Part 7

"Kuinka olisi se mahdollista? Heprealaisen! Jos me ottaisimme hänet ystäväin joukkoon eli auringonvarjon kantajaksi, niin olisi se korkeinta! Ei ole helppoa tässä suhteessa varoa liika paljon taikka liika vähän!"

Jota pitemmälle pariskunta eteni palatsin sisustaan, sitä korkea-äänisempänä kaikui itkijäin valitus. Kuningattaren silmissä herätti se ensin kyyneleitä; mutta farao mietiskeli, minkä sijan hän antaisi Hosealle, jos hänen lähetyksensä onnistuisi.

Kymmenes Luku.

Hosean oli rientäminen, jos mieli aikanaan saavuttaa kansalaisensa, sillä jota kauvemmaksi he olivat ennättäneet, sitä vaikeammaksi tulisi hänelle saada Moseksen ja heimojen päämiehiä palajamaan ja hyväksymään liittokirjan.

Mitä tänäpänä oli tapahtunut, tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että hän piti sitä sen Jumalan sallimana, jonka hän oli löytänyt, ja se muistutti häntä myös sivunimestä "Josua", se on: "Hän, jonka apu Jehova on", minkä hän oli saanut Mirjamin kutsumuksesta Hän tahtoi mielellään kantaa sitä nimeä, sillä jos kohtakin hänestä ei ollut helppoa luopua siitä, jota hän oli kunnialla kantanut, niin olivat kumminkin monet hänen sotatovereistaan kutsuneet itseään samalla nimellä. Ja hänen nimensä oli ihanalla tavalla toteutunutkin, sillä Jumalan apu ei ollut koskaan selvemmin hänelle osoittautunut kuin tänä aamuna. Faraon hoviin oli hän astunut siinä luulossa, että hän, päättäneenä seurata kansaansa, kadottaisi vapautensa ja jätettäisiin pyövelille, mutta kuinka pian olivatkaan ne siteet katkenneet, jotka sitoivat hänet sotapalvelukseen. Ja senjälkeen oli hän vastaanottanut tehtävän, mikä tuntui hänestä niin suurelta ja ihanalta, että hän oli melkein uskoa isäinsä Jumalan kutsuneen häntä täyttämään sitä.

Hän rakasti Egyptiä. Se oli ihana maa. Missä voikaan hänen kansansa löytää kauniimman kodin? Ainoastaan ehdot, joissa se oli elänyt, olivat käyneet sietämättömiksi. Nyt oli sillä toivoa paremmista päivistä. Hänen kansalaistensa vapaassa tahdossa oli palata Gosen'iin tai asettua Niilin länsipuolella olevaan maahan, jonka hedelmällisyyden ja vesirikkauden hän tunsi. Ei kellään olisi oikeutta pakottaa sitä päivätöihin ja hänen ylitsensä, joka työntekijänä lainasi kätensä elonkorjuusen, tulisivat vain heprealaiset valvomaan, eikä enään kovat ja julmat muukalaiset.

Että hänen maamiehensä piti tulla faraon alamaisiksi, oli päivänselvä hänellekin. Olivatpa Jooseppi, Efraim ja hänen poikansa, hänen esi-isänsäkin, kutsuneet itsensä siksi ja viihtyneet egyptiläisinä hyvin.

