Part 5

"Silloin kuului kaikuva riemu, ja kun me olimme torilla kokoontuneet ja huomasimme, että päivätyöläistenkin oli onnistunut paeta vouteja, tuli monikin rohkeammaksi. Sitten astui Aaron keskellemme ja nousi ylös huutajan paikalle, ja mitä Nun, herrani juhla-aterialla oli puhunut, sen kuulimme nyt hänen suustaan, ja hänen puheensa kajahteli milloin jyrisevänä ukkosena, milloin vienona harpunsoittona ja kukin tunsi, että se oli Herra meidän Jumalamme itse, joka hänestä puhui; sillä se tunki syvälle vastahakoistenkin sieluun niin, etteivät he koskaan enään napisseet eikä valittaneet. Mutta kun hän viimeksi huusi, ettei kukaan erehtyvä ihminen, vaan Herra meidän Jumalamme itse olisi johtajamme -- kun hän kuvaili sen maan ihanuutta, jonka portit hän meille tulisi avaamaan ja jossa me, vapautettuina kaikesta orjuudesta, tulisimme vapaina, onnellisina miehinä vallitsemaan, tarvitsematta ketään muuta totella kuin isäimme Jumalaa, ja niitä, joita hän itse oli johtajiksemme asettanut -- silloin tuntui niinkuin mies toisensa jälkeen olisi makeasta viinistä tullut juopuneeksi ja ikäänkuin ei kuljettaisi kuivia erämaan polkuja tietämättömään, vaan suurelle aterialle, jota varten Korkein itse oli meille pöydän kattanut. Ja niihinkin, jotka eivät mitään olleet Aaronin puheesta kuulleet, vuodatettiin ihmeellinen luottamus, ja kukin mies sekä vaimo olivat paljon iloisemmat ja äänellisemmät kuin elonjuhlassa ja sydämensä tulvasivat yli partaitten kiitosta.

"Vanhoihinkin se tarttui! Satavuotinen Elisama, sinun iso-isäsi, joka jo kauvan, niinkuin tiedät, istui kumarassa ja vaijeten paikallaan, ojensi itsensä ylös ja puhui säihkyvin silmin tulisia sanoja. Herran henki oli tullut hänen ja meidän kaikkein päälle. Ikäänkuin nuoreentuneeksi tunsin itseni sekä sielun että ruumiin puolesta ja astuessani joukkoihin, jotka järjestäytyivät vaellukseen, huomasin minä Eliseban, tuon äskensynnyttäjän, kantotuolissaan ja hän oli näöltään niinkuin hääpäivänään sekä painoi lapsen rintaansa ja ylisti sen onnea, että se saisi vapaudessa kasvaa luvatussa maassa, ja hänen huoneherransa Deguel, joka äänekkäimmin oli sadatellut, heilutti nyt sauvaa, suuteli vaimoa ja lasta ilosta loistavin silmin ja riemuitsi korkea-äänisesti niinkuin viinitarhuri viininkorjuussa, jolloin astiat ja säkit ovat liian pienet Jumalan siunaukselle. Tuo vanha haudankaivaja-Kusaja, jonka he olivat temmanneet leposijaltaan, istui toisten viallisten kanssa vaunuilla liehuttaen huntua ja yhtyen ylistyslauluun, jonka Elkana ja Abiassaph, Korah'in pojat, olivat alkaneet. Niin vaelsivat he pois; mutta me jälkeenjääneet laukesimme toistemme käsivarsiin tietämättä, josko kyyneleet, joita me vuodatimme, täyttivät silmämme murheesta vaiko ilosta nähdessämme tuhansia niin onnellisina ja toivorikkaina.

"Niin se tapahtui ja vasta kun pimeyteen katosivat soihdut, joita kannettiin matkueen etunenässä ja jotka minusta näkyivät loistavan kirkkaammin kuin ne suuret tulet, mitkä täällä temppelitornissa sytytetään Neithin kunniaksi, läksimme me pois, ettemme kauvemmin pidättäisi Asseria, ja meidän synkässä yössä kulkiessamme pitkin katuja, mitkä kaikuivat porvarein valitushuudoista, lauloimme hiljaa Korah'in poikain ylistyslaulua ja suuri ja suloinen rauha valtasi meidät; sillä me tiesimme nyt, että Herra meidän Jumalamme suojeleisi ja johdattaisi kansaansa."

