Part 4

Kuinka usein oli hän kutsunut sotilasta, joka sotajoukosta oli paennut eli noussut esimiestensä käskyjä vastaan, kavaltajaksi ja kunniattomaksi. Ja hänen käskystään ja hänen silmäinsä edessä oli moni, joka oli lipuilta karannut, kuollut häpeällisen kuoleman hirsipuussa. Pitäisikö hänen itsensä nyt tehdä sitä, miksi hän muita oli halveksinut ja riistänyt heiltä elämän? Ravakkaasta päättäväisyydestään oli hän tunnettu koko sotajoukossa ja kuinka pian oli hän tukalammissakin kohdissa tehnyt oikean päätöksen ja pannut sen toimeen, mutta tänä yksinäisenä yöllisenä hetkenä oli hän mielestään kuin heiluva ruoko ja tunsi itsensä neuvottomaksi kuin hyljätty orpo.

Kovin oli hän harmissaan itsellensä ja nyt kun hän sysäsi keihään valkeaan niin että räiskyvät puut lysähtivät kokoon ja kirkkaasti loistavat kipinät sinkoilivat ulos yöhön, oli se vastenmielisyys hänen omaa horjuvaa sieluansa kohtaan, joka tässä johti hänen kättään.

Jos se, mikä oli tapahtunut, olisi vaatinut häneltä koston miehuullista velvollisuutta, niin ei hän olisi epäillyt eikä viivytellyt; ja isän käsky olisi ollut hänelle määrääjänä, mutta kukas tässä sai suurinta vääryyttä kärsiä? Varmaankin egyptiläiset, joilta Moseksen kirous oli ryöstänyt tuhansia kalliita sieluja, samalla kun hänen omaisensa pakenemalla välttivät kostoa. Että nuo edelliset olivat hävittäneet heprealaisten huoneet, oli sytyttänyt hänen vihansa liekkiin, mutta ei hän senvuoksi nähnyt syytä veriseen kostoon ajatellessaan, mikä sanomaton kärsiminen hänen omaistensa kautta oli tullut kuninkaalle ja hänen alamaisilleen osaksi.

Ei! Hänellä ei ollut mitään kostettavaa, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän mies, joka näkee isänsä ja äitinsä kuoleman vaarassa ja sanoo itselleen, ettei hän voi molempia auttaa ja jos hän, toista pelastaakseen, panee henkensä alttiiksi, niin täytyy hänen antaa toisen hukkua. Jos hän noudatti heimolaistensa mielipidettä, niin meni se kunnia hukkaan, jonka hän oli yhtä kirkkaana pitänyt kuin metallin kypärissään ja sen mukana kaikkein korkein, jota hän elämältä toivoi; jos hän taas pysyi Faraolle ja kunnialleen uskollisena, niin petti hän oman verensä, isän kirous pimitti häneltä päivän valon ja hänen täytyi luopua ihanammasta, jota hän tulevaisuudessa oli toivonut; sillä Mirjam oli kansansa oikea lapsi ja onneksi oli hänelle, jos neidon suuri sielu ymmärsi yhtä lämpimästi rakastaa kuin katkerasti vihata.

Ylevänä ja ihanana, mutta kolkosti silmäillen ja ankaralla, varoittavalla käytöksellä esiintyi hänen kuvansa hänen sisällisten silmäinsä eteen tuossa kun hän sammuneen valkean yli katseli ulos yöhön ja nyt nousi hänessä miehellinen ylpeys ja hänestä tuntui häpeälliseltä naisen vihan ja moitteen pelosta alttiiksi antaa kaikki, mikä sotilaalle oli rakasta.

"Ei, ei", jupisi hän itsekseen ja vaaka, jolla velvollisuus, rakkaus ja pojan kuuliaisuus lepäsivät veren käskyn ääressä, kohosi korkealle ilmaan. Hän oli, mikä hän oli, kymmentuhansien ylipäällikkö Faraon sotajoukossa. Hänelle oli hän uskollisuuden vannonut eikä, kellenkään toiselle. Hänen kansalaisensa pelastukoot egyptiläisten ikeestä, hän, Hosea, inhosi pakoa! Orjuus oli raskaasti heitä painanut, mutta häntä olivat maan mahtavimmat kohdelleet vertaisenaan ja pitivät häntä korkean huomion ansainneena. Palkita heitä uskollisuuden rikoksella ja petoksella, se oli hänen luonnettaan vastaan ja syvästi hengittäen ponnahti hän ylös ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän nyt tehnyt miehen päätöksen. Nainen ja rakkaudesta täytetyn sydämen arkamainen kaiho eivät saisi luovuttaa häntä elämänsä vakavista velvollisuuksista ja korkeista ihanteista.

