Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

JOULUILTA

KOLMILAULUINEN RUNOELMA

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Valter Juva

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1921.

Suomennoksessani olen siellä täällä tehnyt edeltäjäni, Paavo Cajanderin, käännöksestä lainauksia, jotka kuitenkin runoelman kuusmitta-säkeisiin nähden ovat useimmiten verrattain vähäpätöisiä ja vain ani harvoin käsittelevät kokonaisia säkeitä. Toisessa laulussa olevan romanssin entistä käännöstä on noin kaksi viidennestä säilytetty.

V. J.

ENSIMMÄINEN LAULU.

Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko'issa, leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin.

Ääneti torpastaan, salomailla mi kaukana piili, läks sotavanhus Pistoli pois hämyhelkehen illan, lämmenneenä jo liedestään, nysä räiskivä suussa. Kenkään mökkiä ei kotimiehenä katso ja kenkään ukkoa seuraa ei. Myös ainoa poika ja turva kauas läks sotateille ja taisteli Turkkia vastaan. Murhein matkahan ei toki vanhus lähtevän näytä; mielissään kuni muut hän joulun riemua vartoi, vankkaan kartanohon kun kutsut näät oli saanut. »Viitsit, mies», oli virkkaillut majur, arvosa herra, kirkon luona kun äskettäin aseveikkohon yhtyi, »viitsit, Pistoli, istua noin kuin korpien metso, pörrönä piileillen; niin harvoin meillä mä nään sun! Viel' ikä-päiviä on, viel' askelen astua jaksaa jalkasi ruhjounut; tule pois, tule jouluna viimeks. Juhlat pitkiä on; kun marsseja, taistoja kerrot, hauskuttaa hämypuhteet voit tuvan untelo-renkein.»

Näin oli haastellut sekä olkaan ukkoa lyönyt. Mieless' ystävä-kutsu ja myös majur arvosa itse, ukko nyt unhottaa tien vaivat, tyynnä hän uhmaa metsää synkkenevää sekä lunta, mi laattua tuiskun, kattaen maat, loi nietoksin polun aution umpeen. Rientäen uppoavaa puujalkaa pisti ja nosti uljahin innoin, päästen niin, vaikk' ontuen, eespäin.

Mut toki joutuummin väen-pirttiin hauskahan aatos eeltä jo kiiti, ja mielessään hän haasteli hiljaa: »Riemua riittää nyt, heti pirtiss' aatto jo alkaa, huolet kaikki jo nurkkaan jää sekä työpuku kirstuun, kynttilät tuikahtaa, ja jo permannolla on oljet. Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla, missä he ennen leikkiä löi sekä lauleli aina! Vaan suru kuuluu nyt siell' istuvan, ankea kaipuu, siitä kun nuoren, kapteenin piti Turkkia vastaan taistoon mennä ja appelahan sulo puoliso jättää. Harvoin kieli se helkkyy nyt klaverissa, ja soitto ei ilotanssiin vie, talo vierait' ei ole täynnä. Yksin puoliso kapteenin vait itkevi, surren riemua menneen lemmen kuun, sekä kehtoa soutain, kaihoja laulavi lapselleen, jota ei isä nähnyt. Vanhenneena ja nurjana vait talon arvosa rouva kyökit käy, salit tyhjät käy, taas kääntyvi kyökkiin, ärtyy, moittivi töitä, ja jos lepo muistuvi mieleen, kätkyen ääreen jää sekä yhtyy tyttären itkuun. Poissa se näin koko viihtymys on. Majur ukko, jo kyltyin naisten kyynelihin, nojatuoliss' istuen, yrmii päivät kaikki ja tuskaantuu, ikiparkuja kuullen. Yksipä siell' on vain, min lapsenmieli se seesnä valmis riemuhun ain' on, lempeä Augusta neiti. Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko'issa, leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin, milloin murhe jo pilviä tuo, ja ne myrskytä uhkaa. Neitosen ansio myös on, jos tänä iltana oiva lie väen kestitys, ei sitä nyt kai muistane toiset; hän, tuo lapsekas impi, mi on koko kartanon nuorin, huoltaa kaikki ja on vain riemun tuojana muiden.»

