Part 7

Jalo (innokkaasti): Ei, tietysti en. Minä aijon sittemmin matkustaa kultakentille ja ruveta kullankaivajaksi. Ja sitten minä tietenkin löydän hirvittävän paljon kultaa ja tulen sitten kotiin suuren kultamöykyn kanssa ja myyn sen ja tulen rikkaaksi.

Dagmar: ja mitä sinä sitten teet rikkauksillasi?

Jalo: No, rahoilla voi saada mitä hyvänsä. Minä esim. rakennan S.O.N.R:lle hienon kokoushuoneen joka kaupunkiin. Ja sitten minä palkkaan kolme esitelmänpitäjää liitolle, niin että jok'ikinen ylioppilaskokelas on kunnollinen raittiusmies, ennenkun tulee Yliopistoon.

Setä: Tuo loppupää ei kuulu hullummalta. Mutta ensiksikin ei ole niinkään varmaa, että sinä löydät nuo kultapalaset, ja toisekseen olisi parempi ja varmempi, jos kaivaisit kultaa täällä kotona.

Jalo (ihmeissään): Mutta eihän meillä Suomessa ole kultakaivoksia?

Setä; Onpa kylläkin. Täällä on peninkulmittain hyvää viljelykseen kelpaavaa maata, joka vain odottaa tulevansa perkatuksi. Ala sinä tutkia maanviljelystä ja asetu sen yrityksen etunenään, joka tarkottaa Suomen viljelemistä.

Jalo: Mutta kyllä minä sentään hirveän mielelläni tahtoisin nähdä oikeita intiaaneja.

Aliina: Voithan sinä kerran pistäytyä Amerikaan. Siellähän on niin paljon oppimista.

Setä: ja nyt on Dagmarin vuoro.

Dagmar (asettuen samalle paikalle): Kunnioitettavat kuulijat, minä aijon opetella sitä uutta ruuanlaittoa — mikä sen nimi nyt olikaan, Aliina?

Aliina: Vegetarinen keittotaito.

Dagmar: Niin, minä aijon vegetarisen ruuanlaiton opettajattareksi. Liina-täti sanoi, että vatsa hallitsee maailmaa, ja koska kaikilla ihmisillä on vatsakatarri, eikä minulla ole päätä lukea itseäni tohtoriksi, niinkuin Aliina, niin koetan katsoa, miten voisin opettaa heitä keittämään oikein, oikein terveellistä ruokaa. Sitten matkustan ympäri maata ja pidän esitelmiä, sekä näytän vaimoille ja rouville ja neitosille, kuinka heidän tulee keittää ruokaa.

Setä: Se on oivallista! Minulle tulee vesi suuhun ajatellessani mainioita aterioitasi. Ja nyt on Eliaan vuoro.

Elias (asettuu samalle paikalle): Minä aijon ruveta lähetyssaarnaajaksi ja lähteä pakanoiden luo opettaakseni heitä tuntemaan Jumalaa. Olen juuri lukenut eräästä kirjasta, miten hirveän surullista niiden pakanaraukkojen elämä on. Kun meillä itsellämme on näin hyvä olla täällä kotonamme, niin täytyy meidän koettaa auttaa niitä, jotka eivät ole mitään kuulleet, että hekin saisivat parempaa.

Setä (taputtaen Eliasta päähän): Se on kauniisti ajateltu, Elias. Lähetyssaarnaajalla on tosin hyvin paljon vaikeuksia, ja useathan ovat saaneet surmansakin siellä. Mutta ken uhraa itsensä johdattaakseen ihmisiä Jumalan tykö ja totuuteen, hän on käyttänyt elämänsä parhaimmalla tavalla. Ja viimeisenä on pikku Linda. Sinä et tietysti vielä tiedä, mihin aijot ryhtyä maailmassa?