"Minä jään!" kuului ääni hänen rinnastaan. "Isäni on viisas ja hyvä ja kun hän saa tiedon syistäni, on hän ne hyväksyvä ja siunaava minua kirouksen sijasta. Minä kirjoitan hänelle, ja poika, jonka Mirjam lähetti luokseni, on oleva sanansaattajani."

Huuto teltasta peljästytti häntä ja tarkastaessaan tähtiä, huomasi hän unohtaneensa velvollisuutensa poikaa kohtaan ja riensi nopeasti hänen vuoteelleen.

Efraim, kohonneena vuoteelta, odotteli häntä ja huusi hänelle:

"Olen jo kauvan sinua kaivannut. Mielessäni liikkuu niin monta ajatusta ja erittäinkin Mirjamin asia. Saatuani sen toimitetuksi, tulen levollisemmaksi -- kuuntele sentähden minua!"

Silloin viittaili Hosea hänelle ja kun nuorukainen oli virvoitusjuoman ottanut, jonka Hosea hänelle ojensi, alkoi hän:

"Mirjam, Amramin ja Jochebethin tytär tervehtää Nun'in poikaa, efraimilaista. Hosea (apu) on sinun nimesi ja kansansa auttajaksi on Herra meidän Jumalamme sinun valinnut. Mutta Josua [oikeastaan Jehoschna, hän, jonka apu Jehova on], hän jonka apu on Jehova, olet sinä tästä lähin, hänen käskystään, kutsuttava, sillä Mirjamin, hänen palvelijansa kautta, käskee sinua hänen isäinsä Jumala, hän, joka on sinunkin Jumalasi, olemaan kansasi miekkana ja kilpenä. Hänessä on kaikki voima ja hän lupaa vahvistaa käsivartesi, ettäs voisit kukistaa viholliset".

Hiljaa oli Efraim alkanut, mutta vähitellen kasvoi hänen äänensä voima ja viimeiset sanat kaikuivat kuuluvasti ja juhlallisesti yön hiljaisuudessa.

Niin oli Mirjam sanonut ne hänelle, jolloin hän oli kätensä laskenut hänen päänsä päälle ja katsellut syvillä, yösynkillä silmillään hänen kasvoihinsa ja nuorukaisen niitä kertoessa oli hänestä tuntunut ikäänkuin pakottaisi joku salaperäinen voima häntä huutamaan niitä Hosealle sellaisina kuin hän oli kuullut ne naisprofeetan suusta. Sitten hengitti hän helpommin, kääntyi teltan seinälle ja sanoi levollisesti: "Nyt tahdon minä nukkua". Mutta Hosea laski kätensä hänen olkapäälleen ja huusi käskevästi: "Vielä kerran!"

Poika totteli; mutta tällä kertaa lausui hän nuo hänelle kerrotut sanat ajattelemattomasti ja hiljaa itsekseen. Sitten sanoi hän rukoilevasti: "Mutta salli nyt minun levätä", pannen kätensä poskensa alle ja sulkien silmänsä.

Hosea myöntyi hänen tahtoonsa, pani varovasti uuden kääreen kuumalle päälle, sammutti valon ja heitti uusia puita teltan ulkopuolella hiipuvaan valkeaan; mutta kaiken tämän teki tuo valpas, lujatahtoinen mies niinkuin unessa. Vihdoin istahti hän, nojaten käsivartensa polveaan ja päänsä kättään vasten ja katseli milloin avaruuteen, milloin liekkeihin.

Kuka oli se Jumala, joka kutsui Mirjamin kautta hänet olemaan kansansa kilpenä ja miekkana kutsujan avulla?

Uutta nimeä piti hänen kantaa ja nimi oli egyptiläiselle sama kuin mieskin: "Kunnia Faraon _nimelle_!" eikä: "Kunnia Faraolle"! sanottiin puheessa ja kirjoituksessa; ja jos hän tästälähin piti kutsuttaman Josuaksi, niin vaadittiin samalla, että hänen oli luopuminen vanhasta ihmisestä ja tuleminen uudeksi.