Tässä vaikeni vanhus, mutta hänen vaimonsa ja tyttö, joka häntä loistavin silmin oli kuunnellut, nojausivat liki toisiinsa ja kehoittamatta toinen toistaan lauloivat he äkkiä Korah'in poikain ylistyslaulun. Ja vaimon heikko ääni sekaantui liikuttavalla sydämellisyydellä alavaan, mutta suuren innostuksen jalostuttamaan lauluun.

Hosea tunsi, että olisi ollut rikoksellista häiritä näiden liian täysien sydänten purkausta; mutta ukko vaati heidän vaikenemaan ja katseli tuskallisella jännityksellä herransa esikoisen vakaviin kasvoihin.

Oliko hän ymmärtänyt häntä?

Oliko faraota palvelevalle sotilaalle selvinnyt, että Herra Jumala itse oli vaikuttanut hänen kansalaistensa sieluihin heidän lähtiessään matkalle.

Oliko hän luopunut kansastaan ja Jumalastaan ja niin turmeltunut egyptiläisten seassa, että hän uhoitteli oman isänsä toiveita ja käskyjä?

Oliko se, johonka hän pani suurimmat toiveensa, tullut luopioksi ja kadonnut kansastaan?

Sanoilla ei hän voinut näihin kysymyksiinsä saada mitään vastausta, mutta kun Hosea otti hänen vanhan kurttuisen kätensä omiin käsiinsä ja puristi sitä, kuten ystävän kättä ainakin, kun hän kostein silmin sanoi hänelle jäähyväiset ja sen ohessa jupisi: "Sinä saat kuulla minusta!" -- silloin luuli hän kyllin tietävänsä ja suuren ilon täyttämänä suuteli hän kerran toisensa perästä hänen vaatteitaan ja käsivarsiaan.

Seitsemäs Luku.

Pää kumarassa palasi Hosea leiriin. Epäröiminen hänen sielussaan oli asettunut. Hän tiesi nyt, mitä hänen oli tehtävä. Isä kutsui häntä ja hänen täytyi totella.

Ja hänen kansansa Jumala!

Ukon kertoessa oli kaikki, mitä hän oli kuullut lapsena, herännyt uuteen eloon ja hän tiesi nyt, että hänen Jumalansa oli toinen kuin aasialaisten Seth ala-Egyptissä elikkä "tuo ainoa" ja "kaikkiuden summa", kuten vihityt sanoivat.

Rukoukset, joita hän levolle mennessään oli rukoillut, kertomus maailman luomisesta, jota hän ei koskaan ollut kyllikseen kuullut, syystä että se niin ihanan, selvästi näytti, kuinka kaikki oli vähitellen syntynyt, mitä maan päällä ja taivaassa löytyi, kunnes ihminen tuli ottamaan sen haltuunsa ja nauttimaan siitä, kertomusta isä Abrahamista ja Isakista, Jaakopista, Esausta ja hänen kanta-isästään Joosepista, näitä kaikkia oli hän niin mielellään kuunnellut, kun tuo lempeä nainen, joka hänelle elämän oli antanut, hoitajatar ja isoisä Elisama olivat niitä kaikkia hänelle kertoneet, ja kuitenkin luuli hän ne jo kauvan aikaa sitten unohtaneensa.

Mutta tuon vanhan orjan majassa olisi hän saattanut kertoa ne sanasta sanaan ja hän tiesi nyt, että löytyi näkymätön kaikkivaltias Jumala, joka suosi hänen kansaansa enemmän kuin muita kaikkia ja oli luvannut hänelle tehdä sen suureksi kansaksi.

Mikä egyptiläisten seassa pidettiin salassa, suurimpana mysterium'ina (salaisuutena), se oli hänen heimolaistensa seassa yhteistä omaisuutta. Heidän seassaan saattoi kukin kerjäläinen ja orjakin nostaa kätensä rukouksessa ainoan, näkymättömän Jumalan puoleen, joka oli ilmestynyt Abrahamille.

Viisaat egyptiläisten seassa, jotka olivat aavistaneet hänen olemustansa ja kaunistaneet hänen olentoansa mielikuvituksensa ja ajatuksensa te'elmillä, olivat peittäneet sen taajalla hunnulla ja salanneet sen suurelta joukolta; ainoastaan kansansa seassa oli hän todella elävä ja ilmoitti itsensä valtavassa, sydäntä värisyttävässä suuruudessaan.