Noin hän mietti ja sai kylätielle ja jälkiä raiteen kulki jo huojentuin, asutumpia seutuja, missä loittoa loimahtain valo joskus kohtasi silmää. Pitkäpä taival viel' oli astua. Ilta se joutui kolkon synkkänä vain. Yhä kiiruhtaa koki vanhus, kulkushelske kun äkkiä soi sekä, täyttäen ilman, korvia yllättää. Hän säikkyin hoippuvi syrjään, hankeen vaipuen, katsoo taa. -- Isoäänisin elkein korskana hoilasi vain ajomies. Ohi juoksija kiiti ohjin hellitetyin, kun »Iltaa, Pistoli!» kuului reestä, ja vauhdissaan ori seisahtui heti kohta.

Lempeä ääni se korviin soi sekä ukkoa kutsui: »Tulkaa, Pistoli, varmaan kai vie meille nyt tienne, tulkaa pois, reen reunall' lie toki istumapaikka; kolkko ja raskas tie pimeässä on astua ramman.»

Näin soi kutsu, ja riemastuin hän käskyä kuuli, tunsi jo äänest' arvoisan sulo Augusta neidin, totteli kohta ja mielissään reen reunahan istui. Ihmeissäänpä jo päin hän kääntyi vienohon impeen: »Joulua viettämähän salomailla te jäittekö, neiti, matkaan umpioteillä ja pakkas-iltana yksin, kartanohon kun nyt valo, lämpö jo kaikkia kutsuu, kun rujo rampa se myös lumihankia kahlata koitti, pyrkien innoissaan väen-pirttiin hauskahan aatoks?»

Leikkiä laskien vastasi vain kuustoistias impi: »Nähkääs, Pistoli, korvess' on liki lampea mökki, syrjäinen kuni teidänkin, maja sortuva melkein! Kuusien alla ja nietosten pesä siellä on ahdas nälkiyneen emo-pyyn sekä viiden poikasen orvon; jouluna myöskin nuo jyvä-kultaa, riemua kaipaa.»

Lausui näin hymysuin. Hämyillan kätkemä kyynel äijän silmähän ensi, ja noin hän heltyen haastoi: »Tulkoon teillekin niin ilo suojiin kartanon uljaan, tulkoon nyt tänä päivänä niin, yhä jäämähän eelleen, kuin salomökkiin syrjäiseen ilon itse te toitte, ihmisrintoja lohduttain sekä kurjia viihtäin!»

Hällepä vastasi huoahtain kuustoistias impi: »Turhaa vartoakaan! Ilo koskaan ei tule meille, pois meni, pois kera kapteenin sotateille se Turkkiin. Matkaan kun teki lähtöä hän, ja he kamssuja kiirein senkin seitsemin etsi ja toi sekä kuomuhun ahtoi, silloin siskoni onni se myös sekä äitini riemu, taattoni leppoisuus tuli kuormaan myötä ja hukkui. Itse kun viittasi vait, ikipäiviks lähtien ehkä, ääneti hauskuus reen taa nousi ja läks sitä tietä.»

Ukko se aatteli vain, miten anteja suo eri määrin kohtalo meille, ja kuin tois tölliin onnea hälle tuo, jota rikkaat hyljeksii, ja hän ilmi jo lausui: »Viihtyä rinnan kuink' elo uhkea voi sekä kaipuu, kuink' ei inhemo riemuiten hyvän arvoa huomaa? Mistäpä teill' on puutoskaan? Ikämiehenä liikkuu perheessään isä reippain päin, yhä toimia johtain. Äiti se järjestää talon askaret arvoa täynnä, helppoja huolia huojentaa omat tyttäret armaat. Kilvan palvelijat käy työhön. Jos mitä mielit, ihmiset toimekkaat heti kiirein toivosi täyttää. Vankka ja vauras kartano on; sitä kulkija tiellä katselemaan jää ihmeissään. Yli aittojen, aumain siunaus runsauden kuni päivänpaiste se virtaa. Totta jo riittää tuo: ei paljoa vaadita onneen! Tulkaa katsomahan toki mökkiä Pistoli-vaarin! Kykkivi itsekseen sotavanhus. Vilkuvi yksin lieteen, hoitavi hiilostaan, on vaiti ja miettii. Kenkään siell' ei jaa ukon niukkoja anteja; kenkään laittele ei hänen atriataan, ei patjoja pöyhi; kolkoks oltava käy, ei ihmiskieli se äänny. Kuuntelemaan jos jää, lumimyrskyss' soi humu hongan, Luojan luomia jos hän joskus mielisi nähdä, hukka se, yksikseen kuni hän, liki mökkiä kiertää. Jos läpi ruudun tarkastaa, milt' ulkona näyttää, huomaa vain hämyvyön, kunis yhtyy maa sekä taivas, miettivi, tietäin: ei koko maailmass', ilmojen alla ihminen ainoakaan sydämessään muistele häntä, aattele riemukseen, ett' elää Pistoli vanhus! Siltipä töllissään yhä vaan hän piippua polttaa, päivän tyynenä alkaa, vait sen loppua vartoo.»

