Chapter 2

"Kyllä maar, eihän minun ole ollut vara elää niin hienosti kuin teidän."

Helmi oli aivan häpeissään, mutta nuoret herrat riensivät ottamaan hänen takkinsa ja Helmi unohti pian tukalan asemansa siitä ilosta, että herrat kilpailivat hänen takkinsa kantamisesta.

Kun Luusooriin tulivat, alkoivat he krokettia lyödä ja sitä tehtyänsä vähän aikaa, rupesivat kahvia juomaan, ja sitten leikkivät taas siksi, että oli aika lähteä kotia. Hauskaa heillä oli ollut, eikä kukaan enää muistanut, että Kerttu oli vain "matamin tyttö", sillä hän oli niin sievä ja herttainen, niin viehättävä, että sekä herrat että naiset häneen mieltyivät.

Muut herrat paitsi Elias, menivät saattamaan Helmiä ja Nannia heidän kotiinsa. Elias, joka seuraavana päivänä oli muuttava Porista, läksi kotia suorastaan, mutta Kertun hän kuitenkin saattoi hänen äitinsä luo, jotta samalla saattaisi jäähyväiset sanoa.

Tultuansa Teinin lesken luo, ei tämä ollutkaan etukammarissa. Kerttu käski Eliasta istumaan ja meni äitiänsä keittiöstä etsimään. "Minä tulen oitis, pesen vain käteni ensin ja pistän puhtaan vyöliinan eteeni", sanoi äiti, joka oli perunoita kuorimassa. "Panen teevettäkin tulelle ensin, ehkä se kyllä hyvältä maistuisi".

"Ei hän joudu viipymään."

"Soo, soo, no, kyllä minä pian tulen."

Kerttu meni jälleen Eliaalle seuraa pitämään. Elias istui pöydän ääressä ja katseli ruusua, joka siinä kukki, sekä sanoi, kun Kerttu tuli: "Kuules, anna minulle muistoksi tuo puolipuhjennut ruusu. Minä tulen joskus vaihettamaan sitä täydesti puhjenneeseen, jos saan."

Kerttu otti sanaakaan sanomatta kukan ja antoi sen Eliaalle.

Kun äiti tuli sisälle, oli ruusu Eliaan napinlävessä. Äiti kiitti Kertun puolesta kaikesta siitä hyvästä mitä Elias oli osottanut Kertulle ja sitten sanottiin jäähyväiset.

Seuraavana päivänä läksi tirehtööri perheineen pois ja kauppias P. tuli hänen sijaansa.

Teinin leski oli taas tavallisissa toimissaan ja Kerttu ompeli liinavaatteita Erkille, mutta neula, jolla hän tavallisesti ahkeraan työtä teki, lepäsi nyt välistä hänen käsissään ja hän istui miettiväisenä. Vihdoin aukaisi hän akkunan. Kesätuulonen suhahteli sirenipuitten latvoissa -- se suhahteli niin kummanlaisesti Kertun mielestä. Kuiskailiko se: "hyvästi, iäksi hyvästi!" -- vai kuiskasiko se: "hyvästi, me tapaamme toisemme jälleen!" -- tästäpä ei Kerttu saanut selkoa.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

III.

Neljä vuotta on kulunut siitä, kuin ensi kerran tulimme Teinin lesken tuttavuuteen. Samalla paikalla, samassa huoneessa kuin silloinkin hänen tyttärensä nytkin istuu ompelemassa, ja kiire hänellä näkyy olevan. Joulu lähestyy ja hän ompelee joululahjoja. Erkki on pappina Hämeessä. Hän on jo kolmatta vuotta ollut naimisissa ja Erkin pikku Mannelle Kerttu ompeli vaatteita, niin somia ja sieviä, että iso-äiti oikein halasi nähdä sitä pientä olentoa, joka niihin oli pukeutuva.

Erkiltä oli tullut kirje, jossa pyydettiin että äiti ja sisar tulisivat joulua viettämään hänen kotiinsa. Teinin leski luki tavan takaa tuota kirjettään, siinä oli hänen mielestään aina jotakin uutta. Nytkin hän taas sanoi Kertulle: "Kuules, tyttöseni, mihinkä laskit Erkin kirjeen, en muista oikein, mitä hän kappalaisentilastaan kertoi".

