Part 8
Ainoasti harvoissa oli profetissa löytänyt kuuroja korvia, sillä tämän neitsyeen olennossa ilmenikin jotakin majesteetillista, mikä vaati kuuliaisuutta, kun hänen suuret, mustat silmänsä, joiden yli kaareilivat paksut, tummat, yhteen kasvaneet silmäkarvat, tarkastelivat niitä, joita hän katseli, aivan sydämen syvyyteen ja näkyivät uhkaavan vastahakoisia kolkoilla iskuillaan.
Juhla-aterian jälkeen olivat kunkin perheen jäsenet menneet virkistynein sydämin ja iloisine toiveineen levolle. Mutta kuinka paljon olikaan jo toinen päivä, sitä seuraava yö ja ensi-aamu muuttanut heitä. Oli, niinkuin erämaan tuuli olisi haudannut kaiken rohkeuden ja uskalluksen edellään ajamaansa pölyyn! Pelko vaeltaa tietymättömään oli taaskin hiipinyt heidän sydämiinsä ja moni, joka uskaliaasti ja toimeliaasti oli heiluttanut matkasauvaa, pidätettiin nyt jälleen ikäänkuin koukuilla ja kahleilla kiinnitettynä isäinsä huoneisiin, hyvin hoidettuun puutarhaan ja vainion eloon, mikä vasta puoleksi oli tullut korjatuksi.
Linnoitetussa varastohuoneessa olevilta egyptiläisiltä sotilailta ei ollut myöskään jäänyt huomaamatta, että omituinen liike oli vallannut heprealaiset, mutta tämän olivat he lukeneet elojuhlan syyksi. Että Moses aikoi viedä kansalaisensa erämaahan heidän siellä uhratakseen Jumalalleen, oli linnoitusten päällikkö kuullut ja pyytänyt apuväkeä. Mutta tarkempaa tietoa ei hänellä ollut, sillä aina siihen aamuun saakka, jolloin erämaan tuuli alkoi, ei ollut yksikään heprealainen tullut kansansa aikeen kavaltajaksi. Mutta jota raskaammin päivän helle oli rasittanut heitä, sitä valtavammin oli kauhu vaelluksesta kuuman, hiekkaisen, vedettömän erämaan läpi vallannut heitä. Tuo kauhea päivä oli kiusannut heitä niinkuin esimakuna siihen, mikä heitä odotti, ja kun puolipäivän aikana pöly oli käynyt yhä taajemmaksi, ilma rasittavammaksi, oli eräs heprealainen porvari, jolta egyptiläisetkin sotilaat ostivat tavaroita, pistäytynyt varastohuoneesen kehoittaakseen päällikköä estämään hänen kansalaisiaan syöksymästä turmioon.
Mutta etevämpienkin seassa oli tyytymättömiä, joiden äänet olivat käyneet kuuluviksi. -- Asarja ja Michael poikineen, jotka kadehtivat Moseksen ja Aaronin valtaa, olivat kulkeneet miehestä mieheen ja koettaneet kehoittaa heitä, ennen lähtöön hankkimistaan, vielä kerran kokoon kutsumaan vanhimmat ja esittämään heille, että he ryhtyisivät uusiin keskusteluihin egyptiläisten kanssa.
Sill'aikaa kun nämä tyytymättömät hyvällä seurauksella olivat koonneet puoluelaisia ja kavaltaja oli mennyt egyptiläisen vartioston päällikön luo, oli kaksi uutta lähettilästä tullut ilmoituksella, että ulosvaeltajain matkue tulisi puoliyön ja aamun välillä saapumaan Succothiin.
Hengästyneenä ja puhumattomana, hiessä ja verisin huulin oli vanhempi lähettiläs vaipunut sen huoneen kynnykselle, joka oli Amminadabin oma ja nyt tarjosi Mirjamillekin olinpaikkaa. Väsyneille miehille oli täytymys antaa viiniä ja virvoituksia, ennenkuin tuo vähemmin uupunut oikein kykeni puhumaan. Mutta sitten oli hän käheällä äänellä, vaikka tulvaten kiitoksesta ja tulisesta innostuksesta, kertonut, mitä oli tapahtunut lähdössä ja kuinka isäin Jumala oli täyttänyt kunkin sydämen hengellään ja vuodattanut arkojen sieluihin uutta luottamusta.