Jos liitto tulisi voimaansa, niin saisivat heimojen vanhimmat itse hoitaa kansan sisällisiä asioita. Huolimatta Amonin, toisen profeetan, vastaansanomisista, oli Moses määrätty uuden asumasijan maaherraksi. Itse tulisi hän johtamaan aseellista joukkoa, suojelemaan piirin rajoja, ja heprealaisista sotilaista, jotka jo olivat osoittautuneet monessa sodassa urhoollisiksi, tulisi uusia joukkoja muodostettaviksi. Ennen linnasta lähtemistään oli kuitenkin toinen profeetta Baï antanut hänelle monta salaista viittausta, jotka kokonaisuudessaan jäivät hänelle epäselviksi, mutta joista kuitenkin tuli näkyviin, että egyptiläisellä oli tärkeitä aikeita ja että hän, niinpian kuin valtionjohto siirtyisi vanhan Ruin käsistä hänen käsiinsä, aikoi antaa hänelle suuria tehtäviä, ehkäpä kaikkien palkkasoturien johdonkin, joita nyt syrialainen nimeltä Aarsu komensi. Tämä teki hänet enemmän rauhattomaksi kuin iloiseksi. Mutta kumminkin tyydytti häntä, että hän oli saanut aikaan, että maan itäinen raja pidettäisiin joka kolmantena vuonna avonaisena hänen maamiehilleen heidän päästäkseen erämaahan uhraamaan. Siihen näkyi Moses panevan suurimman arvon, mutta voimassa olevan lain mukaan ei ollut kenellekään sallittu ilman esivallan lupaa jättää tuota kapeata ja itää vastaan linnoituksilla saarrettua rajamaata. Ehkäpä tämän toivon myöntäminen tekisi tuon suuren johtajan suosiolliseksi kansalle hyödyllistä liittoa kohtaan.

Näiden keskustelujen aikana oli hän taaskin tullut huomaamaan, kuinka vieraaksi hän oli käynyt maanmiehilleen; ei hän edes voinut sanoa, mitä tarkoitettiin uhrilla erämaassa. Myös tunnusti hän suoraan faraon neuvonantajille, ettei hän ollut oikein selvillä kansan valituksista eikä vaatimuksista, ja tämän hän teki säilyttääkseen maanmiehilleen oikeuden monessa suhteessa muuttaa esittämiänsä ehtoja ja tehdäkseen ne täydellisemmiksi.

Mitä saattoivat hänen omaisensa, mitä heidän johtajansa parempaa vaatia?

Täynnä uutta toivoa tulevasta onnesta kansalleen ja hänelle itselleen oli tulevaisuus hänen edessään.

Kun sovintoliitto tulisi toteutetuksi, niin oli aika hänellä perustaa oma koti ja Mirjamin kuva näyttäytyi taasen hänelle kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan. Hurmaavalta tuntui hänestä ajatus omistaa tuo ylevä nainen ja hän kysyi itseltään, oliko hän myös kyllin kelvollinen hänelle ja ellei olisi liika rohkeata pyytää omakseen tuota jumalallista, ihanaa neitoa, profetissaa.

Hän oli elämää kokenut mies ja tiesi aivan hyvin, millaisen arvon voi antaa heikon miehen lupauksille, jonka heikolle kädelle valtikka oli liian raskas. Mutta hän oli ollut varovainen ja jos hänen kansansa vanhimmat suostuisivat sovintoon, tulisi liitto lause lauseelta piirrettäväksi metallitauluihin niinkuin kaikki muutkin sitovaiset välipuheet Egyptin ja vierasten kansojen välillä ja sitten ripustettavaksi valtiotemppeliin Thebessä, faraon ja hänen kansansa edusmiesten allekirjoittamana. Sellaiset kirjoitukset -- sen hän oli nähnyt Chetan kanssa tehdyistä rauhan artikkeleista -- turvasivat ja pitensivät valtiollisten liittokirjain lyhyttä aikaa. Todellakaan ei hän ollut laiminlyönyt suojelemasta kansalaisiansa petokselta ja lupauksien rikkomisilta. Vahvemmaksi, luottavaisemmaksi, oloonsa tyytyväisemmäksi ei hän koskaan ollut itseänsä tuntenut kuin astuessaan uudestaan faraon vaunuihin ottaakseen jäähyväiset alamaisiltaan. Ruin'kin salaiset selitykset ja ehdotukset häiritsivät häntä vähän enään, sillä hän oli tottunut tulevaisuudelle jättämään tulevaiset huolet. Mutta leirissä odotti häntä eräs ikävä seikka, mikä kuului nykyaikaan; sillä kummastuksella, harmilla ja murheella sai hän kuulla, että Efraim oli salaisuudessa jättänyt teltan, sanomatta kellenkään, mihin hän aikoi. Tarkasti tutkisteltuaan sai hän tietää, että nuorukainen oli nähty tiellä Tanikseen ja Hosea käski nyt uskollista kilvenkantajaansa tiedustelemaan poikaa kaupungissa ja, jos hän löytäisi hänen, käskemään häntä seurata enoansa Succothiin.