Kerttu nousi heti ja toi piirongin-laatikosta kirjeen. Äiti asetti silmälasit nenälleen sekä luki:

"Äiti rakas!

Tulkaa nyt jouluksi Kertun kanssa katsomaan meitä -- katsomaan oman poikanne kotia, ja tuota pientä pojanpoikaanne, jota juuri opetamme sanomaan "Mummo". Pikku Mannen huulet ovat jo monesti aivan pitkällä, kun hän niin sydämmestään koettaa oppia kalliin äitimme nimeä mainitsemaan, mutta ei se vielä häneltä käy, vaan kun äiti muutaman päivän täällä on ja välistä häntä polvillaan pitää, niin hän varmaankin oppii Mummoa huutamaan.

Annini on kovin iloinen siitä, että nyt vihdoin saamme pysyä alallamme, kun meillä on oma kappalaisentila, enkä minäkään ole vähemmän tyytyväinen. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun näette, että Jumala on siunannut köyhän poikanne niin, että hänellä nyt on talo, karjaa ja kaikkea tarpeeksi. Vaimoni on sellainen toimelias pastorin rouva, että kaikki emännätkin hänestä pitävät -- --."

"Voi, voi, tuota Erkkiä -- kaikkia hän nyt puhuu huvitellaksensa minua. Sellainen hän juuri on kuin ennenkin. Mitäpä se poika mummon nimeä osaisi sanoa, kun ei vielä ole edes nähnytkään. Lieneekö tuo Annin näköinen vai Erkinkö. -- Kylläpä olisi hauska nähdä! Hm, kauniit ovat molemmat, tulkoon sitte isäänsä taikka äitiinsä."

"Äiti, kauppias P. näkyy tulevan tänne. Hän varmaankin tulee vuokraansa maksamaan."

"Niin tulee, laske pois tuo kirje."

Kauppias astui sisälle. "Hyvää päivää -- aina Kerttu neiti on yhtä ahkera."

"Hänellä on vähän kiirettä ollut, ai'omme lähteä jouluksi poikani luo. Saimme häneltä kirjeen, ja hän niin hartaasti pyytää meitä tulemaan."

"Jaa niin, mitä minun tuli sanoa, niin, neiti ompelee siis joululahjoja?"

"Niin teen, siksipä on vähän kiirettä ollut."

"Pelkään, että liiaksi rasitatte itseänne."

"En ikään, kyllä sitten taas joulun aikana joudun lepäämään."

"Ei hän liiaksi rasittuneelta näytä ja terve hän, Jumalan kiitos, on ollutkin. Ei siitä nuori pahene, vaikka välistä vähän kiirettäkin on."

"Jaa niin, tuota noin, minä tulin vuokraani maksamaan. Tässä on, ehkä neiti on hyvä ja tarkastaa, onko oikein laskettu."

"Kyllä maar siinä on oikea määrä; kukapa paremmin saattaisi laskea kuin kauppamies."

Leski meni panemaan kahvipannunsa tulelle ja Kerttu tarjosi paperossia. Siinä nyt oli kauppiaan kovin hauska istua, tuossa kodikkaassa, lämpimässä huoneessa, näitten herttaisten naisten parissa. Hän oli sen aina huomannut, joka kerta, kun hän tuli vuokraansa maksamaan, että heidän olisi erinomaisen hyvin sopinut aina asua näin yhdessä; silloin hänen tietysti ei olisi tarvinnut vuokraa maksaa ja naiset olisivat hoitaneet hänen talouttaan ja hän olisi työnsä tehtyä saanut polttaa papirossia ja Kerttu olisi istunut hänen rinnallaan ommellen -- niin, ommellen tuollaisia somia pieniä esineitä. -- Tämä perhekuva oli nyt niin elävänä hänen silmiensä edessä, että ukko ajatteli: "Minun täytyy se asia nyt esittää hänelle, sitä ei auta kauemmin tuumia". Hän tarttui Kertun käteen, jonka tämä ujosti veti pois, ja sanoi: "Jaa niin, minä tahdoin vain sanoa, että minun nyt vihdoinkin täytyy ilmoittaa, että, että minä teitä rakastan ja pyydän teitä sulostuttamaan minun yksinäistä elämääni."