Ei hän ollut sama kuin luonto, jonka kanssa vihityt temppelissä hänen sekoittivat; ei, korkealla yli kaiken luodun ja koko maailman, siihen luettuna ihminenkin, hänen viimeinen ja täydellisin luomuksensa, jonka hän omaksi kuvakseen oli luonut, yleni hänen isäinsä Jumala ja kaikki luontokappaleet olivat hänen tahdolleen alamaiset. Valtavimpana kaikista kuninkaista hallitsi hän oikeudenmukaisella ankaruudella kaikkia eläviä ja vaikka hän kätkeytyikin ihmisen, oman kuvansa, silmillä ja mielikuvituskyvyltä, niin oli hän kuitenkin elävä, ajatteleva, liikkuva olento niinkuin hänkin, huomioon ottamalla että hänen olemusaikansa oli ijankaikkisuus, hänen henkensä kaikkitietäväisyys, hänen hallituksensa piiri äärettömyys.

Ja tämä Jumala, hän oli tehnyt itsensä kansansa johtajaksi. Ei löytynyt sotapäällikköä, joka uskalsi verrata itseään häneen. Ellei profetallinen henki pettänyt Mirjamia ja hän todella oli kutsunut häntä kantamaan hänen miekkaansa, kuinka uskalsi hän vastustaa häntä ja löytyikö korkeampaa tehtävää maan päällä?

Ja hänen kansansa? Tuo roskaväki, jota hän vast'ikään ylenkatseella oli ajatellut, kuinka olikaan se vanhuksen kertomuksen mukaan korkeimman voiman kautta muuttunut! -- Nyt halusi hän johdattaa sitä ja keskitiellä leiriin jäi hän seisomaan hiekkakummulle, jonka alla meren ääretön pinta välkkyi heikosti kimaltelevien taivaanvalojen loisteessa ja nyt kohotti hän ensi kerran monesta, monesta vuodesta käsivartensa ja silmänsä sen Jumalan puoleen, jonka hän taaskin oli löytänyt.

Lyhyellä rukouksella, jonka äiti oli hänelle opettanut, alkoi hän; mutta sitten avuksihuusi hän korkeinta voimallisena neuvonantajana ja rukoili häntä palavasti osoittamaan Hänelle tietä, jolla hänen, olematta tottelematon hänelle ja isälle, ei tarvitsisi rikkoa sitä valaa, minkä hän kuninkaalle oli vannonut eikä tulla kunniattomaksi niiden silmissä, joita hänen oli paljosta kiittäminen.

"Uskollisena Jumalana, joka rankaiset valanrikoksen", huusi hän korkeutta kohti, "ylistävät sinua sinun omasi! Kuinka saatat sinä minulta vaatia, että minä olisin uskoton ja rikkoisin sinulle tekemäni valan? Mitä minä olen ja voin, kuuluu sinulle, sinä voimallinen, ja veren ja hengen olen minä valmis uhraamaan kansalleni. Mutta ennenkuin syökset minut kunniattomuuteen ja valapattoisuuteen, tempaa minut pois täältä ja usko toiselle, jota ei mikään pyhä vala sido, se työ, johonka olet palvelijasi valinnut!"

Niin hän rukoili ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käsivarsissaan pidellyt ystävää, jonka hän luuli kadottaneensa. Sitten astui hän hiljaa eteenpäin kiiluvassa yössä ja kun ensimmäinen aamuhämärä sarasti, haihtui tunteitten tulva hänessä ja varova päällikkö alkoi taaskin levollisesti ajattelemaan.

Itselleen oli hän luvannut, ettei hän tahdo mitään tehdä vastoin isänsä ja Jumalansa tahtoa, mutta hän oli päättänyt ei myöskään tulevansa kunniattomaksi ja valapatoksi. Mikä hänen velvollisuutensa oli, se oli hänelle selvä. Hänen täytyi luopua Faraon palveluksesta ja sitä ennen ilmoittaa esimiehilleen, että hän kuuliaisena poikana aikoi seurata isänsä tahtoa ja jakaa hänen ja kansansa onnen.