Päämies, otettuaan jäähyväiset sotilailtaan, läksi matkalle ja salli ainoastaan vanhan tallirenkinsä seurata itseään.

Häntä ilahutti, että adonit [vastaa jotenkin meidän ajutanttiamme] ja alapäälliköt, jotka olivat seisoneet häntä lähellä, kuten myöskin nuo karaistuneet sotilaat, joiden kanssa hän oli kaikkia jakanut sodassa ja rauhassa, hädässä ja puutteessa, niin julkisesti osoittivat, kuinka ero hänestä suretti heitä. Monen sodassa harmahtuneen miehen ruskettuneille kasvoille valuivat kirkkaat kyyneleet, kun hän viimeisen kerran ojensi hänelle kätensä. Monet parrakkaat huulet suutelivat hänen vaatteensa liepeitä tai hänen jalkojaan ja jaloa libyalaista hevostaan, joka kaarevalla kaulallaan valmiina hyökkäämään eteenpäin, mutta ratsastajansa hillitsemänä kantoi häntä heidän riviensä läpitse. Ensi kerran hänen äitinsä kuoleman jälkeen kävivät hänen silmänsä kosteiksi, kun uskolliset jäähyväis- ja suosion-huudot sydämellisesti ja korkeaäänisesti kaikuivat hänen sotamiestensä miehuullisista rinnoista.

Niin syvästi kuin tänä hetkenä ei hän koskaan ollut vielä tuntenut, kuinka hän oli kiintynyt näihin miehiin ja kuinka paljon hän piti jalosta virastaan.

Mutta velvollisuus, jota hän nyt totteli, oli myöskin suuri ja ylevä, ja se Jumala, joka oli päästänyt hänet hänen valastaan ja tasoittanut tien hänelle, niin että hän totisena ja uskollisena miehenä voi totella isänsä käskyä, vei hänet ehkä takaisin sotakumppanien luo, joiden sydämellisiä jäähyväisiä hän luuli kuulevansa, vielä sittenkin kun oli mahdotonta enään kuulla mitään.

Hänelle uskotun toimen koko ihanuus, jalo tunnelma miehellä, joka siveellisellä vakavuudella ryhtyy vaikeaan tehtäväänsä, täydellinen onnellisuus rakastavalla, joka vakuutettuna ihanimpien toiveittensa toteutuvan rientää valittuansa vastaan, tuli hänelle vasta silloin osaksi, kun hän jo oli jättänyt kaupungin taaksensa ja läpi tuon tasaisen, palmu- ja vesirikkaan lakeuden kiiruhti nopeassa ravissa kaakkoa kohti.

Pääkaupungin kaduilla ja valkaman läheisyydessä hiljentäessään hevosensa kulkua oli hän niin ajatuksissaan äskeisten kokemustensa ja kadonneen pojan johdosta, että hän tuskin oli huomannutkaan lukuisia ankkurissa olevia laivoja, kirjavaa joukkoa laivanreitaajia, kauppiaita, merimiehiä ja kantajia Afrikan ja etu-Aasian mitä erilaisimmista heimoista, jotka tänne olivat virtailleet etsiäkseen voittoa, sekä palvelijoita, sotilaita ja kerjäläisiä, jotka olivat seuranneet faraota Thebestä Ramseksen kaupunkiin.