Kerttu sanoi vakaalla äänellä: "Sitä en saata. -- Minä teitä kunnioitan, vaan rakastaa teitä en saata."

"Jaa niin, en minä vastausta heti olisi tahtonut, miettikää nyt ensin, ehkä sentään vielä toisinkin ajattelette."

"Kyllä minun päätökseni on varma, mutta älkää sentään meihin suuttuko, vaan olkaa ystävällinen kuten ennenkin."

Äiti tuli samassa kammariin ja käski Kertun tuoda kahvi-asettimet sisälle. Kun Kerttu oli mennyt, puhui kauppias asiansa äidille. "Odottakaa, ehkä hän sentään asiaa mietittyänsä ajattelee toisin", vastasi äiti. Kerttu toi kahvia ja kauppias joi, sekä poltteli välillä papirossiansa, mutta ei hän sentään kauaa viipynyt enään. Hänen mentyänsä sanoi äiti: "Kerttu, etkö tehnyt hullusti, kun et ottanut kauppiasta? Kentiesi elämäni on hyvinkin lyhyt, olisi ollut hauskaa, kun olisin nähnyt sinun hyvässä suojassa".

"Jos jäänkin äidistä yksin, jota Jumala varjelkoon, en ole turvaton. Jumala minua kyllä suojaa ja minä osaan tehdä työtä, ei minulla siis ole mitään hätää. Sitä paitsi en koskaan elatukseni vuoksi miestä ota, enkä luule, että äitikään sitä tahtoisi."

"En, lapseni, mutta tämä kauppias on kunnioitettava mies, vaikka hän näin naisten seurassa on vähän ujo ja kömpelö. Luulin toki sinun saattavan häneen rakastua, mutta sinulla on ehkä toinen vielä rakkaassa muistossa, vaan sellaiset nuoruuden unelmat ovat pilven takaisia. -- Neljä vuotta on siitä, kuin Elias läksi -- mitenkä saattaisi nuorukainen muistaa lapsuuden ystävää niin kauan, kun ei ole häntä kertaakaan nähnyt sillä aikaa. -- Eihän teidän välillänne mitään sopimusta ollut?"

"Ei, äitini, vaan hän tulee kuitenkin kerran."

"Katso, ettei pettynyt toivo sydäntäsi muserra; parempi olisi unhottaa hänet. En minä kuitenkaan sen vuoksi kehoita sinua kauppiaalle menemään, sillä vastoin tahtoansa ei kenenkään pidä avioliittoa rakentaa. Sinä olet joka joulu tuntemattomalta saanut kirjan joululahjaksi -- onko antaja ehkä sentäänkin sinulle tuttu?"

"Niin luulen. Ja, äiti, kerran hän tulee itse, sen uskon lujasti. Antakaa minun olla onnellinen luottamuksessani."

"Ole, lapseni, en puhu kauppiaasta enään koskaan."

Joulun edelliset lyhyet päivät riensivät nopeasti ja Teinin leski tyttärinensä läksi Hämeeseen Erkki Teinin kappalaisen tilalle.

* * * * *

Kynttilät olivat sytytettyinä Erkin kodissa. Joulukuusi levitti herttaista valoansa tuon yksinkertaisen maapappilan saliin. Iso-äiti istui teepöydän ääressä ja Erkki oli itse tuonut pikku Mannen hänen syliinsä ja Anni oli asettanut jakkaran iso-äidin jalkojen alle, jotta hän istuisi oikein mukavasti. Sitten juotiin teetä. Kun ensi kuppi oli juotu, rupesi joululahjoja tulemaan joka ovesta ja pikku Mannelle kaikkein enimmän. Kaikki muut, paitsi Kerttu, olivat iloisia, mutta hän oli tavallista vakavampi. Anni meni vähän kyökkitoimiinsa, vaan palasi samassa, tuoden muassaan postilaukun. "Erkki, posti on tullut", sanoi hän, "aukaiseppas tämä laukku, kentiesi löydämme sieltäkin lahjoja".

Erkki aukaisi laukun ja otti sieltä sanomalehdet sekä paketin, jonka päällekirjoitus oli: 'Neiti Kerttu Teinille'. "Katsokaa, tämä paketti on tullut Poriin ja sieltä se on tänne lähetetty."