Loistavin silmin oli Mirjam kuunnellut tätä puhetta, mutta sen loputtua oli hän heittänyt hunnun päänsä yli ja käskenyt lähettiläitten ympäri kokoutuneita huoneen palvelijoita kutsumaan koko kansaa sykomorin alle, jonka leveä, tuhatvuotinen kruunu varjosti lavean piirin auringonpoltolta.
Erämaan tuuli oli yhä vielä puhallellut, mutta tuo iloinen sanoma näkyi murtaneen voiman, mikä sillä oli ollut ihmisten yli, ja monen sadan heprealaisen kokoonnuttua sykomorin alle oli Mirjam tarjonnut kätensä Eleazarille, hänen veljensä Aaronin pojalle, hypähtänyt tuolle muhkeata, onteloa puunrunkoa vastaan nojautuvalle penkille, korottanut silmänsä ja kätensä, ikäänkuin haltioissaan, taivasta kohti ja rukoillut Herraa korkeaäänisesti, niinkuin olisi hänen sallittu nähdä häntä.
Sitten oli hän antanut sananvuoron lähettiläälle, ja kun tämä vielä kerran oli kuvaillut tapahtumia Ramseskaupungissa ja senjälkeen myöskin kertonut että heprealaiset Taniksessa muutamien tuntien kuluttua saapuisivat sinne, oli äänekäs riemu remahtanut kansan joukossa; mutta Eleasar, Aaronin poika, oli palavalla innostuksella ilmoittanut, mitä Herra oli tehnyt omilleen ja mitä hän oli luvannut heille, heidän lapsilleen ja lastensa lapsille.
Kuni tuores aamukaste kuivuvalle ruoholle oli jokainen sana tuon innostuneen miehen suusta langennut kansan sydämille. Riemuiten olivat uskovaiset ylistäneet häntä ja Mirjamia, ja epäileväin uupuvalle rohkeudelle oli kasvanut uusia siipiä. Asarja, Michael ja heidän puoluelaisensa eivät kauvemmin olleet napisseet, jopa useampiin oli tarttunut yleinen innostus, ja kun eräs heprealainen palkkasoturi oli hiipinyt esiin varastohuoneen vartiostosta ja kertonut, että hänen päällikölleen oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, olivat Eleasar, Naheson, Hur ja toiset kokoutuneet neuvottelemaan sekä koonneet kaikki läsnäolevat paimenet ympärilleen ja palavin sanoin kehoittaneet heitä osoittamaan olevansa miehiä eikä pelkäämään Jumalansa mahtavalla avulla taistella kansansa ja sen vapauden puolesta. Kirveistä, nuijista, sirpeistä ja vaskikeihäistä, raskaista seipäistä ja lingoista, jotka olivat paimenen aseita erämaan petoja vastaan, joutsista ja nuolista ei ollut ollenkaan puutetta ollut ja niinpian kuin komea joukko voimallisia miehiä oli liittynyt Huriin, oli hän hyökännyt egyptiläisiä vouteja vastaan, jotka valvoivat muutaman sadan heprealaisen päiväläisen maantöitä. Huudolla: "He tulevat! Kuolema sortajille! Herra meidän Jumalamme on johtajamme!" olivat he viskautuneet libyalaisen vahdin päälle, ajaneet sen pakosalle ja vapauttaneet nuo kaivavat ja muurailevat heimolaiset. Niinpian kuin jalo Naheson vihdoin oli painanut erään vanhimman näistä onnettomista rintaansa vastaan niinkuin veljen, olivat muutkin vapautetut päiväläiset heittäytyneet paimenten rinnoille ja niin olivat he yhä huudolla: "He tulevat! ja Herra meidän isäimme Jumala on johdattajamme!" kasvavassa joukossa rientäneet eteenpäin. Kun vihdoin pienestä paimenjoukosta oli kasvanut muutamia tuhansia, oli Hur johtanut heitä egyptiläisiä sotilaita vastaan, joita he olivat paljon lukuisammat.
Jo olivat egyptiläiset joutsiampujat lähettäneet nuolisateen ja voimallisten paimenten lingoista oli kuolettavia kiviä tavannut vihollisen etummaisia rivejä, kun torventoitotus oli kajahtanut kutsuen varastohuoneen vartioston luisujen muurien ja vahvan portin taakse. -- Heprealaisten ylivoima oli päälliköstä näkynyt liian suureksi, mutta velvollisuus oli vaatinut häntä säilyttämään linnaa, kunnes annettu apu saapuisi.