Ystävä-lohduin vastasi vain kuustoistias impi: »Murheet pois! Pian ehkä ja arvaamatta jo poika saapuvi taaton luo sotateiltä, ja loppuvi kaipuu. Hän tuvan ahtaan laajentaa sekä uusivi silloin, sarkoja jatkaa, tuo kotitoimiin nuorikon armaan, viihtyvi, onnea luo elämäänne ja varttuvi vauraaks. Rakkailleen isävaari ja lapsenlapsien riemuks, istuen kunniapaikallaan, sotamuistoja kertoo; poikapa piskuinen, joka marssii pyssynä sauva, polvellenne jo käy sekä neuvoja kuulevi, kuinka vertyä tietää mies, kun kutsuu syntymämaamme.»

Suoristautuvan näit hämyss' äijän. Taistelumuistot mielen täytti, ja unhottain erämaat sekä puutteet, juhliin reimana saa sotaveikkona kartanoherran.

Kun liki kuistia seisahtui jalo juoksija vihdoin, tyynnä jo viettohan aaton läks väen-pirttihin ukko; lempeä tyttö se taas ilomielin rientävi saliin.

Riemupa nyt kodin armaan ei ota impeä vastaan, huoli ja hiljaisuus vain, joulun vierahat oudot, vienoa kohtaa. Turhaan loi valo kynttiläkruunuin hohtoa juhlaisaa salin uljaan loistoa näyttäin; ilmeni selvemmin vain murhe, mi mieliä kalvoi. Synkkänä, keinua soudattain, majur arvosa istui, huulilleen lasin nyrpeissään vei, lauhkenematta, kun ikä-puoliso, tuskauneena ja huolia täynnä, teekupin unhottain, siin' eessään jäähtyä soi sen. Istuen itsekseen sekä vanhempain näkyvistä, vait, käsi otsallaan nyt kapteenin sulo rouva hoivakseen vain lohtua kaipuun katkeran etsi. Silmään vaiteliaan kävi varkain kyynele, toinen poskea polttelevaa helohelmenä uursi ja häipyi.

Tuon näki, touhuin tullessaan, heti lempeä tyttö, aavistain, ett' taas hänen armaitaan oli myrsky raastaen häirinnyt; vain hetkeks näytti se laanneen. Haastaa tohtinut ei. Vait nyökäten, arkana riisuin, pääsi jo vaatteistaan, ja jo paljastui siro päähyt. Kutreja järjestäin luo siskon hiipivi hiljaa.

Vanhapa rouva se huoahtain noin virkkavi vihdoin: »Augusta, kuule ja nää, mitä uutislehti se tietää, posti min äsken toi. Jos haudass' ois polo äitis! Lyöty jo ruhtinas on, jota lankosi seurasi; saartoon, vangiks joukko se jäi, vain harvat välttivät turmaa.»

»Vaimo, sa hourit», harmissaan majur arvosa haastoi, »eihän vankeja mainita lain, ei saartoa myöskään; kylkeä vastaan hyökättiin, jäi rintama vaaraan, hukkui miestä, mut tien avas urho, ja kunnia säilyi. Viihtyä juhlan suo, älä joulun riemua riistä; vuoden tarjona siltikin on surupäiviä kyllin.»

Katkerin äänin, huoahtain ikä-puoliso vastas: »Soisit, voisit siis ilakoivina nähdä sä meidät, leikkiä nähdä ja liehuntaa, kun ehkä nyt Aadolf kamppailee kera kuolon, maaksi jo maatuvi, taikka Turkin vankina saa veririnnoin joulua viettää!»