Ei hän myöskään ollut nähnyt kahta korkea-arvoista miestä, vaikka toinen heistä, joutsimiesten eversti Hornecht, oli hänelle viitannut.

He olivat vetääntyneet Seth-temppelin pyloonien välillä olevaan syvään porttiin suojellakseen itseään tomulta, jota erämaan tuuli alituisesti ajoi tien yli.

Kun eversti turhaan koetti vetää ohitse ratsastavan huomiota puoleensa, kuiskutti toinen, Baï, Amonin toinen profeetta, hänelle:

"Anna hänen olla! Hän saa kyllä aikanaan tietää, missä hänen sukulaisensa majailee."

"Sinulla on valta käskeä", vastasi sotilas. Sitten pitkitti hän innollisesti jo ennen alkamaansa kertomusta: "Tuodessaan pojan oli hän savenvalajan työhuoneessa olevan savikappaleen näköinen."

"Eipä ihmettäkään", keskeytti häntä pappi, "hän lepäsikin kyllin kauvan tomussa tiellä. Mutta mitä etsi hovimestarisi sotamiesten luona?"

"Adon'iltani, jonka minä eilen ehtoolla lähetin ulos, olimme saaneet tiedon, että kova kuume vaivasi poikaparkaa ja sentähden pani Kasana viiniä ja imettäjänsä balsamia yhteen sekä lähetti vanhuksen sillä leiriin."

"Pojan vaiko päällikön luo", kysyi profeetta veitikkamaisella hymyilyllä.

"Sairaan luo", vastasi sotilas päättäväisesti ja hänen otsansa rypistyi uhkaavaisesti. Mutta hän maltti mielensä ja pitkitti ikäänkuin anteeksi anoen: "Hänen sydämensä on pehmeä kuin vaha ja heprealainen poika, näithän sinä hänet eilen..."

"Soma poika, aivan naisten mielen mukaan!" naurahti pappi. "Ja joka sisarenpoikaa hyväilee, hän ei tee enolle vääryyttä."

"Sitä oli hänellä tuskin mielessään", vastasi eversti jyrkästi. "Muutoin näkyy tuo ilmainen heprealaisjumala omistavan yhtä terävät silmät omiansa kohtaan kuin kuolemattomat, joita sinä palvelet, sillä hän vei Hotepun pojan luo, kun hän jo oli kuoleman kielissä. Uneksija olisi varmaankin ratsastanut hänen ohitsensa, sillä pöly oli jo --"

"Muuttanut hänet savikappaleeksi. Mutta sitten?"

"Silloin näki vanhus äkkiä jotakin kullalta hohtavaa harmaassa pölyssä --"

"Ja sille kumartaa jäykin niska."

"Aivan niin! Minun Hotepuni teki samoin ja leveä kultarengas, jota poika kantoi, kuulsi auringossa ja pelasti hänen henkensä."

"Ja parasta on, että poika nyt on meillä."

"Niinpä kyllä, minuakin ilahduttaa nähdessäni hänen avaavan silmänsä uudestaan. Sitten tointui hän yhä paremmaksi ja lääkäri luulee hänen olevan nuorten kissojen kaltaisen, niin ettei hänen henkensä ole vaarassa. Mutta hänellä on kova kuume ja hän puhuu kaikenlaisia hulluja asioita kielellään, joita ei tyttäreni vanha imettäjä, vaikka onkin Askalonista, oikein ymmärrä. Ainoastaan Kasanan nimen luuli hän eroittavansa."

"Siis taaskin nainen, joka vaikuttaa onnettomalta."

"Lopeta tuo pila, pyhä isä", vastasi eversti ja puri huuleensa. "Siveä leski ja tuollainen parraton poika!"