Kuitenkaan ei hän ollut tietämätön, että häneltä kiellettäisiin hänen vaatimuksensa, että häntä väkivallalla pidätettäisiin ja että häntä ehkä uhattaisiin kuolemalla, jos hän järkähtämättömästi pysyisi päätöksessään ja vieläpä päälle päätteeksi jätettäisiin pyövelille. Vaikkapa hänelle näin kävisikin ja hänen aikeensa maksaisi hänelle hengenkin, niin oli hän oikein tehnyt ja sotatoverien, joiden kunnioitus oli hänelle kallis, täytyisi muistaa häntä urhoollisena ja kunnollisena kumppanina, mutta hänen isänsä ja Mirjam eivät saisi häneen vihastua, ei, vaan valittaa uskollista miestä ja poikaa, joka valitsi kuoleman ennemmin, kuin teki valanrikoksen.

Ylevänä ja levollisena antoi hän ylpeillä ryhdillä vahdille lunnassanan ja meni telttaansa. Efraim lepäsi vielä hiljaa vuoteella ja hymyili ikäänkuin suloisen unen helmassa. Itse hän etsi hänen vieressään matolla virkistystä tulevaa vaivaloista päivää varten. Pian sulkeutuivatkin hänen silmänsä ja tunnin kestävän raskaan unen perästä avasi hän kenenkään heräämättä silmänsä ja pukeutui paraimpaan juhlapukuun, kypäriin ja kullattuun rintahaarniskaan, jota hän tapasi käyttää suurissa juhlatiloissa ja kuninkaan läsnäollessa.

Sillävälin oli Efraimkin herännyt, ja tarkasteltuaan uteliaana ja iloisena enoaan, joka seisoi hänen edessään ihanassa miehuuden voimassa ja loistavassa kullatussa komeudessaan nousi hän ylös ja huusi: "Mahtaapa tuntua ylevältä noin puettuna johtaa tuhansia!"

Silloin kohautti toinen olkapäätään sanoen: "Ole kuuliainen Jumalallesi, älä anna suuremmalle äläkä pienemmälle oikeutta katsella sinua muutoin kuin kunnioituksella ja sinä saat kantaa päätäsi yhtä korkealla kuin ylpein sotasankarikin purppurapuvussa ja kullatussa haarniskassa.

"Mutta sinä olet ehtinyt pitkälle egyptiläisten seassa", pitkitti nuorukainen. "He pitävät sinua suuressa arvossa, niinkuin eversti Hornechtkin ja hänen tyttärensä Kasana."

"Tekevätkö niin?" kysyi sotilas hymyillen ja käski sisarenpojan vaikenemaan; sillä hänen otsansa hehkui tosin vähemmin levottomasti kuin eilen, mutta kuitenkin oli se vielä kuuma.

"Älä mene ulos", lopetti Hosea puheensa, "ennenkuin lääkäri käy sinua katsomassa ja odota täällä takaisintuloani."

"Viivytkö sinä kauvankin?" kysyi nuorukainen.

Silloin seisahtui Hosea miettivästi, katsahti rakkaasti hänen kasvoihinsa ja vastasi vakavasti:

"Joka on jonkun herran palveluksessa, ei tiedä koskaan, kuinka kauvan häntä pidätetään."

Sitten muutti hän äänensä ja pitkitti tyyneesti puhellen: "Tänään -- tänä aamuna -- tulee ehkä kaikki selväksi ja minä olen muutamassa tunnissa takaisin. Muutoin, ellen tänä ehtoona tai varhain huomenna ole palannut luoksesi, sitten" -- ja samalla laski hän kätensä pojan olkapäälle -- "mene niin pian kuin saatat kotiisi. Kun sinä tulet Succothiin ja jos kansa ennen sinne tuloasi on sieltä lähtenyt, niin löydät sinä ontelossa sykomorissa, Amminadabin huoneen edustalla, kirjoituksen, joka ilmoittaa sinulle, mihinkä se on mennyt. -- Tavattuasi omaisemme tervehdi isää, isoisää Elisamaa ja Mirjamiakin. Sano hänelle ja toisille, että Hosea aina on muistava Jumalansa niinkuin isänsäkin käskyt. Tulevaisuudessa on hän kutsuva itsensä Josuaksi -- Josuaksi, kuuletko sinä? -- Ilmoita tämä ennen kaikkia Mirjamille. Mutta viimein on sinun kertominen heille, että jos minä jään tulematta, eikä minulle sallita seurata heitä, niinkuin kuitenkin tahtoisin, niin on Korkein päättänyt toisin minusta ja särkenyt valitsemansa miekan ennen sen käyttämistäkään. Ymmärrätkö minua poika?"