Kuitenkaan ei ollut Hur ollut tähän ensimmäiseen voittoon tyytyväinen. Niinkuin äkkinäinen tuulenpuuska sytyttää hiipuvan valkean, oli menestys herättänyt hänen heimolaistensa rohkeuden, ja missä tahansa joku egyptiläinen näyttäytyi varastohuoneen harjalla, oli ympyriäinen kivi jonkun paimenen lingosta tavannut hänen. Nahesonin käskystä oli tuotu tikapuita. Silmänräpäyksessä oli satoja heprealaisia kaikilta puolilta kiivennyt ylös rakennukselle ja lyhyen, verettömän taistelun perästä olivat varastohuoneet joutuneet heprealaisten käsiin. Egyptiläiset olivat ainoastaan voineet puolustaa linnoitusta.
Näiden tapauksien aikana oli erämaan tuuli laskeutunut levolle. Raivostuneet veitikat vapautettujen päiväläisten seassa olivat koonneet olkia, puita ja varpuja sen kartanon portille, johonka egyptiläiset olivat tulleet ahdistetuiksi, ja hyökkääjille olisi ollut vähäinen asia hävittää vihollinen tulella aina viimeiseen mieheen saakka, mutta Hur, Naheson ja muut varovat, kansan päälliköt eivät olleet sitä sallineet, estääkseen siten varastohuoneissa olevien elonvarojen polttamista.
Helppoa ei suinkaan olisi ollut estää nuorempia noista kiusatuista päiväläisistä tästä koston työstä, mutta kukin heistä oli perheenjäsen, ja kun isät ja äidit vielä avustivat Hurin varoituksia, eivät he ainoastaan olleet rauhoittuneet, vaan vieläpä auttaneetkin vanhempia jakamaan varastohuoneitten sisällystä sukukuntain päämiesten kesken sekä kuormaamaan ne juhdille ja kärryille, joiden piti seurata ulos vaeltajia.
Tämä työ tapahtui kirkkaassa soihdunvalossa ja muodostui uudeksi juhlaksi, sillä ei Hur, Naheson eikä Eleasarkaan olleet voineet estää miehiä eikä vaimoja avaamasta viinileilejä ja nahkasäkkejä. Kuitenkin onnistuttiin säilyttää parhain osa tästä ihanasta saaliista tarpeen ajaksi ja siis ei löytynyt aivan monta juopunutta, mutta tosin lisäsi rypälemehun henki ja ilo näin runsaasta saaliista kansan kiitollista liikutusta. Kun Eleasar vihdoin astui toistamiseen heidän keskelleen kertoakseen heille luvatusta maasta, kuuntelivat miehet ja vaimot häntä ihastunein mielin ja yhtyivät ylistyslauluun, jota Mirjam oli alkanut laulamaan.
Niinkuin hurskas innostus oli käsittänyt kansan sydämet Taniksessa lähdön hetkenä, niin tapahtui nyt myöskin Succothissa, ja kun noin seitsemänkymmentä heprealaista miestä ja naista, jotka olivat piiloittautuneet Turnin temppeliin, kuulivat riemulaulun, astuivat he ulos, liittyivät toisiin ja kokosivat tavaransa kokoon, niin toivorikkaina ja niin lämpimällä luottamuksella isäinsä Jumalaan, kuin jos eivät koskaan olisi tunteneetkaan mitään pelkoa lähdön vuoksi.
Kun tähdet vaipuivat alemmaksi, lisääntyi iloinen liikutus. Joukottain vaelsi miehiä ja naisia tietä pitkin Tanikseen lähestyviä kansalaisiaan vastaan. Moni isä talutti sen ohessa kasvavaa poikaa kädestä ja moni äiti kantoi lastaan käsivarrellaan, saatiinpa myös lähestyvien joukossa tervehtää monta rakasta sukulaistakin; olihan tuo kohta heräävä aamu tuottava juhlahetkiä, joita ei tahdottu ryöstää keltään rakastetulta sydämeltä ja joiden myöskin piti kaikua pienokaisten sydämissäkin, kunnes heillä itsellään oli lapsia ja lastenlapsia.