Oihkien kapteenin sulo rouva se kimposi pystyyn, kätki jo kasvons' itkeyneet avohelmahan äidin, lohtua saadakseen; majur-ukkopa äkkiä maljan pöytään laukasi, nousten vait. Jalo silmä se loisti, äissään oikasi varttaan hän, lumipäisenä seisten. Vaimoon kääntyen, ylväin päin nyt verhoa vaatteen riistävi rinnaltaan, poven uhkean arpia näyttäin: »Talven kolmenkymmenisen sija tuoss' oli sulla; tokkopa haavat nää, verivammat kiinni jo käyneet, rauhasi vei, sua kiusasi, kun sydämelläni uinuit? Halvemmaksiko, vai, ikävöityä tyttäres arvaa, miekka ja luoti jos on silonahkaan naarmuja tehnyt, kylmemmäksikö jäävä se lie syli arpisen urhon? Vaikene siis; vaikk' kaatuis hän, mitä voivotus auttaa? Kyyneltulvia kalliimpaa sekä parkua naisten hurmeen tilkkakin on, min sankari kuolema eessään taiston hetkenä suo kotimaansa ja kunnian uhriks.» Haasti ja istuutui sekä julmana keinua alkoi. Puoliso, karttaakseen ukon nurjaa hetkeä, hiljaa keittiöhön meni toimiin, kun tytär ankea huoltaan kaihoin itkemähän läks ääneti kammiohonsa.

Taaton seurahan yksin jäi kuustoistias impi. Lapseen vienoiseen suru vanhuksen kävi vihloin; syrjäss' istuen, kyyneltyin tytär ukkoa katsoi, miettien mielessään kodin entis-onnea, jolloin riemu ja hilpeys soi: isä otsall' leppeä rauha siin' oli armaan sees, kuni illan väikkyvä hohde. Kaikk' oli toisin nyt! Äkäpäisenä, pelkona muiden, harteillaan iän taakka ja huolta ja harmia täynnä, outo ja vieras vain oli perheessään isä-kulta. Hapsia harmait' tahtonut ois silitellä nyt impi, suukoin pilviä häivyttää, jotk' kaihtivat otsaa, jos vain tohtinut ois hän häiritä taattoa tuimaa. Nyt vain hiipivi luo klaverinsa ja kieliä hiljaa empien koskettaa, taas äänten haipua antain. Vaan jopa soinnut helkkyin soi, yhä vaihtelevammin iskevä tahti se lyö, ja jo nuoruuslaulua taaton säistäin laulavi raikkain suin kuustoistias impi.

Kun sanat innokkaat, nuo muistoon viel' yhä jääneet taistelun-aikaiset, taas korviin lauluna kaikui, pohjaan joi lasin ukko ja keinuen tahtia polki. Harmi se häipyi pois, lumo sointuin tenhosi mieltä; nuoruus-aikojen aatokset heräs, suopea tunne rinnan täytti, ja vihdoin soi tuon mahtava ääni, säistäen bassollaan, sekä lauluun tyttären yhtyi. Vaan kun vaikeni laulu, ja sormin leikkivin impi hiljaa hälvenemään loi vienoja sointuja vielä, nousi jo vanhus tuolistaan. Mut lempeä tyttö, hoitaen haaveissaan sulosoittoa, ei sitä huomaa, ennenkuin isä, käyden luo, käden ääneti laski hius kiharoille jo pienon pään. Ilon yllätys immen valtasi siin', ylös silmän loi hän, katsoen taattoon. Silmäss' urhon herkkänä näit helokyynelen uivan, syntyissään heti ehkäistyn; sylihinsä jo hellään sulkevi lapsens' armaan hän sekä lauhana lausuu: »Lohdun tuoja, sä lähde ja viekota äitiä riemuun, niinkuin viekotit ilvein mun, mene siskosi luokse, raukan viihdykkeeks sana keksi, mä en sitä löydä, vaikka ma järkeä jankkaisin juropäin koko illan.»

Haasti ja laski jo tyttäryen; suli lempehen impi, äkkiä varpailleen kohos, suuteli häntä ja kaikkos.

TOINEN LAULU.

Astu unten huvihaakseen: *siskon surut karkoittaakseen, lauloi tyttö laulun kainon vain!*

Arkiohuoneessaan, yläkerran kammioss' surren, puoliso kapteenin kera lapsens' uinuvan istui. Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan, lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa siirteli paikoilleen tai lieden hehkua hoiti. Kaikk' oli vait, yöpöydäll' lekkui himmeä lamppu, raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell' oli joulu.

Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin: »Oi», hän lausui, »onnipa on, kun ei mua raukkaa poika se pyytänyt oo, kun rintani vaisuna vielä vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee. Istuen yksin voin ikävissäni itkeä joskus, päiväni pitkäks käy, soma ois oma ystävä saada: -- mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli! Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä sulho, ja seikka se itsellein uness' sattunut oisi, minkä mä äskettäin sain uinahtaissani nähdä. Yö oli päättyvinään; mut viel' yli kartanon usvat synkkiä varjoja loi, oli syyskesä, puiss' oli lehvät, vaan surun öiset kyynelveet joka lehteä painoi; kaikk' oli itkua vain, koko luontoa murhe se kaihti. Vaan etelässä mä pilven näin: veri tummana tullen, taivaanäären täytti jo tuo sekä päin yhä painui; puistoss' äkkiä näin nyt kapteenittaren yksin. Säikkyen huusin: 'Tulkaa pois, rajuilma se uhkaa, kiirein suojahan, oi!' Vait paikallenne te jäitte. Pilvi jo puhkesi, purkautui, -- vaan en näe vettä! -- ruusuja vihmoi vain, punaruusuja; kuin verivihmein loisti ne vaan, ja te värjyin jäitte jo kukkien verhoon. Niinpä mä arvelen itseksein: etelästäpä varmaan nyt veriviestejä saa, -- oat tunteva on moni rinta!»

Rouva se murheissaan pään kutrisen nosti ja tyttöön katseen loi sekä tuskain syyt tukahutti ja lausui: »Lähteä hetkeks voit luo muiden riemuhun illan, leikkiä pirtiss' on, veriviestejä ei tule sinne. Onnekas, oi, pian itsestäs näet ehkä jo unta myrskyineen ja sa kätköön vain pyrit, itkien yössäs.»

Lausui näin; huvituksihin illan riensi jo riemuin tyttö, ja yksin jäi kera lapsen lohduton äiti.

Kauan herkkänä vait oli hän: yhä toivoton aatos kiiteli harhaillen, suli riemuun entisen onnen, tai kuvitelmia tuskain toi; välihetkinä vain hän lastaan valvenevaa, suin haikein laulaen, viihti.

»Uinuos, armas», lauloi hän, »kukan umpuna uinu, unten mailla sa nää, miten äitis tuutivi lastaan! Ah, pian itse on noin hän tuskia tuntematonna, vaan et niin sulo unta sa saa, kun tuutivi vieras. Auvo sa äidin, painuissain yli viehkeän otsas rauhaisan, mun seestyvi silmä ja haipuvi kyynel; vaikka se kierisi kasvoilles, sulosuin, univalvein vain hymyäisit, kuin jos poskeas sormeni hempis. Rauhaan, purppurapilvi, sä jää: elon aamuna vielä uinua saat; pian harhailut kera päiväsi alkaa. Kohtalo kiidättää sua myrskyn myötä, ja silloin tummuvi kirkkautes, helo häipyvi, kyynelet tulvii. Kullan pilveni, oi, elos aamuna tyynnä sä uinu!»

Lauleli näin, mut vain eri ottein. Vaihtuvin aioin vaikeni laulu, ja taas nyt kehdon liepeä liike kuului vain sekä naksutus uuraan heilurikellon.

Vihdoin uksi se ulvahtaa. Tuli lempeä sisko, herkkänä, huolissaan, surevalle jo lohtua tuomaan. Saapui hän hymysuin, mut syrjään jäi, muka suuttuin, kun hämy synkkä se vain sekä mykkyys kohtasi häntä. Hellään nuhteli hän nyt siskoa ankeamieltä: »Kultani, yössäkö näin kuin haudan haamu sa istut, yksinäs aaveillen, huh! pois heti kirkuen juoksen! Haasta jo, nouse jo, oi, tule, häivytä kanssani, kulta, huoltesi kaihot pois, unen ilveet vain sua vaivaa.»

Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui: »Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava. Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä! Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain! Itämailla ei elä villit; hehkua tunteen siellä ja hurmaa, silmäin säihkyä on, maan päällä on auvoja taivaan. Kirjoja luin: ota Moore tai Irving, tutki Alhambraa, verta ja kahleit' et sydämessäsi aattele silloin, pelkäät ehkäpä vain, ett' yltiöriemuhun armaas Pohjolan unhottaa sekä murheisen kotisirkun. Hetkeks jos, surut unhottain, mua kuulla sa tahdot, niin luen laulun vain, mihin aiheen antavi Aadolf; haaveiluks et saa sitä väittää; -- niin kävis seikat, jos hän vangiks jäis; itämaista on kaikki ja totta.» Lausuen näin, sirolehtiä kirjoitettuja impi auki jo kääri ja poskillaan puna viehkeä alkoi:

Viestit kulkee seraljissa; haltijatar haaremissa, uinumaanko jäät? Saapui kirje sulttanilta: »Seidi! pylväskaitehilta, sulttanitar, juhlasaaton näät.»