Silloin kumarsi Efraim ja vastasi: "Sinä ajattelet, että ainoasti kuolema voi sinua pidättää noudattamasta Jumalan kutsumusta ja isäsi käskyä."

"Se oli tarkoitukseni", vastasi Hosea, "mutta jos he kysyvät, miksi en ole paennut faraota ja hänen valtaansa, niin vastaa, että Hosea tahtoo ryhtyä uuteen toimeensa uskollisena miehenä, joka ei ole rikkonut valaansa, tai, jos se on Jumalan tahto, kuolla sellaisena -- ja kerro nyt mitä minä olen sanonut."

Efraim totteli ja hänen enonsa puhe lienee painunut syvälle hänen sieluunsa; sillä hän ei unohtanut eikä sanonut yhtään sanaa väärin. Mutta tuskin oli hän lopettanut kertomisensa, ennenkuin hän kiivaasti tarttui Hosean käteen ja rukoili häntä hartaasti ilmoittamaan hänelle, jos hänellä oli syytä peljätä henkeänsä.

Silloin sulki sotilas hänen innokkaasti käsivarsiinsa lausuen toivomuksensa, että hän oli uskonut hänelle tämän sanoman unhottaaksensa sen.

"Kenties", päätti hän puheensa, "koettavat he väkivallalla pidättää minua, mutta Jumalan avulla olen minä taasen takaisin luonasi ja me ratsastamme yhdessä Succoth'iin."

Sitten astui hän pikaisesti ulos, kuulematta sisarensapojan uudistettuja kysymyksiä, sillä ulkona oli hän kuullut vaunujen ratinaa ja kaksi jalojen hevosten vetämää vaunua lähenivät nopeasti telttaa ja pysähtyivät sisäänkäytävän ulkopuolelle.

Kahdeksas Luku.

Hosea tunsi vallan hyvin miehet, jotka astuivat ulos vaunuista; ne olivat kuninkaan ensimäinen Kamariherra ja eräs ylimmäisistä kirjanoppineista ja he tulitat viemään häntä "korkeaan porttiin". [Kuninkaan linna. Nimi "Farao" merkitsee myöskin korkea portti.]

Ei sopinut viipyä eikä tehdä verukkeita ja pikemmin hämmästyneenä kuin levottomana astui hän toisiin ajoneuvoihin kirjanoppineen kanssa. Molemmat virkamiehet kantoivat surupukua ja valkean strutsisulan asemesta, joka on heidän varsinainen virkamerkkinsä, oli heillä musta sulka ohimoilla. Hevoset ja edellä-juoksijatkin olivat varustetut kaikilla syvimmän surun merkeillä, ja kuitenkin näyttivät kuninkaan sanansaattajat pikemmin iloisilta kuin murheellisilta, sillä kotka, joka Faraolle oli saatettava, seurasi heitä kernaasti, vaikka he olivat peljänneet, etteivät enää löytäisi sitä pesässä.

Tuulen nopeudella veivät kuninkaallisen tallin komeat hevoset nuo keveät ajopelit epätasaista rantaa ja sileätä maantietä pitkin linnaa kohti.

Efraim oli nuoruuden uteliaisuudella astunut teltan ulkopuolelle katselemaan tuota harvinaista näytelmää, mikä siellä tarjoutui. Ympärillä seisovat sotilaat olivat hyvillään, että farao oli omat vaununsa lähettänyt heidän päällikölleen ja miellyttipä se hänenkin turhamaisuuttaan nähdessään enon matkustavan sillä tavalla. Mutta kauvan ei hän saanut seurata häntä silmillään, sillä taajat tomupilvet peittivät pian ajopelit hänen silmistään.

Hehkuvan kuuma erämaan tuuli, joka niin usein kevätkuukausina puhaltelee Niilin laaksossa, oli ruvennut tuulemaan ja vaikka taivas olikin yöllä sekä aamulla loistanut kirkkaan sinisenä, niin oli se nyt, ellei juuri pilvessä, kuitenkin ikäänkuin valkoisen pölyn peittämänä.

