksemme helposti taikka vaikeaksi; huviksi taikka rasitukseksi. Vaikka hänen voimansa olisi sanoissa ja katseissa; asioissa, niin halvoissa ja vähäpätöisissä, että olisi mahdoton laskea yhteen ja luetella niitä; entä sitten? Se onnellisuus, jonka hän antaa, on aivan yhtä suuri, kuin jos se maksaisi kokonaisen omaisuuden."
Hän tunsi hengen silmäyksen ja pysähtyi.
"Mitä nyt?" kysyi henki.
"Ei mitään erittäin", vastasi Scrooge.
"Kyllä kai jotakin?" väitti henki.
"Ei", sanoi Scrooge, "ei. Minä soisin juuri nyt voivani lausua pari kolme sanaa konttoristilleni. Siinä kaikki."
Hänen entinen itsensä väänsi alas lamput, kun hän lausui tämän toivon; ja Scrooge ja henki seisoivat taas vieretysten taivasalla.
"Minun aikani käy lyhyeksi", muistutti henki. "Joutuin!"
Tätä ei sanottu Scrooge'lle eikä kellekään, jonka hän voi eroittaa, mutta se vaikutti äkillisen muutoksen. Sillä taas Scrooge näki itsensä. Hän oli vanhempi nyt; oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvoissaan ei ollut myöhempien vuosien karkeita ja tylyjä viimoja; mutta niissä oli ruvennut ilmestymään tarkkuuden ja itaruuden merkkejä. Hänen silmässänsä oli kiihkeä, ahne, levoton liikunta, joka osoitti sitä himoa, joka oli päässyt juurtumaan, ja paikkaa, mihin kasvavan puun varjo laskeutuisi.
Hän ei ollut yksinään, vaan istui kauniin, nuoren, murhevaatteisin puetun tytön vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, jotka kiilsivät menneitten joulujen hengen valossa.
"Se on vähäinen asia", lausui tyttö lempeästi. "Sinulle varsin vähäinen. Toinen epäjumala on sysännyt minut sijaltani; ja jos se voi tulevaisuudessa ilahuttaa ja lohduttaa sinua, niinkuin minä olisin tahtonut koettaa, ei minulla ole mitään syytä suruun."
"Mikä epäjumala on sysännyt pois sinut?" vastasi hän.
"Kultainen epäjumala."
"Siinä mailman tasapuolisuus on!" sanoi hän. "Tuskin se moittii mitään niin paljon, kuin köyhyyttä; vaan tuskin se ylenkatsoo mitään niin suuresti, kuin rikkaaksi pyrkimistä!"
"Sinä pelkäät mailmaa liian paljon", vastasi tyttö säyseästi. "Kaikki sinun muut toiveesi ovat kadonneet toivoon päästä sen viheliäisistä soimauksista. Minä olen nähnyt sinun jalompien pyrintöjesi, toinen toisensa perästä raukeavan, siksi kuin päähimo, voiton himo, kokonaan on valloittanut sinut. Enkö minä ole?"
"Entä sitten?" arveli hän. "Vaikka olisinkin käynyt viisaammaksi, mitä sitten? Minä en ole muuttunut sinun suhteesi."
Tyttö pudisti päätänsä.
"Olenko minä?"
"Meidän liittomme on vanha. Se tehtiin, kun molemmat olimme köyhät ja tyydyimme olemaan niin, siksi kuin joskus voisimme kärsivällisen ahkeruutemme kautta parantaa maallista tilaamme. Sinä olet muuttunut. Silloin sinä olit toinen mies."
"Minä olin lapsi", sanoi hän maltittomasti.
"Sinun omat tunteesi ilmoittavat sinulle, että sinä et ollut, mitä sinä nyt olet", vastasi tyttö. "Minä olen. Mikä lupasi onnea, kun olimme yksi sydämessä, se on pelkkää kurjuutta nyt, kun olemme kaksi. Kuinka usein ja kuinka tyystisti minä olen ajatellut tätä, en tahdo sanoa. Siinä on kyllin, että olen ajatellut sitä ja voin päästää sinut vapaaksi."
"Olenko minä koskaan pyytänyt päästä vapaaksi?"
"Sanoilla. Ei. Ei koskaan."
"Millä sitten?"
"Muuttuneella luonnolla; uudella mielenlaadulla; toisenlaisella elämän suunnalla; toisenlaisella toivolla sen suurena päämääränä. Kaikella, joka teki minun rakkauteni jonkun arvoiseksi sinun silmissäsi. Jollei välimme koskaan olisi ollut tämmöinen", lausui tyttö, katsellen häntä lempeästi, mutta vakavasti, "sano minulle, etsisitkö minua ja koettaisitko voittaa minun sydäntäni nyt? Oi, ei!"
Hän näytti vasten tahtoansa myöntävän tätä arvelua oikeaksi. Mutta hän sanoi jonkunlaisella ponnistuksella: "Sinä et ajattele sitä."
"Minä ajattelisin mielelläni toisin, jos vaan saattaisin", lausui tyttö, "Jumala sen tietää! Kun minä olen oppinut tämänlaatuisen totuuden, tiedän minä, kuinka voimakas ja vastustamaton se on. Sillä jos sinä olisit vapaa tänään, huomenna, taikka eilen olisit ollut, sopiiko minun koskaan uskoa, että sinä valitsisit varattoman tytön -- sinä, joka ystävällisissä puheissakin hänen kanssaan arvostelet kaikkia voiton mukaan; taikka, jos sinä, ainoasta johdattavasta peri-ajatuksestasi huolimatta, valitsisit hänet, enkö minä tiedä, että katumus ja suru varmaan seuraisivat? Minä tiedän sen; ja minä päästän sinut vapaaksi. Täydestä sydämestäni ja rakkauteni tähden häneen, jona sinä kerta olit."
Hän aikoi puhua; mutta kääntäen pois päätään, jatkoi tyttö:
"Tämä -- menneitten muisto saattaa minut puoleksi siihen toivoon -- ehkä surettaa sinua. Lyhyt, varsin lyhyt aika, ja sinä haihdutat ilolla muiston siitä, niinkuin hyödyttömän unelman, josta onneksi heräsit. Ole onnellinen siinä elämässä, jonka olet valinnut!"
Tyttö meni, ja he erosivat.
"Henki!" sanoi Scrooge, "älä näytä minulle mitään enää! Vie minut kotiin. Miksi tahdot vaivata minua?"
"Yksi varjo lisäksi!" huudahti henki.
"Ei enää!" vastasi Scrooge. "Ei enää. Minä en tahdo nähdä sitä. Älä näytä minulle mitään enää!"
Mutta armoton henki kietoi hänet molemmilla käsivarsillaan ja pakoitti häntä katsomaan, mitä lähinnä tapahtui.