"Niin nuorena", väitti pappi hämmästymättä, "joutuvat nuoret perhoset pikemmin täysin puhjenneitten ruusujen kuin nuppujen paulaan ja tässä tapauksessa", lisäsi hän vakavammin, "on se oivallista. Meillä on Hosean sisarenpoika vallassamme ja sinun on pitäminen huoli siitä, ettei hän pääse pauloista."

"Sinä tarkoitat", huusi sotilas, "että meidän on rajoittaminen hänen vapauttansa?"

"Sinäpä sen sanot."

"Mutta sinä kunnioitat hänen enoansa."

"Kyllä! Mutta vielä enemmän valtiota."

"Tämä poika --"

"Hänessä on meillä hyvä vakuus. Hosean miekka oli meille hyvin hyödyllisenä välikappaleena, mutta jos sitä kantava käsi on vielä korkeamman vallassa, kuin me tunnemme..."

"Sinä tarkoitat Mesua, heprealaista?"

"Silloin lyö Hosea meihin yhtä syvät haavat kuin ennen viholliseemme."

"Mutta minä olen jo useamman kerran kuullut sinun suustasi, ettei hän voi tehdä väärää valaa."

"Ja minä pysyn sanassani, hän on tänään osoittanut sen ihmeellisellä tavalla. Päästäkseen irti valastaan pisti hän päänsä krokodiilin kitaan. Mutta jos Nun'in poika onkin leijona, niin löytää hän kuitenkin Mesussa sitojansa. Tämä mies on Egyptin päävihollinen ja häntä ajatellessani paisuu sappeni."

"Surevien valitushuuto tämän portin sisäpuolella kehoittaa meitä kylläkin korkeaäänisesti vihaamaan häntä."

"Ja kuitenkin tahtoo tuo heikko raukka istuimella unohtaa koston ja lähettää nyt Hosean."

"Sinun suostumuksellasi, ajattelen."

"Aivan niin", vastasi pappi ivallisella hymyllä. "Lähetämmehän me hänen ulos siltaa rakentamaan! Oi millaisen sillan! Ukon kuivuvat aivot käskevät sitä rakentamaan, ja kuinka hyvin soveltuukin tämä sellaisen isän kurjalle pojalle, joka todella ei kammonut uida läpi valtavimman virran, erittäinkin kun oli kysymys koston harjoittamisesta. Koettakoon Hosea vain rakentaa! Jos lankku vie hänen virran yli takaisin luoksemme, niin sanon hänen lämpimästi ja suoraan tervetulleeksi, mutta meidän, uskaliaitten Egyptissä, täytyy surra, kun pilarit hänen kansansa suosijain seassa lysähtävät yhteen niin pian kuin vain tämä ainoa mies seisoo rannallamme."

"Niin, niin! Mutta minä pelkään, että me kadotamme päällikönkin, jos hänen heimolaisilleen käy, kuten he ovat ansainneet."

"Siltäpä melkein näyttää."

"Sinä olet minua viisaampi."

"Mutta tässä tapauksessa luulet sinä kuitenkin minun erehtyvän."

"Kuinka saattaisin yrittää..."

"Sotaneuvoston jäsenenä olet sinä velvoitettu lausumaan oman ajatuksesi ja minä pidän nyt tarpeellisena osoittaa sinulle, mihinkä se tie viepi, jolla sinä tähän asti olet ummessa silmin meitä seurannut. Kuule nyt ja tee sen mukaan kuin sinun vuorosi neuvostossa tulee. Ylimmäinen pappi Rui on vanha..."

"Ja sinä hoidat jo nyt puoleksi hänen virkansa."

"Otettakoon häneltä viimeinenkin osa kuormasta! Ei minun tähteni, sillä minä rakastan taistelua, mutta maamme menestyksen vuoksi! Se on kerran syvästi painunut luonteesemme, pitää sitä viisautena, mitä vanhus lausuu ja määrää ja sentähden on harvoja neuvonantajista, jotka eivät noudattaisi ukkoa, ja kuitenkin käy hänen toimintakykynsä, kuten hän itsekin, vain kainalosauvoilla. Hyvä pahenee hänen heikon horjuvan johtonsa alla."