Linda (lähtee vilkkaasti paikaltaan ja kapuaa tuolille, jonka vieressä toiset ovat seisoneet): Minä seison tässä, että kaikki voisivat kuulla, mitä minulla on sanottavaa. — Niin, setä, minä tiedän varsin hyvin, mitä olen tekevä. Minä aijon mennä naimisiin, niinkuin äitikin on tehnyt. Ja sitten saan suuren kartanon kauniin järven rannalla maalla lehmineen ja vasikoineen ja lampaineen ja porsaineen ja kananpoikasineen, ja suuren, suuren puutarhan, missä kasvaa paljon kauniita kukkia ja marjoja ja sinne kutsun isän ja äidin ja sedän, kun he tulevat vanhoiksi. Siellä saavat he asua kauniissa huoneissa ja syödä lettuja ja hilloa päivälliseksi ja sitten rakennan puutarhan viereen taion monine pienine kamareineen. Sinne kutsun kesäksi kaikki ne köyhät, kalpeat lapset, jotka juoksentelevat Hermannin kaupungissa ja Söörnäisissä. Ja he saavat syödä viiliä ja uida järvessä ja poimia marjoja metsästä ja pitää niin; niin hauskaa.

Setä (ottaa Lindan syliinsä ja kohottaa hänet kolme kertaa ilmaan): Hei, hei, eläköön Linda ja hänen talonsa ja kaikki porsaansa ja kananpoikansa ja marjansa ja ne lapset Söörnäisistä! Ja kiitos sinä suloinen, kiltti, pikku tyttönen, että tahdot antaa sedälle kauniin kamarin ja lettuja päivälliseksi. Mutta ajattelepas, ellei miehesi suostuisikaan siihen, että me ja Söörnäisten lapset tulisimme sinne!

Linda: Minä kysyn sen häneltä ennenkuin hänet otan, ja ellei hän anna minun tehdä siten, niin en huoli hänestä, vaan etsin itselleni toisen, joka antaa minun tehdä niinkuin tahdon; sillä sen saa äiti aina tehdä.

Aliina: Ei, kuulkaapa häntä. Mutta tuhmempaa se ei missään tapauksessa ole. Me toivomme, että sinä kutsut meidät kaikki serkkusi myöskin luoksesi. Ja nyt, hyvä setä, täytyy minun lähteä kotiin. Meillä on niin paljon läksyjä maanantaiksi ja kun en koskaan lue läksyjäni sunnuntaisin, niin täytyy minun takoa ne päähäni vielä tänään.

Vilhelm: Kiitos meidän puolestamme. Täällä sedän luona on aina niin hupaista, kun saamme puhella, mistä tahdomme, ja olla aivan kuin kotonamme.

Setä: Minulle on kuitenkin kaikkein hauskinta nähdä teitä, rakkaat telmyrit. Hauskaa on nähdä, kuinka moni teistä tulee siksi, miksi nyt aikoo. Joksikin voitte kuitenkin jokainen jäädä, nim. uskollisiksi raittiusihmisiksi.

Dagmar: Mutta setä, mehän olemme kaikki viisi S.O.N.R:n jäseniä. Olisimmehan suuria raukkoja, jos rikkoisimme raittiuslupauksemme, emmekä pysyisi uskollisina ihanteillemme.

Jalo: Niin, setä, minä olen kuullut, että intiaanit juovat "tulivettä" niin hirveästi. Ja sentähden aijon puhua heille raittiudesta, kun tulen sinne, siten saan aikaan jotain hyvää.

Vilhelm: Odotahan, setä, kun sanomalehteni alkaa ilmestyä, silloin saamme nähdä, miten väkijuomakauppoja moititaan ja miten niiden omistajain korvat kuumenevat.

Elias: Setä, historiassa olemme spartalaisten ja persialaisten välisessä sodassa lukeneet Efialtes petturista, joka johdatti viholliset takaapäin maanmiestensä kimppuun, ja minun mielestäni Efialtes on suurin raukka, mistä olen milloinkaan kuullut puhuttavan. Ajattele, että me olemme spartalaisia, ja väkijuomat ovat meidän persialaisiamme s. o. pahin vihollisemme. Ja jos minä milloinkaan maistan väkijuomia, niin saat sinä kutsua minua Efialteeksi, missä ikänä minut tapaat, ja se on häpeällisin nimi, mitä voit antaa minulle.