Mitä Mirjam hänelle oli ilmoittanut hänen isäinsä Jumalan tahtona, ei sisältänyt vähempää kuin sen vaatimuksen, että hänen egyptiläisestä, joksi elämä hänet oli tehnyt, taaskin piti tulla heprealaiseksi, jommoinen hän poikana oli ollut. Sellaisena piti hänen oppia toimimaan ja sellaiseksi tuntemaan itsensä.

Mirjamin kehoitus kutsui häntä takaisin omaistensa luo. Mitä hänen isänsä häneltä odotti, sitä käski hänen kansansa Jumala hänelle Mirjamin kautta. Joukkojensa sijasta, joista hänen tuli erota, oli hän tulevaisuudessa johtava oman kansansa miehiä taisteluun! Se oli neidon käskyn sisältö; ja kun tuo ylevä neito, naisprofeetta, joka sanoman kuulutti hänelle, ilmoitti, että se oli Jumala itse, joka hänen suunsa kautta puhui, niin ei ollut se turhaa kerskausta, vaan hän totteli todella korkeimman käskyä. Ja nyt kasvoi tuon naisen kuva, jota hän liian uskaliaasti pyysi omistaa, äärettömän korkeaksi hänen silmissään. Paljon, jota hän lapsuudessaan oli kuullut Abrahamin Jumalasta ja hänen lupauksistaan, johtui taaskin hänen mieleensä ja vaaka, mikä ennen oli ollut painavampi, kohosi kohoamistaan. Mikä äsken oli kypsynyt päätökseksi, ei pitänyt enää ryhtiään ja uudelleen oli hän tuon kauhean syvän epäröimisen alainen, josta hän jo luuli päässeensä.

Kuinka kuuluva ja voimallinen olikaan se kehoitus ollut, jonka hän oli kuullut! Se kaikui hänen korvissaan ja hämmensi hänen henkensä lepoa ja kirkkautta ja niinkuin ennen tyynesti miettimättä, koroittivat muistot lapsuuden ajasta, jotka hän jo kauvan luuli unohtaneensa, äänensä; ja sekaiset ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen aivoissaan.

Toisinaan halusi hän rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen, joka häntä kutsui, mutta niin usein kun hän valmistautui kokoamaan ajatuksensa ja ylentämään sydämensä ja silmänsä hänen tykönsä, täytyi hänen ajatella valaa, jonka hän rikkoisi ja joukkojansa, joita hänen oli jättäminen, tullakseen näitten hyvin harjaantuneiden, rohkeitten, tottelevaisten aseveljeinsä sijasta, johtamaan kovan ikeen alla ollutta roskajoukkoa, pelkurimaisia kuhnuria ja itsepäisiä, raakoja paimenlaumoja.

Kolmas hetki puoliyöstä oli tullut, vartijat vaihdettiin ja nyt luuli hän saavansa nauttia muutaman tunnin lepoa. Päivän tultua aikoi hän vielä kerran miettiä tätä kaikkea, hänelle omituisella järkevällä selvyydellä, johonka ei hän vielä ollut päässyt. Mutta kun hän astui telttaan ja kuuli Efraimin henkäyksiä, tuntui hänestä ikäänkuin hän vielä kerran kuulisi pojan juhlallisen sanoman. Silloin hän peljästyi ja juuri kun hän alkoi sitä itsekseen kertomaan, kuului melua vartijain puolelta ja kiivas väittely keskeytti yön hiljaisuuden.

Tämä tapaus oli hänelle tervetullut ja nopein askelin lähestyi hän vartijoita.

Kuudes Luku.

Hogla, tuon vanhan orjan pojan-tytär, oli tullut pyytämään Hoseata isoisän luo, joka äkkiä oli mennyt tainioksi, tunsi kuoleman olevan lähellä, eikä saattanut kuolla vielä kerran näkemättään ja siunaamattaan häntä.

Silloin käski päällikkö hänen odottamaan ja sittenkuin hän oli vakuutettu, että Efraim lepäsi rauhallisesti, käski hän uskotun miehen valvomaan hänen luonaan ja seurasi Hoglaa.