"Juuri sentähden saat sinä vallita ääneni yli!" huudahti sotilas. "Sentähden lainaan minä molemmat käteni uneksijan syöksemiseksi istuimelta ja noiden horjuvain kumartelijain, jotka ovat hänen neuvonantajansa."

Silloin pani profeetta sormensa suulleen, kehoitti toista varovaisuuteen, astui lähemmäksi häntä, viittasi kantotuoliinsa ja sanoi sitten nopeasti ja hiljaa: "Minua odotetaan korkeassa portissa, kuule siis vielä tämä: Jos Hosea onnistuu sovitustyössään, niin palajavat hänen heimolaisensa syyttömät kuin syyllisetkin -- ja viimemainitut tulevat rangaistuiksi. Ensimainittuihin on meidän lukeminen päällikön koko sukukunta, joka kutsuu itseänsä Efraimin pojiksi, aikain vanhasta Nunista aina huoneessasi olevaan poikaan saakka".

"Meidän täytyy säästää heitä, mutta Moseskin on heprealainen ja mitä me teemme hänelle --"

"Ei ole tapahtuva avonaisella kadulla ja lapsenleikkiä on kylvää vihollisuutta kahden miehen välillä, joiden tulee hallita samassa piirissä. Minä pidän huolta siitä, että Hosea ei välitäkkään toisen lopusta; mutta silloin on farao, olkoonpa hän sitte Meneptah tai -- ja tässä vaijensi hän ääntään -- tai jo Siptah, korottava hänet niin korkealle, ja sen hän ansaitseekin, että silmät hänen huimaavassa päässään ovat katsomatta sitä, mitä me tahdomme salata häneltä. Löytyy, näet, oikeus, josta ei kukaan luovu, joka kerran on sitä maistanut."

"Oikeus?"

"Valta, tarkoitan minä, Hornecht -- suuri, valtava valta! Suuren maakunnan maaherrana, kaikkien palkkasoturien johtajana Aarsun sijassa, varoo hän rikkomasta väliään meihin. Tunnen hänet Onnistuuko vain uskottaa hänelle, että Mesu on tehnyt vääryyttä hänelle -- ja väkivaltainen mies on siihen kyllä syytä antava --. Ja saammeko hänen siihen vakuutukseen, että laki säätää ne rangaistukset, jotka me tuomitsemme noidalle ja pahimmille hänen heimolaisistaan, silloin sallii hän sen tapahtua, vieläpä antaa meille siihen suostumuksensakin".

"Mutta jos lähetys epäonnistuu?"

"Silloin tulee hän kuitenkin joka tapauksessa takaisin luoksemme; sillä hän ei murra valaansa. Ainoasti siinä tapauksessa, että Mesu, josta voi kaikkia uskoa, pidättää häntä väkivallalla, on poika tuleva meille hyödyksi, sillä Hosea pitää hänestä, hänen heimolaisensa rakastavat paljon elämää ja hän kuuluu heidän jaloimpaan sukuunsa. Farao on kaikessa tapauksessa uhkaava poikaa; mutta me tulemme häntä suojelemaan ja se on uudestaan yhdistävä hänen enonsa meidän kanssamme ja johtava hänet niiden luo, jotka vihastuvat kuninkaasen. Oivallista!"

"Ja varmimmasti pääsemme päämaaliin, jos meidän onnistuu punoa vielä toinenkin side. Lyhyesti sanoen -- ja minä pyydän sinua tämän kerran pysymään levollisena, sinä liian nuori harmaaparta lyhyesti sanoen, sinun ja minun heprealainen asetoverimme, henkeni pelastaja, kunnollisin mies sotajoukossa, joka myös sentähden voi olla varma korkeimmista arvoista, hän on tuleva vävyksesi. Kasana on suosiollinen heprealaiselle -- sen olen kuullut omalta emännältäni."