Aliina: Ole rauhassa, setä, ei milloinkaan tule tippaakaan alkoholia tämän tohtorin pöydälle; minä en aijo antaa väkijuomia sairaille lääkkeenä, sillä nyt ollaan monissa paikoin ulkomailla ruvettu perustamaan alkoholittomia parantoloita ja niissä tulevat potilaat paljon paremmin terveiksi, kuin sellaisissa, joissa alkoholia annetaan. Ellei kukaan toinen ole ennättänyt ennen minua, niin perustan minä alkoholittoman sairashuoneen.

Linda: Minun maakartanossani ei koskaan tule olemaan noita ilkeitä juomia.

Setä: Mutta ajatteleppas, jos miehesi tahtoisi silloin tällöin lasin olutta?

Linda: Minä en koskaan ota sellaista, joka ei ole raittiusihminen. Hänen on täytynyt kuulua S.O.N.R:oon. — Setä, en koskaan aijo edes katsoa poikaan, joka ei ole raittiusmies.

Setä: Luulen, etten tarvitse peljätä teidän häpäisevän raittiusasiaa. Oikeastaan olen iloinen niistä urista, jotka olette valinneet. Pääasia on, että teistä itsestänne tulee kunnon miehiä ja naisia; yhdentekevää on sitten, minkä aseman elämässä saavutamme. Kelpo kansakoulunopettaja voi saada aikaan enemmän hyvää kuin huono kuvernööri. Nyt juodaan pomrililasimme pohjaan sydämellisesti toivoen, että te käyttäisitte voimanne Jumalan kunniaksi ja isänmaan hyväksi ja onneksi.

Eläköön raittius ja Suomii

Kaikki: Eläköön Suomi ja raittius!

(Esirippu lasketaan.)

III.

VUOROKESKUSTELUJA JA LEIKKEJÄ

Lempikertomus.

Opettaja: (Lapset istuvat puoliympyrässä, puhuessaan nousee kukin seisoalleen.)

Kuink’ aika rientää! Viisikymmentä Ja kaksi viikkoa on, luulen mä, Kun ensikerran täällä yhdyimme — Se onhan vuosi, niinkuin huomaatte. Mi aika onnekas se ollut on! Mi kertomusten sarja verraton Niin meitä innostutti, lämmitti, Ett' enemmän vaan kukin halusi! Me näimme poikia ja tyttöjä Ja sotilaita urhomieliä Ja kuninkaita, jotka hurskaina Sotien seisoi Herran puolella, Ja niitä, jotka syntiin lankesi, Kun kiusaukset heitä kohtasi. Nyt kertokaatte mulle, lapseni, Mi enin näistä teitä miellytti! — Sa oikealla siellä, alappas!

1:nen poika.

Minusta kertoelma kaunihin On paimenpojan, josta kuningas Jumalan kansan tuli sittemmin. Hän rohkeana saapui linkoineen Ja voitti jättiläisen röyhkeän. Sen opetuksen muistan ylevän, Min painoitte te meille sydämmeen.

Opettaja.

No, hyvä, kerro!

1:nen poika.

Koska taistohon Lähdemme jättiläistä vastahan, Me voimaa saamme kautta Jumalan.

Opettaja.

Ken vihollinen, jättiläinen on?

1:nen poika.

Se synti on, mi käypi ympäri, Öin, päivin meitä väijyy alati.

Opettaja. Sen voittaa voimmeko?

1:nen poika.

Jos Jumalaan Me luotamme ja oikein teemme vaan.

1:nen tyttö.

Mun lempikertomuksein kuva on Tuo liikuttava, kaunis Mirjamista, Mi pikku veljen kaisla-asunnon Pelasti maalle virran lainehista. Ei peljännyt hän vihaa kuninkaan, Vaan prinsessalle saalihinsa soi Ja päälliseksi neuvokkuudellaan Lapselle imettäjän parhaan toi.