Kulkiessaan Hosean edellä, kantoi hän pientä lyhtyä ja kun sen valo lankesi tytön vartalolle ja kasvoille, huomasi hän kuinka rumat ne olivat ja että raskas orjantyö ennen aikaansa oli painanut tuon kurjan selän koukkuun. Hänen puheellaan oli tuo ruma sointu, mikä sellaisilla naisilla usein on, joitten voimat säälimättömästi tulevat kulutetuiksi, mutta mitä hän sanoi, ilmaisi rakkautta ja hyvyyttä, ja Hosea unohti hänen ulkonäkönsä, kun tyttö tunnusti, että hänellä oli ylkä poisvaeltaneitten joukossa, ja että hän sittenkin oli jäänyt vanhuksien luo, syystä ettei hän saattanut jättää heitä yksin. Koska ei hän ollut kaunis, ei ollut kukaan häntä pyytänyt vaimokseen, kunnes Asser oli tullut, joka ei välittänyt hänen ulkonäöstään, ollen yhtä ahkera kuin Hoglakin ja toivoi hänen pitävän huolta hänen omaisuudestaan. Mielellään olisi Asserkin jäänyt morsiamensa luo, mutta hänen isänsä oli käskenyt häntä seuraamaan mukana, eikä silloin auttanut muu mikään, kuin totella ja erota koko elämän ajaksi. Epäsointuisilta ja rumilta kaikuivat nämä sanat ja kuitenkin liikuttivat ne sen miehen sydäntä, joka aikoi vastoin isänsä tahtoa kulkea omia teitään.

Kun he sitten lähestyivät satamaa ja Hosea näki laineenmurtajat ja suuret linnoitetut varastohuoneet, jotka hänen kansalaisensa olivat rakentaneet, tuli hänen mieleensä taaskin nuo kurjat työmieslaumat, joiden hän usein näki ryömivän egyptiläisten voutien edessä ja muulloin taas riitelevän keskenään. Kuullut oli hän myöskin, etteivät he kammoksineet valhetta ja petosta päästäkseen siten työtä tekemästä, ja että vaikeudella saatiin heitä tottelemaan ja täyttämään velvollisuutensa.

Inhoittavimpia olentoja näistä onnettomista esiintyi hänen sisällisten silmäinsä eteen ja ajatus, että hänen ehkä pitäisi tulla sellaisen hylkyjoukon johtajaksi, oli hänestä niin häpeällistä, että alhaisinkin hänen jaloista alapäälliköistään sitä välttäisi. Faraon sotajoukon palkkasotureissa löytyi tosin monta heprealaista, jotka olivat ansainneet urhoollisuuden ja rehellisyyden maineen, mutta he olivat karjanomistajain poikia tai entisiä paimenia. Mutta usiammat niistä, joiden luo hänen piti palata, olivat tuollaista irtolaisväkeä, joiden savimajat potkaisulla menivät kumoon.

Päätettyänsä pysyä uskollisena sille valalle, joka sitoi hänen lippuihin ja kuitenkin sydämen syvyydessä levottomana, astui hän orjan majaan sisään ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi nähdessään vanhuksen siellä istuvan hyvinvoipana ja omin käsin kaatavan vettä viinin joukkoon. Näin oltiin siis häntä väärillä luuloitteluilla houkuteltu sisarenpojan sairasvuoteelta pois ja estetty yön lepoa nauttimasta, tehdäkseen orjan mieliksi, joka hänen silmissään ei edes ollut täysi ihminenkään. Niin sai hän siis tässä itse hieman kokea tuota kavalaa omanvoitonpyyntiä, josta heitä egyptiläisten seassa moitittiin ja mikä ei suinkaan häntä vetänyt heidän puoleensa. Mutta tuon terävänäköisen ja oikeatuntoisen miehen harmi lauhtui pian, nähtyään tuon yksinkertaisen tytön iloa isoisänsä pikaisesta toipumisesta. Myös sai hän kohta vanhuksen ijäkkäältä vaimolta kuulla, että kun tyttö tuskin vielä oli lähtenytkään, juolahti hänen mieleensä viini, jota heillä oli, ja jo ensimmäisen pikarin juotua oli mies, jonka hän jo luuli olevan toisella jalallaan haudassa, tullut yhä paremmaksi. Nyt sekoitti hän tuota jumalanlahjaa, vahvistaakseen itseään silloin ja tällöin ryypyllä.