Niinkuin sokean silmä katsoa tirroitti aurinko liikkumattomana ihmisten päälaeille alas. Siitä virtaileva hehkuva kuumuus näkyi nielleen tänään näkymättömät säteet. Sumun suojelemana saattoi katsoa aurinkoon sovaistumatta, ja kuitenkaan ei ollut sen kuumuus koskaan polttavampi kuin nyt. Vieläpä tuo vieno tuulikin, mikä muulloin aamuisin virkisti otsaa, läähöitti tänään kuni riehuvan petoeläimen kuuma hengitys. Se oli täynnä hienoja, hehkuvia hiekkajyviä, joiden koti on erämaa, ja muutti hengittämisilon kiusaavaksi vaivaksi. Tuo egyptiläisen maaliskuu-aamun muutoin niin lemuava ilma ahdisti ihmisten ja eläinten rintoja, se tuntui rasittavan kaikkia luontokappaleita ja painostavan niiden iloista eloa.

Jota korkeammalle tuo kalpea säteilemätön aurinko nousi, sitä harmaammiksi kävivät sumut, sitä taajemmiksi ja liikkuvammiksi erämaan hiekkapilvet.

Efraim seisoi teltan ulkopuolella ja katseli sinnepäin, mihin faraon vaunut katosivat pölyn sekaan. Hänen polvensa vapisivat, mutta tästä hän syytti Seth-Typhonin tuulta, jonka leyhkiessä väkevimmänkin jalkoja rasittaa näkymätön paino.

Hosea oli poissa, mutta muutaman tunnin kuluttua saattoi hän olla takaisin ja silloin oli hän seuraava häntä Succothiin, ja nuo ihanat kuvat ja toiveet, joita eilispäivä oli hänelle lahjoittanut ja joiden lumoavaa suloa kuume vielä enemmän lisäsi, haihtuivat ainiaaksi häneltä.

Viimeisyönä oli hän vielä lujasti päättänyt mennä faraon sotajoukkoon, jäädäkseen Tanikseen ja Kasanan läheisyyteen; mutta jos hän edes puoleksi oli käsittänyt Hosean sanoja, voi hän siitä varmuudella otaksua, että hän aikoi kääntää selkänsä Egyptille ja korkealle viralleen sekä ottaa hänenkin mukaansa, jos hän vain onnellisesti pääsisi menemään. Hänen täytyi siis luopua halustaan vielä kerran nähdä Kasanaa. Mutta tämä ajatus tuntui hänestä kärsimättömältä ja hiljainen ääni kuiskasi hänelle, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän saisi oman mielensä mukaan vapaasti toimia. Hänen holhojansa, hänen isävainajansa Teli, jonka kodissa hän oli kasvanut, oli vähän aikaa sitten tullut sairaaksi, eikä hänelle oltu annettu uutta holhojaa, hän kun jo oli jättänyt lapsuutensa päivät taaksensa. Olipa vielä määrätty, että hänen myöhempään piti tulla etevän sukunsa pääksi, ja eiliseen saakka ei hän ollut parempaa toivonut.

Kun hän eilen vapaan karjanomistajan ylpeydellä oli evännyt papin kehoitusta ruveta faraon sotilaaksi, oli hän siinä noudattanut sydämensä viettiä. Nyt sanoi hän itselleen, että oli ollut lapsellista ja hullua kieltäytyä siitä, mitä ei hän tuntenut, mikä väärässä ja peloittavassa karvassa oli hänelle kuvailtu, häntä muka siten kiinteämmin kiinnittääkseen heimolaisiinsa.

Vihattavina vihollisina ja sortajina olivat egyptiläiset hänelle kuvaillut, mutta kuinka suloiselta oli hänestä kaikki tuntunut, mitä häntä kohtasi ensimmäisessä huoneessa, johon hän astui ja joka oli erään faraon sotilaan oma!

Ja Kasana!

Mitä tulisi tämä ajattelemaan hänestä, jos hän, ottamatta häneltä jäähyväiset, jättäisi Taniksen? Eikö häntä harmittaisi ja loukkaisi elää hänen muistossaan kömpelönä ja talonpoikaisena paimenena? Olisipa ollut epärehellistäkin olla hänelle jättämättä takaisin hänen lainaamansa kalliit vaatteet! Ylistettiinhän heprealaistenkin seassa kiitollisuutta jalojen sydänten tärkeimmäksi velvollisuudeksi. Vihattava olisi hän itselleenkin ollut koko elämänsä ijän, ellei hän vielä kerran olisi käynyt hänen luonaan!

Mutta nyt oli hänen rientäminen; sillä kun Hosea palajaisi, täytyi hänen olla lähtöön valmiina.