Opettaja.

Kuin voisi Suomen tyttö osoittaa Noin uhraavaista mieltä rohkeaa?

1:nen tyttö.

Kun viimeksi hän muistaa itseään, Kun edessänsä vaaran varman nähden Hän horjumaton on ja kärsimään On alttihina muiden onnen tähden.

2:nen poika.

On Daanielin rohkeus Minulle parhain kertomus: Edessä miehen Jumalan Kun talttuu raivo leijonan. Nain, kuinka hälle kätensä Ojensi Herra.

Opettaja.

Siitä kai Myös kukin opetuksen sai?

2:nen poika.

Sen: ettei pelko, uhkaus Meit’ epäilykseen viedä saa. Kun Luojaan meill’ on luottamus, Hän vaaroist’ auttaa, pelastaa.

2:nen tyttö.

Ei kertomusta kauniimpaa, Kuin orjatytön pienoisen, Jok’ koitti avun toimittaa Sotilas-isännällehen, Mi neuvoansa totteli Ja — parannuksen löysiki. Hän oi’ niin kiltti, uhraava, Kun muisti tuskaa toisien, Vaikk’ oli itse vankina ja poissa luota omaisten. Ma varmaan oisin huoliain Omia aatellunna vain.

3:mas poika.

Ken ei silloin ollut myötä, Koska riemuin urhotyötä Gideonin kuuntelimme, Kaikki silloin tarkkasimme. Kolmensadan joukkiossa Halust’ oisin ollut, jossa Katsellut ma olisin Vihollisten leirihin, Kuunnellut, kun kaikuivat Huudot, torvet raikuivat, Lamput leimahdellen hohti, Sotilaita taistoon johti, Midianit kauhistuin Yössä surmaan syöksyi suin.

3:mas tyttö.

Kuvat moiset kauheat Pojista on hupaisat. Minullepa mieluisin Ihmenäky Jaakopin. Siinä portaat, joita pitkin Kulki taivaan enkelitkin, Ylimpänä loistossaan Itse Herra taivaan, maan. Yksin poissa kotoansa, Kivi, sauva turvanansa Nukkuu mies! erämaassa Unessansa autuaassa, Vaan on sentään läheisin Hällä — taivas, Herrakin.

4:jäs poika.

Betlehemin kertomus Minulle on ihanin, Vanha, mutta aina uus: Kuinka lapsi pienoisin jumalaisna seimess' on, Taivahalta äkkiä Valo loistaa verraton, Enkel-laulu helkkyvä Kaikuu, kaukaa tietäjät Johtamina tähtösen Jeesuslasta etsivät, Hälle lahjans’ uhraten.

Opettaja.

Nyt vastaamatta yks on teistä vaan. Mi lempikertomuksens’ olleekaan?

4:jäs tyttö (hyvin pieni).

On hauskoja kaikki, Jotk’ kuulla ma sain. Yks’ armahin mulla On muistossa ain’: Kun joukkoja tunki Luo Vapahtajan, Niin lausehen lausui Hän tään ihanan: "Oi, lapsien tulla Te suokaa mun luo!" ja ympäri Herran Kun joukko on tuo, Niin pienille sijan Hän — sylissään suo.

Opettaja.

Ma luulen: tämä kertomus on se, Jonk’ kadottaa me viimeks soisimme.

Kaarlo Hammar.

Metsolaan.

Toivon Liittolaisten leikkilaulu.

Sävel: "Onpa vielä Suomessa."

1.

(Lapset marssivat parittani laulun tahdissa.)

Maalie tässä marssitaan. Meill’ on mieli "Metsolaan." Siellä monta ystävää Riemuin meitä tervehtää: Lähtehet, Puroset, Marja-ahot, eläimet. Tuossa onkin "Metsola"; "Vahti" meit’ on vastassa.

(Lapset kääntyen muodostavat piirin ja viittaavat eteensäpäin laulaessaan: 'Tuossa'.)