Tässä keskeytti ukko heitä, että heidän oli tästä ja vielä paljon suuremmasta hyvyydestä kiittäminen Nun'ia, Hosean isää; sillä paitsi majaa, viiniä ja leipäjauhoja oli hän lahjoittanut heille lypsävän lehmän ja vihdoin aasinkin, että hän toki joskus pääsi liikkumaankin. Vieläpä oli hän antanut heille heidän pojan tyttären säkin ja vähän hopeaa. Niin voivat he siis huolettomasti odottaa loppuansa, erittäinkin kun heillä vielä majansa takana oli maatilkku, jonka Hogla aikoi kylvää retikalla, tavallisella sipulilla ja valkosipulilla särpimeksi. Mutta parhain kaikista oli kirjoitus, joka julisti heidät ja tytön vapaiksi ainaiseksi. Niinpä oli Nun omiensa todellinen herra ja isä, ja hänen lahjoissaan oli korkeimman siunaus jo näyttäynyt, sillä kohta kansan lähdettyä olivat he Asserin, Hoglan yljän avulla saattaneet hänet ja hänen vaimonsa kenenkään ahdistamatta tänne.

"Me vanhat", lisäsi vanhuksen vaimo tähän, "tulemme kuolemaan täällä. Alutta Asser on Hoglalle luvannut, että hän tulee noutamaan häntä, kun Hogla on loppuun asti täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan."

Nyt kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi kehoittavalla äänellä: "Eipähän siihen pitkä aika enään mahtane ollakaan."

Silloin kuivasi Hogla sinisellä hameellaan silmänsä ja huudahti: "Olkoon vaikka kuinka pitkä tahansa; olenhan nuori ja voin odottaa."

Hosea kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi tuo kurja, ruma orpotyttö antanut hänelle opetuksen.

Hän oli sallinut noiden vapautettujen puhua rauhallisesti; mutta hänen aikansa oli lyhyt ja sentähden kysyi hän, jos Eliab oli kutsunut hänen jostakin erityisestä syystä luoksensa.

"Minun täytyi se tehdä", kuului vastaus; "ei ainoastaan tyydyttääkseni tämän vanhan sydämen kaipiota, vaan senkin tähden, että herrani käski minun niin tekemään. Suuri ja ihana on sinun miehuutesi ja Israelin toivoksi olet sinä tullut. Isäntäni on huoneensa orjille ja vapaille luvannut, että sinä, hänen hautaan mentyään, tulisit heidän herrakseen ja johdattajakseen. Täynnä ylistystäsi oli hänen puheensa ja suuri oli riemu, kun hän meille ilmoitti, että sinä tulisit poisvaeltavia seuraamaan. Mutta vihdoin suvaitsi herrani antaa minulle käskyn, että minä, siinä tapauksessa, jos sinä palajaisit kotiin, ennenkuin hänen sanansaattajansa sinun tapasivat, ilmoittaisin sinulle Nun'in, sinun isäsi, odottavan poikaansa. Mihinkä sinun kansasi kääntyykään, niin on sinun velvollisuutesi seurata sitä. Auringon nousuun päin, mutta sitten enemmän etelää kohti suunnitti kansa vaelluksensa ja Succothissa on se levähtävä. Onteloon sykomooriin, Amminadab'in huoneen edustalla, aikoo hän kätkeä kirjoituksen, joka on sinulle ilmoittava, mihinkä kansa siitä paikasta on suunnittava matkansa. Hänen ja meidän Jumalamme siunaus seuratkoon sinua kaikilla askeleillasi."

Vanhuksen viimeisiä sanoja lausuessa, kumarsi Hosea päänsä ikäänkuin kutsuakseen näkymättömiä käsiä laskeutumaan päänsä päälle. Sitten kiitti hän ukkoa ja kysyi sortuneella äänellä, jos kaikki olivat mieluisasti totelleet käskyä jättämään kodin ja konnun.