Ei etsitty enään leposijaa teltissä, majassa eikä asuinhuoneessa, sillä nyt oli kysymys vain viimeisten tavarain kokoamisesta. Varastohuoneilla oli työskentelevien joukko harventunut, sillä useimmat olivat jo varustetut niin paljolla elatuksella kuin he voivat mukanaan kuljettaa.
Monen teltan ja majan edessä oli matkaan valmiita miehiä ja naisia leiriytyneinä äkkiä sytytettyjen nuotioitten ympärillä ja suuremmissa maakartanoissa ajoivat paimenet karjan kokoon ja teurastivat nautaeläimiä ja lampaita, jotka eivät olleet matkalle sopivia. Monen huoneen edustalla kuultiin kirveitten ja vasarain iskuja ja sahain suhahtelemista, sillä tarvis oli valmistaa kantotuoleja ja paareja sairaita ja heikkoja varten. Täällä huomattiin vielä vaunuja ja kärryjä ja perheen-isillä oli vaikea tehtävä vaimojen kanssa, sillä antaa alttiiksi tavaraa on aina vaikeata, olipa se sitten suurempaa tai pienempää, ja naisen sydän riippuu usein enemmän näennäisesti arvottomissa kuin kalliimmissa kapineissa. Jos kankuri Rebekka kiihkeästi tahtoi kuormata kärryille tuon kömpelösti yhteenkooton kehdon, jossa hänen lemmikkinsä oli kuollut, ennemmin kuin tuon siron elehvantinluulla koristetun ebenpuu-lippaan, minkä joku egyptiläinen oli panttauttanut hänen miehelleen -- kukapa sitä voi moittia?
Kaikista ikkunaluukuista ja jokaisesta telttaovesta loisti valkea ja suurien huoneitten katoilta hohti soihtuja eli lyhtyjä tulevia vastaan.
Yöllä ennen elojuhlaa laitetussa ateriassa ei ollut puuttunut paistettua lammasta yhdeltäkään pöydältä; tänä odotuksen hetkenä tarjosi perheen äiti taaskin väelleen mitä hän voi.
Vähäpätöisen rajakaupungin ahtailla kaduilla virtaili vilkas elämä ja niin iloisia, niin kirkkaasti ja innostuksesta loistavia silmiä, niin ihania toivosta ja hurskaasta uskosta kirkastettuja kasvoja eivät sammuvat tähdet koskaan olleet nähneet.
Kahdestoista Luku.
Erään suurimman talon katolla Succoth'issa olivat vielä aamun koittaessa kaikki kokoutuneina, jotka eivät olleet menneet alas tervehtimään ulosvaeltajia, joiden piti täällä pitemmän aikaa ensikerran levähtää.
Heidän edellään kiiruhtaen oli toinen nopeajalkainen mies eli poika toisen perästä saapunut Succothiin. Useampain päämaalina oli Amminadabin huone. Siinä oli kaksi rakennusta, joista toisessa majaili Naheson, omistajan poika ja hänen omaisensa, mutta toisessa isommassa asuivat, paitsi harmahtunutta isäntää ja hänen puolisoansa, hänen vävynsä Aaron vaimoneen, lapsineen ja lastenlapsineen sekä myös Mirjam. Vanha ylhäinen heimopäällikkö, joka oli muuttanut virkansa velvollisuudet pojalleen Nahesonille, ojensi vapisevat kätensä jokaiselle sanansaattajalle ja kuunteli hänen kertomustaan loistavin, usein kyyneleillä himmennetyin silmin. Vanhan puolisonsa oli hän saanut istahtamaan nojatuoliin, jossa hän oli kansan perässä kannettava, että hän siihen tottuisi, ja itse lepäsi hän jo nyt samasta syystä omassa tuolissaan.