Kerttu lensi aivan punaiseksi, tuo paketti oikein poltti hänen käsissään, mutta hän ei sitä kuitenkaan aukaissut. Erkki otti sanomalehdet ja silmäili niitä vähäisen. "No nyt on Elias suorittanut erotutkintonsa. Kohta kai hän siis lähtee Turkuun", sanoi Erkki.

Kerttu hiipi hiljaa pois huoneesta, saadaksensa rauhassa avata pakettinsa. Kirjan se sisälsi ja kirjan nimilehden sisäpuolella oli kirjoitettu: "Kohta tulen perimään puhjennutta ruusuani".

Sillä välin kävi etehisen ovi ja Erkki kiirehti katsomaan, kuka sinne tuli. Olikohan se ehkä joku, joka häntä tahtoi kesken joulu-iloa sairaan luo? Turkkiin puettu mies -- "Elias! hyvänen aika, enhän sinua aikonut tuntea!"

"Suo anteeksi, että näin tulen teidän joulurauhaanne häiritsemään, mutta aikomukseni olikin lähteä äitisi luo Poriin, johon lähdinkin ja ennätin vähän sopivampaan aikaan; mutta siellä kuulin, että äitisi ja sisaresi ovat täällä. Koska minun jo Uudenvuoden ajoissa täytyy olla Turussa, jonne en tahtonut lähteä näkemättä heitä, niin päätin tulla tänne."

"Ja olet erittäin tervetullut *kaikille*", vastasi Erkki. "Käy nyt osaa ottamaan meidän joulu-ilostamme".

He menivät saliin, jossa taas syntyi ilo. Elias katseli etsien ympäri huonetta ja kysyi vihdoin: "Missä on Kerttu?"

"Kerttuko? niin tosiaankin, hän on poissa", sanoi Anni. "Hän ehkä meni aukaisemaan postissa tullutta joululahjaansa tuonne kammariin. Menkää sinne vain häntä tervehtimään, hän varmaankin kovin hämmästyy."

Kerttu istui miettiväisenä, kirja sylissä, kun Anni aukaisi oven, sanoen: "Kerttu, tässä tuon luoksesi vanhoja tuttavia." Sen jälkeen riensi hän taas saliin, teetä kuppeihin kaatamaan.

"Elias!" huudahti Kerttu, vaan samassa hän onnellisesti hymyillen tarjosi kättä Eliaalle, joka sulki hänen syliinsä, sanoen:

"Nyt tulin perimään puhjennutta ruusuani!"

"Minä tiesin sinun kerran tulevan, en koskaan ole sitä epäillyt", vastasi Kerttu.

Vähän aikaa juttelivat he keskenänsä ja menivät sitten käsitysten saliin, jossa Eliasta uutena perheenjäsenenä sydämmellisesti otettiin vastaan.

Erkin pappilassa vallitsi nyt onni, rakkaus ja rauha, ja iso-äidin ilo oli oikein täydellinen, kun pikku Manne, jonka Erkki oli vienyt Elias sedälle onnea toivottamaan, vähän suutaan nirpistäen kurkotti käsiänsä mummollensa, sanoen: "Mum -- mummo".

"Vielä yksi joululahja lisää!" huudahti iso-äiti, "lapsi osaa sanoa mummo".

Myöhempään illalla sanoi Teinin leski: "Erkki, kiittäkäämme Herraa kaikesta hyvästä, jota Hän meille on tänäkin päivänä suonut."

Erkki otti kirjan, josta hän luki rukouksen ja sitten veisasivat he kaikin yhdessä jouluvirren. Sen jälkeen tämä onnellinen perhe sanoi yöhyväiset toisillensa.

Yöllä, kun kaikki jo nukkuivat ja kuu laski kalpean valonsa Erkin pappilan akkunoille ja tähdet taivaalla kirkkaina tuikkivat, valvoi leski vielä. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi: nuot lapset, jotka hänelle olivat kaikki tässä maailmassa, joita hän niin suurella huolella oli kasvattanut, heidän sydämmessään oli nyt vieras häneltä anastanut ensimmäisen sijan... Tuota ajatellessaan kuvautui hänen silmiensä eteen lapsi, joka kurkotti hänelle pienet kätösensä, huutaen: "Mummo!" Kaunis hymyily levisi hänen kasvoillensa ja yksinäisyyden tunne haihtui sydämmestä.