(Lapset ovat kutsuvinaan Vahti luokseen sitä merkitsevällä käden liikkeellä.)

2.

Vahti uljas, urhokas Aina valpas virassas Kuinka kesäkuumalla Noin oot raikas, rattoisa? "Hau, hau, hai." Tottakai Vahdilta sen vastuun sai: "Vettä juon mä, vettä vaan, Siitä mielen raikkaan saan."

(Lapset taputtavat käsiään.)

(Lapset ovat silittävinään kissaa, vaikkapa toista käsivarttaan.)

3.

Mirri pieni ystävä Mitä juomaa suosit sä? Viinikö noin vienoksi Saapi sun ja hienoksi? "Vielä vai, (Lapset tekevät kädellään torjuvan liikkeen.) Miu, mau, mai!" Mirri sanoneeksi sai. "Maito, maito makein Mirrille on mieluisin!"

4.

Entäs varsa vallaton? (Lapset kääntyvät marssimaan.) "Vesipoika varma oon, (Lapset juoksevat ketterästi Vettä juon ja voimistun, laulun tahdissa.) juoksijaksi jalostun." "Kukkerikuu" (Seisahtuvat ja kohoilevat Sukkelasuu varpailleen kädet lanteillaan.) Laulamahan laittautuu: "Vettä kukkoherra juo, Valppauden taloon tuo."

5.

Kukka nyökkää nurmeltaan (Lapset nyökkäävät päällään.) Kastehelmet huulillaan: "Kaikki, kaikki täällä vaan Toivon Liittoon kuulutaan." Lintunen (Lapset viittaavat ylöspäin Laulellen ilmaan.) Kertoo kuiskeen kukkasen: "Kaikki, kaikki täällä vaan (Lapset taputtavat käsiään.) Toivon Liittoon kuulutaan!"

Ruotsalaisen aiheen mukaan Maria J.

Kertun ja Liisan kesätuumat.

Kerttu ja Liisa tulevat koulusta.

Kerttu: Liisa, mitä aijot tehdä, kun tulee kesä ja saamme luvan koulusta?

Liisa: Mitähän sitä kesällä tekisi: on kotona, auttaa äitiä vähän askareissa, leikittelee, käy marjassa; kyllähän sinäkin sen tiedät.

Kerttu: Tiedän kyllä, mutta tarkotin että saisimme aikaan jotain uutta, jotain erityistä.

Liisa: Mitä se voisi olla?

Kerttu: En tiedä vielä, mutta tuumitaan yhdessä.

Liisa (vähän mietittyään): Jos rakentaisimme leikkituvan ja siihen pienen keittiön, jossa voisimme laittaa ruokaa.

Kerttu: En ajatellut yksin leikkiä. Sitäpaitsi emme osaisi semmoista rakentaakaan, ja mistä saisimme aineita?

Liisa: Niin, mistä saisimme aineita? Mutta mitä me sitten tekisimme?

Kerttu: Jo minä tiedän: Laitetaan pienet puutarhat itsellemme. Minä pyydän isältä palasen maata meidän puutarhassa, pyydä sinäkin äidiltäsi pieni maapalanen.

Liisa: Mutta meillä ei ole puutarhaa.

Kerttu: Onhan teidän perunamaan vieressä pieni raivaamaton paikka. Sen saat varmaan äidiltäsi, jos pyydät.

Liisa: Siinä on niin paljon kiviä.

Kerttu: Kivet raivaamme pois, niistä sitten tehdään aitaus.

Liisa: Tuletko minua auttamaan?

Kerttu: Tietysti, tehdään molemmat puutarhat yhdessä ja laitetaan ne yht'aikaa valmiiksi.

Liisa: Keskelle puutarhaa teemme kukkapenkin.

Kerttu: Niin, ja vielä yhden penkin joka sivulle.

Liisa: Mitä me niissä kasvatamme?

Kerttu: Niihin istutamme marjapensaita, yhden joka nurkkaan, että tulee niille oikein hyvä tila.