Silloin löi vanha vaimo kätensä yhteen ja huusi:

"Oi ei, herra, ei suinkaan! Mikä valitus ja itku olikaan ennen lähtöä! Useat vapisivat, toiset pakenivat eli etsivät lymypaikkoja, piiloutuakseen. Kuitenkin oli kaikki turhaa! Naapurimme Deguel'in huoneessa -- tunnethan sinä hänet -- oli nuori vaimo, synnytettyään ensimäisen poikansa, vast'ikään parantunut. Kuinkahan tuon kurjan käy kulkiessaan? Voi, hän itki niin katkerasti ja hänen miehensä sadatteli kovin, mutta ei auttanut mikään! Hän sijoitettiin rintalapsen kanssa rattaille ja kun lähtö tapahtui, tuli vaikutus häneen ja hänen mieheensä, niinkuin kaikkiin muihinkin, jopa Pinehakseenkin, joka vaimoneen ja viiden lapsen kanssa oli ryöminyt kyyhkyiskoppiin, ja kymäräiseen haudankaivaja-Kusajaan, muistathan häntä? Adonai! Hän oli nähnyt isän ja äidin, miehen ja kolme kelvollista täysikasvanutta poikaa, kaikki, mitä Herra hänelle rakasta oli lahjoittanut, kuolevan, ja meidän hautausmaallamme lepäsivät he vierekkäin. Mutta hän kävi joka aamu ja ehtoo heidän lepopaikallaan ja kun hän siellä istui pölkyllä, jonka hän oli asettanut pystytettyjen kivien viereen, niin liikkui hänen suunsa alituisesti ja mitä hänen huuliltaan tuli, ei ollut ainoastaan rukouksia, ei -- minä kuulustelin häntä siellä hyvinkin usein, vaikk'ei hän sitä huomannut -- ei, hän puhui vainajien kanssa, ikäänkuin kuulisivat ne häntä haudassa ja voisivat vastata hänen puheeseensa, kuten elävät ihmiset auringon alla. Seitsemättä-kymmentä vuottaan on hän jo lähellä, ja aina siitä ajasta kun hän täytti kolmasti seitsemän vuotta kutsuvat ihmiset häntä haudankaivaja-Kusajaksi. Tuohan oli narrimaista tointa; mutta juuri sentähden mahtoi hänestä tuntua kaksinkertaisesti vaikealta luopua: siitä, eikä hän sitä tahtonutkaan, vaan piiloutui pensaikon taakse. Mutta Ahieser, heidän johtajansa, veti hänet esiin. Otti oikein sydämeen hänen vaikeroimisensa. Mutta kun lähtö tuli, silloin tarttui vaikutus häneenkin ja yhtävähän voi hän sitä vastustaa kuin toisetkin."

"Mikä tuli noihin kurjiin ja mikä vaikutus tarttui heihin?" keskeytti tässä Hosea tuon vanhan puheentulvaa; sitten näki hän taas edessään kaikessa, kurjuudessaan kansan, jota hänen tuli, ei, täytyi johdattaa, niin totta kuin ei hän kalliimpaa tuntenut kuin isän siunauksen.

Silloin säpsähti tuo vanha vaimo ja levottomana siitä että ehkä oli loukannut herransa esikoista, suurta ja mahtavaa sotilasta, vastasi hän änkyttäen: "Mikäkö se oli, herra, joka heihin tarttui? Niin se... minä olen vain kurja, yksinkertainen orjan vaimo; mutta, herra, jos sinä, olisit nähnyt..."

"Mitä, mitä?" keskeytti häntä taas jyrkästi ja kärsimättömästi mies, joka ensikerran näki itsensä pakotetuksi toimimaan vastoin taipumustaan ja vakuutustaan.

Nyt koetti ukko auttaa tuskastunutta vaimoansa ja vastasi epäilevästi: "Voi, herra, ei saata mikään suu sitä kuvailla eikä ihmisaju ajatella. Se tuli Herralta Jumalalta, ja jos minä ryhtyisin kertomaan kuinka voimalliseksi se tuli kansan sieluissa..."

"Tee niin", keskeytti häntä Hosea; "mutta aikani on lyhyt. Siis on heitä ajettu lähtemään ja vastenmielisesti tarttuivat he matkasauvaan. Että he jonkun aikaa sitten seuraavat Moosesta ja Aaronia, niinkuin karja seuraa paimenta, on hyvin tuttua egyptiläisillekin. Ovatko ne, jotka tuottivat kauhean ruton monelle viattomalle, tehneet tämänkin ihmeen, joka sokaisee sinun ja vaimosi silmät?"