Jo sitoi hän jalkineita jalkoihinsa, mutta hitaasti se kävi, eikä hän käsittänyt, miksi se hänestä tänään tuntui vaikealta.

Häiritsemättä pääsi hän leirin läpitse. Temppelin edessä olevat pyloonit ja obeliskit, jotka näkyivät hiljaa väräjävän kuumennetussa, pölyisessä ilmassa, osoittivat hänelle suunnan, jota hänen tuli vaeltaa, ja pian kulki hän leveätä tietä, joka johdatti kaupungin torille -- eräältä raskaasti hengittävältä kauppiaalta, joka aasillaan kuljetti muutamia säkkiä viiniä leiriin, sai hän tämän tietää.

Paksu pöly peitti kuoppaisen tien ja puhalteli hänen ylitsensä, ja ylhäältä vuodatti päivän tähti kuumevirran hänen paljaalle päälaelleen. Haavaa rupesi taas repimään, hienon pölyn täyttämä ilma tunkeutui hänen silmiinsä ja suuhunsa polttaen ja kirveltäen kasvoissa ja hänen paljailla jäsenillään.

Tuskallista janoa tunsi hän, ja hänen täytyi usein seisahtua, sillä jalat tuntuivat hyvin raskailta. Vihdoin saapui hän kaivolle, jonka joku hurskas egyptiläinen oli tehnyt matkustajille ja vaikka se olikin koristettu jumalan kuvalla, jota Mirjam oli neuvonut hänen välttämään kauhistuksena, joi hän kuitenkin juomistaan eikä luullut koskaan nauttineensa sellaista virkistystä.

Nyt ei hän enään peljännyt tainioksi tulevansa, niinkuin eilispäivänä, ja vaikka hänen jalkansa tuntuivatkin raskailta, astui hän kuitenkin liukkaasti kohti; houkuttelevaa päämaalia. Mutta pian katosi hänen joustavuutensa taas, hänen otsastaan valui hiki, haavaa rupesi uudelleen repimään ja hänestä tuntui ikäänkuin rautavannes puristaisi hänen pääkalloansa kokoon. Nuo muutoin terävät silmätkin kielsivät palveluksensa, sillä mitä ne tahtoivat käsittää, hämmentyi tien tomuun, ja taivaan ranta liekkui ylös ja alas hänen silmäinsä edessä; myöskin tuntui hänestä, niinkuin astuisi hän pehmeällä suomaalla kovan kivitetyn tien sijasta.

Mutta kaikki tämä ei häntä paljon murehduttanut, sillä niin rikas ja kirjava ei ollut hänen sisällinen elämänsä koskaan ollut. Ihmeellisen kirkkain: esiintyivät hänen ajatuksensa hänen mielikuvituksessaan. Kuva toisensa perään ilmeni hänen sielunsa! avonaisten silmäin eteen, ei hänen tahdostaan, vaan se oli niinkuin joku salainen voima hänen ulkopuolellaan olisi sen vaikuttanut. Milloin oli hän lepäävinään Kasanan jalkain juuressa, painavinaan päänsä hänen syliinsä ja katsovinaan hänen kauniisin kasvoihinsa -- milloin näki hän Hosean kiiltävässä sotapuvussaan niinkuin aivan äsken, mutta vielä ihanampana ja teltan heikon valon asemasta ympäröittynä punaisella valkeanhohteella. Sitten kulkivat hänen laumainsa kauniimmat härjät ja oinaat hänen ohitsensa ja sillä välin tuli hänen mieleensä lauseita niistä sanomista, joita hän oli muistoonsa pannut; jopa toisinaan oli hän kuulevinaan ikäänkuin huudettaisiin niitä kovalla äänellä hänelle. Mutta ennenkuin hän oikein käsitti niiden tarkoituksen, ilmestyi ihmeellisen loistavana tahi äänellisellä, suhisevalla kaiulla jotakin uutta hänen sisällisen silmänsä ja korvansa eteen.

Niin astui hän eteenpäin horjuen niinkuin juopunut, otsa tippuen hikeä ja kurkku kuivana. Ehdottomasti nosti hän toisinaan kättään, pyyhkiäkseen pölyä hehkuvista silmistään, mutta vähän hän välitti, että ne epäselvästi näyttivät, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui; sillä mitään ihanampaa ei voinut löytyä, kuin mitä hän näki, käännettyään silmänsä sisäänsä.