Liisa: Istutamme kukkia myöskin pensaiden väliin.

Kerttu: Sinä olet kovin ihastunut kukkiin, istutetaan vaan niitä niin paljon kuin mahtuu.

Liisa: Mistä saamme sekä kukkia että pensaita?

Kerttu: Minä pyydän isältä yhden karviaismarjapensaan meille kummallekin; meidän puutarhassa on niitä niin paljon.

Liisa: Karviaismarjapensaan panemme yhteen nurkkaan, mutta mitä niihin muihin?

Kerttu: Kartanossa näin pensaita, joissa oli niin suuria makeita, mustia marjoja.

Liisa: Kävin kerran kartanon puutarhassa ja siellä vanha neiti sanoi minulle että ne ovat mustia viinimarjoja ja että niistä tehty mehu on hyvin hyvää kuumetautisille.

Kerttu: Semmoinen pensas meidän täytyy saada.

Liisa: Jos pyytäisimme kartanon puutarhurilta, ehkä hän antaisi meille kaksi pientä pensasta.

Kerttu: Hän on hyvä mies, kyliä kai hän antaa, ehkä hän vielä antaisi meille kummallekin vattupensaankin.

Liisa: Vattuja kasvaa viljelemättäkin. Parempi olisi jos saisimme sen sijaan punaisen taikka valkoisen viinimarjapensaan.

Kerttu: Olet oikeassa, viinimarjapensaat panemme toiseen ja kolmanteen nurkkaan, mutta mitä pannaan siihen neljänteen?

Liisa: Niin mitä?

Kerttu: Sinne tahtoisin saada ruusun.

Liisa: Se olisi hauskaa, mutta kuinka voisimme hankkia semmoisen?

Kerttu: Ehkäpä kartanon puutarhuri antaa meille vielä pienen ruusupensaankin, jos pyydämme kauniisti häneltä, muuten ostamme itse.

Liisa: Ostamme, mutta mistä saamme rahoja?

Kerttu: Olen keksinyt keinon. Me poimimme kukkia ja teemme vihtoja ja luutia ja myymme kaupungissa.

Liisa: Näin teemmekin, ja sitten saamme rahoja ja sitten ostamme ruusupensaan. Minä tahdon semmoisen, joka kukkii aivan tummanpunaisia ruusuja.

Kerttu: Ja minä ostan valkoisen ruusupensaan. Mutta vielä meidän pitää ostaa vähän kukansiemeniä.

Liisa: Marjapensaiden väliin istutamme pionia, niissä on niin komeita punaisia kukkia.

Kerttu: Ja sitten istutamme satakaunoja ja hajuherneitä.

Liisa: Ja siihen keskipenkkiin istutamme orvokkia ja resedaa, ne kun tuoksuvat niin hyvälle.

Kerttu; Voi kuinka tulee hauskaa! Mutta tiedätkös mitä minä tahtoisin istuttaa keskelle puutarhaamme?

Liisa: Sanoppas?

Kerttu: Omenapuun.

Liisa: Voi kuinka olet kekseliäs, sehän vasta oli hyvä tuuma. Kun vaan voisimme ansaita niin paljon rahoja, että saisimme ostetuksi omenapuun.

Kerttu: Istutetaan nyt aluksi kukkia omenapuun paikalle. Ollaan sitten koko kesä hyvin ahkeria.

Liisa: Joka hetken kun äiti ei tarvitse meitä, käytämme puutarhojen valmistukseen.

Kerttu: Ja joka päivä poimimme kukkia ja laitamme luutia ja sitten kun tulee marja-aika, niin poimimme marjoja ja myymme ja käymme vuorotellen kaupungissa.

Liisa: Ehkä saamme omenapuunhinnan ansaituksi jo tänä kesänä.

Lämpöä Lappiin.

Henkilöt: Hanna, Tellervo, Tyyni, Inkerif koulutyttöjä. Laila, Irma, Aslak, Osma, lappalaislapsia. Opettajatar Inarin kansakoulussa.