Kun tuo vanha vaimo kuuli sanansaattajain ylistävän, että kansalle luvattu ihana tulevaisuus nyt toteutui, etsi hänen silmänsä usein puolisoa, jolloin hän huudahti: "Siunattu mies, tuo Moses!", sillä hän piti vävynsä veljeä suuressa arvossa ja hän iloitsi nähdä toteutuvan, mitä Moses oli hänelle ennustanut Aaronikin, heidän vävynsä, katseli vanhuksia ylpeydellä, mutta koko heidän rakkautensa kuului Eleasarille, heidän pojanpojalleen, jonka he näkivät kasvavan toiseksi Mosekseksi. Mirjamissa olivat he jonkun aikaa sitten löytäneet uuden ja mielellään nähdyn jäsenen perheessä. Noiden lämminsydämisten vanhuksien mieltymys tuohon vakavaan neitsyeesen ei riittänyt tosin vanhempain hellyydeksi, ja tämän suuren talouden huolet tahtoi heidän tyttärensä Eliseba, Aaronin sievä vaimo, yhtä vähän jakaa profetissan kanssa kuin Amminadabin pojan Naheson'in vaimokaan, joka sitäpaitsi omaisiensa kanssa asui saman katon alla Mutta vanhukset olivat Mirjamille kiitoksen velkapäät siitä huolesta, jota hän osoitti heidän lapsenlapselleen Milcalle, Aaronin ja Eliseban tyttärelle, minkä kova onnettomuus iloisesta lapsesta oli tehnyt raskasmieliseksi, kaikelle ilolle kuolleeksi naiseksi.
Muutama päivä häitten jälkeen rakastetun puolison kanssa oli tämä viehättynyt nostamaan kättään erästä egyptiläistä verotusvirkamiestä vastaan, joka, kun farao vaelsi Succothin kautta itään, tahtoi ajaa pois suuren lauman kauniimpia elukoita "herran yli molempain maailmain keittiötä varten." Tämän omankäden oikeuden vuoksi oli tuo onneton viety valtiovankina vuorikaivoksiin, ja kukin tiesi hyvin kyllä, että nuo rangaistut siellä liiallisesta rasituksesta turmeltiin sekä ruumiin että sielun puolesta. Vanhan Nunin, Hosean isän, vaikutuksesta saatiin estetyksi, että tuomitun vaimo ja omaiset eivät joutuneet saman rangaistuksen alaisiksi, minkä laki sääti, mutta Milca hivui pois, ja ainoa, joka voi herättää tuon kalpean, hiljaisen vaimon alakuloisuudestaan, oli Mirjam. Hänelle oli tuo yksinäinen vaimo avannut haavoitetun sydämensä ja häntä hän seurasi, kun neitsyt köyhäin majoissa harjoitti oppimaansa lääketaitoa ja antoi heille lääkkeitä ja apua.
Viimeiset sanansaattajat, jotka Amminadab ja hänen vaimonsa vastaanottivat, kuvailivat pimeillä väreillä vaelluksen vaivoja ja sitä kurjuutta, johonka he olivat todistajina olleet. Mutta erään helläsydämisen heistä valittaessa vaimojen ja lasten kestämiä raskaita kärsimyksiä erämaan tuulen puhaltaessa ja hänen surullisena ja levottomana tulevaisuudesta, ajatellessa kaikkein kauheinta, mikä hänen muistoonsa oli painunut, lausui ukko hänelle lohduttavia sanoja ja osoitti häntä Jumalan kaikkivaltiaisuuteen ja tottumukseen, jonka voima osoittautuisi heissäkin. Hänen ryppyisistä kasvoistaan puhui varma luottamus, sen sijaan kuin Mirjamin kauniissa, mutta ankaroissa juonteissa ilmeni vähän tuota iloista toivoa, mikä muutoin on nuorison tuntomerkkinä.
Sanansaattajain tullessa ja mennessä ei hän luopunut vanhuksien sivulta ja jätti kälynsä Eliseban ja hänen palvelijainsa huoleksi tarjota virvoituksia väsyneille. Itse hän kuunteli heitä tarkasti ja syvästi hengittäen, mutta mitä hän kuuli näkyi herättävän hänen levottomuuttaan, sillä hän tiesi, että ainoastaan ne löytäisivät tien siihen huoneesen, missä Aaron asui, jotka olivat kansan johtajain, hänen veljiensä puoluelaisia. Jos heidän ilonsa oli laimea, niin millainen olikaan sitten penseäin ja vastahakoisten?
Ainoastaan harvoin liitti hän kysymyksen ukon kysymykseen, ja jos hän niin tekikin, niin katselivat sanansaattajat, jotka hänen äänensä ensikerran kuulivat, hämmästyneinä häneen; sillä hänen äänensä oli kyllä heleä, vaikka tavattoman syvä.