Silloin vetääntyivät taas rypyt everstin otsalla yhteen ja vaikeudella taisteli hän voittaakseen mielenmalttinsa. Hän tunsi, että hänen täytyi luopua vastahakoisuudestaan kutsua sitä miestä vävykseen, jonka syntyperä oli vastenmielinen hänelle ja jota hän yhtä hellästi suosi kuin hän kunnioittikin häntä. Tosin eihän voinut olla hiljalleen itsekseen kiroilematta, mutta vastaus, minkä hän papille antoi, kuului järkevämmältä ja levollisemmalta kuin hän oli odottanutkaan. Oliko Kasana nyt kerran haltijain hallussa, jotka häntä vetivät muukalaiseen, niin täytyi hänen saada tahtonsa! Mutta Hosea ei ollut lainkaan häntä pyytänyt.

"Kuitenkin", huusi hän kiivaasti, "ruskean Sethin ja hänen seitsemänkymmenen kanssaveljensä nimessä! Et sinä eikä kukaan muukaan saa minua tarjoomaan lastani, jota kaksikymmentä kosivat, sille miehelle, joka kutsuu itsensä meidän ystäväksemme eikä ole antanut itselleen aikaa käydä meitä tervehtämässä huoneessamme! Pitää pojasta kiinni on toinen asia ja sen otan minä tehdäkseni!"

Yhdestoista Luku.

Tumman, puhtaan sinisenä, lukemattomilla tähdillä kaunistettuna oli taivas puoliyön aikana levinnyt yli itäisen deltan lakean maakunnan ja Succothin kaupungin, jota egyptiläiset temppelipiirinsä mukaan myöskin kutsuivat Turn-jumalan paikaksi eli Pithomiksi.

Nyt läheni maaliskuun yö loppuansa ja valkeat huurut leijailivat kanavan yli, joka, heprealaisten pakkotyöntekijäin tekemänä, leikkasi lakeuden ja kasteli kedot ja laidunmaat, joiden ääriä ei näkynyt, katselipa sitten mihinkä päin hyvänsä.

Idässä ja etelässä oli taivas taajan sumun sumentama, mikä kohoili suurista järvistä ja kapeasta merenpoukamasta, joka pisti syvälle maankaistaleesen. Erämaan tuuli, joka eilen täälläkin oli kuumana ja pölyisenä riehunut yli janoovan ruohon ja Succothin huoneitten ja telttain, oli jo ennen yön tuloa laskeutunut levolle ja viileys, mikä maaliskuulla Egyptissäkin käy ennen auringon nousua, oli jotenkin tuntuva.

Joka jo varhain puoliyön ja aamun välillä astui vähäpätöiseen rajakaupunkiin paimentelttoineen, kurjine Niilin mudasta rakennettuine majoineen ja muutamine kelpokartanoineen ja asuntohuoneineen, olisi sitä tuskin tänään tuntenut. Paikan ainoa huomattava rakennus, lukuunottamatta auringonjumalan Turnin temppeliä, tuo suuri varustettu varastohuone tarjosi tänä hetkenä omituisen näön. Tosin välkkyivät sen pitkäjonoiset, valkeiksi sivutut muurit yhtä selvästi kuin ainakin yöllä, mutta sen sijaan kuin rakennus muulloin tähän aikaan kohosi hiljaisena ja aivan kuin autiona yli nukkuvan kaupungin, oli siinä ja sen ympäristöllä hyvinkin vilkasta liikettä. Sen tarkoituksena oli myöskin torjua saaliinhimoisia schasuschareja [beduineja, jotka paimentolaisina asuskelivat Egyptiä rajoittavassa, nyt Aasiaan kuuluvassa erämaassa], jotka olivat kuljeskelleet maankaistaleella olevien linnoitusten ympäri, ja sen vahvojen muurien takana löytyi egyptiläinen vartijasto, joka helposti voi puolustaa sitä vahvaa ylivoimaa vastaan.