I NÄYTÖS.

(Lastenkamari Inkerin ja Tellervon kodissa; tytöt asettelevat tuoleja pyöreän pöydän ympärille.)

Inkeri: Tänään on siis lappalaisompeluseuramme viime kerran koossa, koskapa työt alkavat valmistua. Ihmettelen vaan, kun eivät Hanna ja Tyyni jo tule.

Tellervo: He ovat varmaan taas joutuneet lumisotaan jonkun pahan pojan kanssa tahi unohtaneet työnsä kotiin, että on täytynyt juosta hakemaan.

(Hanna ja Tyyni tulevat päällysvaatteet yllä, lumisina ja punaposkisina).

Hanna (riisuutuen): Hyvää iltaa! juoksimme erään maalaisukon rekeen ja hän ei tahtonut päästää meitä enää pois — löi vaan hevosta ja antoi sen juosta minkä jaksoi.

Tyyni (pudistaen lakkiaan lumesta): Vihdoin teimme rohkean hyppäyksen ja putosimme päistikkaa lumikinokseen.

Tellervo (nauraen): Aina teillä on seikkaluja!

Inkeri: No, nyt työhön joka mies, että saamme jo tänä iltana lähettää paketin Lapinmaalle. (Tytöt istuutuvat pöydän ympärille ja ottavat työt esiin.)

Tyyni: Nyt niitä jo varmaan siellä tarvittaisiin — ettekö kuule, kuinka pohjatuuli vinkuu nurkissa?

Tellervo: Mutta kenen nimeen oikein lähetämme työmme — emmehän tunne ketään Lapinmaalla?

Hanna: Olen ajatellut että kirjoitetaan paketin päälle: "Köyhimmille ja kilteimmille lapsille Inarin kansakoulussa."

Tellervo (iloisesti): Hanna on aina Neiti Neuvonen — niinhän me teemmekin.

Inkeri: Ajatelkaa kuinka iloiseksi nuo köyhät lapsiraukat tulevat saadessaan pakettimme. (Painaen kutomaansa villalakkia poskeaan vasten.) Minun lakkini ainakin tuntuu niin lämpimältä.

Tyyni: Tahtoisin niin kernaasti nähdä pienet holhokkimme Lapinmaassa!

Tellervo: Voi, niin minäkin; mutta nyt pudotin viime tingassa silmän lapasessani ja siitä kohdasta varmaan pääsee tuuli tunkemaan.

Hanna (näyttäen valmista kaulaliinaa, laulaa):

Hei, tyttöset, liinani valmis jo on — Sen saakohon poikanen pien’ peloton! Kun tunturin juurilla tuiskuelee — Mun liinani pienoista lämmittelee!

(Sävel: "Me kainoja, pieniä, heikkoja vaan!")

Tellervo (koettaen lapasia käteensä, laulaa):

On lahjani pieni, vaan lämmin se lie. — Sä Tellervon terveiset Lappikin vie! Sun saakohon tyttönen pien', viluinen, Sä suojele sormia hentoja sen! —

Tyyni (laulaa käärien kokoon kutomansa sukat):

Kun kouluhun kuljet ja tietä ei näy, Vaan jäätävä viima sun vieressäs käy, Sua sukkani, lapsonen, lämmittäköön Ja pakkasen kauaksi karkottakoon!

Inkeri (asettaa lakin päähänsä ja laulaa tanssien ympäri huonetta):

Kun kiiltävi inarinjärveilä jää, Ei poikasen pienoisen palele pää! — Hän poronsa pulkassa nauravi vaan, Ei tunne nyt tuulta, ei pakkastakaan.

Hanna: Mistä nyt saisimme pahvilaatikon, että voisimme asettaa tavarat sinne?

Tellervo (juosten syrjään): Minäpä annan sen laatikon, jossa nukkeni matkusti luokseni jouluiltana. (Tuo laatikon.)