Aamun tenhoon, häätäin häivän, nousi kultakehrä päivän yli Bosporin; kauniimpana hohti helyin, sädeloiston kimmeltelyin parvekkeella tähti haaremin.

Sulo silmä väikkeen vienon tuikahtaa soi yli tienon; juhlat alkavat. Minne katsoi, kansaa kiehuu, venheet liukuu, purjeet liehuu, elää, liikkuu salmet, rantamat.

Mistä riemu, jok ei laannut? Lippu Mahmudin on saanut voiton ylvähän: Viel' on maassa tarmon jänne, taisto päättyi, orjiks tänne riemuin tuodaan vangit Venäjän.

Kalvas joukko tulee tuolla! Vaaran, taiston tiellä kuolla tyynnä tohtis tuo; kahleissa nyt joukko vankein allapäin käy mielin ankein, yksi vainen uhkakatseen luo.

Tiuskiessa vartijoiden, kahleissaankin kauhuks noiden, urho nostaa pään. Jalot piirteet synkistyvät, säihkyin leimuu silmät syvät; surmaa uhmas viha ylvään tään.

Kiihtyin kansa työntyi kohti, katsehissa kiukku hohti, uljast' uhaten; mutta parvekkeelta lähti vienona, kuin tuikkis tähti, säde silmän, vankiin kiintyen.

Seidin sydän vuotaa verta; noinpa hänkin vietiin kerta synnyinmaastahan, Serbian laaksoin lapsuusko'ista, satakielten ruusustoista, onnestansa mailta Moravan.

Povi nousee, posket palaa; »Katsos vierasta!» hän salaa virkkaa orjalleen. »Kahleen kantajaks ei totu valtakotkan vapaa rotu, lentää tahtoo yli maan ja veen.»

»Urhon vapaaks saatan varmaan: eläköön hän eestä armaan, maineen, synnyinmaan!» Lausui, rinnass' into hellä, laittoi ruusulehtisellä puolisolleen kainon viestin vaan:

»Saakoon kera ruusun tuokseen Seidin huokauksen luokseen uljas valtijas: mainees hurmaamana, kulta, pyytäisin mä hetken sulta, jotta kiittää saan sua juhlastas.»

Näin luki; siskoon hän salavihkaa vilkasi, lausuin: »Et sinä jännity, et kysy tietoja! Kas, tämä ensi lauluni päättyi näin, ois toinen kuultava vielä. Haasta jo, vaiti sa jäät, sano tottakin, onko se sievä? Kaikki se täydelleen kuin kirjoiss' on. Ihan uutta juhlan juoni se vain on, sulttanitar sekä vanki. Nyt taas kuule ja suutelo suo, kun loppuhun ehdin.»

Haarem-puiston vehmastoista tie käy majaan, miss' ei loista ihmeet taitehen, ruusustoon, jok' idän kesään kukkiin puhkes, piilopesään sulo rauhan, templiin sydämen.

Siellä luopuu valtikastaan valtijas, ei ota vastaan loiston kunniaa; hourisuukot, simahuulet, balsamiset tuoksutuulet, lempi, lempi siellä odottaa.

Jos hän väsyy vallan vaivaan, haaveiss' illan tahtoo taivaan nähdä profeetan, nähdä tunteen keväät hennot, tuta muistot, toivon lennot, käy hän aina kukkasmajahan.

Sinne tarhaan sulo tuokseen Seidiä hän vartoo luokseen, vastattuaan noin: »Sulttanitar, vilveess' ehtoon sen luo tullos ruusulehtoon, ken sun kirjees luki suuteloin.»

Vuorten peittoon päivä vaipui, pilven purppurat jo haipui taivaanrannan taa; kuu luo salmeen valosillan, laulaa satakielet illan. -- Joudu, Seidi, herras kaihoaa!