Sittenkuin useat edelläjuoksijat olivat hänen tiedusteluihinsa vakuuttaneet, ettei Hosea, Nunin poika, ollut tullut toisten kanssa, vaipui hänen päänsä rinnalle, eikä hän kysynyt enempää, ennenkuin kalpea Milca, joka häntä seurasi kaikkialla, avasi mustat silmänsä rukoilevasti hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle Ruben'in, hänen vangitun puolisonsa, nimen. Silloin suuteli neitsyt tuota yksinäistä raukkaa otsalle, katseli häntä ikäänkuin olisi hän jotakin laimiinlyönyt häntä kohtaan ja kysäsi sitten sanansaattajilta kiihkeästi, olivatko he ehkä kuulleet jotakin Rubenista, joka oli laahattu vuorikaivoksiin. Mutta ainoastaan yksi luuli eräältä vapautetulta vangilta kuulleensa, että Milcan puoliso oli vaskikaivoksissa Bech'in maakunnassa, Sinaivuoren piirissä, ja tämän tiedon omisti neitsyt ilmoittaakseen Milcalle suurella vilkkaudella ja lämpimyydellä, että kansan vaeltaessa itään se varmaankin olisi tuleva kaivoksien lähelle ja vapauttava siellä vangitut heprealaiset.
Ne olivat iloisia sanomia, ja Milca, joka oli hiipinyt lohduttavan ystävän rinnoille, olisi mielellään kuullut vieläkin enemmän, mutta niitä, jotka Amminadabin katolta katselivat kaukaisuuteen, oli vallannut suuri levottomuus, sillä pohjasta läheni taaja pilvi ja pian sen jälkeen kuului merkillistä kohinaa, sitten äänekästä melua ja vihdoin monituhat-äänistä huutoa ja parkua, hirnumista ja mölinää, jollaista ei kukaan vielä ennen ollut kuullut... ja tuolla vyöryi eteenpäin tuo monijäseninen ja -ääninen joukko, tuo ylinäkemätön virta ihmisiä ja karjaa, minkä horoskopin pojanpoika Tanis-temppelin tähtitornissa oli otaksunut tuonelan käärmeeksi.
Vielä nytkin aamuvalon koitossa olisi sitä helposti voinut luulla kuolleitten asumasijoilta tarkoitetuksi joukoksi olennottomia henkiä, sillä vaaleanharmaa tomupylväs, mikä ulottui siniselle taivaslaelle, kulki niiden edellä ja tuossa valtavassa, monijäsenisessä, äänistä rikkaassa, hiekkapilvien peittämässä joukossa ei voitu erityistä olentoa eroittaa. Ainoastaan silloin tällöin kimalsi auringonsäteiden tapaama metalli keihäänkärjessä tai kuparikattilassa ja yksityisiä lujaäänisiä huutoja kuului.
Nyt olivat virran etummaiset aallot saapuneet Amminadabin kartanolle, jonka edessä levittäytyi ääretön laidunmaa.
Komentohuutoja kaikui, matkue pysähtyi ja hajaantui niinkuin vuorilampi, joka paisuu partaittensa yli keväällä ja purkaantuu puroiksi ja jokiloiksi milloin sinne ja milloin tänne, mutta pian yhdistyivät nuo yksityiset kapeat uomat, valtasivat yhteisesti leveitä kaistaleita aamukasteen kostuttamasta laidunmaasta ja missä sellaiset ihmis- ja karjavirran osat lepoon laskeusivat siellä katosivat myöskin niitä silmiltä peittävät pölypilvet.
Tie oli kauvan aikaa pölypilven peitossa, mutta niityillä nähtiin nyt aamuauringon valossa miehiä, vaimoja ja lapsia, nautaeläimiä ja aaseja, lampaita ja vuohia, ja kohta huomattiin ruohikoilla ulkopuolella Amminadabin ja Nahesonin huoneita teltan toisensa perästä kohoutuvan, laumat ympäröitävän aituuksilla, paaluja ja puikkoja lyötävän kovaan maahan, varakattoja levitettävän, nauta- ja lammaslaumoja vietävän juotolle, valkeata viritettävän ja pitkiä jonoja vaimoja, jotka kantoivat vesiastiata tasapainossa päänsä päällä keveästi ja kauniisti taivutetulla käsivarrellaan, lähestyvän kaivoa sykomorin takana elikkä läheisen kanavan rantaa.