Tänään näytti se siltä ikäänkuin erämaan pojat olisivat tehneet rynnäkön sitä vastaan, mutta miehet ja vaimot, jotka työskentelivät jättiläisrakennuksen juurella ja sen leveällä muuriharjanteella, eivät olleet schasuja, vaan heprealaisia. Huutaen korkeaäänisesti ja liikkuen ketterästi ryöstelivät he noita tuhatlukuisia nisuja ja ohria, rukiita ja durraa, palkohedelmiä, daadelia ja sipulia sisältäviä kuormia, joita he löysivät täysinäisissä varastohuoneissa. Jo ennen auringon laskua olivat he alkaneet tyhjentämään aitat ja niiden sisällyksen säkkeihin, ämpäreihin ja nahkaleileihin, kaukaloihin, saviastioihin ja esiliinoihin sekä laskivat ne sittemmin köysillä alas tai kantoivat tikapuita myöten maahan.

Etevimmät eivät ottaneet osaa tähän työhön, mutta niiden seassa, jotka täällä työskentelivät, nähtiin huolimatta öisestä taivaasta kaikenikäisiä lapsia, jotka kantoivat pois niin paljon kuin he voivat äitinsä keittiöstä tuomissa astioissa ja vadeissa.

Tuolla ylhäällä varastohuoneiden peittämättömien, aukkojen ääressä, joihin tähdet tuikkivat sisään, ja tikapuitten alapuolella valaisivat vaimot soihduilla eli lyhdyillä toisten työtä.

Varsinaisen linnan raskaitten, suljettujen porttien eteen oli asetettu kirkkaasti palavia soihtuja, joiden valossa kulki aseellisia paimenia edes ja takaisin. Kun kivenheitot eli potkut tapasivat metallilla päällystettyä ovea sisältäpäin ja uhkaavia sanoja lausuttiin egyptin kielellä, niin ei myöskään ulkona seisovilta heprealaisilta puuttunut ivan ja pilkan sanoja.

Elojuhlan päivänä oli muutamia nopeita sanansaattajia, ensimmäisen ehtoovartion aikana, saapunut Succothiin ja siellä asuville Israelin lapsille, joiden lukumäärä oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin egyptiläisten, ilmoittaneet, että he aamulla olivat lähteneet Taniksesta ja että kansa oli aikonut lähteä sieltä yöllä; heimolaisten Succothissa piti olla valmiit seuraamaan mukana. Silloin oli syntynyt suuri ilo heprealaisten joukossa, jotka uudenkuun yönä kevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin elojuhla tavallisesti alkoi, olivat, kuten heidän kansalaisensakin Ramseskaupungista, kokoontuneet juhlallisiin pitoihin.

Heille oli sukukuntain päälliköt ilmoittaneet että nyt oli vapauden päivä tullut ja että Herra aikoi viedä heitä luvattuun maahan.

Täällä, kuten Taniksessakin, oli ollut monta epäilevää ja vastahakoista ja olivatpa muutamat yrittäneet erotakin ja jäädä jälelle, mutta täälläkin olivat he tulleet temmatuiksi mukaan. Niinkuin Aaron ja Nun olivat puhuneet kansanjoukolle Ramseskaupungissa, niin olivat täälläkin Eleazar, edellisen poika ja Judan sukukunnan etevimmät päämiehet, Hur ja Naheson, puhuneet kansalle. Mutta Mirjam, Moseksen neitseellinen sisar, oli kulkenut talosta taloon ja kaikkialla oli hän hehkuvin sanoin herättänyt ja sytyttänyt innostuksen tulen miesten sydämiin ja näyttänyt vaimoille, että ensiaamun aurinko olisi heille ja heidän lapsilleen tuottava uuden onnen, hyvinvoinnin ja vapauden päivän.