Tyyni (ottaen sen vastaan): Alle asetamme Hannan kaulaliinan, sitten tulee Tellervon lapaset ja minun sukkani. Kaikkein päätie pannaan Inkerin lakki. Katsokaa, kuinka se näyttää muhkealta!

(Kaikki tytöt katselevat laatikkoa).

Inkeri (antaen mustepullon ja kynän): Tietysti kirjoitamme heille myös pienen kirjeen.

Hanna: Luulenpa ettemme ehdi enää — juna lähtee kohta — lähetetään vaan terveisiä ja kirjoitetaan nimemme.

Inkeri (antaa kynän Hannalle): No, ryhdy työhön, Hanna!

(Hanna kirjoittaa ja kaikki tytöt seisovat ympärillä katsellen.)

Hanna: No, nyt se on valvis, mutta sinä tuuppasit minua vähäsen, Tyyni, että tuohon tuli pieni mustepilkku.

Tyyni: Se on vaan onnenpilkku. Ajatelkaa, että mekin voimme lähettää vähän lämpöä Lappiin — eikös se ole hirveän hauskaa? — Tellervo. On, on! Tuntuupa melkein siltä, kuin saisimme mekin hiukkasen osaksemme tuosta lämmöstä.

Hanna (ottaen laatikon): Kas kuinka se näyttää somalta; lähtekäämme nyt postiin. (Tytöt pukevat päällysvaatteet ylleen ja juoksevat ulos.)

II NÄYTÖS.

(Inarin kansakoulun etehinen. On aikainen aamu ja koulussakin ovi on vielä suljettu. Laila istuu koulusalin kynnyksellä, Osma nojautuu seinään leikkien kirjallaan. Molemmat lapset ovat risaisissa nahkapukimissa ja näyttävät viluisilta.)

Laila (väristen): Kuinkahan kauan saamme odottaa, ennenkuin koulun ovet avataan. Huh, kuinka kylmä tänään on — näitkö, miten revontulet loimusivat, aina keskitaivaalle asti! Ne ovat niin kauniita, mutta kylmiä. —

Osma: Juoksin kilpaa tuulen kanssa tunturin rinnettä. Muuten ei olisi ollut hätää, vaan kaulani, näethän, on aivan paljas ja siihen vähän otti.

Laila (surullisesti): Ajattelen aina etelää kun talvi on tuimin. Muistavatkohan lapset siellä ollenkaan poloista veljiään ja sisariaan täällä kaukana pohjoisessa.

Osma: Äiti sure, Laila, pianhan se tulee kesä ja silloin on lappalaisellakin lämmin.

(Irma ja Aslak tulevat.)

Irma (kopistellen jalkojaan): Täälläkö te jo olette? En tahtonut mitenkään päästä kulkemaan, kun tuuli oli tuiskuttanut kaikki polut umpeen. Luulen että varpaani ovat vallan jäässä — lainasin sukkani pikku siskolle ja pistin vähän heiniä kenkiin, mutta ne eivät estäneet pakkasta.

Aslak: Ajoin jäätä pitkin pikku porollani ja hauskaa olisi ollut katsella revontulten leikkiä, jos ei päätäni olisi palellut hirveästi. Näethän kuinka kulunut päähineeni on.

Osma: Mutta täällähän seisomme ja valitamme kuin mitkäkin raukat. Olkaamme kunnon lappalaisia, mitä siitä, jos tunturin tuuli vähän lähenteleekin — olemmehan siihen tottuneet. Laila: Olet oikeassa, Osma, en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä alkoi minusta tuntua niin lämpimältä — tuuli on varmaan kääntynyt etelään ja se tietää aina hyvää.

Irma: Voi, kuinka olet lapsellinen, Laila, nyt siellä vasta on oikein kylmä — etkö kuule, kuinka revontulet suhisevat!

Aslak: Tunnen samaa kuin Laila ja olen niin iloinen. Saattepa nähdä että tänään tapahtuu jotain oikein hauskaa!

(Opettajatar tulee sisälle saali hartioilla.)