Saapuu hän, kuin virva väikkyin, vait kuin yö, kuin kauris säikkyin puolisonsa luo; käskijänsä katseen eessä polvistuu ja heljän seessä hunnun häivän kasvoiltansa luo.

Poskilla on puna hienoin, silmäss' säihkyy hohtein vienoin kyynel kuulakas: »Onniko vai tuska toi sen?» syliins' saaden puolisoisen, hiljaa hältä kysyy valtijas.

»Auvoni!» hän huokas haastain, »lapsuuspäiväin mielimaastain viel' on muistossain impi-ystävä, mi kukkaan hetkeks puhkes, häipyi hukkaan; *Serbian ruusuks* sanottiin hän vain.

»Kukkain kuu jo talven liensi, ristin eestä taistoon riensi urhot Serbian. *Serbian ruusun* punalehti kelmetä jo ennen ehti, kuin ne kuihtui, kukat kunnahan.

»Luona hopeaisen Savan vaipui tuskiin sydänhaavan hautaan hiljaiseen. Yksi tiesi sen, oi armas: pakahtui tuon immen parmas, kun toit tänne sulhon orjuuteen.

»Riemuhuudot kun soi sulle, murheita toi mieleen mulle juhlan päivä tää. Kevät sydämen on arka, siksi itkee Seidi parka, siitä, herra, kyynelet on nää!

»Missä leimuu Pohjan liesi, riutuu nyt, kuin hän, kentiesi murhein morsian; tänne kyynelkatse kääntyy, anoo armastaan, mi nääntyy, kauas jääden vangiks voittajan.»

Hiljaa huokas noin kuin tuuli, päänsä painoi rusohuuli rintaan valtiaan. »Saat», hän voitettuna vastas, »vangin joka suudelmastas: lunnaas, Seidi, nyt jää lukemaan!»

Idän koi jo kuultaa esiin, aamutuulet Peran vesiin liehuu leyhähtäin; purjeet painaa mastopuuta, kiitää kohti salmen suuta Seidin vangit kotiin pohjaan päin.

Kuulijani, sisko kulta, älä runon ylhää tulta etsi laulustain! Astu unten huvihaakseen: *siskon surut karkoittaakseen, lauloi tyttö laulun kainon vain!*

Näin luki laulua hän, vain äänin värjyvin ensin, kainona kiiruhtain, tai henkeä taas pidätellen, kunnes myötä jo tempautui, ja nyt ääni se helkkyin, vienona soinnahtain, toi hennon laulelon ilmi. Vaan kun viittasi viimein itseens' siinä ja siskoon, koskettain surut tuon, joit' tahtoi hellänä viihtää, puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui. Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko kehkeyneempi nyt ei toki jää; heti kohti jo kiitäin, painavi suudellen povehensa hän itkevän immen.

Vihdoin, haastaen hiljalleen, kuustoistias äänsi: »Kultani, huonees tää, salakätkösi sun, jätä hetkeks, katselemaan huvituksia käy, iloleikkejä pirtin; näät, miten aihe se pieninkin voi riemua tuottaa. Pistoli vanhus kai siell' istuvi piippua polttain, mielissään, hymysuin, vain meillä on itkua täällä; taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin: köyhiks jäämme, me rikkaat, joill' on kaipio vainen. Lähde ja kartuta riemua tuon; kun taaria tuopin hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi sieluus. Mielipä sinne mun ois, mut jättänen nyt sinut yksin, silmäsi synkistyy, joka nyt niin seesnä jo hohtaa, vaivatkin runotyön ois menneet hukkahan aivan. Turviin lapsesi jään, jos valveutuu, heti huollan; tuudita en, sun tyyliis, suukon saa sylivauva kohta ja hengähtäin puvun uuden lämmitän illaks. Siistinä, hienona näin, ei hän sua kaivata tiedä, hentoa hellin vain, kuin kasteenhelmeä kukka.»

Lausui näin. Sulosuin toki vastasi lempeä sisko: »Toistepa, oi! Tänä iltana työs on kaikkia hoitaa, kaikkeen joutua, kaikkia muistaa. Mulle jo, armas, kyllin soit, mitä vailla ma viel' oon, suo tämä tässä.»

Haasti ja lapseen uinuvahan vain viittasi, jatkain: »Tää on siskosi lohtu ja viihdyke; suottapa toista etsisi äiti. Jo henkäys tuon saa mieleni rikkaaks kaipuussaan; vain katse, ja kirkastuu sydän öinen!»