Siellä pani tänään, kuten muinakin työpäivinä, korkeakyttyräinen kirjava härkä vedennostokoneen liikkeesen. Sen piti kastella maata, minkä eläimen omistaja aikoi seuraavana päivänä jättää, mutta työskentelevä orja ajatteli ainoastaan nykyhetkeä ja kasteli, kenenkään kieltämättä, synkästi ja totuttuun tapaansa, ruohikkoa viholliselle, jolle se oli tuleva.
Monta tuntia kului, ennenkuin vaeltava kansanjoukko oli saapunut leiriin, ja Mirjam, joka kertoi tapahtumat Amminadabille, jonka silmät eivät selvästi voineet nähdä etäälle, tuli nyt monen tapauksen todistajaksi, joista hän ennemmin olisi kääntänyt silmänsä pois.
Hän ei voinut suoraan tunnustaa ukolle, mitä hän näki, sillä se olisi häirinnyt hänen iloista toivoansa.
Hän, joka innostuneen sielunsa koko voimalla turvautui isäinsä Jumalaan ja hänen kaikkivaltiaisuuteensa, omisti vielä päivää ennen sellaisen luottamuksen kuin ukkokin, mutta Herra oli myös lainannut hänelle merkillisen lahjan nähdä asioita ja kuulla sanoja, joita eivät muut käsittäneet. Tavallisesti näki hän näitä unessa, mutta usein myöskin yksinäisinä hetkinä ajatellessaan menneitä tai tulevia päiviä.
Mitä Ephraim hänen nimessään oli ilmoittanut Hosealle korkeimman sanana, oli huudettu hänelle näkymättömästä suusta, kun hän sykomorin alla ajatteli ulosvaellusta ja sitä miestä, jota hän rakasti aina lapsuudestaan saakka, ja kun hän tänäpänä puoliyön ja aamun välillä taaskin oli istunut tuon kunnioitettavan puun alla ja väsymys oli hänen vallannut, oli hän jälleen kuulevinaan saman äänen. Sanat, jotka se oli hänelle huutanut, olivat kadonneet hänen muistostaan, mutta hän tiesi niiden surullisesti ja varoittavasti kaikuneen.
Niin epämääräinen kuin tämä varoitus oli ollutkin, teki se kuitenkin hänen levottomaksi ja laitumilta tunkeuva huuto ei suinkaan johtunut ilosta, että onnellisesti oli saavuttu veljeni luo ja ensimäiseen vaelluspaikkaan niinkuin ukko hänen vieressään uskoi, ei, se oli raivoisten, hillittömien miesten taisteluhuutoa, jotka vihamielisellä katkeruudella riitelivät ja taistelivat niityllä mukavasta telttasijasta tai kaivolla ja vesihautojen äärellä hyvästä juottopaikasta karjalle.
Vihaa, pettynyttä toivoa, epäilystä kuului näistä huudoista, ja kun hän etsi paikkaa, missä melu oli suurin, näki hän vaimon ruumiin eräällä telttavaatteen kappaleella, jota pilkkailevat päiväläiset kantoivat, ja kalpean kuolon korjaaman rintalapsen, jota puolialastoin, raivoisa mies, hänen isänsä piti käsivarsillaan, samalla kun hän vapaalla, vasemmalla nyrkillä uhkaili sinnepäin, missä Mirjam huomasi veljensä.
Ensi silmänräpäyksessä näki hän, kuinka eräs kovan työn alla kyyristynyt harmajaparta nosti kätensä Mosesta vastaan ja olisi hänen maahan lyönyt, elleivät toiset olisi kaataneet hänet maahan.
Silloin ei hän enään kauvemmin voinut viihtyä katolla, vaan kalpeana ja liikutettuna riensi hän leiriin. Milca seurasi häntä ja missä he kohtasivat kansaa Succothista, tervehti se kunnioittavasti heitä.
Kansa Zvan'ista, jota heprealaiset kutsuivat Tanikseksi, kansa Phakoksesta ja Bubastiksesta, mikä tiellä oli yhtynyt heihin, ei tuntenut Mirjamia, mutta profetissan korkea olento ja jalo arvokkaisuus vaikutti sen, että hekin kunnioittavasti väistyivät hänen tieltään elikkä vastasivat häntä hänen kysymyksiinsä.