Tässä ojensi ukko torjuvalla liikkeellä kätensä sotilasta vastaan ja vastasi murheellisella, nöyrästi rukoilevalla äänellä: "Oi, herra, sinä olet isäntäni esikoinen, yksi suurimpia ja jaloimpia, ja jos tahdot, niin tallaat sinä minun murskaksi niinkuin madon hiekassa ja kuitenkin korotan minä ääneni ja huudan sinulle: 'Sinä olet saanut vääriä tietoja!' Vieraalla maalla taistelit sinä vuoden ajan, jolloin valtavia ihmeitä tapahtui meille kaikille, Zoanista [Taniksen heprealainen nimi] kaukana oleskelit sinä lähdön aikana, sen olen kuullut! Sillä jokainen kansamme poika, joka siinä oli läsnä, olisi antanut ennemmin kielensä kuivua, kuin pilkannut sitä kunniaa, minkä Herra salli hänen nähdä. Oi, ettäs kärsivällisyyttä harjoittaisit ja sallisit minun kertoa sinulle..."

"Niin kerro siis!" käski Hosea, hämmästyneenä vanhuksen juhlallisesta innosta. Ukko kiitti häntä lämpimällä silmäyksellä ja huusi:

"Voi, jos toki Aaron tai Eleasar tai minun herrani, sinun isäsi, olisivat täällä läsnä, taikka Korkein tahtoisi lainata minulle heidän puhekykyänsä! Mutta nyt! Olen vielä aivan kuulevinani ja näkevinäni ikäänkuin tapahtuisi se toistamiseen, mutta kuinka minä kuvailen sitä? Kuinka saattaa sellaista kertoa tyhjillä sanoilla? Mutta Jumalan avulla tahdon minä koettaa!"

Tässä hän vaikeni ja kun Hosea huomasi, että vanhan miehen kädet ja huulet vapisivat, ojensi hän pikarin hänelle, ja ukko tyhjensi sen kiitollisesti pohjaan saakka. Sitten alkoi hän puhua, silmät puoleksi suljettuna ja hänen kurttuiset kasvonsa tasoittuivat yhä tasoittumistaan, jota pitemmälle hän puheessaan tuli:

"Mitä silloin tapahtui, kun tiedoksi tuli, mitä kansalle oli määrätty, sen on jo vaimoni kertonut, ja pelkureihin ja napiseviin kuuluimme mekin. Mutta eilen ehtoolla kutsuttiin me kaikki, jotka kuulumme Nun'in huoneesen, pitoihin: paimenet, orjat ja köyhätkin -- ja siellä tarjottiin meille paistettua lampaanlihaa, tuoretta, happamatonta leipää ja viiniä yllinkyllin, enemmän kuin muulloin elojuhlalla, mikä sinä yönä alkoi, ja jossa sinä, poikani, monasti olet ollut. Siellä istuimme ja pidimme hyviä päiviä ja sinun isäsi, meidän herramme, rohkasi meitä ja kertoi meille isäimme Jumalasta ja mitä suuria töitä hän oli heille tehnyt. Nyt oli hänen tahtonsa, että me lähtisimme tästä maasta, jossa me olemme kärsineet ylenkatsetta ja orjuutta. Ei ollut tämä sellainen uhri kuin se, jota varten Abraham teroitti veitsensä vuodattaakseen Korkeimman käskystä poikansa Isakin verta, vaikka monestakin oli katkerata erota rakkaasta kodista ja monesta vanhasta tavasta, vaan se oli enemmän suuri onni meille. Sillä, huusi hän meille, me emme tule vaeltamaan tietämättömää, vaan ihanaa päämaalia kohti, jonka Jumala on meille osoittanut. Tämän orjuuden maan asemasta on hän luvannut ihanan uuden kodin, jossa me vapaina miehinä hedelmällisillä niityillä ja runsailla laitumilla löydämme, mikä ravitsee miestä ja hänen omiansa sekä ilahduttaa sydäntä. Niinkuin täytyy kovasti työskennellä ansaitakseen hyvän palkan, niin tulisi meidänkin vähän aikaa kestää puutetta ja murhetta, voittaaksemme itsellemme ja lapsillemme Herran meille lupaaman ihanan, kauniin kodin. Jumalan maa se tulisi olemaan, koskapa se oli korkeimman oma lahja. Niin puhui hän ja siunasi meitä kaikkia sekä lupasi, että sinäkin pudistaisit tomun jaloistasi ja yhtyisit meihin taistellaksesi kokeneena sotapäällikkönä ja kuuliaisena poikana väkevällä käsivarrella meidän puolestamme."